Part 6

Sandipia sellainen vaatimattomuus nauratti. Hän virkkoi: »Sinä arvelet, että nöyryys on pääoma, joka lisää varallisuuttasi, mitä enemmän sitä käytät. Minä puolestani olen vakuutettu siitä, että ne, joilta puuttuu ylpeyttä, ovat kuin vedessä häilyvä ruoko, jonka juuret eivät ole kiinni pohjassa.»

Heidän niin puhuessaan risteilivät mielessäni mitä vastakkaisimmat tunnot. Toisaalta minä kovin halusin mieheni väittelyssä voittavan ja Sandipin kopeuden joutuvan häpeään. Toisaalta taas juuri Sandipin taipumaton ylpeys veti minua puoleensa. Se loisti kuin kallis jalokivi, joka ei tunne arkuutta, vaan säteilee vasten auringon kasvoja.

Minä astuin huoneeseen, Sandipin täytyi kuulla askeleeni minun lähestyessäni, mutta hän ei ollut mitään kuulevinaan eikä irroittanut katsettaan kirjasta.

Minä pelkäsin hänen taidetta koskevia puheitansa, sillä se, mitä hän sanoo maalauksista, loukkaa usein hienotunteisuuttani, ja minun on sellaisissa tapauksissa kovin vaikea olla ilmaisematta epämieluista vaikutelmaani. Niinpä olinkin jo vähällä kääntyä takaisin, kun Sandip huokasi syvään ja kohotti katseensa. Hän oli hämmästyvinään ja huudahti: »Ah, tekö täällä!»

Hänen sanoissaan, äänessään ja silmissään oli ankara, hillitty moite, ikäänkuin hänen minuun kohdistuvat vaatimuksensa olisivat tehneet poissaoloni, vaikkapa vain pari päivää kestävänkin, suureksi vääryydeksi. Minä tiesin varsin hyvin, että sellainen mielenasenne oli loukkaus, mutta en, ikävä kyllä, kyennyt siitä suuttumaan.

Minä en vastannut mitään, mutta vaikka katseinkin toisaalle, en pääsyt tuntemasta hänen syyttävää katsettansa, joka suuntautui suoraan; kasvoihini tahtomatta ollenkaan väistyä. Toivoin hartaasti, että hän virkkaisi jotakin, jotta voisin saada suojaa hänen sanoistansa. En tiedä, kuinka kauan tätä kesti, mutta lopulta en voinut enää itseäni pidättää. »Mikä on se asia», kysyin minä, »josta tahdotte kanssani keskustella?»

Sandip oli jälleen hämmästyvinään ja sanoi: »Täytyykö aina olla jokin määrätty asia? Onko ystävyys sinänsä rikos? Voi teitä, kuningattareni, miksi arvioittekaan niin mitättömäksi sen, mikä on suurinta maailmassa! Onko palvova sydän torjuttava kartanolta kuin kulkukoira?»

Minä tunsin jälleen vavahtelevani. Tunsin ratkaisun lähestyvän, niin rajuna, ettei voinut ajatellakaan sen torjumista. Ilo ja pelko taistelivat ensimmäisestä sijasta. Olisivatko hartiani riittävän lujat kestääkseen sen iskun, vai heittäisikö se minut kumoon, kasvot maan tomuun?

Koko ruumiini vapisi. Hilliten itseäni ankaralla ponnistuksella minä toistin: »Te olette kutsunut minut isänmaan asiaa koskevan seikan vuoksi; ja minä olen jättänyt talousvelvollisuuteni kuullakseni mistä on kysymys.»

