Part 2

»Mitä sinä sillä sijalla?» tapasi mieheni kysyä. »Eikö elämässä ole parempia asioita?»

Miehet eivät milloinkaan ymmärrä sellaisia asioita. Heidän tyyssijansa on kodin ulkopuolella, he eivät tunne kotoisen elämän koko merkitystä. Näissä asioissa heidän olisi noudatettava naisten ohjausta. — Niin ajattelin silloin.

Minusta näytti oikeuksieni puolustaminen kaikkein tärkeimmältä asialta. Jos olisin lähtenyt pois ja jättänyt kaikki vihollisen haltuun, olisin suoraan tunnustanut joutuneeni häviölle.

Mutta minkätähden mieheni ei pakottanut minua lähtemään mukanansa Kalkuttaan? Minä tiedän, mikä oli syynä. Hän ei käyttänyt mahtiansa, koska hänellä se oli.

III

Jos joku tahtoisi vähitellen täyttää päivän ja yön välisen juovan, tarvitsisi hän siihen iankaikkisuuden. Mutta aurinko nousee ja pimeys väistyy — tuokio riittää silloittamaan äärettömän välimatkan.

Eräänä kauniina päivänä alkoi Bengalissa swadeši-liikkeen aikakausi [kansallinen liike, joka aluksi oli luonteeltaan pikemmin taloudellinen kuin poliittinen; sen tärkeimpänä tarkoituksena näet oli kotimaisen teollisuuden edistäminen], mutta kukaan ei oikein tietänyt, miten se oli tapahtunut. Menneisyyden ja nykyisyyden välillä ei ollut mitään yhdistävää, tasaista ylimenoa. Johtui luullakseni siitä, että uusi kausi tuli tulvan lailla, murtaen padot ja vieden kaikki viisautemme ja pelkomme mukanaan. Meillä ei ollut edes aikaa ajatella tai käsittää, mitä oli tapahtunut tai oli tapahtumassa.

Tämä uusi aika sai koko olemukseni, kaikki toivoni ja haluni loimahtamaan täyteen lieskaan. Joskaan kodin seinämuurit — joiden sisäpuolella varsinainen maailmani sijaitsi — eivät vielä olleet murtuneet, silmäilin kumminkin niiden yli kaukaisuuteen ja kuulin etäältä taivaanrannalta äänen, jonka sanoja en täysin selvästi tajunnut, mutta jonka kutsuva huuto löysi tien suoraan sydämeeni.

Ylioppilasajoiltansa saakka mieheni oli yrittänyt vaikuttaa siihen suuntaan, että kansamme tarvitsemat tavarat valmistettaisiin omassa maassa. Meidän seuduillamme kasvaa runsaasti taatelipalmuja. Hän yritti keksiä kojetta, jonka avulla voisi puristaa hedelmistä mehun ja keittää sen sokeriksi ja siirapiksi. Minulle kerrottiin, että keksintö oli erittäin hyvä, mutta että se puristi enemmän rahaa käyttäjästään kuin mehua taateleista. Vähän myöhemmin hän johtui päättelemään teollisuutemme elvyttämisen epäonnistuvan sen vuoksi, ettei meillä ollut omaa pankkia. Siihen aikaan hän koki opettaa minulle taloustiedettä. Se yksin ei olisi paljoakaan haitannut, mutta hän sai sitäpaitsi päähänsä ryhtyä kasvattamaan maanmiehiänsä säästäväisyyteen siten raivatakseen tietä pankille. Vihdoin hän tosiaankin perusti pienen pankkiliikkeen. Korkea korko, joka sai kyläläiset kilvan tuomaan rahojansa talletettaviksi, vei pankin pian häviöön. Vanhat tilanhaltijat olivat huolissaan ja peloissaan. Vihollisleiri riemuitsi. Perheen jäsenistä pysyi vain mieheni isoäiti tyynenä. Hän torui minua, sanoen: »Miksi te kaikki häntä kiusaatte? Huolestuttaako teitä maatilamme kohtalo? Kuinka monesti olenkaan nähnyt tämän tilan veronkantajan panttina? Ovatko miehet naisten kaltaisia? Miehet ovat synnynnäisiä tuhlareita, he osaavat vain hävittää omaisuutta. Sinä, lapsukaiseni, voit olla iloinen, ettei miehesi hävitä vielä itseänsäkin!» Niiden henkilöiden luku, joita mieheni avusti, oli suuri. Hän auttoi aina ehdottomimpaan epäonnistumiseen saakka jokaista, joka halusi keksiä uudenlaiset kangaspuut tai riisinkuorimiskoneen. Mutta eniten minua suututti se, että hän salli Sandip Babun alinomaa nylkeä itseänsä, _swadeši_-liike tekosyynä- Olipa kysymyksessä mikä tahansa, sanomalehden perustaminen, asian hyväksi suoritettava esitelmäretki tai lääkärin määräämä siirtyminen toiseen ilmanalaan, joka tapauksessa antoi mieheni hänelle rahoja mitään kyselemättä. Ja kaiken tämän sai Sandip Babu säännöllisen, samoin mieheni maksaman palkkansa lisäksi. Merkillisintä oli, etteivät mieheni ja Sandip Babun mielipiteet ollenkaan sointuneet yhteen.

