Part 1

KOTI JA MAAILMA

Kirj.

Rabindranath Tagore

Sumentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.

SISÄLLYS:

Rabindranath Tagore Ensimmäinen luku Bimalan kertomus I—III Toinen luku Bimalan kertomus IV—V Nikhilin kertomus I—II Sandipin kertomus I Kolmas luku Bimalan kertomus VI Sandipin kertomus II—III Neljäs luku Nikhilin kertomus III Bimalan kertomus VII—X Sandipin kertomus IV—VI Viides luku Nikhilin kertomus IV—V Bimalan kertomus XI—XIII Nikhilin kertomus VI—VII Kuudes luku Nikhilin kertomus VIII—IX Sandipin kertomus VII Seitsemäs luku Sandipin kertomus VIII—X Kahdeksas luku Nikhilin kertomus X—XI Bimalan kertomus XIV Yhdeksäs luku Bimalan kertomus XV—XVII Kymmenes luku Nikhilin kertomus XII—XIV Bimalan kertomus XVIII—XIX Yhdestoista luku Bimalan kertomus XX—-XXII Kahdestoista luku Nikhilin kertomus XV—XVI Bimalan kertomus XXIII

RABINDRANATH TAGORE

Rabindranath Tagore on nykyisen Intian klassillinen kirjailija, syntyi Kalkutassa toukokuun 6 p:nä 1861. Hän kuului vanhaan intialaiseen ylimyssukuun ja sai huolellisen kasvatuksen, jota vielä täydensi vuoden opiskelu Englannissa. Kotimaahan palattuaan hän otti haltuunsa Bengalissa, Ganges-virran rannalla sijaitsevan maatilansa ja syventyi kirjallisiin harrastuksiin. Jo aivan nuorena hän julkaisi runojaan ja saavutti pian kuuluisuutta. Hänen nuoruudenrunonsa ovat hehkuvia rakkauslauluja, jotka herättivät aistillisuutensa takia suuttumusta oikeaoppisissa hinduissa, mutta myöhemmin hänen runoutensa syventyi ja sai uskonnollisen ja filosofisen luonteen. Hän sai voimakkaita vaikutteita vanhoilta intialaisilta kirjailijoilta ja isältään Debendranath Tagorelta, joka oli tunnettu syvällinen ajattelija ja intialaisen uskonnollisen yhteisön uudistaja ja järjestäjä.

Rabindranath Tagore on kirjoittanut bengalinkielellä kaikkiaan kuutisenkymmentä teosta, romaaneja, runokokoelmia, näytelmiä ja esseitä, joista useat hän julkaisi myös itse toimittaminaan englanninkielisinä käännöksinä. Hänen teoksensa todistavat perinpohjaista ihmisluonteen, erityisesti naisten ja lasten sielunelämän tuntemusta. Hänen elämänkatsomuksensa on optimistinen, hänen vakaumuksensa on, että ihmiskunnan kehitys kulkee kohti hyvää. Elämän mahtavimpana liikkeellepanevana voimana on rakkaus, rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin. Hän uskoo ihmishengen sopusointuiseen yhteyteen Jumalan kaikessa läsnä olevan hengen ja luonnon kanssa.

