Part 5

Yhdeksänkymmentäyhdeksän henkilöä sadasta voi pettää valheen avulla, mutta tämä ikinen koulumestarin kasvatti on helpommin peittävissä totuutta käyttelemällä. Hänen kanssaan on paras pelata avointa peliä, levittää korttinsa pöydälle.

Nikhil luki kirjan nimen, mutta ei virkkanut mitään. »Nämä kirjailijat», jatkoin minä, »lakaisevat pois kaikki ne koreat puheenparret, jotka ovat pölykerroksena peittäneet maailmaamme. Senvuoksi minä, kuten sanoin, tahtoisin sinun sen lukevan.»

»Minä olen sen lukenut», sanoi Nikhil.

»No, mitä siitä arvelet?»

»Ne, jotka saarnaavat yhtäläistä omistusoikeutta, eivät saa itse olla varkaita. Jos he ovat varkaita, niin heidän saarnansa on valhe. Sellaista kirjaa ei ymmärrä oikein se, jonka mielessä kytee intohimon palo.»

»Intohimo», vastasin minä, »intohimo se juuri onkin paras opastajamme. Se, joka suhtautuu epäluuloisesti intohimoon, tekee saman virheen kuin toinen, joka tahtoo temmata silmän päästänsä nähdäkseen paremmin.»

Nikhil alkoi ilmeisesti kiihtyä. »Intohimolla», sanoi hän, »on oikeutensa ainoastaan siinä tapauksessa, että tunnustamme pidättyväisyyden välttämättömyyden. Painamalla silmiämme vasten, mitä tahdomme nähdä, me vain tärvelemme ne, mutta emme näe mitään. Samoin on laita kiivaan intohimon, joka ei halua jättää mitään erottavaa välimatkaa itsensä ja kohteensa välille.»

»Johtuu yksinomaan älyllisestä teeskentelystänne», vastasin minä, »että te välttämättä tahdotte hekumoida moraalisessa arkatuntoisuudessa jättäen totuuden karun puolen kokonaan huomioonottamatta. Siten te vain hämmennätte ja himmennätte asioita, sen sijaan että ryhtyisitte toimimaan täysin voimin.»

»Ylenmääräinen voimankäyttö», vastasi Nikhil kärsimättömästi, »siinä, missä voima ei ole paikallaan, ei auta teitä toimissanne. Mutta miksi kiistelemmekään näistä asioista? Turha sanasota karistaa vain totuudesta pois sen raikkaan kukkeuden.»

Olisin mielelläni suonut Biman ottavan osaa keskusteluumme, mutta hän ei ollut toistaiseksi virkkanut sanaakaan. Olinko kenties käyttäytynyt liian rajusti, niin että hän nyt halusi epäilysten ahdistamana jälleen lähteä koulumestarinsa luo läksyjänsä oppimaan? Joka tapauksessa on sellainen järkytys välttämätön. On ennen kaikkea oivallettava, että kaikkein lujimmiksikin otaksutut perustukset voivat pettää.

»Minua ilahduttaa, että tulimme asiasta keskustelleeksi», sanoin minä Nikhilille, »sillä minä aioin juuri jättää tämän kirjan Mehiläisemollemme luettavaksi.»

»Miksipä ei?» virkkoi Nikhil. »Jos kerran minä olen voinut kirjan lukea, niin miksei sitä voisi tehdä Bimalakin? Tahdon vain huomauttaa, että eurooppalaiset ihmiset katselevat kaikkea tieteelliseltä näkökannalta. Mutta ihminen ei sisälly pelkkään fysiologiaan, ei biologiaan, ei psykologiaan eikä sosiologiaan. Älä missään tapauksessa unohda tätä! Ihminen on äärettömän paljon enemmän kuin ihmistä käsittelevä tiede. Sinä naurat minulle ja nimität minua koulumestarin oppipojaksi, mutta oletkin se itse. Sinä näet etsit ihmisen totuutta luonnontieteiden opettajilta etkä omasta sisäisestä olemuksestasi.»