_Swadeši_-myrskyn alettua riehua minunkin veressäni sanoin miehelleni: »Minun täytyy polttaa kaikki ulkomaiset vaatteeni.»

»Miksi?» kysyi hän. »Voithan olla niitä käyttämättä niin kauan kuin haluat.»

»Niin kauan kuin haluan! Minä en enää milloinkaan...»

»Hyvä, jätä ne kokonaan käyttämättä. Mutta miksi ryhtyisit sellaista juhlaroviota rakentamaan?»

»Aiotko estää minua toteuttamasta päätöstäni?»

»Kuulehan mitä sanon: Miksi ette yritä rakentaa jotakin? Teidän ei pitäisi tuhlata kymmenettä osaakaan tarmostanne tuohon hävittävään kiihotukseen.»

»Sellainen kiihoitus antaa meille tarmoa rakentamiseen.»

»Yhtä hyvin voisitte sanoa, että teidän on mahdoton valaista taloa, ellette sytytä sitä tuleen.»

Pian ilmeni toinen pulma. Miss Gilbyn saapuessa taloomme oli siellä vallinnut melkoinen levottomuus, joka kumminkin vähitellen laimeni, kun vieraaseen totuttiin. Nyt otettiin asia jälleen esille. Minä en ollut aikaisemmin välittänyt vähääkään siitä, oliko miss Gilby eurooppalainen vaiko intialainen, mutta nyt aloin välittää. Sanoin miehelleni: »Meidän täytyy saada miss Gilby pois talostamme.»

Mieheni ei virkkanut mitään.

Minä kiivailin hänelle, ja hän lähti murheellisena pois.

Itkettyäni kelpo tavalla minä olin illalla, kohdatessamme, sovinnollisemmalla tuulella. »Minun on mahdoton katsella miss Gilbyä teoriain sumun läpi», sanoi mieheni, »vain sen vuoksi, että hän on englantilainen. Etkö voi pitkäaikaisen tuttavuuden nojalla voittaa pelkän nimen aiheuttamaa estettä? Etkö voi pitää mielessä, että hän on sinuun kiintynyt?»

Minä olin hieman häpeissäni ja vastasin jokseenkin käskevästä: »Jääköön. Minä en erikoisesti himoitse ajaa häntä pois.»

Miss Gilby jäi.

Eräänä päivänä sain sitten kuulla, että joku nuorukainen oli häntä herjannut, kun hän oli ollut menossa kirkkoon. Nuorukainen kuului niihin, jotka saivat meiltä avustusta. Mieheni ajoi hänet pois talosta. Sitä ei kukaan voinut antaa miehelleni anteeksi — en minäkään. Sillä kertaa miss Gilby lähti omaehtoisesti. Hän vuodatti kyyneleitä tullessaan sanomaan hyvästi, mutta mieleni ei ottanut sulaakseen. Kuinka voikaan kielimällä syöstä poika paran sellaiseen onnettomuuteen, vieläpä niin oivallisen pojan, joka unohti ruokansa ja juomansa _swadeši_-innostuksen vuoksi.