»Sitähän minä tässä yritän selittää», virkkoi hän käheästi naurahtaen. »Ettekö tiedä, että minä olen tullut teitä ihaillen palvomaan? Enkö ole sanonut, että näen teissä isänmaamme _šakti_? Ei ole kysymys vain maantieteellisestä isänmaastamme. Kukaan ei voi uhrata elämäänsä kartan vuoksi! Vasta kun näen teidät edessäni, käsitän isänmaani koko kauneuden. Kun te olette omin käsin minut voidellut, tunnen isänmaani siunauksen lepäävän päälaellani, ja jos kaadun taistelussa, tuo vakaumus sydämesssäni, niin en kaadu minkään kartan osoittaman maan tomuun, vaan rakkaiden käsien alleni levittämälle vaatteelle. Tiedättekö mitä vaatetta tarkoitan? Sitä mullanruskeata leveän veripunaisen päärmeen reunustamaa _saria_, joka teillä oli tuonoin yllänne. Voinko sitä milloinkaan unhottaa? Sellaiset näyt antavat voimaa elämään ja iloista uskallusta kuolemaan!»

Sandipin silmät säikkyivät tulta hänen puhuessaan, mutta minun oli mahdoton sanoa, paloiko niissä palvonnan vaiko intohimon tuli. Mieleeni muistui se päivä, jolloin kuulin hänen ensi kerran puhuvan enkä oikein tiennyt, oliko hän ihminen vai elävä tulenliekki.

En kyennyt lausumaan sanaakaan. Ei käy päinsä hakeutua ulkonaisen sopivaisuuden suojiin, kun yht'äkkiä leimahtaa lieska hävittäen välkähtävin miekoin ja raikuvin nauruin kaikki, mitä ahneus on kasannut. Pelkäsin kauheasti, että hän voisi unhottaa itsensä ja tarttua käteeni, sillä hän seisoi edessäni kuin värjyvä tulenliekki; hänen silmistänsä sinkosi minuun korventavia kipunoita.

»Aiotteko siis ikuisesti palvella mitättömiä talousvelvollisuuksia epäjumalananne», huudahti hän hetken vaiti oltuansa, »te, joilla on valta lähettää meidät elämään tai kuolemaan? Pitääkö teidän voimanne piiloutua eristettyihin asuinsuojiinne? Minä rukoilen teitä: karistakaa pois kaikki väärä häveliäisyys, naurakaa ympärillänne kuuluville kuiskeille! Heittäytykää jo tänään vapaan maailman syliin!»

Kun Sandip tuolla tavoin punoo taitavasti yhteen isänmaahan ja minuun kohdistuvat tunteensa, niin vereni todellakin kuohahtaa, ja epäröintiin luomat esteet horjahtelevat. Hänen taidetta ja sukupuolielämää koskevat puheensa, ne rajaviivat, joita hän vetää todellisen ja epätodellisen välille, olivat vain herättäneet minussa vastustuksen henkeä, joka esti minua asiallisesti vastaamasta. Mutta nyt se jälleen leimahti lieskaan, joka teki vastustelun mahdottomaksi. Minä tunsin kirkastuneen naisellisuuteni kohottavan itseni jumalattaren kaltaiseksi. Miksipä ei hänen loisteensa näkyisi otsallani sädehohteena? Miksi ei ääneni keksi sanaa, kuuluvaa huutoa, joka loitsusanojen tavoin sytyttäisi kansassani pyhän innon tulta?

Yht'äkkiä syöksyi palvelijattareni huoneeseen hiukset hajalla. »Maksakaa minulle palkka ja päästäkää minut menemään», huusi hän. »Milloinkaan eläissäni ei minua ole niin...» Seuraavat sanat hukkuivat nyyhkytyksiin.

»Mitä on tapahtunut?»

Kävi ilmi, että Thako, kälyni palvelijatar, oli häntä karkeasti herjannut ilman minkäänlaista syytä. Khema oli niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei auttanut, vaikka sanoin ottavani asian aivan pian tutkiakseni.

Naisellisuuden lootuskukkain alla piilevä arkielämän lieju kohosi pinnalle. Minä riensin pois huoneesta, jottei Sandip saisi sitä kauemmin katsella.