»Miksi tämä kiihtymys?» pilkkailin minä.

»Siksi, että näen sinun tahtovan häväistä ihmistä ja alentaa hänen arvoansa.»

»Mistä ihmeestä sinä niin päättelet?»

»Vaikutelmistani, loukkaantuneista tunteistani. Sinä hyökkäät aina sen kimppuun, mikä ihmisessä on suurta, epäitsekästä ja kaunista.»

»Kuinka johdutkaan tuollaiseen mielettömään ajatukseen?»

Nikhil nousi äkkiä seisaalleen. »Minä sanon sinulle peittelemättä, Sandip», virkkoi hän, »että voit kuolettavasti haavoittaa ihmistä minussa voimatta häntä kumminkaan surmata. Senvuoksi minä olen valmis kestämään kaikki, tietoisesti, avosilmin.»

Samassa hän nopeasti lähti huoneesta.

Minä seisoin vielä hämmästyneenä katsellen hänen jälkeensä, kun pöydältä putoava kirja sai minut kääntymään toisaanne. Bima lähti miehensä jälkeen nopein, hermostunein askelin, kaartaen minua kaukaa.

Merkillinen olento, tuo Nikhil! Hän aavistaa kotiansa uhkaavan vaaran, mutta ei aja minua menemään! Minä tiedän, että hän odottaa Bimalan kehoitusta. Jos Bimala sanoo hänelle, että heidän liittonsa on ollut erehdys, niin hän taivuttaa päänsä ja myöntää tehneensä suuren virheen! Hänellä ei ole riittävää mielenlujuutta käsittääkseen, että erehdyksensä tunnustaminen on kaikkein suurin erehdys. Hän on tyypillinen esimerkki siitä, miten aatteet ihmistä heikentävät. En ole nähnyt toista hänenlaistansa — hän on tosiaankin merkillinen luonnontuote! Hän tuskin kelpaisi romaanin tai näytelmän henkilöksi, ja vielä vähemmän hän kelpaa todelliseen elämään.

Entä Bima? Pelkäänpä, että hänen unelmaelämänsä on nyt lopussa. Hän on vihdoinkin älynnyt sen virranjuoksun suunnan, joka kiidättää häntä eteenpäin. Nyt hänen täytyy joko kulkea eteenpäin tai peräytyä, täysin tietoisesti. Mutta luultavinta on, että hän pian astuu askelen eteenpäin ja sitten jälleen peräytyy saman verran. Se ei kumminkaan minua häiritse. Kun on kerran syttynyt tuleen, niin tuo vuorotteleva läheneminen ja pakeneminen vain kiihtää lieskaa. Pelko lietsoo hänen intohimonsa paloa.

Kenties on parempi, jos en puhu hänelle paljoa, vaan valitsen muutamia uudenaikaisia kirjoja hänen luettavakseen. Siten hän johtuu vähitellen siihen vakaumukseen, että on uudenaikaista tunnustaa ja kunnioittaa intohimoa ylimpänä todellisuutena — sen sijaan että sitä häpeisi ja ihastelisi pidättyväisyyttä. Jos hän voi turvautua johonkin sellaiseen sanaan kuin »uudenaikainen», niin hänen rohkeutensa kasvaa.

Olipa miten hyvänsä, minun on seurattava näytelmän kehitystä aina viidennen näytöksen loppuun asti. Minä en, ikävä kyllä, voi kerskua olevani pelkkä katselija, istumassa kuninkaallisessa aitiossa silloin tällöin käsiänsä taputtaen. Sydäntäni ahdistaa ja joka hermo värähtelee. Illalla, sammutettuani kynttiläni jo makuulla ollen, minä tunnen vienoja kosketuksia, näen nopeita katseita ja kuulen hiljaisia sanoja. Kaikki nuo tunnot parveilevat ympärilläni; pimeys tuntuu olevan niitä tulvillaan. Aamulla herätessäni minä värähtelen eloisaa ennakointia, tuntuu siltä, kuin soutaisi veri suonissani musiikin tahdissa...