Mieheni saatteli miss Gilbyn rautatieasemalle omissa vaunuissaan. Minun mielestäni hän meni ehdottomasti liian pitkälle. Kun asiaa koskevat liioitellut huhut sitten aiheuttivat julkista hälinää, joutuen sanomalehtiinkin, niin minusta tuntui, että hän oli sen ansainnut.

Usein ennenkin olivat mieheni puuhat herättäneet minussa levottomuutta, mutta milloinkaan ennen ei minun ollut tarvinnut hävetä. Nyt minun oli punastuminen hänen puolestansa! Minä en tarkoin tiennyt enkä välittänytkään tietää, mitä pahaa Noren parka oli tehnyt miss Gilbylle, mutta miten voikaan ajatella ryhtyvänsä sellaisena aikana tuollaista menettelyä tuomitsemaan? Minä en olisi tahtonut tukahduttaa sitä mielialaa, joka yllytti nuorta Norenia osoittamaan englannittarelle halveksumistaan, En voinut olla pitämättä raukkamaisuutena, että mieheni ei kyennyt ymmärtämään niin yksinkertaista asiaa. Niinpä minä punastuin hänen puolestansa.

Mieheni ei kumminkaan kieltäytynyt kannattamasta _swadešia_ eikä millään tavoin vastustanut kansallista asiaa. Mutta _Bande Matäram_-mielialaa hän ei kyennyt täydestä sydämestään omaksumaan. [_Bande Mataram_: "Terve, Äiti!" Bankim Tšatterdžin, kuuluisan bengalilaisen kirjailijan sepittämän laulun alkusanat. Laulu on nyttemmin muuttunut kansallishymniksi ja _Bande Mataram_ kansalliseksi tunnussanaksi swadeši-liikkeen yhteydessä.]

»Minä tahdon mielelläni palvella kotimaata», sanoi hän, »mutta palvontani esineeksi minä valitsen oikeuden, joka on paljoa suurempi kuin kotimaani. Se, joka palvoo kotimaatansa jumalana, saattaa sen kirouksen alaiseksi.»

TOINEN LUKU

Bimalan kertomus

IV

Näihin aikoihin saapui Sandip Babu seuralaisineen meidän tienoillemme saarnaamaan _swadešia_.

Temppelihallissamme on suuri kokous. Me naiset istumme siellä toisella puolen, esiripun takana. Riemuhuuto _Bande Mataram_ lähenee värisyttäen koko olemustani. Äkkiä tulvahtaa temppelin pihalle joukko paljasjalkaisia, turbaanipäisiä nuorukaisia keltaisissa viitoissaan, niinkuin punaliejuinen puro ensimmäisten sateiden aikana kuivuneeseen uomaansa tulvahtaa. Koko paikan täyttää suunnaton ihmisjoukko, jonka läpi kymmenkunta nuorukaista olkapäillään kantaa suuressa tuolissa istuvaa Sandip Babua.

_Bande Mataram! Bande Mataram! Bande Mataram!_ Tuntuu siltä kuin taivas olisi halkeamassa ja tuhansiksi pirstaleiksi hajoamassa. Minä olin jo aikaisemmin nähnyt Sandip Babun kuvan. Hänen piirteissään oli jotakin minulle epämieluista. Hän ei suinkaan ollut ruma — päinvastoin: hänen kasvonsa olivat erittäin kauniit. Mutta kaikesta huolimatta minusta tuntui siltä, että niihin sisältyi liian suuri määrä kehnoa ainesta. Hänen silmiensä valo ei näyttänyt olevan täysin oikeata. Senvuoksi minua ei miellyttänyt, että mieheni arvelematta myöntyi kaikkiin hänen vaatimuksiinsa. Rahan tuhlauksen minä voin sietää, mutta minua harmitti kovin se ajatus, että hän petti miestäni käyttäen hyväkseen hänen ystävyyttänsä. Hän ei käyttäytynyt ollenkaan askeetin tavalla, eipä edes niinkuin kohtuullisissa varoissa elävä mies, vaan kerrassaan keikarimaisesti. Ylellisyyttä ja elämän mukavuutta hän näytti rakastavan. Kokonainen sarja tuollaisia ajatuksia muistuu mieleeni, mutta jääkööt nyt sikseen.

