Part 3

»Joka tapauksessa», virkkoi väliin Sandip Babu, »voimme nähdäkseni noudattaa niiden esimerkkiä. Täyttäkäämme maamme kirstut varastetulla tavaralla ja kulukoon sitten, samoinkuin muuallakin, vuosisata toisensa jälkeen, ennenkuin niistä vastaamme, jos tulee pakko vastata. Mutta olehan hyvä ja sano, mistä kohden historiasta löydät esimerkin sellaisesta 'varastamisesta’?»

»Kun Roma maksoi syntivelkansa, ei kukaan siitä tietänyt. Sen menestys näytti koko ajan rajattomalta. Mutta etkö huomaa erästä seikkaa: kuinka heidän selkäänsä sälyttämänsä valhe- ja petostaakat musertavat heidät itsensä?»

Minulla ei ollut milloinkaan ennen ollut tilaisuutta kuunnella mieheni ja hänen ystäviensä keskusteluja. Kun hän minun kanssani väitteli, tunsin aina, kuinka vastahakoisesti hän ajoi minut ahtaalle. Se johtui siitä, että hän rakasti minua. Tänään olin ensi kerran kuulemassa hänen etevää väittelytaitoansa.

Sydämeni ei kumminkaan tahtonut asettua hänen kannallensa. Minä yritin löytää jotakin vastausta, mutta sitä ei löytynyt. Jos asettuu oikeamielisyyden kannalle, niin tuntuu mahdottomalta mennä sanomaan, että jokin asia on liian hyvä voidakseen olla hyödyllinen.

Yht'äkkiä Sandip Babu kääntyi minulta kysymään: »Mitä _te_ arvelette asiasta?»

»Minä en välitä hienoista erotteluista», puhkesin minä puhumaan. »Sanon teille yksinkertaisesti mitä tunnen. Minä olen ihminen ja niinmuodoin ahne. Tahtoisin toimittaa isänmaalleni paljon hyvää. Hätätilassa käyttäisin väkivaltaa ja varkauttakin. Osaan olla vihainen. Voisin vihastua maani asian puolesta. Jos vaadittaisiin, voisin surmatakin kostaakseni sen häväistystä. Minä haluan haltioitua, ja sen, mikä minua haltioittaa, täytyy esiintyä minulle aistittavassa muodossa, isänmaanani. Sillä täytyy olla jokin näkyvä symboli, joka lumoo mieltäni. Minä tahtoisin olennoida isänmaani, nimittää sitä Äidiksi, Jumalattareksi, Durgaksi [Durga: jumalatar, Himavantin tytär ja Šivan puoliso] — ja maan kamara olisi punaisena uhrilahjaini verestä. Minä olen inhimillinen enkä jumalallinen olento.»

Sandip Babu hypähti seisaalleen, huitoi käsiään ja huusi: »Hurraa!» Kohta sen jälkeen hän huomasi erehdyksensä ja huusi: »_Bande Mataram_!»

Mieheni kasvoissa näkyi tuskan häivä. Hän virkkoi minulle leppoisasti: »En minäkään ole jumalallinen, olen vain ihminen. Ja senvuoksi minulla ei ole lupa sietää pahoista ominaisuuksistani rakennettavan isänmaani kuvaa — ei milloinkaan,. ei milloinkaan!»

Sandip Babu huudahti: »Näetkö, Nikhil, kuinka, totuus muuttuu lihaksi ja vereksi naisen sydämessä. Nainen osaa olla julma; hänen raivonsa on kuin sokea myrsky. Se on kaunis peloittavuudessaan. Miehessä se on ruma, koska sen ytimessä asustaa harkinnan kalvava mato. Usko minua, Nikhil, meidän naisemme ne maan pelastavat. Nyt ei ole pelokkaan arkailun aika. Meidän on käyttäydyttävä häikäilemättömästi, horjumatta, harkitsematta. Meidän on tehtävä syntiä. Meidän on annettava naisillemme punaista sandelitahdasta, jotta he voitelevat syntimme ja kohottavat sen valtaistuimelle. Etkö muista runoilijan sanoja:

»'Synti, sorea synti, tule punasuudelmaisi hehkulla valamaan tulenkarvaista viiniä suoniimme. Hilpeän hillittömyyden torvea soita, sen seppelin otsamme kaunista, sinä herratar herjan! Tule, voitele rintamme rohkeat häpeän mudalla mustimmalla, itse häpeämättä.’