V. 1913 kiintyi Euroopan huomio häneen. Silloin hän julkaisi englanninkielellä runokokoelmat _Kasvava kuu, Gitanjali_ (Eino Leinon suomentamana julkaistu nimellä _Uhrilauluja_ v. 1917) ja _Puutarhuri_ (Eino Leinon suomentamana julkaistu v.1913) sekä esseekokoelman _Sadhana_ (J. Hollon suomentamana julkaistu v. 1926). Samana vuonna hän sai Nobelin-palkinnon. Se herätti ensin yleistä ihmettelyä, sillä Euroopassa pidettiin Tagorea vielä siihen aikaan vain jonkinlaisena kirjallisena erikoisuutena, mutta vähitellen on yhä enemmän ruvettu huomaamaan, että Tagorella on paljon ja painavaa sanottavaa muillekin kuin itämaisessa kulttuuripiirissä eläville. Hänen kirjansa panivat eurooppalaiset syventymään itseensä ja arvioimaan uudestaan korkeana pidettyä meluista kulttuuriaan. Nyttemmin Tagoren teokset on käännetty useimmille Euroopan kielille, ja joka maassa ne ovat saaneet runsaasti ihailijoita. Tagore itse on tehnyt useita esitelmämatkoja Eurooppaan aina Skandinaviaa myöten, sekä myös Japaniin ja Amerikkaan. Sivistysharrastusten ja filosofisten oppiensa vaalijaksi hän on perustanut Bengaliin _Säntiniketan_ (Rauhan maja) nimisen oppilaitoksen, joka on tarkoitettu itämaisen kulttuurielämän korkeakouluksi. Nobelin-palkintonsa Tagore luovutti kokonaisuudessaan tälle koululle.

Tagoren teoksia on käännetty suomeksi paitsi edellämainittuja vielä miete- ja muistelmakirjat _Persoonallisuus_ ja _Elämäni muistoja_, näytelmäkokoelma _Pimeän kammion kuningas_, kertomussarja _Ahnaat paadet_ ja romaanit _Haaksirikko_, _Gora_ sekä _Koti ja maailma_. Viimeksi mainittu avioliittoromaani kuvaa niitä maininkeja, joita ulkona riehuva myrsky, kiihkokansallinen swadeši-liike aikaansaa intialaisen ylimyksen kodissa. Liike tempaa mukaansa ylimyksen puolison, ja tästä aiheutuu syviä järkytyksiä aviopuolisoiden elämässä. Tagoren oma suhtautuminen kiihkokansalliseen liikkeeseen käy selvästi ilmi tässä romaanissa: hänen mielestään kansallisen liikkeen oli asetettava päämääräkseen ensi sijassa yhteiskunnalliset reformit ja vasta sitten poliittiset vapauspyrkimykset. Hän ei myöskään hyväksy väkivaltaa enempää yksityisten kuin kansojenkaan elämässä.

Nykyajan intialaiset antavat Tagoren teoksille klassillisen arvon ja pitävät häntä eräänä kansallisena johtomiehenään. Tagoren kirjallisuus ei ole rikastuttanut vain Intian kulttuuria, vaan se on tullut koko maailman omaisuudeksi.

ENSIMMÄINEN LUKU

Bimalan kertomus

I.

Äiti, tänään muistuu mieleeni punainen otsamerkki [Hindulaisten aviovaimojen merkki ja kaiken heidän asemaansa kuuluvan antaumuksen vertauskuva] hiusmarrossasi, leveän punaisen päärmeen koristama _sari_ [Hindulaisnaisten puku], joka tavallisesti oli ylläsi, ja ihmeelliset silmäsi, syvät ja levolliset. Ne tulivat elämäni sarasteessa kuin päivänkoiton ensi heleys antaen minulle kultaisen aarteen tieni vaiheita varten.

Valoa suova taivas on sininen, ja äitini kasvot olivat tummat, mutta niissä oli pyhyyden hohde, ja hänen kauneutensa saattoi häpeään kaikki kauneudellaan ylvästelevät.

Kaikki sanovat minun muistuttavan äitiäni. Lapsena minä en ollut siitä ollenkaan mielissäni. Se sai minut kantamaan vihankaunaa kuvastimelleni. Minusta tuntui, että Jumalan väärämielisyys verhosi jäseniäni — etteivät tummat kasvoni oikeastaan kuuluneet minulle, vaan olivat jonkin erehdyksen vuoksi tulleet osakseni. Korvaukseksi voin pyytää Jumalaltani vain sitä, että saisin kasvaa naisen ihanteeksi, eräiden kertomarunoissa kuvailtujen kaltaiseksi. Kun sitten lähestyi naimisiinmenoaika, saapui luokseni astrologi, joka tutki kämmentäni ja sanoi: »Merkit ovat hyvät. Tästä tytöstä tulee ihanteellinen aviovaimo.»