Pöydällä oli kaksoiskehys ja siinä Biman kuva Nikhilin kuvan vieressä. Minä otin Biman kuvan pois. Eilen osoitin hänelle tyhjää puolta ja sanoin: »Ainoastaan itaruus tekee varkauden välttämättömäksi. Synnissä siis on kummallakin osansa, saiturilla samoinkuin varkaallakin. Ettekö ole samaa mieltä?»

Bima vain hieman hymyili ja sanoi: »Se ei ollut hyvä kuva.»

»Mitäpä tehdä?» sanoin minä. »Kuva pysyy aina kuvana. Minun täytyy olla siihen tyytyväinen, millainen se lieneekin.»

Bima otti jonkin kirjan ja alkoi sitä lehteillä. »Jos olette tyytymätön», sanoin minä, »niin minun täytynee koettaa täyttää tyhjä sija.»

Tänään niinä sen täytin. Tämä valokuvani on varhaisen nuoruuteni ajoilta. Silloin olivat kasvoni värikkäämmät kuin nyt ja raikkaampi oli mielenikin. Silloin minä vielä vaalin tätä ja tulevaista maailmaa koskevia haavelmia. Usko pettää ihmisiä, mutta sillä on eräs ansio: se luo heidän kasvoihinsa korkeaa hohdetta.

Kuvani on nyt Nikhilin kuvan vieressä. Mehän olemmekin vanhat ystävät!

NELJÄS LUKU

Nikhilin kertomus

III

Ajatukseni eivät ole milloinkaan erikoisesti askarrelleet omassa itsessäni. Mutta nykyjään minä yritän usein tarkastella itseäni ikäänkuin ulkoapäin — nähdäkseni itseni sellaisena kuin Bima minut näkee. Kuinka kolkon juhlallinen kuva ihmisestä syntyykään, kun hän aina suhtautuu asioihin liian vakavasti!

Epäilemättä on parempi nauraa maailmalle kuin kostuttaa sitä kyynelillänsä. Ainoastaan siten maailma pysyy pystyssä. Me voimme nauttia ravintoa ja lepoa vain sen vuoksi, että kykenemme karkoittamaan sekä kodistamme että maailmasta kaikkialla meitä väijyskelevät murheet. Jos suhtautuisimme niihin vakavasti, niin miten kävisikään ruokahalumme ja unemme?

Itseäni minä kumminkaan en voi niin helposti karkoittaa, ja siksi lepää suruni taakka raskaana maailmani sydämellä.

Miksi et astu kaikkeuden suurelle valtatielle ja tunne olevasi kaikkeuden osa? Mitä merkitsee sinulle Bima tässä suunnattomassa, äärettömiä aikoja kestävässä ihmiskunnan virrassa? Vaimosiko? Mitä on vaimo? Tyhjä nimi, jonka olet itse puhaltanut suureksi kuin saippuakuplan, hoitanut ja vaalinut huolellisesti yötä päivää, kunnes sen särkee ensimmäinen ulkoapäin tuleva neulanpisto.

Vaimoni — ja siis todella minun omani! Mutta jos hän sanoo: »Ei, minä en kuulu kenellekään muulle kuin itselleni» — onko minun silloin vastattava: »Kuinka se on mahdollista? Etkö ole minun omani?»

»Vaimoni!» — Eihän se riitä edes todisteeksi, vielä vähemmin asian oikeata luonnetta ilmaisemaan. Kokonaista ihmistä ei voi sulkea tuollaiseen nimeen.