X

Kälyni askarteli yhä pähkinäinsä kimpussa, hymyn häivä suupielessään, ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään ikävää. Hän hyräili yhä samaa laulua.

»Miksi Thakosi on sillä tavoin nimitellyt Khema parkaa?» kysyin minä.

»Todellako? Kas sitä lunttua! Minä ajan hänet heti talosta. Mikä hävyttömyys sillä tavoin pilata sinun aamupäiväsi! Mutta eipä ole Khema letukallakaan tietoa ihmisten tavoista, kun hyökkää sinua häiritsemään kesken puuhiasi. Älä kumminkaan sinä, Tšota Rani, rasita itseäsi sellaisilla kotikiistoilla. Jätä ne minun huolekseni ja palaa ystäväsi luo!»

Kuinka äkkiä kääntyykään tuuli mielemme purjeissa. Se seikka, että olin lähtenyt’ kohtaamaan Sandipia, näytti naissuojissa vallitsevien lakien valossa niin kuulumattomalta asialta, etten tietänyt mitä vastata, vaan lähdin omaan huoneeseeni. Minä tiesin koko jutun olevan kälyni sommitelmaa: hän oli kiihoittanut palvelijattarensa tuohon kohtaukseen. Mutta minä tunsin liikkuvani niin epävarmalla pohjalla, etten uskaltanut yrittää vastaiskua.

Olin nähnyt aivan hiljattain, etten ollutkaan voinut säilyttää loppuun asti sitä jäykkää ylpeyttä, jonka nojalla olin vaatinut Nankua karkoitettavaksi. Jouduin yht'äkkiä hämilleni, kun Bara Rani tuli sanomaan: »Se on tosiaankin yksinomaan minun syyni, hyvä veli. Me olemme vanhanaikaista väkeä, ja minulle ei tahtonut Sandip Babusi käyttäytyminen olla oikein mieleistä, joten sanoin ovenvartijalle. mutta miten olisinkaan voinut aavistaa, että Tšota Ranimme piti sitä solvauksena? — Olisin pikemmin odottanut päinvastaista! Mutta minähän olen auttamattomasti yksinkertainen!»

Se, mikä ylevän kansallisen liikkeen kannalta näyttää ihanalta asialta, ilmenee alhaalta käsin nähtynä sameana ja mutaisena. Aluksi se harmittaa, sitten inhoittaa.

Minä sulkeuduin huoneeseeni, istuuduin ikkunan ääreen ja ajattelin, kuinka helppo olisi elää, kunhan voisi pysyä sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Kuinka yksinkertaisesti istuukaan kälyni tuolla kuistikolla pähkinöittensä parissa, ja kuinka saavuttamattoman kauas onkaan siirtynyt minun luonnollinen paikkani kotoisten velvollisuuksien piirissä! Miten tämä kaikki päättyneekään? kysyin minä itseltäni. Herännenkö tästä joskus kuin kuumehoureesta unohtaen kaikki, vai vedetäänkö minut sellaisiin syvyyksiin, joista ei tässä elämässä voi pelastua? Kuinka olenkaan työntänyt onnen luotani ja tärvellyt elämäni? Jokainen loukko tässä makuuhuoneessa, johon astuin ensi kerran morsiamena yhdeksän vuotta sitten, tuijottelee minua säikähtyneenä.

Kun mieheni palasi kotiin suoritettuaan maisteritutkintonsa, toi hän minulle tämän kämmekän, joka on kotoisin kaukaisesta maasta merten takaa. Näiden pienten lehtien alta puhkesi ilmoille kukka toisensa jälkeen, näytti siltä, kuin itse Kauneus olisi kumonnut sen yli runsautensa sarven. Me päätimme asettaa sen tähän ikkunaan. Se kukki tuon ainoan kerran, mutta me olemme yhä toivoneet sen kukkivan uudelleen. Tottumuksen voimasta, minä olen sitä yhä kastellut näinäkin päivinä, ja se on vielä viheriä.

