Part 9

»Kuinka _zamindar_ voi niitä vaatia, jos hän on minun vuokraajani?»

»Entä poltettu kangas?»

»Minä korvaan sen hänelle. Tahdonpa nähdä, uskaltaako joku estää vuokraajaani harjoittamasta kauppaa miten hyväksi näkee.»

»Minä pelkään, armollinen herra», virkkoi Pantšu arasti, »että teidän rikkaiden kiistellessä keskenänne poliisi ja lain korppikotkat kerääntyvät iloisina ympärillenne ja kansanjoukko naureskelee huville, mutta kun henki tulee kysymykseen, olen minä raukka yksin vaarassa!»

»Kuinka niin? Mitä sinulle voisi tapahtua?»

»He polttavat poroksi taloni, lapset ja kaikki!»

»Lapsistasi minä kyllä pidän huolen», virkkoi opettajani. »Sinä voit harjoittaa millaista kauppaa haluat. He eivät sinuun koske.»

Jo samana päivänä minä ostin Pantšun tiluksen, joka kaikkia ‘muodollisuuksia noudattaen siirtyi minun haltuuni. Sitten alkoivat vaikeudet.

Pantšu oli perinyt vuokratilan isoisältänsä ainoana elossa olevana perillisenä. Sen tiesivät kaikki. Mutta nyt sukelsi jostakin esille eräs täti matkalaukkuineen ja nyytteineen, rukousnauhoineen ja orpoine veljentyttärineen. Hän pesiytyi Pantšulaan ja vaati itselleen elinkorkoa.

Pantšu oli kuin ukkosen iskemä. »Tätini on kuollut aikoja sitten», väitti hän vastaan.

Hänelle vastattiin, että hän ajatteli setänsä ensimmäistä vaimoa, mutta että mainittu setä oli kiireen kaupalla mennyt uusiin naimisiin.

»Mutta setänihän kuoli ennen tätiä», huudahti Pantšu, jolle asia kävi yhä käsittämättömämmäksi. »Kuinka hänellä oli aikaa mennä toisiin naimisiin?»

Epäilemättä oli Pantšulla syytä kysyä. Mutta hänelle huomautettiin, ettei kukaan ollut väittänyt toisen avioliiton solminnan tapahtuneen vasta ensimmäisen vaimon kuoltua; setä oli ottanut itselleen toisen vaimon ensimmäisen vielä eläessä. Koska uudelle tulokkaalle oli epämieluista ajatella joutuvansa elämään toisena vaimona, oli hän jäänyt miehensä kuolemaan saakka isänsä kotiin, kääntynyt sitten uskovaiseksi ja vetäytynyt pyhään Brindabaniin, josta nyt saapui tänne. Nämä tosiasiat olivat sekä eräiden Hariš Kundun virkailijoiden että muutamien hänen vuokramiestensä tiedossa. Ja jos _zamindar_ harjoittaisi riittävää painostusta, löytyisi varmaan sellaisiakin todistajia, jotka olivat ottaneet osaa heidän hääjuhlaansa!

IX

Eräänä päivänä iltapuolella, kun satuin olemaan kiinni työssäni, tuotiin minulle sana, että Bimala oli kutsunut minut luoksensa. Minä säpsähdin.

»Kuka se minua kutsuikaan?» kysyin sanantuojalta.

»Armollinen rouva.»

»Bara Raniko?»

»Ei, armollinen herra, Tšota Rani.»

Tšota Rani! Minusta tuntui siltä, että oli kulunut sata vuotta siitä, kun hän viimeksi oli minua kutsunut. Minä jätin kaikki muut odottamaan ja lähdin sisähuoneisiin. Astuessani huoneeseemme minä jälleen hämmästyin nähdessäni siellä Bimalan ilmeisesti pukeutuneena minua varten. Huone, johon alinomainen laiminlyönti oli viime aikoina luonut jonkinlaista hajamielisyyden leimaa, oli tänä ehtoopäivänä saanut jossakin määrin takaisin vanhan, järjestyneen ilmeensä. Minä seisoin ääneti ja katselin kysyvästi Bimalaa.