Kaikki naiset, jotka sen kuulivat, sanoivat: »Eipä ihmekään, sillä hän muistuttaa äitiänsä.»

Minä jouduin naimisiin erään radžahin [Intialainen ruhtinas; ylhäinen henkilö] kanssa. Lapsena minä tunsin varsin hyvin, miltä sadun prinssi näyttää. Mutta mieheni kasvot eivät olleet sellaiset, että hänet olisi voinut kuvitella sadun maailman asujaimeksi. Ne olivat tummat, yhtä tummat kuin minunkin. Se masennuksen tunne, jota oman ruumiillisen kauneuden puute oli minussa herättänyt, hieman hälveni, mutta samalla jäi sydämeeni pahoittelun häivä.

Kun ulkonäkömme välttää aistien arvostelevaa tarkastelua ja pelastautuu sydämiemme pyhättöön, niin se voi unhottaa itsensä. Minä tiedän lapsuusaikani kokemuksesta, että harras antaumus on kauneus itse, kauneus sisäiseltä puoleltansa. Kun äitini järjesteli omien helläin käsiensä huolellisesti kuorimia erilaisia hedelmiä valkealle kivilautaselle ja häälytteli leppoisasti viuhkaansa karkoittaakseen pois kärpäsiä isäni istuessa aterioimassa, niin hänen palveleva rakkautensa muuttui kaiken ulkonaisen muodon yläpuolelle kohoavaksi kauneudeksi. Minä tunsin jo lapsuudessa sen mahdin. Se oli kaikkea sananvaihtoa, kaikkea epäilystä ja kaikkia laskelmia korkeammalla: se oli pelkkää musiikkia.

Muistan vielä selvästi, kuinka naimisiin mentyäni tapasin varhain aamulla varovasti ja hiljaa nousta vuoteestani ja pyyhkiä tomun mieheni jaloista häntä herättämättä. [Muodollinen kunnioituksenosoitus, joka tapahtuu siten, että kosketetaan kädellä kunnioitetun henkilön jalkoja ja sen jälkeen omaa päätä. Vaimo ei yleensä osoita sillä tavoin mieheensä kohdistuvaa kunnioitusta.] Sellaisina hetkinä minusta tuntui, että punainen otsamerkkini hohteli kuin kointähti.

Eräänä aamuna hän sattui heräämään ja kysyi minulta hymyillen: »Mitä tämä merkitsee, Bimala? Mitä sinä teetkään?»

En unohda milloinkaan, kuinka häpesin sitä, että hän oli minut yllättänyt. Hän oli kenties otaksunut minun yrittävän salaa ansioittaa itseäni. Niin ei suinkaan ollut laita. Asia ei mitenkään koskenut ansiota. Minun naisensydämeni täytyi saada palvoa voidakseen rakastaa.

Appeni talo oli hyvässä maineessa aina _padišaahien_ [padišaahi islaminuskoinen valtias] ajoilta. Sen tavat olivat osalta mongolista ja afganista alkuperää, ja eräät sen piirissä vallitsevat tottumukset juontuivat Manun ja Parašarin ajoilta. Siitä huolimatta mieheni oli ihan uudenaikainen. Hän oli suvun jäsenistä ensimmäinen ylioppilas ja ensimmäinen maisteri. Hänen vanhempi veljensä oli kuollut nuorena, liialliseen väkijuomain käyttöön, jättämättä lapsia jälkeensä. Mieheni ei juonut eikä ollut irstaisuuteen taipuva. Sellainen pidättyväisyys oli suvulle niin vieras, että monet pitivät sitä tuskin soveliaanakaan! Heidän mielestään oli pidättyväisyys omiansa niille, joita onni ei ole suosinut. Kuussa on sijaa pilkuille, tähdissä ei. Mieheni vanhemmat olivat kuolleet aikoja sitten, ja taloa vallitsi hänen vanha isoäitinsä. Mieheni oli hänen silmäteränsä, hänen sydämensä aarre. Niinpä hän ei milloinkaan kohdannut erikoisia vaikeuksia rikkoessaan vanhoja tottumuksia. Tuodessaan taloon miss Gilbyn opettajattarekseni ja seuralaisekseni hän vei tahtonsa perille huolimatta kaikista kotona ja kodin ulkopuolella pauhaavista myrkyllisistä kielistä.