Neljä vuotta sitten minä teetin mieheni muotokuvaa varten norsunluukehyksen ja asetin sen tuonne komeroon. Kun katseeni nyt sattuu sinne eksymään, täytyy minun luoda silmäni alas. Viime viikkoon asti oli tapanani joka aamu kylvyn jälkeen koristaa se kukilla hartaan kiintymyksen! merkiksi. Mieheni usein moitti minua siitä.

»Minua hävettää, kun näen sinun asettavan minut korkeuksiin, joihin en kuulu», sanoi hän kerran.

»Mitä mielettömyyksiä!»

»En ole ainoastaan häpeissäni, vaan vielä mustasukkainenkin!»

»Jopa nyt jotakin! Sanohan, kenelle!»

»Tuolle väärälle minälleni. Se vain osoittaa, että minä olen sinulle liian mitätön, että sinä kaipaat jotakin erinomaista miestä, jonka ylemmyyttä voit kumartaa, ja senvuoksi sinun on välttämättä sepitettävä itsellesi minusta jonkinlainen ihannoitu kuva.»

»Tuollainen puhe minua vain suututtaa», sanoin minä.

»Mitäpä hyödyttää minulle suuttua?» vastasi hän. »Soimaa kohtaloasi, joka ei jättänyt sinulle vaalinvaltaa, vaan pakotti sokeasti ottamaan minut. Nyt sinun täytyy alinomaa yrittää korjata virhettäsi tekemällä minusta kaikkien hyveiden esikuva.»

Minua loukkasi silloin tuo pelkkä ajatus niin että kyyneleet tulvahtivat silmiin. Ja milloin hyvänsä asiaa ajattelenkin, jää katseeni kohoamatta komeroon asti.

Nyt minulla näet on toinen kuva korulippaassani. Hiljattain järjestellessäni oleskeluhuonetta otin sieltä sen kaksoiskehyksen, jossa oli Sandipin kuva mieheni kuvan rinnalla. Tälle kuvalle en kanna kukkauhreja, se on piilossa korujeni alla.

Se tenhoo mieltäni sitä enemmän, kun säilytän sitä salaa. Minä katselen sitä silloin tällöin suljettujen ovien takana. Illalla minä sytytän lampun ja istun kauan sitä katsellen. Joka ilta aion sen polttaa lampun liekissä, jotta siitä iäksi pääsisin, mutta joka ilta minä kätken sen. jälleen huoaten helmieni ja jalokivien! joukkoon.

Voi minua, kurjaa naista! Millainen rakkauden runsaus punoutuukaan jokaisen jalokiveni ympärille! Voi, miksi en ole kuollut!

Sandip oli teroittanut mieleeni, ettei epäröiminen kuulu naisen luontoon. Nainen ei tiedä oikeasta eikä vasemmasta, vaan liikkuu suoraan eteenpäin. Hän toisteli minulle alinomaa, että kotimaani naiset kerran unestansa herättyään kajahduttavat voitonvarman huutonsa: »_Minä tahdon_!»

»Minä tahdon!» — niin selitti Sandip eräänä päivänä — on kaiken luomistyön ensimmäinen sana. Sitä ei johtanut mikään periaate, se muuttui tuleksi ja loi itsestään auringot ja tähdet. Se on kauhistuttavan puolueellinen. Tahtoen päätyä ihmiseen se uhrasi armotta miljoonia eläimiä miljoonien vuosien kuluessa. Tuo peloittava sana »minä tahdon» on tullut lihaksi naisessa, ja senvuoksi yrittävät miehet, jotka ovat pelkureita, kaikin voimin padota tätä alkuvoimaista tulvaa. He näet pelkäävät, että tuo naurava ja karkeloiva hyöky voi pyyhkäistä pois heidän kurpitsapeltonsa aidat ja tuet. Miehet ovat aina hyvillä mielin luulotelleet saaneensa tuon voiman suljetuksi sovinnaisuuden rajoihin, mutta se paisuu ja kasvaa. Nyt se on vielä tyyni ja syvä kuin järvi, mutta sen paine käy yhä ankarammaksi, padot taipuvat, ja kauan mykkänä ollut voima syöksyy eteenpäin ukkosena ulvoen: »Minä tahdon!»