Vaimoni! — Enkö minä ole vaalinut tässä pienessä maailmassa kaikkea sitä, mikä on minulle puhtainta ja rakkainta, sallimatta sen milloinkaan kirvota sydämestäni maan tomuun? Kuinka paljon harrasta kunnioitusta olenkaan suitsuttanut hänen alttarillensa, millainen kuuman tunteen musiikki onkaan hänelle soinut, millaisia kukkauhreja hän onkaan saanut minun kevätaikani ja syksyni sadosta! Kun hän nyt lähtee liukumaan pois, kuin leikkivän pojan paperivenhe likaista katuojaa pitkin — eikö minunkin...?

Minua vaivaa jälleen auttamaton mahtipontisuuteni! Miksi puhun »likaisesta katuojasta»? Mustasukkaisuudenpuuskan sanelemat herjaussanat eivät kykene muuttamaan tosiasioita. Ellei Bima ole minun, niin hän ei ole, eikä mikään kiukkuinen kiistely voi tehdä asiaa toiseksi. Jos sydämeni särkyy — niin särkyköön! Se ei vie vararikkoon maailmaa — eikä minuakaan, sillä ihminen on verrattomasti suurempi kuin kaikki ne oliot, jotka hän tässä elämässä kadottaa. Kyynelten valtamerellä on toinenkin rannikko — muuten ei kukaan olisi milloinkaan itkenyt.

Mutta sitten on otettava huomioon yhteiskunta... Sen huolen jätän yhteiskunnalle itselleen! Jos itken, itken itseni enkä yhteiskunnan vuoksi. Jos Bima sanoo, ettei hän ole omani, mitä välitän silloin siitä henkilöstä, jota yhteiskunta pitää vaimonani?

Kärsimys on välttämätön; mutta minun täytyy kaikin käytettävissäni olevin keinoin suojata itseäni eräältä itsekidutuksen muodolta: minä en saa ajatella elämäni menettävän arvoansa, vaikka kohtalo minua kolhisikin. Elämän koko arvo ei kulu ahtaan kotoisen maailman hankkimiseen; sen suureen pääomaan eivät vaikuta henkilökohtaisten ilojeni ja surujeni pienet voitot tai häviöt.

On tullut aika, jolloin minun täytyy riisua Bimalan yltä kaikki ne ihanteelliset helyt, joilla olen hänet koristanut. Johtui omasta heikkoudestani, että sellaista kuvankumartamista harjoitin. Olin liian ahnas. Tein Bimalasta enkelin lisätäkseni omaa nautintoani. Mutta Bimala on sellainen kuin on. On mieletöntä edellyttää hänen ryhtyvän näyttelemään enkelin osaa minun mielikseni. Luoja ei ole mitenkään velvollinen toimittamaan minulle enkeleitä siitä syystä, että minua houkuttelee oman kuvitteluni synnyttämä täydellisyyden ihanne.

Minun täytyy tunnustaa olleeni pelkkä sattuma Bimalan elämässä. Hänen luonnonlaatunsa on sellainen, että hän voi solmia oikean liiton kenties vain Sandipin laisen henkilön kanssa. Kumminkaan ei väärä vaatimattomuus saa johtaa minua pitämään hylkäämistä ansaittuna. Sandip on epäilemättä monessa suhteessa viehättävä — hänen etevät ominaisuutensa vaikuttivat aikoinaan voimakkaasti minuunkin — mutta sittenkin olen varma siitä, ettei hän ole minua suurempi. Jos voitonseppele nyt tulee hänen osaksensa ja minut syrjäytetään, niin se, joka hänelle seppeleen määrää, joutuu kerran vastaamaan menettelystänsä.

En sano tätä kerskaillen. Ilmeinen välttämättömyys pakottaa minua pitämään mielessäni koko todellisen arvoni, jotten joudu kerrassaan epätoivoon itseni vuoksi. Tulkoon siis näiden suunnattomien kärsimysten tuloksena osakseni ainakin yhden vapahduksen — itseluottamuksen puutteesta vapautumisen — ilo.