Mieheni oli silloin vastikään suorittanut ensimmäisen yliopistollisen tutkintonsa ja valmistautui parhaillaan toiseen, joten hänen täytyi pysytellä Kalkuttassa luentoja kuuntelemassa. Hänellä oli tapana kirjoittaa minulle melkein joka päivä, vain muutamia rivejä, muutamia koruttomia sanoja, mutta hänen hyvä reipas käsialansa silmäili minua mitä hellimmin. Minä säilytin hänen kirjeitänsä sandelipuisessa lippaassa ja peitin ne joka päivä puutarhasta poimimillani kukilla.

Niihin aikoihin oli sadun prinssin kuva kalvennut niinkuin kuu päivänkoitteessa. Sydämeni valtaistuimella oli todellisen maailman ruhtinas. Minä olin hänen korkea puolisonsa. Minun sijani oli hänen vierellänsä. Mutta todellinen iloni oli siinä, että oikea paikkani oli hänen jalkainsa juuressa. Minua on tällä välin kasvatettu ja opastettu nykyisen ajan henkeen sen omaa kieltä käyttäen, ja senvuoksi minusta tuntuu, että nämä kirjoittamani yksinkertaiset sanat punastuvat häpeästä. Vaikka en tuntisikaan nykyistä elämänlaatua, tietäisin kumminkin, ihan itsestäni, että samoinkuin naisena syntymisen ei ollut omassa vallassani, samoin on naisen rakkauteen sisältyvä antaumus jotakin muuta kuin haavemielisestä runoelmasta kuluneisuuteen saakka lainaeltu korea kohta, jonka koulutyttö piirtää hartain mielin kauneimmalla käsialallaan vihkoonsa.

Mutta mieheni ei suonut minulle koskaan tilaisuutta palvontaan. Se oli hänen suuruutensa. Vain kehnot raukat vaativat vaimoiltaan oikeutenansa ehdotonta antaumusta, joka nöyryyttää heitä kumpaakin.

Hänen rakkautensa uhrasi minulle rikkauksien ja palvelusten melkeinpä käsittämättömältä tuntuvan runsauden. Mutta minun teki mieleni enemmän antaa kuin ottaa, sillä rakkaus on maankiertäjä, jonka kukat voivat heloittaa kauniimpina pölyisellä pientareila kuin salien kristallimaljakoissa.

Mieheni ei voinut täydellisesti luopua niistä vanhoista, perinnäisistä tottumuksista, jotka perheessämme vallitsivat. Senvuoksi meidän oli vaikea kohdata toisiamme milloin tahansa. [Ei pidetä soveliaana, että aviomies käy alinomaa naisten huoneissa; hänen on noudatettava määrättyjä ateriain tai levollemenon hetkiä.] Minä tiesin aina, milloin hän oli odotettavissa, ja senvuoksi oli yhdessäolomme mitä huolellisimmin valmisteltu. Se tuli kuin runon loppusointu oikealla hetkellä, rytmin säännöllisessä aaltoilussa.

Päivätyöni päätettyäni ja käytyäni kylvyssä minä kokosin hiukseni, uudistin punaisen otsamerkkini ja puin ylleni huolellisesti laskostetun _sarin_. Sitten minä irroitin sekä ruumiini että henkeni kaikista hajoittavista talousvelvollisuuksista ja omistin tämän erikoisen hetken erikoisine juhlamenoineen yhdelle ainoalle henkilölle. Tuo hänen kanssaan joka päivä viettämäni hetki oli lyhyt, mutta sen sisällys oli ääretön.