Nuo Sandipin sanat kaikuvat mielessäni kuin sotarummun lyönnit. Ne vaimentavat kaikki henkilökohtaiset vaikeuteni. Mitä huolinkaan toisten ihmisten ajatuksista? Mitä merkitseekään minulle tuo kämmekkä ja tuo komero makuuhuoneessani? Millä voimalla ne kykenevätkään minua masentamaan ja häpeään saattamaan? Minussa palaa luomisen alkutuli.

Minun teki kovin mieleni temmata kämmekkä alas ja singota se ulos ikkunasta, riistää komerosta kuva ja päästää riehumaan se hillitön hävityshalu, joka mielessäni raivosi. Olin jo kohottanut käteni niin tehdäkseni, kun äkillinen tuska kouristi sydäntäni ja kyynelet tulvahtivat silmiini. Minä heittäydyin pitkäkseni ja nyyhkytin: »Kuinka tämä kaikki päättyy, kuinka tämä kaikki päättyy?»

Sandipin kertomus

V

Lukiessani näitä elämäni historian sivuja minä kysyn itseltäni vakavasti: Onko tämä Sandip? Olenko minä kokoonpantu pelkistä sanoista? Olenko vain kirja, joka on sidottu lihan ja veren kansiin?

Maa ei ole kuollut olio kuten kuu. Se hengittää. Sen virrat ja meret huokuvat ilmoille huuruja, jotka kietovat sen vaippaansa. Sen oma, ilmassa leijuva tomu on sen viittana. Katselija, joka silmäilee maata ulkoapäin, näkee vain sen valon, jota tuo huuru ja tuo tomu heijastelevat. Valtavien maanosien rajat eivät hänen silmiinsä selvästi näy.

Ihminen, joka on elävä samoinkuin maa, on hänkin aina kietoutuneena aatostensa huuruun, jota hän huokuu. Hänen todellinen olemuksensa jää salatuksi, ja hänkin näyttää olevan pelkkää valoa ja varjoa.

Näyttää siltä, että minä tässä elämäni tarinassa kehittelen elävän kiertotähden lailla vain ihanteellisen maailmani kuvaa. Mutta minä en ole ainoastaan se, mikä haluan ja luulen olevani, — olen myöskin se, mitä en rakasta ja mikä en tahtoisi olla. Luomiseni oli alkanut jo ennen syntymääni. Minä en voinut ollenkaan valita ympäristöäni, joten minun on parhaani mukaan käytettävä sitä, mitä minulle tarjoutuu.

Elämänkatsomukseni mukaan täytyy sen, mikä on suurta, samalla olla julmaa. Oikeamielisyys on keskinkertaisten ihmisten hyve — suurilla on etuoikeutenansa olla väärämielisiä. Maapallon pinta oli tasainen. Maanalainen tuli puski sitä kohottaen korkean vuoren — se ei yrittänyt olla oikeamielinen estettänsä, vaan itseänsä kohtaan. Menestyksellinen väärämielisyys ja luonnollinen julmuus ovat olleet ainoat voimat, joiden nojalla yksityinen tai kansakunta on päässyt upporikkaaksi tai yksinvaltiaaksi.

Senvuoksi minä saarnaan vääryyden suurta oppia. Minä sanon jokaiselle: Vapautuminen perustuu vääryyteen. Vääryys on se tuli, jonka on alinomaa poltettava jotakin välttyäkseen tuhkaksi tummumista. Kun yksilö tai kansakunta ei enää kykene tekemään vääryyttä, niin se pyyhkäistään pois näkymöltä ja heitetään maailman rikkaläjään.