Mutta kun Sandip Babu alkoi puhua tuona iltana, ja hänen sanansa saattoivat kuulijajoukon mielet aallehtimaan, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet murtaa kaikki padot, näin hänet ihmeellisesti muuttuneena. Varsinkin kun temppelinharjan taakse hitaasti painuvan auringon sädekimppu äkkiä valaisi hänen kasvojansa, hän näytti jumalien lähettiläältä.

Hänen puheensa oli alusta loppuun asti myrskyisää purkausta. Hänen luottamuksensa asian onnistumiseen oli rajaton. En tiedä, miten se oikeastaan tapahtui, mutta äkkiä huomasin kärsimättömästi siirtäneeni esiripun syrjään ja suunnanneeni katseeni puhujaan. Kukaan ei välittänyt vähääkään siitä, mitä tein. Vain kerran minä huomasin, kuinka hänen silmänsä hohtelivat kohti minua kuin kohtalokkaan Orionin tähdet.

Olin ihan haltioissani. En tuntenut itseäni enää radžahin puolisoksi, vaan Bengalin naissuvun ainoaksi edustajaksi. Ja puhuja tuolla edessäni, hän oli Bengalin sankari. Kuten taivas oli vuodattanut valonsa hänen ylitsensä, samoin piti hänen saada naisen siunaus tehtäväänsä varten...

Minusta näytti selvästi siltä, että hänen puheensa oli loimahtanut vieläkin intohimoisempaan lieskaan, kun hän oli minut huomannut. Indran ratsu ei totellut ohjaksiansa; ukkonen meurusi ja salamat välkkyivät. Minä mietin itsekseni, että silmäni olivat sytyttäneet tuleen hänen puheensa; sillä me naiset emme vaali vain kotilieden tulta, vaan itsensä sielun liekkiä.

Palatessani tuona iltana kotiin minä säteilin uutta ylpeyden ja riemun tunnetta. Mielessäni raivonnut myrsky oli kokonaan muuttanut olemukseni painopisteen. Muinaisen Kreikan neitojen tavoin olisin mielelläni leikannut pitkät, kiiltävät hiuspalmikkoni jousenjänteiksi sankarilleni. Jos ulkonaiset koruni olisivat olleet tunteistani riippuvaiset, niin kaulanauhani ja rannerenkaani olisivat murtaneet lukkonsa ja singonneet meteoriparvena yli kuulijajoukon. Minä tunsin, että ainoastaan persoonallinen uhraus voi minua auttaa kestämään myrskyisää haltioitumistani.

Kun mieheni myöhemmin tuli kotiin, pelkäsin minä kovin hänen sanovan jotakin sellaista, mikä ei sointuisi vielä korvissani kaikuvaan voittoisaan riemulauluun. Minä pelkäsin hänen totuudenintonsa voivan johtaa hänet lausumaan jotakin moittivaa siitä, mitä iltapuolella oli puhuttu. Silloin minä olisin häntä avoimesti uhmannut ja olisin hänet nöyryyttänyt. Mutta hän ei virkkanut sanaakaan... ja sekään ei minua miellyttänyt.

Hänen olisi pitänyt sanoa: »Sandip on saattanut minut järkiini. Nyt minä huomaan, kuinka väärässä olen kaiken aikaa ollut.»

Minusta tuntui siltä, että mieheni vaikeni minun kiusallani, että hän itsepintaisesti kieltäytyi innostumasta. Minä kysyin häneltä, kuinka kauan Sandip Babu oli viipyvä paikkakunnallamme.