Miehelläni oli tapana sanoa, että mies ja vaimo ovat tasa-arvoiset rakkaudessaan, koska heillä on yhtä suuri oikeus toistensa omistamiseen. Minä en väittänyt milloinkaan vastaan, mutta sydämeni sanoi minulle, ettei molemminpuolinen kiintymys ole milloinkaan todella tasaväkistä, vaan että se parhaassa tapauksessa koroittaa yhdessäolon tasoa. Korkeamman yhdenvertaisuuden suoma ilo siten alati säilyy; se ei painu milloinkaan jokapäiväisyyden alhaiselle asteelle.

Oli arvosi mukaista, rakkaani, ettet milloinkaan odottanut minulta palvontaa. Mutta jos olisit siihen suostunut, olisit tehnyt minulle todellisen palveluksen. Sinä ilmaisit rakkauttasi koristamalta minua, kasvattamalta minua, antamalta minulle mitä pyysin ja mitä en pyytänyt. Minä näin rakkautesi syvyyden silmistäsi, kun katselit minua. Olen aavistanut salaisen tuskan huokauksen, jonka sinä tukahdutit, koska rakastit minua. Sinä rakastit ruumistani, ikäänkuin se olisi ollut paratiisin kukka. Sinä rakastit minun koko olemustani, ikäänkuin harvinainen sallimus olisi sen sinulle lahjaksi suonut.

Tuo rajaton antaumus teki minut ylpeäksi ja sai ajattelemaan, että se rikkaus, joka ajoi sinua ovelleni, kuului kokonaan minulle. Mutta sellainen turhamaisuus se vain estää naisen rakkauden vapaata antautuvaisuutta. Kun istun kuningattarena valtaistuimelta ja vaadin itselleni kunnioitusta, niin vaatimukseni kasvaa kasvamistaan; sitä ei tyydytä mikään. Voiko nainen olla todelta onnellinen pelkästä tunnostansa, että hänellä on joku mies vallassaan? Naisen ainoa pelastus on siinä, että hän vaihtaa ylpeytensä antaumukseen.

Tänään muistuu mieleeni, kuinka silloin, onnemme päivinä, kateuden lieskat roihusivat ympärillämme. Se oli luonnollista, sillä olinhan minä saavuttanut onneni pelkän sattumanoikun nojalta, sitä mitenkään ansaitsematta. Mutta sallimus ei suo onnen virrata ihmiselle lakkaamatta; ellei sen kunniavelkaa makseta päivä päivältä, pitkän ajan kuluessa, kunnes se oli kokonaan suoritettu ja onnen säilyminen siten taattu. Jumala antaa meille lahjoja, mutta meillä itsellämme tulee olla kykyä ottaa ne vastaan ja säilyttää ominamme. Ansiottomissa käsissä eivät sellaiset lahjat pysy.

Mieheni isoäiti ja äiti olivat molemmat olleet kuuluisat kauneudestaan. Leskeytynyt kälyni oli hänkin harvinaisen kaunis. Kun kohtalo oli jättänyt heidät yksinäisiksi, oli isoäiti pyhästi luvannut olla vaatimatta kauneutta ainoan pojanpoikansa tulevalta puolisolta. Vain hyväenteiset merkkini olivat hankkineet minulle pääsyn tähän perheeseen; — muuten minä en voinut minkään ansion nojalla vaatia itselleni oikeutta olla sen jäsenenä.