Toistaiseksi tuo on vain teoriani — olemukseni ei sitä täysin vastaa. Varuksissani on halkeamia, joiden lomitse vilkahtaa näkyviin jotakin ylen pehmeätä ja herkkätunteista. Syynä on se, että paras osa minuuttani, kuten jo sanoin, on luotu jo ennen tätä olemiseni vaihetta.

Tavantakaa minä panen kannattajani koetukselle nähdäkseni kuinka pitkälle he ovat ehtineet säälimättömyyden opinnoissa. Eräänä päivänä olimme huvimatkalla, lähellämme oli vuohi laitumella. Minä kysyin: »Kuka teistä voi leikata tällä puukolla vuohelta jalan ja tuoda sen minulle?» Toisten vielä epäröidessä minä lähdin itse ja tein sen. Eräs seuralaisistani pyörtyi sitä katsellessaan. Mutta nähdessään minut aivan levollisena he koskettivat kunnioittavasti jalkojani ja sanoivat minun olevan kaiken inhimillisen heikkouden yläpuolella. Toisin sanoen: he havaitsivat tuona päivänä aatokseni sumuverhon, mutta sisäinen olemukseni, jonka omituinen kohtalonoikku on luonut helläksi ja armeliaaksi, jäi heiltä näkemättä.

Tässä elämäni luvussa, joka keskittyy päivä päivältä yhä kiinteämmin Bimalaan ja Nikhiliin, jää siinäkin paljon pinnan alle piiloon. Tämä aatteen sairaus, joka minua vaivaa, muodostelee sisäistä elämääni, mutta sittenkin jää suuri osa elämääni sen vaikutuspiirin ulkopuolelle, joten syntyy ristiriitaa ulkonaisen elämän ja sen sisäisen suunnitelman välille, ristiriitaa, jota minä yritän parhaani mukaan salata, itseltänikin — koska se muuten voisi tuhota suunnitelmani, jopa elämänikin.

Elämä on epämääräinen ja täynnä ristiriitaisuuksia. Me miehet aatteinemme yritämme luoda siihen määrättyä muotoa valamalla sen määrättyyn kaavaan — menestyksen kaavaan. Kaikki maailmanvalloittajat, Aleksanterista amerikkalaisiin upporikkaihin asti, löytävät miekasta tai rahasta oman olemuksensa kuvan, joka on heidän menestyksensä lähde.

Tärkein ristiriita Nikhilin ja minun välillä on siinä, että me, vaikka molempain tunnuslauseena onkin »tunne itsesi», ymmärrämme itsensätuntemisen ihan eri tavoin: Nikhil näet selittää, että tunteminen siinä mielessä kuin minä sanaa käyttelen merkitsee tuntemisen mahdottomuutta.

»Menestyksen saavuttaminen sinun tavallasi», huomautti Nikhil kerran, »on voiton saavuttamista sielun vahingoksi; mutta sielu on kalliimpi kuin menestys.»

Minä vastasin vain: »Sanasi ovat liian epämääräiset.»

»Sitä en voi auttaa», virkkoi Nikhil. »Kone on täsmällinen, elämä ei. Jos aiot täsmällisyyttä tavoitellen oppia tuntemaan elämän pitämällä sitä koneena, niin sellainen täsmällisyys ei voi käydä totuudesta. Sielu ei ole rajoiltansa yhtä täsmällinen kuin menestys, ja senvuoksi sinä vain menetät sielusi, jos etsit sitä menestyksestäsi.»

»Missä se sitten piilee, tuo ihmeellinen sielu?»

»Siellä, missä se tuntee itsensä äärettömyydessä, kaiken menestyksen tuolla puolen.»

»Missä suhteessa tämä kaikki on isänmaalliseen työhömme?»