Hän punastui hieman, ja hänen oikean kätensä sormet leikkivät hetkisen vasemman ranteen renkailla. Sitten hän äkkiä virkkoi: »Kuulehan! Onko oikein, että meidän myymälämme ovat koko Bengalissa ainoat, joissa suvaitaan ulkomaisia tuotteita?»

»Mitä meidän siis olisi tekeminen?» kysyin minä.

»Käske korjata ne pois!»

»Mutta tavarat eivät kuulu minulle?»

»Eikö kauppapaikka ole sinun?»

»Pikemmin niiden, jotka sitä tarvitsevat kaupan tekoa varten.»

»Tehkööt kauppaa intialaisilla tuotteilla!»

»Mikään ei olisi minulle mieluisampaa. Mutta jos he eivät sitä tee?»

»Mitä joutavia! Kuinka he uskaltaisivat käyttäytyä hävyttömästi? Olethan sinä...»

»Minulla on tänään vielä paljon toimitettavaa, joten en voi ryhtyä enempiin selittelyihin. Mutta minun täytyy kieltäytyä käyttämästä pakkovaltaa.»

»Ethän tekisi sitä itsekkäässä tarkoituksessa, vaan isänmaan hyväksi.»

»Pakkovalta isänmaan hyväksi on pakkovaltaa isänmaata vastaan. Mutta minä pelkään, ettet sitä milloinkaan ymmärrä.» Tuon sanottuani minä lähdin.

Maailma näytti äkkiä minulle kirkastuvan. Oli kuin olisin tuntenut vereni soutelun, kuin maa olisi vapautunut aineellisuutensa painosta ja sen jokapäiväinen tehtävä, elämän ylläpitäminen, ei enää olisi ollut sille rasitukseksi: se leijui ihmeellisessä voimantunnossa halki avaruuden, rukousnauhanansa päivien ja öiden kirjava sarja. Mikä ääretön työ, ja samalla: mikä rajaton vapauden tarmo! Kukaan ei sitä pysähdytä, ei, kukaan ei voi sitä koskaan pysähdyttää! Olemukseni syvyyksistä kohosi riemu korkealle kuin vesisuihku, kohosi taivaita tapailemaan.

Olen myöhemmin usein miettinyt, mitä tuo tunteen hyöky oikeastaan tarkoitti. Aluksi en keksinyt mitään tyydyttävää vastausta. Mutta sitten selvisi, että kahle, joka oli minun mieltäni kalvanut öin päivin, oli nyt katkennut. Minä huomasin ihmeekseni, että mieltäni sumentava verho oli hävinnyt. Minä voin katsella kaikkea, mikä koski Bimalaa, sellaisenaan, ikäänkuin olisin nähnyt sen valokuvattuna. Hän oli ilmeisesti, pukeutunut erikoisen miellyttävästi imarrellakseen toivomansa määräyksen minusta irti. Tätä ennen en ollut milloinkaan pitänyt Bimalan koruja erillisinä, itsenäisinä olioina. Tänä päivänä näytti hänen taidokas englantilainen hiuslaitteensakin pelkältä ulkonaiselta koristukselta. Se, mihin ennen oli sisältynyt hänen persoonallisuutensa salaperäistä tenhoa, oli nyt aikeissa myydä itsensä liian huokeasta.

Kun astuin makuuhuoneesta, särkyneestä häkistä, kultaiseen päivänpaisteeseen, sattui katseeni bauhiniakujanteeseen, joka näytti luovan taivaalle rusottavaa hohdetta. Puiden alla jutteli äänekkäästi joukko kottaraisia. Kauempana niityllä näkyi tyhjät rattaat ja härkäpari. Toinen juhta pureksi ruohoa, toinen oli paneutunut makuulle ja sulki silmänsä pelkästä mukavuudesta, variksen nokkiessa hyönteisiä sen selästä.