Tässä ylellisyyden tyyssijassa olivat ainoastaan harvat naiset saaneet osakseen heille kuuluvan kunnioituksen. He olivat kumminkin tottuneet perheen tapoihin ja pysytelleet jollakin tavoin pinnalla, vanhan suvun _ranin_ [rani: ruhtinatar; ylhäinen naishenkilö] arvon kannattamina, joskin heidän joka päivä vuodattamansa kyynelet hukkuivat kuohuviin viineihin ja heidän nyyhkytyksensä karkeloivien tyttöjen nilkkatiukujen helinään. Oliko minun ansioni, ettei mieheni nauttinut väkijuomia eikä tuhlannut miehuuttansa hekuman markkinoilla? Osasinko minä sellaisen loitsun, joka hillitsee miesten hurjaa ja harhailevaa luontoa? Kaiken syynä oli hyvä onneni eikä mikään muu. Kälyäni kohtaan oli sallimus ollut ylen säälimätön. Hänen juhlapäivänsä oli ohi jo illansuussa, ja hänen kauneutensa valaisi suotta tyhjiä, korkeita suojia — palaen yhä vielä, vaikka soitto oli laannut jo aikoja sitten. Kälyni suhtautui halveksivasti mieheni uudenaikaisiin mielipiteisiin. Kuinka naurettavaa olikaan antaa perhelaivan, jonka lastina oli sen ammoisen kunnian koko paino, purjehtia tuon vähäpätöisen naishenkilön johtamana! Usein sain kokea ivan ruoskaniskuja. »Varas, joka on anastanut itselleen aviomiehen rakkauden! Teeskentelijä, joka verhoutuu uusmuotisen koreilun häpeällisyyteen!» Kirjavat, uudenaikaiset puvut, joilla mieheni minua koristi, herättivät hänessä mustasukkaisuuden raivoa. »Eikö hän häpeä tehdä itsestään näyteikkunaa — oman ulkonäkönsä uhalla!»

Mieheni huomasi tuon kaiken, mutta hänen hyvyytensä oli rajaton. Hän pyysi pyytämällä, että antaisin solvaajalleni anteeksi.

Muistan kerran sanoneeni miehelleni: »Naisen mieli on kovin mitätön ja vaivainen.» »Kuin kiinalaisnaisen jalka», vastasi hän. »Eikö yhteiskunnan puristus ole tehnyt heistä mitättömiä ja vaivaisia? He ovat pelkkiä kohtalon leluja. Missä vastuussa he itse voisivatkaan olla?»

Kälyni onnistui aina saada mieheltäni mitä halusi. Hän ei huolinut harkita, olivatko pyynnöt oikeita ja kohtuullisia. Mutta eniten minua katkeroitti se, ettei käly ollut lainkaan kiitollinen. Minä olin miehelleni luvannut olla vastaamatta hänen ärhentelyynsä, ja senvuoksi kuohahteli mieleni sitäkin enemmän. Minusta tuntui, että hyvyydellä on rajansa, jonka yli astuminen tuntuu helposti tekevän ihmisen pelkurimaiseksi. Pitääkö minun kertoa koko totuus? Minä olen usein toivonut, että mieheni olisi kyllin miehekäs ollakseen vähemmän hyvä.

Kälyni Bara [Bara: vanhempi; Tšota: nuorempi. Vaikka ylhäisten perheitten lesket saavatkin vain puolisonsa omaisuudesta maksettavan elinkoron, säilyttävät he kuitenkin ikänsä mukaisen arvojärjestyksen, ja arvonimet Bara ja Tšota erottavat edelleenkin vanhempia ja nuorempia sukuhaaroja toisistaan, siinäkin tapauksessa, että nuorempi on hallitsevana haarana.] Rani, oli vielä nuori eikä suinkaan tavoitellut pyhyyttä. Hänen puheensa, pilansa ja naurunsa oli pikemmin uskaliasta. Myöskin ne nuoret tytöt, jotka olivat hänen lähettyvillään, käyttäytyivät sangen hävyttömästi. Kukaan ei heitä moittinut, sillä sellainen oli vanhastaan talon tapa. Minusta tuntui, että he pitivät minua silmätikkunansa erittäinkin sen vuoksi, että minä onnekseni omistin moitteettoman puolison. Mutta miestäni rasitti kälyn surullinen kohtalo enemmän kuin hänen luonteensa puutokset.

II.