»Hävitköön sellainen oikeamielisyys, joka ei voi hymyillen tuottaa tuskaa ja turmiota.»

Sandip Babun seistessä siinä pystyin päin, silmänräpäyksen virikettä noudattaen häpäisemässä kaikkea sitä, mitä kaikkien maiden ja kaikkien aikojen ihmiset ovat korkeimpanansa kunnioittaneet, koko ruumiini tuntui värisevän. Mutta Sandip Babu jatkoi jalkaa polkien: »Minä näen: sinä olet se ihana tulisielu, joka polttaa kodin poroksi valaistakseen sen tulella avarampaa maailmaa. Suo meille kesytön rohkeus syöksyä häviön syvimpiin syvyyksiin asti! Suo sulosi kaikelle turmaa tuovalle!»

Ei käynyt selvästi ilmi, ketä Sandip Babu oikeastaan huusi avuksensa. Kenties sitä jumalatarta, jolle _Bande Mataram_ oli omistettu. Kenties kotimaansa naisia yleensä. Tai kenties heidän edustajaansa, sitä naista, joka seisoi hänen edessään. Hän olisi vielä jatkanut samaan tapaan, ellei mieheni olisi äkkiä noussut, koskettanut kepeästi hänen olkapäätänsä ja sanonut: »Sandip, Tšandranath Babu on täällä.»

Minä säpsähdin ja käännyin katsomaan. Tulija oli kunnianarvoisen näköinen vanha herra, joka seisoi odottaen ovella, epäröiden, astuisiko edemmäksi vai vetäytyisikö takaisin. Hänen kasvoissaan oli lempeä kajaste, ikäänkuin laskevan auringon valo.

Mieheni astui luokseni ja kuiskasi: »Tässä on opettajani, josta olen sinulle usein kertonut. Tervehdi häntä niinkuin soveliasta on!»

Minä kumarsin syvään ja kosketin kunnioittavasti hänen jalkojansa. Hän siunasi minua sanoen: »Jumala teitä aina siunatkoon, äityeni.»

Kuinka tarvitsinkaan sellaista siunausta tuona hetkenä!

Nikhilin kertomus

I

Oli aika, jolloin varmasti uskoin voivani kestää kaikki, mitä Jumala kestettäväkseni määrää. En ole milloinkaan joutunut koetukselle. Nyt luulen sen hetken tulleen.

Minulla oli tapana koetella mieleni lujuutta kuvittelemalla kaikenlaisia minulle mahdollisesti sattuvia onnettomuuksia — köyhyyttä, vankeutta, häpeää, kuolemaa, Bimalankin kuolemaa. Ja kun sitten ajattelin kykeneväni kestämään tuon kaiken, en vannaankaan liioitellut. Mutta eräs asia ei ollut milloinkaan johtunut mieleeni, ja juuri sitä minä nyt ajattelen tietämättä voisinko sen todellakin kestää. Sydämessäni on oas, joka pistää minua alinomaa jokapäiväisiä töitä suorittaessani. Tuntuupa sen pisto vielä unessanikin. Aamulla herätessäni minä näen taivaan kasvot kalseina. Mitä se merkitsee? Mitä onkaan tapahtunut?'