Minä olen oppinut erottamaan sen, mitä minulla todella on, siitä, mitä olen luullut omistavani. Tili on tehty, ja jäljellä on oma itseni — ei mikään ryysyihin verhottu raajarikkoinen minä, ei mikään sairas minä, jota täytyy erikoisen varovasti ruokkia, vaan ihmisen sielu, joka on kestänyt pahimmat tuskat, on ne kestänyt ja jäänyt elämään.

Opettajani kulki äsken huoneen läpi, laski kätensä olalleni ja sanoi: »Menehän nukkumaan, Nikhil, on jo kovin myöhä.»

Niin, minun on käynyt ylen vaikeaksi mennä levolle, ennenkuin Bima jo sikeästi nukkuu. Päivisin me tapaamme toisemme, jopa juttelemmekin, mutta mitä sanoisinkaan, kun olemme kahden kesken, yön hiljaisuudessa? Silloin minä häpeen, ruumiillisesti ja henkisesti.

»Mistä johtuukaan, mestari, ettette ole vielä mennyt levolle?» kysyin minä vuorostani. Opettajani hymyili hieman ja virkkoi poistuessaan: »Minun nukkumisaikani on jo ohi. Olen tullut siihen ikään, jolloin valvotaan.»

Olin kirjoittanut tähän asti ja aioin nousta mennäkseni makuulle, kun näin edessäni olevasta ikkunasta, kuinka heinäkuun pilven paksu viitta hieman avautui ja sen lomitse tuikahti suuri tähti. Se tuntui sanovan minulle: »Unelmien maassa solmitaan siteitä ja unelmien maassa katkotaan siteitä, mutta minä olen täällä aina — hääyön iäti loistavana lamppuna.»

Yht’äkkiä täytti sydämeni se ajatus, että ikuinen Rakkaus vakaasti odottaa minua halki aikojen, aineellisten olioiden verhon takana. Monen elämän aikana olen nähnyt hänen kuvansa monissa kuvastimissa — särkyneissä, vääntyneissä, pölyttyneissä kuvastimissa. Ja aina kun olen yrittänyt saada kuvastimen ihan omakseni sulkien sen omaan kätkööni, on kuva hävinnyt näkymättömiin. Mutta mitäpä siitä. Mitä huolinkaan kuvastimesta tai kuvastakaan?

Rakkaani, sinun hymysi ei ole milloinkaan lakastuva, ja sinun punainen otsamerkkisi on loistava minulle uutena joka aamu!

»Millaista lapsellisen sukoilevaa itsepetosta!» ivailee jokin musta paholainen pimeästä loukostansa. »Tuollaisella tuhmalla jaarituksella viihdytellään lapsia lepoon!»

Voipa niin olla. Mutta on miljoonittain lapsia, jotka huutavat ja tarvitsevat viihdykettä. Käykö heidän suurta joukkoansa viihdyttäminen pelkällä valheella? Ei, ikuinen Rakkaus ei voi minua pettää, sillä hän on totuus!

Hän on totuus, senvuoksi olen hänet nähnyt ja näen yhä usein, erehtyessänikin, läpi tiheimmänkin kyynelharson. Minä olen nähnyt hänet elämän markkinatorilla, olen kadottanut hänet ja löytänyt jälleen, ja minä olen löytävä hänet vielä sittenkin, kun olen päässyt pois elämästä kuoleman halkeaman kautta.

Lopeta jo julma leikkisi! Jos minun ei olekaan onnistunut sinua löytää noudattelemalla jalkaisi tiehen jättämiä jälkiä ja ilmassa häilyvää hiustesi tuoksua, niin älä anna minun itkeä ikuisesti. Tuikkava tähti kehoittaa minua olemaan pelkäämättä. Sen, mikä on ikuista, täytyy olla aina olemassa.