»Hän lähtee varhain huomisaamuna Rangpuriin», vastasi mieheni.

»Välttämättä jo huomenna?»

»Niin, hän oli luvannut siellä puhua.»

Minä olin hetkisen vaiti ja kysyin sitten jälleen: »Eikö hän sentään voisi jäädä vielä päiväksi?»

»Se tuskin käynee päinsä. Mutta miksi niin tahtoisit?»

»Tahtoisin kutsua hänet päivälliselle ja itse tarjoilla hänelle.»

Mieheni oli ihmeissään. Hän oli usein pyytänyt minua olemaan läsnä, kun oli kutsunut läheisiä ystäviänsä luokseen aterioimaan, mutta minä en ollut milloinkaan suostunut. Hän silmäili minua tarkkaavasti, sanaakaan sanomatta. Minä en oikein ymmärtänyt hänen katsettansa.

Äkkiä minut valtasi häpeäntunne.

»Ei, ei!» huudahdin minä. »Se ei käy mitenkään päinsä!»

»Miksei?» virkkoi hän. »Minä kysyn häneltä itseltään, ja jos suinkin mahdollista, niin hän varmaan jää huomiseen asti.»

Kävi ilmi, että asia oli hyvinkin mahdollinen.

Tahdon olla täysin vilpitön. Sinä päivänä minä moitin Luojaani siitä, ettei hän ollut antanut minulle erinomaista kauneutta — ei sydänten ryöstämistä varten, vaan sen vuoksi, että rakkaus kirkastaa. Tänä suurena päivänä piti isänmaani miesten nähdä isänmaan jumalatar naisen hahmossa. Mutta miehet, ikävä kyllä, eivät jumaluutta näe, jos ulkonainen kauneus puuttuu. Näkisikö Sandip Babu kotimaamme _Šaktin_ [Šakti: kyky, voima, jumaluuden vaikutusvoima] minussa ilmestyvän? Vai pitäisikö hän minua ihan tavallisena aviovaimona?

Sinä aamuna minä kostutin vapaana aaltoavat hiukseni hyvätuoksuisella vedellä ja sidoin ne löysään solmuun punaisella silkkinauhalla, jonka taitavasti pujottelin niiden lomitse. Päivällinen näet oli jo kahdentoista aikaan, joten en ehtinyt kylvyn jälkeen tukkaani kuivaamaan, palmikoimaan ja kokoamaan, kuten tavallisesti. Puin ylleni kultapäärmeisen valkean _sarin_ ja lyhythihaisen musliinipuseroni.

Omasta puolestani olin sitä mieltä, että pukuni oli sangen hillitty ja ettei mitään yksinkertaisempaa olisi hevillä voinut keksiä. Mutta kälyni, joka sattui menemään ohitseni, seisahtui äkkiä eteeni, silmäili minua kiireestä kantapäähän ja hymyili kiinnipuristetuin huulin merkitsevää hymyä. Kun kysyin minkätähden, vastasi hän: »Minä ihailen koreata asuasi.»

»Miksi se sinua niin huvittaa?» kysyin minä sangen harmistuneena.

»Se on kerrassaan mainio», sanoi hän. »Ajattelin tässä vain, että sen olisi tehnyt täydelliseksi avokaulainen englantilainen pusero.» Hänen suunsa ja silmänsä, vieläpä koko ruumiinsakin näytti hytkivän pidätettyä naurua, kun hän lähti huoneesta.

Minä olin kovin kiukuissani, aioin riisua kaikki yltäni ja pukeutua arkivaatteisiini. En voi tarkoin sanoa, miksi en kumminkaan aikomustani toteuttanut. Naiset ovat seuraelämän kaunistus — niin minä itselleni vakuuttelin — ja mieheni ei missään tapauksessa olisi tyytyväinen, ellen esiintyisi Sandip Babun nähden säätyni mukaisesti puettuna.