Mieleni on käynyt niin Herkkätunteiseksi, että kulunut elämänikin, joka kantoi onnen valhepukua, nyt tuntuu kiduttavan sydäntäni valheellisuudellansa, ja häpeä ja murhe käyvät lähestyessään sitä ilmeisemmiksi, mitä enemmän ne yrittävät salata kasvojansa. Sydämeni on pelkkää silmää. Ne asiat, joita minun ei pitäisi nähdä ja joita en tahdo nähdä — juuri ne työntyvät pakostakin näkyviini.

Oli vihdoinkin tullut se aika, jolloin onneton kohtaloni ilmenee pitkänä koettelemusten sarjana. Ihan odottamatta on alkanut vallita ankara hätä sydämessä, joka ennen näytti uhkuvan runsauttansa. Se palkka, jonka olen maksanut silmänlumeelle yhdeksästä Huoruuteni vuodesta, on minun nyt maksettava korkoineen takaisin totuudelle, ja siihen maksamiseen on kuluva koko loppuikäni.

Mitä hyötyä on siitä, että yritän väkivaltaisesti ylläpitää ylpeyttäni? Mitä haittaa, vaikka tunnustaakin, että minusta puuttuu jotakin? Kenties sitä harkitsematonta häikäilemättömyyttä, joka naisia miehissä miellyttää. Mutta onko voima pelkkää lihasten toimintaa? Saako voima arkailematta polkea heikot jalkoihinsa?

Mutta miksi harkitsenkaan tätä kaikkea? Arvoa ei voi ansaita siitä kiistelemällä. Ja minä olen arvoton, arvoton, arvoton!

Entä sitten, jos olenkin arvoton! Onhan rakkauden todellinen merkitys siinä, että se voi lakkaamatta siunata arvotonta omalla runsaudellansa. Arvollisilla on monenlaisia palkintoja maan päällä, mutta rakkauden on Jumala varannut erikoisesti arvottomille.

Näihin asti Bimala oli kotoinen Bimalani, rajoitetun elämänpiirin ja totunnaisten pienten velvollisuuksien tuote. Minä kysyin itseltäni, kumpusiko hänen rakkautensa sydämestä, vai oliko se vain ulkonaisten tekijäin aiheuttamaa jokapäiväistä tottumusta.

Minun teki kovin mieleni nähdä Bimala kukoistamassa koko totuudessaan ja voimassaan. Mutta samalla unohdin ottaa huomioon, että on luovuttava kaikista sovinnaisiin oikeuksiin perustuvista vaatimuksista, jos tahtoo nähdä jonkun henkilön kehkeytyvän täysin olemuksensa lain mukaan.

Miksi en ollut sitä ajatellut? Siitäkö syystä, että tunsin ylpeää varmuutta vaimoni omistamisesta? Ei. Se tapahtui sen vuoksi, että luotin rakkauteen mitä lujimmin. Olin kyllin turhamainen uskoakseni olevani niin voimakas, että sietäisin nähdä totuuden pelottavassa alastomuudessaan. Minä kiusasin Sallimusta, mutta pysyin yhä ylpeässä päätöksessäni: tahdoin voitokkaasti suoriutua kokeesta.

Eräässä suhteessa Bimala ei ollut minua ymmärtänyt. Hän ei voinut täysin käsittää, että minä pidin kaikkea väkivallan käyttöä heikkoutena. Vain heikoilta puuttuu uskallus olla oikeamielisiä. He väistävät tuota velvollisuuttansa koettaen päästä nopeasti päämääräänsä luvattomia oikoteitä kulkien. Kärsivällisyys tekee Bimalan kärsimättömäksi. Hän rakastaa miehen rajuutta, kiivautta, kohtuuttomuutta. Hänen kunnioitukseensa täytyy kuulua jokin määrä pelkoa.