Mieheni tahtoi välttämättä saada minut ulos _purdahin_ [eristetyn naisten huoneosaston ja kaikkien siihen kuuluvien ominaisten menojen yhteisenä nimenä on purdah, joka oik. merkitsee lipasta] ahtaasta piiristä.

Eräänä päivänä minä sanoin hänelle: »Enhän minä tarvitse ulkomaailmaa?»

»Mutta ulkomaailma voi tarvita sinua», vastasi hän.

»Jos ulkomaailma on tullut toimeen näihin asti ilman minua, niin tulkoon toimeen vielä hieman kauemminkin. Se ei varmaankaan tuhoudu, vaikka jääkin minua vaille.»

»Tuhoutukoon minun puolestani! Se ei minua huolestuta. Minä ajattelen itseäni.»

»Tosiaanko? Sanohan, mitä itsestäsi ajattelet!»

Mieheni vaikeni ja hymyili.

Minä tunsin hänen tapansa ja pysyin tiukasti vaatimuksessani: »Ei, nyt et pääsekään hevillä käsistäni! Minä tahdon tietää, mistä on kysymys.»

»Eihän asioita voi milloinkaan täysin ilmaista pelkkien sanojen avulla.»

»Lakkaa latelemasta arvoituksia! Sanohan...»

»Minä haluaisin saada elämämme ulkona maailmassa kiinteämmin yhteiseksi. Siinä suhteessa olemme toisillemme vielä velkaa.»

»Onko siis rakkaus, jota me täällä kotona toisillemme osoitamme, jollakin tavoin puutteellista?»

»Täällä sinä kierryt kiinteästi minun olemukseeni. Et tiedä, mitä sinulla on, enempää kuin sitäkään, mitä sinulta puuttuu.»

»En tahdo kuulla sinun noin puhuvan.»

»Minä haluan saattaa sinut keskelle ulkomaailmaa, jotta opit tuntemaan todellisuutta. Sinä et ole luotu pelkkiä kotoisia velvollisuuksia varten, viettääksesi elämäsi ahtaassa sovinnaisessa piirissä ja vähäpätöisissä kotoaskareissa. Vasta sitten, kun opimme näkemään ja tuntemaan toisemme todellisessa maailmassa, vasta sitten on rakkautemme oikea ja täydellinen.»

»Jos on olemassa jotakin, mikä estää meitä täällä oppimasta toisiamme täysin tuntemaan, niin minulla ei ole mitään sanottavaa. Minä puolestani en tunne kaipaavani mitään.»

»Hyvä, mutta jos este sattuisikin olemaan vain minun tahollani, miksi et suostuisi osaltasi sitä poistamaan?»

Tuollaisia keskusteluja sattui tavantakaa. Eräänä päivänä hän sanoi: »Ihminen, joka ahnaasti himoitsee kalakeittoansa, ei ollenkaan arkaile leikellessään kalan kappaleiksi mielensä mukaan. Se taas, joka kalaa rakastaa, haluaa iloita nähdessään sen vedessä. Jos se ei käy päinsä, niin hän odottelee rannalla, ja vaikka palaisikin kotiin sitä näkemättä, hän kuitenkin tuntee tyydytystä tietäessään, ettei kalalla ole mitään hätää. Täydellinen omistus on paras voitto, mutta jos se on mahdoton, niin lähinnä paras voitto on täydellinen menettäminen.»

Minua ei ollenkaan miellyttänyt mieheni tapa puhua tästä asiasta, mutta se ei ollut syynä siihen, että kieltäydyin lähtemästä huoneistani. Hänen isoäitinsä oli vielä elossa. Mieheni oli ahtanut talon ihan täyteen kahdettakymmenettä vuosisataa, vastoin hänen makuansa; mutta hän oli sietänyt sen nurkumatta. Hän olisi sietänyt senkin, että radžahin talon miniä luopui eristetystä elämäntavastaan. [Ylhäisien hindulaisten keskuudessa on miniän arvo ja maine erittäin tärkeä.] Olipa hän valmistautunutkin sellaisen tapauksen varalle. Mutta minusta asia ei tuntunut niin tärkeältä, että olisin tahtonut saattaa hänet kokemaan sellaista surua. Minä olen lukenut kirjoista, että meitä nimitetään »häkkilinnuiksi.» En voi mennä puhumaan toisten puolesta, mutta minulla oli häkissäni niin paljon, ettei koko maailmassa olisi ollut sille tilaa — niin minusta ainakin silloin tuntui.