Aikomukseni oli tulla näkyviin vasta heidän pöytään istuuduttuaan. Pitämällä silmällä tarjoilua olisin ehtinyt voittaa ensi ujouteni. Mutta päivällinen ei valmistunutkaan ajoissa, ja oli jo myöhä. Mieheni lähetti hakemaan minua esitelläkseen minut vieraalleen.

Minä olin ylen hämilläni katsoessani Sandip Babua silmiin. Minun onnistui kumminkin malttaa mieleni, niin että saatoin sanoa: »Olen kovin pahoillani, että päivällinen myöhästyy.»

Hän tuli arkailematta luokseni ja istuutui viereeni. »Jonkinlaisen aterian minä saan joka päivä, mutta runsauden jumalatar pysyttelee poissa näkyvistäni. Nyt, kun jumalatar itse on ilmestynyt, ei haittaa, vaikka päivällinen tuleekin myöhään.»

Hänen käytöksensä oli yhtä mahtipontista kuin hänen julkinen esiintymisensä. Hän ei ollenkaan epäröinyt, vaan näytti tottuneen kehoittamatta asettumaan valitsemalleen paikalle. Hän vaateli tutunomaisiin suhteisiin pääsemistä niin selviömäisenä asiana, että toinen olisi tuntenut olevansa väärässä, jos olisi tahtonut puolestaan kieltäytyä.

Minä pelkäsin kamalasti, että Sandip Babu piti minua ujona, vanhanaikaisena ja mitättömänä olentona, mutta en olisi kumminkaan millään ehdolla voinut lumota tai häikäistä häntä henkevillä vastauksilla. Kuinka olikaan voinut pälkähtää päähäni — kummastelin minä harmistuneena — astua hänen näkyviinsä näin naurettavassa asussa?

Päivällisen jälkeen minä olin aikeissa lähteä, mutta Sandip Babu asettui tielleni, arkailematta kuten aina.

»Ette saa pitää minua niin ahnaana», sanoi hän. »Minä en jäänyt päivällisen vuoksi, vaan noudattaakseni kutsuanne. Jos te nyt pakenette, niin ette ole kohdellut vierastanne niinkuin pitää.»

Ellei hän olisi lausunut noita sanoja kevyen huolettomasti, niin ne olisivat särähtäneet korvissani. Olihan hän toisaalta mieheni läheisimpiä ystäviä, joten saatoin pitää itseäni hänen sisarenansa.

Minun yrittäessäni kohota tuon suuren tutunomaisuuden kannalle tuli mieheni avuksi. Hän sanoi: »Etkö voi tulla takaisin, kun olet aterioinut?»

»Mutta teidän pitää se luvata», virkkoi Sandip Babu, »ennenkuin laskemme teidät menemään.»

»Minä tulen», vastasin minä heikosti hymyillen.

»Tiedättekö», jatkoi Sandip Babu, »minkätähden minä en voi teihin luottaa? Nikhil on ollut naimisissa nämä yhdeksän vuotta, ja te olette koko tämän ajan vältellyt minua. Jos teette samoin seuraavien yhdeksän vuoden aikana, niin me emme enää näe toisiamme.»

Minä tartuin hänen huomautukseensa ja kysyin hiljaisella äänellä: »Miksi emme näkisi toisiamme?»

»Tähtiin on kirjoitettu, että minä kuolen nuorena, Ei kukaan esi-isistäni ole elänyt kolmeakymmentä vuotta kauemmin. Minä olen nyt seitsemänkolmatta.»

Hän tiesi tuon tehoavan. Äänessäni oli varmaan huolestumisen häivä, kun vastasin hänelle hiljaa: »Koko maamme siunaus on varmaan torjuva tähtien turmiokkaan vaikutuksen.»

»Siinä tapauksessa maan jumalattaren itsensä täytyy lausua tuo siunaus. Senpätähden toivonkin hartaasti, että palaatte, jotta talismanini voi alkaa jo tänään vaikuttaa.»