Minä olin toivonut Bimalan vapautuvan tuosta taipumuksestansa kodin ahtaan piirin ulkopuolella. Mutta nyt minä olen varma siitä, että se juontuu syvältä hänen olemuksestansa. Hän rakastaa rajuutta. Elämän yksinkertaisen ravinnon täytyy olla niin ankarasti höystettyä, että se polttaa hänen kieltänsä ja kurkkuansa. Minun periaatteenani on aina ollut välttää toiminnassani hurjaa hillittömyyttä, johon on itseään keinotekoisesti kiihoitettava. Minä tiedän Bimalan olevan vaikea antaa arvoa tälle ominaisuudelleni, koska hän pitää arvelujani heikkoutena. Hän on ihan vihoissaan minulle, kun en lähde sokeasti hyökkäämään huutaen _Bande Mataram_.

Siinä suhteessa olen menettänyt kaikkien kansalaisteni suosion, kun en ole yhtynyt heidän meteliinsä. He ovat varmat siitä, että minä tavottelen jotakin arvonimeä tai pelkään poliisia. Poliisi puolestaan arvelee minun osoittavan liioiteltua leppoisuutta ja varmaan suunnittelevan jotakin salahanketta.

Minä olen vilpittömästi sitä mieltä, että ne, jotka eivät voi haltioitua nähdessään isänmaansa sellaisena kuin se todellisuudessa on, tai ne, jotka eivät voi rakastaa ihmisiä ihmisinä, — ne, joiden täytyy välttämättä pitää suurta ääntä ja tehdä isänmaastaan epäjumala voidakseen ylläpitää hurmiotansa, ne rakastavat hurmiota enemmän kuin isänmaataan.

Yrittäessämme asettaa hurmiomme totuutta korkeammalle me osoitamme orjanmieltä. Kun henkemme on vapaa, emme kiinnitä huomiota itseemme. Sairasta elämänvoimaamme täytyy olla ärsyttämässä jokin harhakuva tai maallinen tai hengellinen arvovalta, joka saa sen liikkeelle. Niin kauan kuin sulkeudumme totuudelta ja toimimme ainoastaan jonkin hypnoottisen virikkeen vaikutuksesta, meidän täytyy tunnustaa, ettemme kykene hallitsemaan itseämme. Millaiset elämänehtomme lienevätkin, me emme saa sallia minkään kuvitellun aaveen enempää kuin todellisen poppamiehenkään pitävän itseämme hirmuvaltansa alaisina.

Eräänä päivänä, kun Sandip väitti minulta puuttuvan mielikuvitusta sanoen siitä johtuvan, etten näe isänmaatani elävänä ihannekuvana, Bimala yhtyi hänen mielipiteeseensä. Minä en sanonut mitään, puolustuksekseni, sillä sanasodassa saavutettu voitto ei lisää onneamme. Bimalan eriävä mielipide ei johdu älyn puutteesta, vaan pikemmin luonnonlaadun erilaisuudesta.

He väittävät minulta puuttuvan mielikuvitusta. Heidän mielestään minulla tosin on öljyä lampussani, mutta lamppuni ei pala. Minä puolestani syytän heitä ihan samasta asiasta. Tahtoisin heille sanoa: »Te olette valottomat kuin piikivi. Teidän täytyy joutua ankariin yhteentörmäyksiin ja pitää kovaa melua saadaksenne itsestänne irti kipinän. Mutta yksitellen sinkoilevat välkähdykset palvelevat vain itserakkauttanne auttamatta teitä selvemmin näkemään.»

Viime aikoina olen huomannut, että Sandip on karkeiden himojen orja. Hänen aistillisuutensa samentaa hänen uskonnollisuuttansa ja painaa hänen kansalliseen innostukseensa tyrannimaisen leiman. Hänen älynsä on terävä, mutta hän on luonnostaan raaka ja ylistää itsekkäitä halujansa kauniilta kaikuvin nimin. Vihan huokea lohdutus on hänelle tarpeen yhtä suuressa määrässä kuin himojensa tyydyttäminen. Bimala on aikaisemmin usein minua varoittanut hänen rahanhimonsa vuoksi. Minä tiesin vaimoni olevan oikeassa, mutta en kyennyt kitsastelemaan. Häpesin itselleni tunnustaa, että Sandip käytti minua edukseen.