Minusta tuntui siltä, kuin olisin päässyt lähemmäksi maaemon sydäntä nähdessäni hänet koruttomana arkisessa elämässään. Hänen lämmin hengityksensä leyhyi kasvoihini bauhinian kukista, ja sanomattoman sointuisa ylistyslaulu näytti kohoavan ilmoille tuosta maailmasta, missä kaikkien nauttima vapaus tulee minunkin osakseni.

Me miehet olemme vaeltavia ritareita: me etsimme sitä vapautta, johon ihanteemme meitä kutsuvat. Se, joka kutoo meille hulmuilevan, johtavan lipun, on oikea nainen meitä varten. Siltä, joka kutoo ympärillemme loihtuisen verkon vangiten meidät kotiimme, on meidän temmattava pois naamio nähdäksemme hänet sellaisena kuin hän todellisuudessa on. Meidän on varottava pukemasta häntä omien kaipaustemme ja kuvitelmiemme tenhoisaan verhoon ja sallimasta hänen johtaa meitä harhaan oikealta tieltämme.

Tänään minä tiedän, että voitto on oleva minun. Minä olen saapunut yksinkertaisuuden portille, tyydyn katselemaan asioita sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Olen voittanut omakseni vapauden ja suon toisille heidän vapautensa. Työssä on oleva pelastukseni.

Minä tiedän, että sydäntäni on aika ajoin kirvelevä, mutta nyt, kun ymmärrän sen kivun todellisen laadun, voin jättää sen huomioonottamatta. Mitäpä se merkitseekään nyt, kun tiedän sen koskevan vain itseäni? Koko ihmiskunnalle kuuluva kärsimys on oleva minun kruununi.

Pelasta minut, totuus! Älä salli minun milloinkaan enää tavoitella harhaluulojen olematonta onnenmaata! Jos minun on vaellettava yksin, salli minun ainakin kulkea sinun tietäsi! Salli totuuden rummunlyöntien johtaa minut voittoon!

Sandipin kertomus

VII

Bimala kutsui minut samana päivänä puheillensa, mutta ei voinut aluksi saada lausutuksi sanaakaan; hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Minä huomasin heti, ettei hän ollut saanut Nikhiliä taipumaan. Hän oli uskonut varmasti onnistuvansa, mutta minä en ollut voinut suhtautua asiaan yhtä luottavasti. Nainen tuntee miehen varsin hyvin hänen heikoilta puoliltansa, mutta on kerrassaan kykenemätön mittaamaan hänen voimaansa. Todellisuudessa mies on naiselle yhtä suuri salaisuus kuin nainen miehelle. Ellei niin olisi laita, olisi sukupuolten ero pelkkää luonnon tarmon tuhlausta!

Miten onkaan ylpeyden laita! Pahinta ei ollut se, että tärkeä asia oli jäänyt toteuttamatta, vaan se, että pyyntöön, jonka esittäminen oli hänelle ollut ylen vaikea, ei ollut suostuttu. Millaisen värien ja liikkeiden, vihjeiden ja harhojen runsauden sisältävätkään mielikuvat »minä» ja »minun» naisen tajunnassa! Siinäpä onkin naisen kauneus — hän on paljoa persoonallisempi kuin mies. Tehdessään ihmisen Luoja menetteli kuin koulumestari: hänellä oli reppu täynnä käskyjä ja periaatteita; mutta naista luodessaan hän luopui opettavasta arvokkuudestansa ja paneutui taiteilijaksi, joka turvautuu yksinomaan siveltäneensä ja värilautaseensa.

Seisoessaan siinä ääneti, posket kuumina ja silmät kyynelissä kuin ukkospilvi, joka sadetta täynnä ja salamoilla ladattuna vyöryy taivaanrannalta, Bimala näytti niin vastustamattoman kauniilta, että minun täytyi astua hänen luoksensa ja tarttua hänen käteensä. Se vapisi, mutta hän ei vetänyt sitä pois. »Bima», sanoin minä, »me olemme toverukset, sillä meillä on yhteinen päämäärä. Istutaan ja jutellaan asiasta.»