Sandip Babu osasi niin hyvin käyttää rynnäkköä, ettei minulla ollut minkäänlaista' tilaisuutta panna pahakseni sellaista, mitä en olisi milloinkaan sallinut jonkun toisen tekevän.

»Niinpä», päätti hän nauraen puheensa, »pidätän miehenne panttivankina, kunnes tulette takaisin.»

Kun olin jo menossa, hän huudahti: »Saanko teitä hieman vaivata?»

Minä käännyin ihmeissäni »Älkää pelästykö», sanoi hän. »Kysymyksessä on vain lasillinen vettä. Kenties huomasitte, etten juonut vettä päivällisen aikana. Juon vasta hieman myöhemmin.»

Minun täytyi osoittaa mielenkiintoa ja kysyä asian syytä. Hän alkoi esittää minulle ruoansulatushäiriöittensä historiaa kertoen kärsineensä niistä jo seitsemän kuukautta, koetelleensa kaikenlaisia allopaattisia ja homeopaattisia parannuskeinoja ja saavuttaneensa mitä ihmeteltävimpiä tuloksia kotimaisten menetelmäin avulla.

»Nähkääs», lisäsi hän sitten hymyillen. »Jumala on järjestänyt minun raihnautenikin sillä tavoin, että ne tottelevat vain _swadeši_-pillerien pommitusta.»

Nyt puuttui miehenikin keskusteluun. »Sinun täytyy myöntää vetäväsi puoleesi ulkomaisia rohdoksia yhtä voimallisesti kuin maa vetää puoleensa meteoreja. Sinulla on oleskeluhuoneessasi kolme hyllyä täynnä...»

Sandip Babu keskeytti hänen lauseensa. »Tiedätkö, mitä ne ovat?» Ne ovat rankaiseva poliisimahti. Ne eivät tule sen vuoksi, että niitä tarvitaan, vaan siitä syystä, että niitä vaatii nykyinen järjestys, joka meitä sakottaa ja muuten kiusaa.»

Mieheni ei siedä liioittelua, ja minä huomasin tuon olevan hänelle epämieluista. Mutta kaikki koristeet ovat liioittelua. Niitä ei luo Jumala, vaan tekee ihminen. Muistan kerran puolustaneeni jotakin pientä valhettani sanomalla miehelleni: »Ainoastaan puut ja eläimet ja linnut ilmaisevat pelkän totuuden, koska niiltä olioparoilta kokonaan puuttuu keksintäkyky. Tässä kohden ihmiset osoittavat paremmuutensa, ja naiset ovat vielä etevämpiä kuin miehet. Naiselle sopii hyvin korujen samoinkuin hienojen valheidenkin runsaus.»

Kun astuin naisten huoneisiin johtavaan käytävään, näin kälyni seisomassa erään ikkunan luona, mistä voi nähdä vastaanottohuoneeseen. Hän tirkisteli venetsialaisten verhojen lomitse.

»Sinäkö täällä?» kysyin minä ihmeissäni.

»Salaa kuuntelemassa!» vastasi hän.

V

Minun palatessani Sandip Babu pyyteli sievästi anteeksi. »Pelkäänpä vieneeni teiltä ruokahalun», sanoi hän.

Minua kovin hävetti. Olin tosiaankin suoriutunut sopimattoman nopeasti ateriastani. Oli helppo saada laskemalla selville, ettei kunnollisesta aterioimisesta siinä ajassa voinut olla puhettakaan. Mutta minä en aavistanutkaan, että joku ryhtyisi tahallaan laskemaan.

Sandip Babu luultavasti huomasi minun häpeävän, ja siitä kävi kiusallinen tunteeni entistään voimakkaammaksi. »Minä tiesin hyvin», sanoi hän, »että teidän teki mieli juosta pakoon villin kauriin lailla, joten minulle on sitäkin arvokkaampaa, että piditte lupauksenne.»