Tällä hetkellä lienee kuitenkin vaikea saada Bimalalle selväksi, että Sandipin isänmaanrakkaus on vain hänen ahneen itserakkautensa toinen ilmenemismuoto. Bimalan Sandipille osoittama tavaton kunnioitus pidättää minua mitään puhumasta, sitäkin enemmän, kun pelkään mustasukkaisuuden häiveen huomaamattani johtavan minua liioitteluun. Voihan olla niin, että sydämeni tuska on jo vääristänyt Sandipin kuvan. Mutta sittenkin lienee parempi puhua kuin antaa tunteitten edelleen jäytää mieltäni.

II

Minä olen tuntenut opettajani jo kolmekymmentä vuotta. Hän ei pelkää panettelua, ei onnettomuuksia, eipä kuolemaakaan. Minua, joka olin syntynyt jatkamaan sukuni perintätapoja, ei olisi voinut pelastaa mikään, ellei hän olisi liittänyt minun kohtaloihini omaa elämäänsä, joka on rauhan, totuuden ja henkisten näkemysten kirkastama. Hän oli minulle hyvyyden ihanteellinen ilmestymä.

Opettajani tuli tuona päivänä luokseni ja sanoi: »Onko tarpeellista pidättää Sandipia täällä kauemmin?»

Hän vaistosi luonnostaan niin herkästi kaikkia pahoja enteitä, että oli heti asian ymmärtänyt. Hän ei joutunut hevillä mielenliikutuksen valtaan, mutta tuona päivänä häntä säikytti uhkaavan onnettomuuden varjo. Tiedänhän minä, kuinka hän minua rakastaa.

Teetä juotaessa minä sanoin Sandipille: »Olen vastikään saanut kirjeen Rangpurista. Valittavat minun itsekkäästi pidättävän sinua täällä. Milloin matkustat sinne?»

Bimala kaatoi parhaallaan teetä. Hänen kasvoihinsa tuli äkkiä pettymyksen ilme. Hän loi Sandipiin kysyvän silmäyksen.

»Minä olen miettinyt», virkkoi Sandip, »että tämä edestakaisin vaeltaminen on suurta tarmontuhlausta. Uskon varmaan, että saavuttaisin paljoa pysyväisempiä tuloksia, jos saisin vaikuttaa jostakin keskuksesta käsin.»

Samalla hän katsahti Bimalaan ja kysyi: »Ettekö tekin ole sitä mieltä?»

Bimala epäröi hetkisen ja vastasi sitten: »Minusta näyttävät molemmat vaihtoehdot hyviltä — työskentely keskustasta käsin samoinkuin matkusteleminenkin. Se tapa, joka teille tuottaa suurinta tyydytystä, on oikea.»

»Niinpä olen ihan avomielinen», sanoi Sandip. »Minä en ole milloinkaan löytänyt sellaista innostuksen lähdettä, joka ei olisi ajan pitkään ehtynyt. Siitä syystä olen lakkaamatta matkustellut, herättänyt kansassa intoa, josta olen vuorostani kerännyt oman tarmovarastoni. Tänään olette te antanut minulle kansani hyväksi suoritettavan tehtävän. Sellaista tulta en ole ennen tavannut kenessäkään. Minä lainaan teiltä innostuksen tulen levittääkseni sitä yli maan. Älkää ujostelko! Te olette kaiken ujouden ja arkuuden yläpuolella. Te olette meidän mehiläispesämme kuningatar, ja me, työmehiläiset, parveudumme teidän ympärillenne. Teistä tulee meidän keskuksemme, meidän innostajamme.»

Bimalan kasvoihin levisi häveliään ylpeyden puna, ja hänen kätensä vapisi, kun hän jälleen kaatoi teetä.

Eräänä päivänä tuli opettajani luokseni ja sanoi: »Miksi ette lähde, Bimala ja sinä, vaihteen vuoksi Dardžingiin? Sinä et näytä voivan hyvin. Etkö nuku riittävästi?»