»Se on sama asia. Kun isänmaamme muuttuu korkeimmaksi tarkoitusperäksi, niin sen menestys koituu sielun vahingoksi. Kun se tuntee Korkeimman kaikkea muuta suuremmaksi, niin se saa voiton sielullensa, olkoonpa, että ulkonaiset tulokset jäävät saavuttamatta.»

»Onko historiassa jokin sellainen esimerkki?»

»Ihminen on niin suuri, että hän voi jättää huomioonottamatta kaikki esimerkit samoinkuin ulkonaisen menestyksenkin. Kenties ei ole olemassa mitään esimerkkiä, enempää kuin siemenellä, joka on kerran kehkeytyvä kukaksi. Mutta kaikesta huolimatta suuntaa sisäinen välttämättömyys siemenen kukkaan.»

Asian laita ei ole niin, etten minä ollenkaan käsitä Nikhilin katsantokantaa; se muodostaa minun vaarani. Minä olen syntynyt Intiassa, ja Intian henkinen myrkky virtailee suonissani. Miten äänekkäästi minä saarnaankin kieltäymyksen mielettömyyttä vastaan, en sitä kumminkaan voi kokonaan välttää.

Niinpä syntyy meillä nykyjään omituisia ristiriitaisuuksia. Meillä täytyy olla uskontomme ja meillä täytyy olla kansallinen liikkeemme: _Bhagavad Gita_ ja _Bande Mataram_. Tuloksena on, että molemmat joutuvat kärsimään. Sama asia kuin jos antaisi englantilaisen sotilassoittokunnan torvien raikua intialaisten huilujemme ohella. Minun täytyy ottaa elämäntehtäväkseni tämän kamalan sekasorron lopettaminen.

Minä tahtoisin meillä pääsevän valtaan länsimaisen, sotilaallisen tyylin eikä intialaisen. Silloin voisimme antaa häpeämättä liehua intohimon lipun, jonka Luonto-äiti on määrännyt sotalipuksemme elämän taistelutanterelle. Intohimo on kaunis ja puhdas — puhdas kuin liljankukka, joka kohoaa liejuisesta maaperästä. Se kohoaa kaikkia saastuttajiansa ylemmäksi tarvitsematta mitään keinotekoisia puhdistusvälineitä.

V

Viime päivinä minua on kiusannut eräs kysymys. Miksi sallin elämäni takertua Bimalan elämään? Olenko minä uiva pölkky, jota jokainen este voi pidättää?

Minä en suinkaan tunne mitään väärää häpeäntunnetta sen vuoksi, että Bimala on tullut himoni esineeksi. On liiankin ilmeistä, että hän tarvitsee minua, ja niinmuodoin minä pidän häntä oikeudenmukaisesti omanani. Hedelmä riippuu rungosta oksan varassa, mutta siitä syystä ei rungolla tarvitse olla ikuista oikeutta hedelmän luonansa pitämiseen. Kypsä hedelmä ei voi taata ikuisesti pysyvänsä rungon yhteydessä; se tuntee siitä yhä irtautuvansa. Se on kerännyt minua varten koko makeutensa; minulle antautuminen on sen olemisen aihe, sen todellisen olemuksen kannate, sen oikea siveellisyys. Niinpä minun on se poimittava, sillä minä en saa tehdä sitä mitättömäksi.

Eniten minua kiusaa se, että kietoudun yhä pahemmin pauloihin. Enkö ole syntynyt vallitsemaan, nousemaan oman ratsuni, suurten joukkojen, selkään ja suistamaan sitä miten hyväksi näen — päämäärän tunnen minä yksin; sen osaksi tulevat vain okaat ja tien loka. Ratsuni on oven edessä minua odottamassa; se kuopii tannerta ja pureksii kuolaimiaan, ja ilma raikuu sen hirnuntaa. Mutta missä olen minä ja mitä minä teenkään, kun päästän joka päivä ihanan tilaisuuden käsistäni?