Minä talutin hänet istumaan. Hän ei vastustellut. Mutta mitä ihmettä! Samassa silmänräpäyksessä intohimoni selittämättömällä tavalla herpautui — niinkuin Padma-virta, rientäessään valtaisena eteenpäin, äkkiä väistyy uurtamastansa rannasta jonkin pienen pinnanalaisen esteen vaikutuksesta. Kun puristin Bimalan kättä, soivat kaikki hermoni kuin viritetyt kielet, mutta kohta koko soitanto vaikeni.

Mikä oli esteenä? Ei mikään määrätty asia, vaan monet toisiinsa kietoutuneet seikat — ei mikään selvästi havaittava seikka, vaan tuo selittämätön estymisen tunto. Se minulle joka tapauksessa on selvinnyt, etten voi mennä vannomaan, mikä oikeastaan olen. Juuri sen vuoksi, että olen itselleni arvoitus, tunnen ankaraa houkutusta tutkimaan itseäni. Kunhan kerran saan täyden selon itsestäni, niin heitän sen menemään — ja saavutan onnenautuuden!

Istuutuessaan Bimala kävi kalmankalpeaksi. Hänkin varmaan tunsi, minkä vaaran oli vast'ikään välttänyt. Pyrstötähti oli ehtinyt ohi, mutta sen hehkuva lieve oli hänet hämmentänyt. Auttaakseni häntä toipumaan minä sanoin; »Esteitä tietenkin on olemassa, mutta me voitamme ne emmekä masennu. Eikö niin, kuningattareni?»

Bimala yskähti yrittäen sanoa jotakin, mutta sai soperretuksi vain heikon myönnön.

»Sommitellaanpa tässä toimintasuunnitelma!» jatkoin minä vetäen taskustani paperia ja lyijykynän.

Minä aloin kirjoittaa luetteloa kalkuttalaisista puoluelaisistamme merkiten heille jokaiselle oman tehtävänsä. Bimala keskeytti askarrukseni, ennenkuin olin ehtinyt saada sen valmiiksi, ja virkkoi väsyneesti: »Jättäkää tuo nyt; minä tulen tänä iltana uudelleen.» Sitten hän riensi pois huoneesta. Oli ilmeistä, ettei hän kyennyt keskittämään tarkkaavaisuuttansa mihinkään. Hänen täytyi saada olla hetkinen yksinään — kenties paneutua vuoteeseensa ja itkeä kyllikseen!

Hänen mentyänsä leimahti intohimoni korkeampaan lieskaan, niinkuin pilvi auringon laskiessa. Minä tunsin menettäneeni kaikkein. otollisimman tuokion. Millainen surkea pelkuri olinkaan ollut! Hän oli varmaan lähtenyt luotani halveksien arkamaista epäröintiäni — ja hän oli oikeassa!

Näiden mietteiden yhä kirvellessä mieltäni tuli eräs palvelija ilmoittamaan Amuljan, erään puolueeseemme kuuluvan nuorukaisen, pyrkivän puheilleni. Minun melkein teki mieli antaa hänen lähteä pois tyhjin toimin, mutta hän astui sisään, ennenkuin ehdin asian ratkaisemaan. Sitten me aloimme jutella eri paikkakunnilta saapuneista, kankaita, sokeria ja suolaa koskevista uutisista — ja pian oli ilma puhdas kaikista huumaavista tuoksuista. Minusta tuntui siltä, kuin olisin unesta herännyt. Minä hypähdin seisaalleni valmiina taisteluun, — _Bande Mataram!_

Uutisia oli monenlaisia. Useimmat niistä kauppiaista, jotka olivat Hariš Kundun vuokramiehiä, olivat siirtyneet meidän puolellemme. Monet Nikhilin palveluksessa olevat henkilöt olivat hekin meidän puolellamme ohjaillen asioita meidän eduksemme. Marvarin kauppiaat tarjoutuivat maksamaan sakkoa, kunhan heidän sallittaisiin myydä loppuun nykyiset varastonsa. Vain eräät muhamettilaiset kauppiaat niskoittelivat vielä.