Illalla minä kysyin Bimalalta, tahtoiko hän käväistä vuoristossa. Minä tiesin hänen kovin ikävöivän päästä näkemään Himalajaa. Mutta hän kieltäytyi... Isänmaan vuoksi luullakseni!

Minä en saa menettää uskoani: minä odotan. Siirtyminen suppeasta maailmasta suurempaan on myrskyinen. Hänen totuttuaan tähän vapauteen minä hyvin tiedän, missä paikkani on. Jos havaitsen, etten sovi ulkomaailman järjestykseen, en kiistele kohtaloani vastaan, vaan lähden pois kaikessa hiljaisuudessa... Käyttäisinkö mahtiani? Mitä varten? Eihän mikään mahti voi mitään totuudelle.

Sandipin kertomus

I

Kyvytön sanoo: »Mitä osakseni on tullut, on minun.» Heikko ihminen on samaa mieltä. Mutta koko maailma opettaa: »Todella minulle kuuluvaa on vain se, mitä kykenen itselleni anastamaan.» Isänmaani ei ole minun vain sen vuoksi, että se on syntymämaani. Se muuttuu omakseni vasta silloin, kun kykenen sen väkivalloin itselleni voittamaan.

Jokaisella ihmisellä on luonnollinen oikeus omistamiseen, ja siitä syystä oli saaliinhimo luonnollinen taipumus. Luonnon viisaus ei tahdo meidän tyytyväisinä kieltäytyvän. Mitä mieleni himoitsee, se on ympäristöni minulle annettava. Tämä on ainoa oikea suhde sisäisen ja ulkoisen maailmamme välillä. Siveelliset ihanteet jääkööt niille kurjille, verettömille olennoille, joiden himo on nääntynyt nälkään ja joiden käsi on liian heikko tarttumaan kiinni. Ne, jotka himoitsevat koko sielullaan ja iloitsevat koko sydämellään, ne, jotka eivät milloinkaan epäröi eivätkä häikäile, ne ovat Sallimuksen suosikkeja. Heille luonto levittää runsaimmat ja kauneimmat aarteensa. He uivat virtojen poikki, hyppäävät yli muurien, murtavat ovia saavuttaakseen sen, mikä heistä näyttää ottamisen arvoiselta. Sellainen ottaminen ilahduttaa, sillä taistelu tekee halun esineen arvokkaaksi.

Luonto antautuu, mutta vain ryöstäjälle. Sitä ilahduttaa väkivaltainen himo, väkivaltainen ryöstö. Siksipä se ei laskekaan seppeltänsä askeetin laihalle, kuivalle kaulalle. Morsiusmarssin sävelet raikuvat. Minä en saa päästää häähetkeä menemään ohi. Senvuoksi on sydämeni täynnä kiivasta halua. Sillä kuka on sulhanen? Minä, minä. Morsian kuuluu sille, joka tulee oikeaan aikaan, tuohus kädessänsä. Luonnon hääsaliin saapuu sulhanen odottamatta ja kutsumatta.

Pitäisikö minun hävetä? Ei, minä en häpee milloinkaan! Minä vaadin itselleni kaikkea, mitä tarvitsen, enkä aina kuluta aikaani pyytämiseen, kun sen otan. Ne, jotka oman arkuutensa vuoksi jäävät osaansa vaille, koristavat häviötänsä vaatimattomuuden nimellä. Maailma, johon synnymme, on todellisuuden maailma. Kun ihminen poistuu todellisuuden markkinoilta tyhjin käsin ja tyhjin vatsoin, täyttäen pussinsa pelkillä kauniilta kajahtelevilla sanoilla, niin minun on vaikea ymmärtää, miksi hän on ollenkaan tullut tähän ankaraan maailmaan. Ovatko sellaiset henkilöt uskonnollisten nautiskelijain palveluksessa, laulamassa vienoin sävelin hurskaita tekstejä heidän huvitarhassaan, jossa kuvitellut kukat versovat? Minä en pidä sellaisista sävelistä enkä saa sellaisista kukista riittävää ravintoa.