Minä uskoin kerran olevani rajuilma — ajattelin, etteivät tielleni sirotellut revityt kukkaset voineet estää minua etenemästä. Mutta nyt minä kiertelenkin yhtä ainoata kukkaa — kuin mehiläinen enkä niinkuin rajuilma. Pitää siis paikkansa mitä sanoin: ne aatteet, joilla ihminen itseänsä värittää, liikkuvat vain pinnalla. Sisäinen ihminen pysyy aina samana, jokapäiväisenä. Jos joku voisi nähdä sisäisen olemukseni ja kirjoittaisi elämäkertani, niin hän ei kuvailisi minua mitenkään Pantšu tolvanaa tai Nikhiliä kummemmaksi!

Eilen illalla minä selailin vanhaa päiväkirjaani niiltä ajoilta, jolloin olin vastikään suorittanut tutkintoni ja aivoni olivat viisaustieteestä pakahtumaisillaan. Jo siihen aikaan olin vannonut välttäväni kaikkia harhaluuloja, omia samoinkuin toistenkin keksimiä, ja olin päättänyt rakentaa elämäni todellisuuden pettämättömälle pohjalle. Mutta miten onkaan käynyt? Missä on elämäni pettämättömyys? Sehän on pikemmin ollut kuin verkkokudelma, jossa; lanka tosin on katkeamaton, mutta suurin osa sittenkin on pelkkää reikää. Siitä en pääse ankarimmillakaan ponnistuksilla. Parastaikaa iloitessani siitä, että pysyn eksymättä lankani suunnassa, joudunkin samassa ilkeään silmukkaan! Minä näet olen alkanut tuntea omantunnonsoimausta.

»Minä tarvitsen sitä, se on tuossa, niinpä otan sen.» — Tuo on selvää ja suoraa politiikkaa. Se, joka pyrkii tarmokkaasti kohti päämääräänsä, saavuttaa sen vihdoin välttämättä. Mutta jumalat eivät tahdo tehdä sellaista matkaa helpoksi. Senvuoksi he lähettävät myötätunnon viettelijättären suistamaan matkamiestä ladultansa, samentamaan hänen katsettansa kyyneleisellä sumuverholla.

Minä näen Bimala rukan liikehtivän levottomana satimessaan. Millainen hädän ilme onkaan hänen silmissään! Kuinka hän onkaan hangannut itsensä verille tempoessansa kahleitaan! Tuon näyn tietenkin pitäisi ilahduttaa todellista metsästäjää.

Minä olenkin iloinen, mutta toisaalta koskee mieleeni, ja senvuoksi minä seison epäröiden voimatta vetää silmukkaa kiinni.

Minä tiedän, että on ollut hetkiä, jolloin olisin voinut syöksyä hänen luoksensa, tarttua hänen käsiinsä ja pusertaa hänet rintaani vasten, vastustamattomasti. Jos olisin niin tehnyt, ei hän olisi virkkanut sanaakaan. Hän tiesi, että oli uhkaamassa ratkaiseva tapaus, joka tuokiossa muuttaisi toisiksi koko maailman arvosuhteet. Ja kun hän seisoi sen luolan suulla, joka kätki itseensä arvaamattoman, mutta silti odotetun asian, hänen kasvonsa kalpenivat ja silmät hehkuivat pelonsekaista hurmiota. Kun tuo tuokio saapuu, hahmoutuu iäisyys, jota kohtalomme odottaa henkeänsä pidättäen.

Minä olen sallinut tuon tuokion luiskahtaa ohi. En ole tarttunut kiinni häikäilemättömän voimakkaasti saadakseni varmasti omakseni sen, mikä jo melkein täydellisesti minulle kuului. Nyt näen selvästi, että luonnossani oli salattuja alkuvoimia, jotka ilmeisesti asettuivat esteiksi tielleni.