Eräs heistä oli ostanut pari saksalaista hartiahuivia omaisiansa varten. Kylämme pojat riistivät ne häneltä ja polttivat poroksi. Siitä oli syntynyt ikävyyksiä. Me tarjosimme hänelle korvaukseksi intialaisia villakankaita. Mutta missä oli huokeita intialaisia villateoksia ostettavissa? Emmehän voineet hänelle hankkia kashmirhuiveja hävitettyjen sijaan! Hän tuli valittamaan Nikhilille, joka neuvoi häntä kääntymään oikeuden puoleen. Nikhilin miehet luonnollisesti pitivät huolta siitä, ettei tutkimuksista tullut mitään; lainvalvojakin oli meidän puolellamme.

Seikka näet on tämä: jos meidän on joka kerta korvattava poltetut ulkomaiset kankaat intialaisilla ja lisäksi selviydyttävä oikeusjutusta, niin mistä otamme tarvittavat rahat? Ja kaikkein tärkein asia: ulkomaisten tuotteiden tuhoaminen lisää niiden kysyntää ja on niinmuodoin muukalaisille eduksi. Heille käy niinkuin onnelliselle kauppiaalle, jonka kristallikruunun pohatta särki, koska hänen teki kovin mieli kuulla murskaantuvan lasin helinää.

Toinen kysymys on, voimmeko jyrkästi toteuttaa ulkomaisten flanelli- ja merinokudelmain boikottausta, vai onko meidän tehtävä poikkeus niiden hyväksi, koska halpoja kirjavia intialaisia villakankaita ei ole olemassa.

»Kuulehan», sanoin minä, »mitä ensimmäiseen kysymykseen tulee, olen sitä mieltä, ettemme tulevaisuudessa suinkaan lahjoittele intialaisia kankaita niille, joilta on takavarikoitu vieraita tuotteita. Rangaistuksen tulee kohdata heitä eikä meitä. Jos he nostavat kanteen meitä vastaan, niin meidän on kostettava polttamalla heidän varastohuoneensa. Mitä säikytkään, Amulja? Asia ei huvita minua sen vuoksi, että siitä syntyy iso ilotulitus. Ota huomioon, että kysymyksessä on sota. Jos pelkäät aiheuttaa kärsimystä, niin mene etsimään itsellesi lemmeniloja; meidän työhömme et kelpaa!»

Toisen pulman minä ratkaisin päättämällä, ettei vieraita tuotteita ollut missään tapauksessa suvaittava. Vanhoina hyvinä aikoina, jolloin nuo hilpeän värikkäät ulkomaiset huivit olivat ihan tuntemattomat, tuli maalaisväkemme aivan hyvin toimeen käyttämällä yksinkertaisia puuvillahuivejansa. Ne eivät kenties näytä niin upeilta, mutta nykyaikana ei sovi ajatella elämän koreutta.

Useimmat laivurit oli saatu kieltäytymään kuljettamasta ulkomaisia tavaroita, mutta ensimmäinen laivuri, Mirdžan, oli yhä vastahakoinen.

»Ettekö voisi upottaa hänen alustansa?» kysyin minä täkäläiseltä toimitsijaltamme.

»Mikään ei ole helpompaa, armollinen herra», vastasi hän. »Mutta miten käy, jos minut vaaditaan asiasta tilille?»

»Miksi menettelisittekään niin kömpelösti, että teidät voidaan vaatia tilille? Mutta jos niin käy, niin minä otan asian vastatakseni.»