Himoitessani jotakin minä himoitsen todellisesti, ehdottomasti. Tahtoisin sitä vatvoa käsin ja jaloin, tahtoisin voidella itseni sillä kiireestä kantapäähän, tahtoisin kerrassaan täyttää itseni sillä. Ne henkilöt, jotka moraalinen paasto on riuduttanut, kunnes ovat muuttuneet kuiviksi ja kalpeiksi kuin nälkiintyneet syöpäläiset kauan kylmillä olleessa vuoteessa, voivat minun puolestani soitella säriseviä huilujansa; niiden ääni, ei kuulu milloinkaan minun korviini.

En tahtoisi teeskennellä, sillä se olisi pelkuruutta. Mutta ellen voi ryhtyä teeskentelemään, kun teeskentely on tarpeen, olen myöskin pelkurimainen. Te rakennatte muureja ahneuksissanne, minä särjen ne ahneuteni vuoksi. Te käyttelette voimaanne; minä käytän taitoani. Ne ovat elämän todelliset mahdit. Niihin nojautuvat kuningas- ja keisarivallat ja kaikki ihmisten suuret yritykset.

_Avatarat_ [Avatara: ihmisen tai eläimen hahmossa maailmaan syntyvä jumalallisen olennon ruumiillistuma], jotka laskeutuvat paratiisistaan esittääkseen meille pyhiä lorujansa — ne saarnaavat tyhjiä sanoja. Senvuoksi täytyy heidän koko viisautensa, heidän saavuttamastaan menestyksestä huolimatta, lopulta väistyä raihnaisten raukkojen piilopaikkoihin. Voimakkaat, maailman valtiaat, niitä halveksivat. Niillä, jotka ovat uskaltaneet tämän oivaltaa, on ollut menestystä. Ne kehnot raukat, joita oma luonto vetää yhtäälle ja nuo _avatarat_ toisaalle, astuvat toisen jalkansa todellisuuden venheeseen, toisen epätodellisuuden alukseen joutuen siten mitä surkeimpaan asemaan, kun eivät voi pysytellä paikoillaan eivätkä pääse eteenpäin.

On olemassa paljon ihmisiä, jotka näyttävät syntyneen vain sitä varten, että vaivaisivat itseänsä kuoleman ajatuksella. Kenties on sellaisessa elämää alati uhkaavassa kuolemassa auringonlaskua muistuttavaa kauneutta, joka heitä lumoaa. Nikhil elää sellaista elämää, jos sitä sopii elämäksi nimittää. Useita vuosia sitten minä kiistelin hänen kanssaan kauan tästä seikasta.

»On totta», sanoi hän, »että voimme saavuttaa jotakin ainoastaan voiman avulla. Mutta mitä merkitsee voima? Ja mitä saavuttaminen? Se voima, johon minä uskon, on kieltäymyksen voima.»

»Sinua siis houkuttelee vararikon kunnia?» huudahdin minä.

»Yhtä ankarasti kuin kananpoikasta kuorensa särkeminen», vastasi hän. »Kuori on epäilemättä todellinen, mutta se vaihdetaan sittenkin valoon ja ilmaan, jotka eivät ole koskettavissa. Sinä kai sanot sitä huonoksi vaihdoksi?.»

Kun Nikhil alkaa esittää vertauksia, ei ole toivoakaan saada häntä käsittämään, että hän käsittelee pelkkiä sanoja eikä todellisuutta. Minun puolestani hänen vertauksensa voivat olla hyvinkin onnistuneita. Me olemme lihansyöjiä, meillä on kynnet ja hampaat, me ajamme takaa, iskemme kiinni ja raatelemme. Me emme tyydy illalla märehtimään ruohoa, jonka olemme aamulla syöneet. Missään tapauksessa emme salli teidän, vertaustenvatvojain, estää meitä pääsemästä ruokapaikallemme. Jos niin teette, niin me ryöstämme tai varastamme, sillä meidän täytyy elää.