Iäkäs isoäiti oli kovin minuun kiintynyt. Luullakseni oli hänen kiintymyksensä pohjalla se ajatus, että minä olin suotuisain tähtien avustamana onnistunut vetämään puoleeni mieheni rakkauden. Eivätkö miehet taipuneet luonnostaan vajoamaan? Kaikesta kauneudestaan huolimatta ei kukaan toisista ollut kyennyt estämään miestäni suistumasta suin päin tuhoaviin hornan kuiluihin. Isoäiti uskoi minun sammuttaneen miehestäni tuon tulen, joka oli käynyt muille suvun miehille niin kuolettavaksi. Niinpä hän vaali minua kalleimpana aarteenansa ja vapisi peloissaan, jos minä olin hiemankaan huononvointinen.

Isoäiti ei pitänyt niistä puvuista ja koruista, joita mieheni toi minun verhoikseni eurooppalaisista myymälöistä. Mutta hän mietti näin: »Miehillä täytyy aina olla jokin mieletön keppihepo, joka välttämättä käy kalliiksi. Ei kannata yrittää hillitä heidän yltiöpäisyyttänsä; saa olla iloinen, jos he pysähtyvät perikadon partaalle. Ellei Nikhil olisi alinomaa askarrellut vaimoansa vaatettamassa, niin kukapa tietää, millä tavoin hän olisi voinut rahansa tuhlata!» Joka kerta, kun minulle saapui uusi puku, lähetti isoäiti hakemaan miestäni ja iloitsi hänen kerallaan.

Niinpä tapahtui, että hänen makunsa muuttui. Nykyajan henki vaikutti häneen niin voimakkaasti, etteivät hänen iltansa ottaneet kuluakseen, ellen minä kertonut hänelle englantilaisista kirjoista lukemiani kertomuksia.

Isoäitinsä kuoleman jälkeen mieheni tahtoi, että muuttaisin hänen kerallaan Kalkuttaan, mutta minä en voinut tehdä sellaista päätöstä. Eikö meidän oikea kotimme ollut tämä talo, josta isoäiti oli pitänyt huolta kaikissa elämänsä vaiheissa? Eikö minua kohtaisi kirous, jos sen jättäisin ja lähtisin kaupunkiin? Tämä ajatus pidätti minua, isoäidin tyhjän istuimen moittivasti minua katsellessa. Tuo jalo nainen oli tullut taloomme kahdeksan vuoden ikäisenä ja oli kuollut yhdeksännelläkahdeksatta ikävuodellaan. Hänen elämänsä ei ollut onnellinen. Kohtalo oli singonnut hänen rintaansa nuolen toisensa jälkeen saaden sisäiset, häviämättömät voimat sitäkin voimakkaammin. hersymään. Tämä suuri talo oli hänen kyyneltensä pyhittämä. Mitä tekisinkään pölyisessä Kalkuttassa, kaukana kotoa?

Asiaa suunnitellessaan mieheni ajatteli, että siten tarjoutuisi hyvä tilaisuus toimittaa kälylleni lohdutus saada olla talon valtiattarena meidän oman elämämme samalla päästessä Kalkuttassa esteettömämmin versomaan. Mutta juuri siinä kohden minun oli vaikea yhtyä hänen suunnitelmiinsa. Käly oli katkeroittanut minun elämäni, hän tärveli mieheni onnen, ja kaikesta tästä piti hänen vielä saada palkinto. Entä miten kävisikään, jos meidän pitäisi, palata tänne? Pääsisinkö silloin jälleen johtavalle sijalle?