Mirdžanin venhe lepäsi laituriin kiinnitettynä. Venheessä ei ollut ketään, sillä toimitsijamme oli järjestänyt jonkinlaiset iltahuvit, joihin oli käsketty kaikki. Pimeän tultua oli venheeseen ajettu soraa, sitten oli sen pohja puhkaistu ja kiinnitysköysi irroitettu. Se oli uponnut keskelle virtaa.

Mirdžan ymmärsi asian. Hän tuli itkien luokseni ja pyysi armoa. »Minä olen ollut väärässä, armollinen herra» aloitti hän.

»Mistä johtuu, että sen vasta nyt yht'äkkiä älyät?» kysyin minä ivallisesti.

Hän ei vastannut suoraan. »Venhe oli kahdentuhannen rupian arvoinen», sanoi hän sitten. »Minä huomaan nyt erehdykseni, ja jos saan tämän kerran anteeksi, en enää milloinkaan...» Samassa hän heittäytyi maahan jalkojeni eteen.

Minä käskin hänen tulla kymmenen päivän kuluttua uudelleen. Jos voisimme nyt heti maksaa hänelle nuo kaksituhatta rupiaa, olisi hän ruumiineen ja sieluneen meidän. Hän on sellainen mies, joka voisi tehdä asiallemme arvaamattomia palveluksia, jos voittaisimme hänet puolellemme. Me emme pääse koskaan kunnolla edistymään, ellemme saa käytettäväksemme riittäviä varoja.

Kun Bimala illalla saapui oleskeluhuoneeseen, nousin minä tervehtimään ja sanoin: »Valtiatar! Kaikki on valmiina, menestys odottaa meitä, »mutta me tarvitsemme rahaa.»

»Rahaa? Kuinka paljon?»

»Ei kovin paljoa, mutta välttämättä, tavalla tai toisella!»

»Mutta kuinka paljon?»

»Tällä hetkellä riittää viisikymmentätuhatta rupiaa.»

Bimala säpsähti summan kuullessaan, mutta yritti salata sitä. Kuinka hän voisi myöntää joutuneensa jälleen häviölle?

»Valtiatar!» sanoin minä. »Te yksin voitte tehdä mahdottoman mahdolliseksi. Olette jo sen tehnytkin. Jospa voisin teille osoittaa aikaansaannoksenne suuruuden, niin tietäisitte sen. Mutta nyt ei ole kysymys siitä. Nyt me tarvitsemme rahaa.»

»Te saatte sitä», sanoi hän.

Minä huomasin, että hän aikoi myydä jalokivensä, ja sanoin senvuoksi: »Jalokivenne on talletettava vastaisen varalle. Ei voi koskaan tietää, milloin niitä tarvitaan.» Bimalan ääneti tuijottaessa minä jatkoin: »Nyt tarvittavat rahat on saatava puolisonne kukkarosta.»

Bimala säikähti entistä enemmän. Oltuaan vähän aikaa vaiti hän kysyi: »Mutta miten saan häneltä rahoja?»

»Eivätkö hänen rahansa kuulu yhtä hyvin teille?»

»Ei, ei!» virkkoi hän tuntien ylpeytensä jälleen loukkaantuvan.

»Siinä tapauksessa», huudahdin minä, »ne eivät kuulu hänellekään, vaan hänen isänmaallensa, jollei hän ole niitä hädän hetkenä antanut!»

»Kuinka minun siis on meneteltävä?» kysyi hän jälleen.

»Teidän täytyy onnistua ja te onnistutte. Tiedätte itse parhaiten, millä tavoin. Teidän on hankittava rahat sitä jumalatarta varten, jolle kaikki oikeudenmukaisesti kuuluu. _Bande Mataram!_ Siinä taikasana, joka avaa hänen rautaisen rahasäiliönsä oven, murtaa hänen teräskammionsa seinän ja saattaa häpeämään niiden sydämet, jotka eivät sen kutsuvaa huutoa tottele. Sanokaa _Bande Mataram_, kuningattareni!»

»_Bande Mataram_!»