Nyt menen katsomaan Bimalaani. Hän on varmaan ojentanut väsyneet jäsenensä vuoteeseen ja nukkuu, sisäisten taistelujensa uuvuttamana. Minä suutelen hänen otsaansa häntä herättämättä — se olkoon kukkasuhrini hänen alttarillensa. Uskonpa, että vaikka kuoltuani unhottaisinkin kaikki — kaikki erehdykseni ja kärsimykseni — tämän suutelon muisto väreilisi vaiheellani, sillä monen olemassaolon suudelmista punottu seppele on kerran kruunaava ikuisen rakkautemme esinettä.

Kellon ilmoitettua, että oli kulunut kaksi tuntia jälkeen puoliyön, tuli kälyni huoneeseeni. »Mitä teetkään, rakas veljeni?» huudahti hän. »Menehän Herran nimessä makuulle ja lakkaa kiusaamasta itseäsi! En voi sietää tuota kasvoissasi viipyvää tuskan ilmettä?» Hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet.

Minä en voinut lausua sanaakaan, kosketin vain kunnioittavasti hänen jalkojansa ja lähdin makuulle.

Bimalan kertomus

VII

Aluksi minä en epäillyt mitään, en pelännyt mitään, tunsin vain kuuluvani kokonaan isänmaalleni. Millaista sanomatonta iloa herättikään ehdoton antaumukseni! Nyt minulle selvisi, kuinka täydellinen uhrautuminen voi olla ihmisen korkein autuus.

Minä uskon, että tämä hurmio olisi vähitellen häipynyt ihan itsestään. Mutta Sandip Babu ei sitä tahtonut; minun piti oppia hänet perinpohjin tuntemaan. Hänen äänensä sointi oli kuin kosketus; jokainen hänen katseensa heittäytyi kerjäten jalkojeni eteen. Ja kaiken sen alla paloi intohimo, niin hurja, että se olisi tahtonut temmata minut irti juurineni ja laahata minut hiuksista mukanansa.

Minä en tahdo väistää totuutta. Minä tunsin yöt päivät hänen hillittömän himonsa. Turmioon syöksyminen tuntui minusta mielettömän houkuttelevalta. Kuinka häpeälliseltä se näyttökään, kuinka kauhistuttavalta, ja kumminkin kuinka suloiselta! Lisäksi tuli ankara uteliaisuuteni, joka ajoi minua yhä kauemmaksi. Minä en häntä paljoakaan tuntenut, hän ei varmaankaan voinut koskaan tulla omakseni, ja hänen nuoruutensa leimusi sadoin liekein — ah, kuinka salaperäinen olikaan hänen kuohuva, suunnaton, hillitön intohimonsa!

Aluksi minä tunsin Sandipia kohtaan harrasta kunnioitusta, mutta se hälveni nopeasti. Aloinpa pian suhtautua häneen ylenkatseellisestikin. Siitä huolimatta hän osasi mestarillisesti soitella tunteillani ja mielikuvillani. Mitäpä auttoi, vaikka vihasinkin itsessäni piilevää soittokonetta: sen täytyi sittenkin noudattaa hänen tahtoansa.

Minun täytyy tunnustaa, että minussa oli jotakin... kuinka sanoisinkaan?... sellaista, mikä saa minut toivomaan, että olisin silloin kuollut!

Tšandranath Babu tulee aina joutuessaan minun luokseni. Hän kykenee kohottamaan mieleni korkeuksiin, joista käsin voin silmänräpäyksessä nähdä koko elämäni, sen todelliset rajat ja ne pelkästään kuvitellut tiet, joiden piti johtaa minut pois omalta alueeltani.

Mutta mitä tämä kaikki hyödyttää? Haluanko tosiaankin vapautusta? Tulkoon kärsimys taloomme, surkastukoon ja mustukoon se, mikä minussa on parasta, mutta älköön tämä hurmio minusta haihtuko — tuo näyttää olevan ainoa rukoukseni.