Minä en keksinyt mitään soveliasta vastausta, vaan istuuduin punastuen ja mielenahdistusta tuntien sohvan toiseen päähän. En kyennyt enää mitenkään näkemään itseäni lihaksi muuttuneena naisellisuuden _Šaktina_, jonka piti pelkällä läsnäolollaan majesteetillisen ylväästi kruunata Sandip Babu. Sandip Babu alkoi tarkoituksellisesti keskustella mieheni kanssa. Hän tiesi terävän ymmärryksensä pääsevän parhaiten oikeuksiinsa iskuvalmiissa vastauksissa. Olen sittemmin usein huomannut, ettei hän jättänyt käyttämättä yhtäkään kiistelytilaisuutta, kun minä satuin olemaan saapuvilla.

Hän tunsi _Bande Matarani_-hurmiota koskevat mieheni mielipiteet ja aloitti uhkamielisesti: »Etkö siis myönnä isänmaallisessa työssä voitavan vedota mielikuvitukseen?»

»Se saakoon sijansa, Sandip, mutta minä en pidä suotavana, että kaikki rakennetaan sille pohjalle. Minä tahtoisin nähdä kotimaani sellaisena kuin se todellisuudessa on ja senvuoksi minä pelkään ja häpeen käytellä apuna hypnotisoivia intoisänmaallisia puheita.»

»Se, mitä sinä nimität hypnotisoivaksi puheeksi, merkitsee minulle totuutta. Minä rakastan ja kunnioitan kotimaatani niinkuin Jumalaani. Ihmisyys on minulle pyhä. Jumala ilmaisee itseänsä sekä ihmisessä että isänmaassa.»

»Jos tuo todellakin on uskosi, niin sinun ei pitäisi nähdä mitään eroa ihmisen ja ihmisen, maan ja maan välillä.»

»Eipä tietenkään. Mutta voimani ovat rajoitetut, joten kotimaani palvonta sulkee itseensä ihmiskuntaan kohdistuvan hartaan kunnioitukseni.»

»Minä en tahdo moittia palvontaasi sinänsä, mutta kuinka aiot selviytyä Jumalasi palvonnasta, jos vihaat toisia maita, joissa hän ilmaisee itseänsä samoinkuin omassa kotimaassasikin?»

»Viha on palvonnan apulainen. Ardžuna voitti itselleen Mahadevan suosion [Ardžuna, Pandu-heimon suuri sankari Mahabharata-teoksessa. Mahadeva ("Suuri jumala") on Višnu] painiskelemalla hänen kanssaan. Jumala on lopulta kanssamme, jos olemme valmiit tarjoamaan hänelle taistelua.»

»Jos niin on laita, niin hänen palvelijoitansa ovat sekä kansan auttajat että sen vahingoittajat. Mitä aihetta silloin on saarnata intoisänmaallisuutta?»

»Kun on kysymyksessä oma maa, on asianlaita toisin. Sen palvontaa vaatii sydän vastaansanomattomasti.»

»Jos päättelet johdonmukaisesti edelleen, niin sinun täytyy väittää, että koska Jumala ilmenee meissä, meidän on palvottava ennen kaikkea omaa _itseämme_ — luonnollisen vaiston vaatimuksesta.»

»Kuulehan, Nikhil, tuo kaikki on vain kuivaa teoriaa. Etkö käsitä, että on olemassa tunteita?»

»Minäpä sanon sinulle totuuden, Sandip», vastasi mieheni. »Tunteeni se juuri loukkaantuu, kun te yritätte tehdä vääryydestä velvollisuuden ja jumalattomuudesta siveellisen ihanteen. Jos minä en voi varastaa, niin syynä eivät ole loogilliset kykyni, vaan eräänlainen itseeni kohdistuva kunnioitus ja kiintymys ihanteisiin.»

Minua kuohutti. Lopulta en enää voinut vaieta, vaan huudahdin: »Eikö jokaisen maan historia, Englannin, Ranskan, Saksan tai Venäjän, ole kertomusta varkauksista oman maan hyväksi?»

»Ne joutuvat vastaamaan varkauksistansa ja vastaavat niistä nytkin; niiden historia ei ole vielä lopussa.»