SEITSEMÄS LUKU

Sandipin kertomus

VIII

Me olemme miehiä, olemme kuninkaita ja meidän tulee saada veromme. Niin kauan kuin olemme maan päällä eläneet, olemme maata ryöstäneet, ja mitä enemmän olemme vaatineet, sitä enemmän se on meille suonut. Aikojen alusta saakka me miehet olemme poimineet hedelmiä, kaataneet puita, kyntäneet maankamaraa, surmanneet metsän, ilman ja veden riistaa. Meren syvyyksistä, maan uumenista, vieläpä kuoleman kidastakin olemme temmanneet kaikki, mitä temmattavissa oli; mitään luonnon aarreholvin lukkoa emme ole säikähtäneet emmekä jättäneet murtamatta.

Maan ainoana ilona on oikeain miesten vaatimusten tyydyttäminen. Ne loppumattomat uhrit, joita se on heille kantanut, ovat tehneet sen itsensä kauniiksi ja täydelliseksi, sillä ilman niitä se olisi erämaa, ei tuntisi itseänsä, sen sydämen ovet eivät olisi milloinkaan auenneet, sen jalokivet ja helmet eivät olisi koskaan kohonneet päivän valkeuteen.

Samoin olemme me miehet vaatimustemme voimalla kehitelleet ilmi kaikki naisten piilevät mahdollisuudet. Mikäli he ovat oppineet yhä täydellisemmin meille antautumaan, sikäli he ovat kohonneet kohti oikeata suuruuttansa. He ovat löytäneet todellisen rikkautensa, koska heidän oli tuotava kaikki onnensa jalokivet ja kärsimyksensä helmet meidän kuninkaalliseen aarreaittaamme. Niinpä miehet antavat ottaessaan, ja naisille merkitsee menettäminen todellisuudessa voittoa.

Bimalalta minä olen epäilemättä vaatinut paljon! Aluksi minä epäröin, sillä miehen mieli tahtoo aiheettomasti taistella itseänsä vastaan. Minä pelkäsin asettaneeni hänelle liian vaikean tehtävän. Ensi hetkenä aioin kutsua hänet takaisin ja sanoa, etten tahtonut tuhota hänen elämäänsä sälyttämällä näitä huolia hänen hartioillensa. Minä unohdin silmänräpäyksen ajaksi, ettei mies saa säästellä naista, jos tahtoo tehdä hänen elämänsä hedelmälliseksi, että hänen tehtävänänsä on häiritä naisen olemuksen rauhaa ja passiivisuutta ja tuottaa koko maailmalle siunausta syöksemällä hänet kärsimyksen mittaamattomiin syvyyksiin! Senvuoksi miehen käsi on väkevä ja hänen otteensa luja.

Bimala oli kaikesta sydämestänsä toivonut, että minä, Sandip, vaatisin häneltä suurta uhrausta — kutsuisin hänet kuolemaan. Kuinkapa hän olisi voinut muuten olla onnellinen? Eikö hän ollut odottanut kaikkina näinä autioina vuosina tilaisuutta saada itkeä sydämensä kyllyydestä — niin väsynyt hän oli levollisen onnensa yksitoikkoisuuteen. Senvuoksi peittyi heti meidän kohdatessamme hänen sydämensä taivas pilviin, jotka uhkasivat tuoda pelontuskaa ja kärsimystä hänen elämäänsä. Jos häntä säälittelen ja yritän kärsimyksiltä varjella, niin miksi olenkaan mieheksi syntynyt?

Epäröintini varsinaisena syynä on se, että pyyntöni koskee rahaa. Se vivahtaa kerjäämiseen, sillä raha on miehen eikä naisen asia. Siitä syystä minun täytyi mainita suuri summa. Pari tuhatta olisi tuntunut pieneltä näpistelyltä. Viisikymmentätuhatta luo asiaan romanttisen ryöstön leimaa.