Kun ennen naimisiinmenoani satuin näkemään, kuinka lankovainajani hurjana humalassa pieksi vaimoansa ja sitten surkeasti katuen, nyyhkyttäen ja ulvoen vannoi siitä lähtien jättävänsä väkijuomat koskematta, ja kumminkin jo samana iltana istui juomaan — niin tuo täytti mieleni inholla. Mutta minun nykyinen humalani on vieläkin peloittavampi. Minun ei tarvitse hankkia itselleni huumausainetta, se virtailee suonissani, ja minä en tiedä, miten sitä vastustaisin.

Täytyykö tämän olotilan jatkua aina kuolemaani asti? Toisinaan minä silmäilen itseäni säikähtyneenä ja ajattelen, että elämäni on painajaisuni, joka äkkiä hälvenee kaikkine valheinensa. Se on ihan irrallaan menneisyydestä. En voi käsittää, miten on voinut niin käydä.

Eräänä päivänä huomautti kälyni ivallisesti nauraen: »Kuinka ihmeen vieraanvarainen emäntämme onkaan! Hänen vieraansa ei halua millään ehdolla lähteä matkaansa. Vieraita tosin kävi talossa meidänkin aikanamme, mutta me emme kohdistaneet heihin niin rajatonta mielenkiintoa — meitä houkkioita askarruttivat liiaksi omat miehemme. Nikhil paran täytyy kärsiä siitä, että on syntynyt liian uudenaikaiseksi. Hänen olisi pitänyt saapua vieraana, jos tahtoi kauan talossa viipyä. Nyt näyttää siltä, kuin hänen olisi aika lähteä.»

Tuo iva ei minuun pystynyt, sillä minä tiesin, etteivät nämä naiset kyenneet käsittämään antaumukseni syytä. Minulla oli silloin ylläni haltioituneen uhrautumisen varustukset, joiden läpi tuollaiset nuolet eivät voineet minua haavoittaa.

VIII

Muutamiin aikoihin ei isänmaan asiasta ole enää ollenkaan puhuttu. Keskustelumme aiheena ovat nykyaikaiset sukupuolikysymykset ja muut senlaatuiset asiat, lisäksi hieman runoutta, vanhaa intialaista ja uudenaikaista englantilaista, ja kaiken pohjalla kaikuu syvä perussävel, jollaista en ole kuullut milloinkaan ennen, sävel, joka tuntuu soivan todellista miehuutta ja voimaa.

Olimme ehtineet niin pitkälle, ettemme yrittäneetkään asiaa peitellä. Ei ollut enää pienintäkään tekosyytä, joka olisi puolustanut Sandip Babun jatkuvaa oleskelua luonamme ja alinomaisia tuttavallisia keskustelujamme. Minä olin vihoissani itselleni, kälylleni, maailmassa vallitsevalle olojen järjestykselle, ja lupasin pyhästi olla lähtemättä ulompiin suojiin, vaikka siihen kuolisin.

Kahteen päivään en liikkunut huoneistani minnekään. Vasta nyt minulle selvisi, kuinka pitkälle asia oli kehittynyt. Elämä tuntui kerrassaan tympäisevältä. Kaikki, mihin tartuin, teki mieleni heti heittää pois. Minä tunsin odottavani — joka hermollani, kiireestä kantapäähän asti — odottavani jotakin, jotakin henkilöä; veressäni oli kirvelevä odotuksen tuntu.

Yritin askarruttaa itseäni ylimääräisillä töillä. Makuuhuoneen lattia oli puhdas, mutta minä vaadin sen pestäväksi nähteni vielä kerran. Vaatteeni olivat kaapeissa hyvässä järjestyksessä; minä vedin ne esille ja järjestin toisin. Iltapäivällä minulla ei ollut aikaa edes hiusteni asetteluun; minä sitaisin ne nopeasti löyhään solmuun, puuhailin ja kiusasin jokaista. Sitten aloin penkoa varastohuonetta. Varastot näyttivät minusta kovin kutistuneilta. Näpistelyä oli viime aikoina varmaan harjoitettu, mutta minä en uskaltanut vaatia ketään vastaamaan, sillä olihan lähellä ajatus: »Missä ovat silmäsi olleet näinä päivinä!»