Ihmiset varmaan sanovat minun esittävän uutta elämänkatsomusta, koska tämän maailman eläjillä on tapana puhua toisin, vaikka todellisuudessa aina toimivatkin sen mukaisesti. Senvuoksi he eivät käsitä, niinkuin minä, että se on ainoa käyttökelpoinen moraaliperiaate. Minä tiedän varmaan, ettei ajatukseni ole tyhjä teoria, sillä sitä on koeteltu käytännöllisessä elämässä. Olen huomannut, että katsantotapani aina saa kannattajikseen naisten sydämet, naisten, jotka ovat tämän todellisen maailman olentoja eivätkä harhaile miesten tavalla pilvimaailmoissa aatteilla täytettyjen ilmapallojen kantamina.

Naiset huomaavat minun kasvoissani, olemuksessani, ryhdissäni ja puheessani pakottavan intohimon — ei sellaista intohimoa, jonka on riuduttanut lihankurituksen kuume, ei sellaista, joka kääntyy alinomaa epäillen ja arvellen katsomaan taaksensa, vaan täysiverisen intohimon. Se vyöryy eteenpäin kuin tulvavesi huutaen julki ehdottoman vaatimuksensa. Naiset tuntevat syvimmässä sydämessään, että tämä kesytön intohimo on maailman elämänveri, joka tunnustaa ainoastaan oman lakinsa ja on senvuoksi voitokas. Siitä syystä he ovat usein antautuneet minun tulva-aaltoni vietäviksi kysymättä, johtiko se elämään vai kuolemaan. Tämä naisia voittava voima on väkevien miesten voima, se voima, jonka alle todellisuus alistuu.

Ne, jotka kuvittelevat tuonpuolisen maailman haluttavammaksi, suuntaavat halunsa maasta taivaan pilviin. Aikanaan on käyvä ilmi, kuinka korkealle heidän suihkukaivonsa vesi kohoaa ja kuinka kauan sitä riittää. Mutta tämä on varmaa: naiset eivät ole luodut noita verettömiä olentoja, ihanteellisuusmielisiä lootuksensyöjiä varten.

»Valintataipumus!» Sopivissa tilaisuuksissa minä olen usein sanonut, että Jumala on luonut määrätyt henkilöt toisilleen kuuluviksi ja että heidän yhtymisensä on ainoa oikea, paljoa parempi kuin mikään lain pohjalle rakennettu liitto. Seikka näet on se, että vaikka ihminen haluaakin noudattaa luontoa, hän ei kumminkaan ole tyytyväinen, ellei voi peittyä jonkin korean lauseparren taakse — ja siitä johtuu, että maailma on valhetta tulvillansa.

»Valintataipumus!» Miksi olisi niitä vain yksi? Voihan taipumus kohdistua tuhansiin. Minä en ole milloinkaan luvannut luonnolle, että luopuisin lukemattomista viehtymyksistäni yhden ainoan vuoksi. Tähänastisessa elämässäni minä olen keksinyt niitä paljon, mutta silti ei ole tie suljettu seuraavalta,' jonka jo selvästi näen. Hän on samoin keksinyt minuun kohdistuvan valintataipumuksensa.

Entä sitten?

Ellen voita, olen pelkuri.

KOLMAS LUKU

Bimalan kertomus

VI

Mihin lieneekään häveliäisyyteni joutunut? Minulla ei ollut yhtään aikaa ajatella itseäni. Minä kulutin päiväni ja yöni humussa ja hälinässä kiertäen itseäni kuin tuulenpyörre. Siinä ei ollut harkinnan enemmän kuin hienotunteisuudenkaan sijaa.

Eräänä päivänä käly huomautti miehelleni: »Näihin asti ovat meidän talossamme itkeneet naiset. Nyt on miesten vuoro.»