Jospa olisinkin rikas. Ylen monien toivelmaini on täytynyt raueta ennen täyttymistänsä vain siitä syystä, että minulta puuttui rahoja. Se ei sovi minulle! Jos kohtalo olisi ollut vain väärämielinen, niin sen voisi vielä sietää — mutta tuollainen mauttomuus on anteeksiantamaton. Ei ole ainoastaan masentavaa, että minunlaiseni mies ei tiedä, mihin ryhtyä saadakseen vuokransa maksetuksi, tai että hänen on huolellisesti keräiltävä kokoon ropoja toisen luokan rautatielippua varten — se on samalla alentavaa.

Yhtä selvää on, että Nikhilin isänperintö on hänelle turhaa ylellisyyttä. Hänelle köyhyys olisi sopinut sangen hyvin. Hän olisi iloiten alistunut kiskomaan köyhyydenkin iestä tuon kalliin opettajansa keralla.

Olisinpa iloinen, jos voisin kerrankin tuhlata viisikymmentätuhatta rupiaa isänmaani palveluksessa ja ihan mieleni mukaan. Minä olen synnynnäinen ruhtinas, ja kaunein unelmani on saada kerran, vaikkapa yhden ainoan päivän ajaksi, irtautua köyhyyden valhepuvusta ja esiintyä oikeassa hahmossani.

Epäilen kumminkin kovin, onnistuuko Bimalan milloinkaan saada noita viittäkymmentätuhatta rupiaa. On luultavaa, että summa lopulta kutistuu pariin tuhanteen. Olkoonpa menneeksi. Viisas tyytyy puoleen leipään tai pieneen palaseenkin, ennenkuin jää ihan osattomaksi.

Minun täytyy tuonnempana palata näihin henkilökohtaisiin mietelmiin. Tullaan ilmoittamaan, että minua heti tarvitaan. On sattunut jokin selkkaus...

Näyttää siltä, että poliisi on saanut vihiä miehestä, joka upotti Mirdžanin venheen. Hän on vanha syntinen. He ovat hänen jäljillään, mutta luulisinpä, että hän on kyllin viekas välttääkseen turhaa lavertelua. Ei kumminkaan voi koskaan tietää. Nikhil on noussut takajaloilleen, ja hänen tilanhoitajansa tuskin kykenee menettelemään miten tahtoo.

»Jos joudun ikävyyksiin, armollinen herra», sanoi tilanhoitaja kohdatessamme, »niin minun täytyy vetää teidät mukaan.»

»Mihin silmukkaan aiotte saada minut takertumaan?» kysyin minä.

»Hallussani on eräs lähettämänne tiedonanto ja useita Amulja Babun kirjeitä.»

En ollut aavistanut, että »kiireelliseksi» merkitty kirje, johon minun oli pitänyt heti vastata, oli ollut kiireellinen ainoastaan siitä syystä! Minä opin vähitellen koko joukon asioita.

Nyt on lahjottava poliisi ja maksettava Mirdžanille vaikenemisrahat. Tämän isänmaallisen yrityksen kulungeista painuu epäilemättä suuri osa Nikhilin tilanhoitajan taskuihin. Minun on nyt kuitenkin ummistettava silmäni, sillä hän huutaa _Bande Mataram_ yhtä äänekkäästi kuin minä!

Tällainen työ täytyy aina suorittaa vuotavin astioin: toinen puoli virtaa aina puhkeamista ulos. Meissä kaikissa piilee siveellisten arvostelmain varasto: minä olin jo närkästyä tilanhoitajan menettelyn johdosta ja aioin kirjoittaa päiväkirjaani maanmiesteni epäluotettavuutta koskevan mielenpurkauksen. Mutta jos Jumala on olemassa, on minun kiitollisena tunnustaminen, että hän on antanut minulle terävän ymmärryksen, joka kirkastaa minulle sekä oman mieleni että ulkomaailman asiat. Minä voin pettää toisia, itseäni en. Siksi ei närkästykseni voinut jäädä pysyväiseksi.