Sanalla sanoen: minä käyttäydyin tuona päivänä kuin riivattu. Seuraavana päivänä yritin hieman lukea. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä luin, mutta äkkiä huomasin lähteneeni kirja kädessä ulompiin suojiin johtavaan käytävään ja seisovani ikkunan luona, vastapäätä pihan toisella laidalla olevan huonerivin kuistikkoa. Minusta tuntui siltä, kuin eräs noista huoneista olisi väistynyt vastarannalle ja lautta olisi lakannut kulkemasta. Minusta tuntui siltä, kuin olisin vain varhemman olemukseni haamu, tuomittu jäämään siihen, missä olin, kumminkaan todella siinä olematta, ikuisesti vain eteeni tuijotellen.

Siinä seisoessani näin Sandipin tulevan huoneestansa kuistikolle, sanomalehti kädessään. Saatoin huomata, että hän näytti tavattoman kiihtyneeltä. Piha ja kaidepuutkin näyttivät hiihtävän hänen kiukkuansa. Hän heitti lehden kädestään niin vihaisesti, kuin olisi tahtonut repiä rikki koko maailman.

Minä tunsin, etten voinut kauemmin pitää lupaustani. Olin lähtemässä eteenpäin oleskeluhuoneeseen, kun kälyni samassa ilmestyi taakseni. »Hyvä Jumala, tätä vielä puuttui!» huudahti hän vilahtaen jälleen pois. Minulla ei ollut enää, rohkeutta kulkea kauemmaksi.

Kun palvelijattareni seuraavana aamuna tuli huutamaan: »Armollinen rouva, on aika avata varastohuone», heitin minä hänelle avaimet sanoen: »Pitäköön Harimati siitä huolen», ja asetuin ikkunan ääreen jatkamaan aloittamaani englantilaista koruompelusta.

Sitten toi palvelija kirjeen. »Sandip Babulta», sanoi hän. Mikä rajaton rohkeus! Mitä olikaan viestintuoja ajatellut? Sydämeni vavahti, kun avasin kirjettä, jossa ei ollut minkäänlaista osoitetta, ainoastaan sanat: _Erittäin tärkeä kansallista liikettä koskeva asia. Sandip_.

Minä heitin pois ompelukseni. Olin kohta jaloillani ja järjestin kuvastimen edessä nopeasti hiuksiani. _Sariani_ en muuttanut, puin vain ylleni siihen sopivan viitan.

Minun täytyi kulkea erään kuistikon läpi, missä kälyni tapasi aamuisin istua betelpähkinöitä halkomassa. Hillitsin arkuuteni. »Mihin nyt, Tšota Rani?» huusi hän.

»Oleskeluhuoneeseen.»

»Näin aikaisin. Aamukohtaukseen, vai kuinka?»

Kun kuljin ohi mitään vastaamatta, alkoi hän hyräillä jälkeeni pisteliästä laulua.

IX

Astuessani oleskeluhuoneeseen näin Sandipin syventyneenä katselemaan Englannin Akademian kuvaluetteloa, selkä oveen päin. Hän piti itseänsä erinomaisena taiteentuntijana.

Eräänä päivänä sanoi mieheni hänelle: »Jos taiteilijat tarvitsevat opettajaa, niin he voivat olla huoletta niin kauan kuin sinä olet olemassa.» Mieheni tapana ei yleensä ole ollut puhua pisteliäästi, mutta viime aikoina hänessä on tapahtunut muutos: hän ei säästä Sandipia.

»Miksi otaksut, etteivät taiteilijat tarvitse opettajaa?» kysyi Sandip.

»Taide on luovaa työtä», vastasi mieheni. »Senvuoksi meidän on tyydyttävä nöyrästi oppimaan taidetta taiteilijan teoksista.»