Part 15

»Niin», jatkoi hän, »äidin päivä on mennyt. Oi rakkaani, rakastettuni, mitä merkitseekään minulle sinun rinnallasi totuus ja oikeus ja taivaskaan. Kaikki velvollisuudet ovat minulle pelkkää varjoa; kaikki säännöt ja lait ovat särkeneet salpansa. Oi rakkaani, rakastettuni, minä voisin sytyttää tuleen koko maailman säästäen vain tämän tanteren, jota pieni jalkasi polkee, ja sitten tahtoisin hurjan riemun vallassa tanssia yli tuhkain... Kuinka lempeitä ihmiset ovatkaan! Kuinka hyviä! He tahtoisivat tehdä hyvää kaikille — ikäänkuin tämä kaikki olisi todellista! Ei, ei! Maailmassa ei ole muuta todellista kuin tämä minun aito rakkauteni. Minä kumarran sinua. Antaumukseni on tehnyt minut julmaksi, harras palvontani on sytyttänyt minuun hävityksen lieskan. Minä en ole oikeamielinen. Minulla ei ole mitään uskoa, minä uskon vain häneen, jonka olemus on minulle kirkastunut yli kaiken muun maailmassa.»

Ihmeellistä! Tosiaankin ihmeellistä. Muutamia hetkiä sitten minä olin halveksinut tuota miestä sydämeni pohjasta. Mutta se, mitä olin luullut tummuneeksi tuhkaksi, heräsi nyt jälleen hehkumaan. Hänessä eli aito tuli, aivan varmasti. Ah, miksi loikaan Jumala ihmisen niin ristiriitaiseksi? Tahtoiko hän vain osoittaa jumalallista kätevyyttänsä? Muutamia hetkiä sitten minä olin ajatellut, että Sandip, jota olin kerran pitänyt sankarina, olikin vain kehno teatterisankari. Mutta niinkään ei ollut laita. Teatterin korurihkamankin alla voi toisinaan piillä todellinen sankari.

Sandip on karkea, aistillinen ja valheellinen, ja hänen sieluansa peittää moninkertainen aineen verho. Mutta sittenkin on meidän myöntäminen, että hänen syvimmässään piilee paljon sellaista, mitä me emme ymmärrä emmekä kykene ymmärtämään — kuten itsessämmekin. Ihminen on ihmeellinen. Mitä suurta salaperäistä tarkoitusta hän täyttää, sen tietää yksin Hirmuinen [Rudra, »Hirmuinen», Šivan alkuperäinen nimi] — me vain valitamme sen taakan alla. Šiva on kaaoksen herra. Hän on pelkkää iloa. Hän on rikkova meidän kahleemme.

Minä tunnen yhä uudelleen, että minussa on kaksi eri olentoa. Toinen niistä säikähtää Sandipia hänen ilmestyessään kaaoksen hirmuisessa hahmossa, toista se näky sitävastoin suloisesti houkuttelee. Hukkuva alus vetää kaikki ympärilläuiskentelijat mukanansa syvyyteen. Sandip on sellainen hävittävä mahti. Hänen suunnaton houkutusvoimansa valtaa meidät, ennenkuin pelko ehtii meitä varoittaa, ja niin me joudumme silmänräpäyksessä kauas päivän valkeudesta, kauas kaikesta hyvästä, ilmasta ja vapaudesta, kaikesta, mikä on ollut meille rakasta ja kallista — alas turmion syvyyksiin.

Sandip on tullut sanantuojana kaukaisesta turmion valtakunnasta, ja kun hän loitsuja hymisten kulkee halki maan, kokoontuvat hänen ympärilleen kaikki pojat ja nuorukaiset. Maan lootussydämessä asuva äiti valittaa ääneen, sillä he ovat murtautuneet hänen varastohuoneeseensa viettääkseen siellä juominkejansa. Kuolemattomuuden juomaa varten kasvaneen viinisadon he kumoavat maan tomuun, hänen kunnianarvoiset astiansa he särkevät. Minä tunnen hänen tuskansa, mutta siitä huolimatta tarttuu huumaus minuunkin.

Totuus itse on lähettänyt meille tämän kiusauksen koetellakseen uskollisuuttamme. Päihtymys pukee ylleen taivaallisen vaatetuksen ja karkeloi pyhiinvaeltajien edellä sanoen: »Te narrit, te vaellatte kieltäymyksen hedelmätöntä tietä.

Se on pitkä, ja aika kuluu hitaasti sitä kulkiessa. Senvuoksi on ukonvaajan sinkooja lähettänyt minut luoksenne. Kuulkaa minua! Minä, kauneus, intohimo, huudan teitä luokseni — minun syleilyssäni te löydätte täyttymyksenne.

Hetken vaiti oltuaan Sandip kääntyi jälleen puoleeni. »Jumalatar, on tullut hetki, jolloin minun täytyy lähteä luotasi. Tapahtukoon niin. Sinun läheisyytesi on tehnyt tehtävänsä. Jos viivyttelisin kauemmin, niin vaikutus häviäisi vähin erin. Me kadotamme kaikki tahtoessamme kyltymättömän himomme vallassa muuttaa jokapäiväiseksi senkin, mikä on korkeinta maailmassa. Se, mikä on hetkessä ikuista, käy laimeaksi, jos levitämme sen ajan pinnalle. Me olimme tuhoamaisillamme ikuisen tuokiomme, kun sinun kohotettu ukonvaajasi tuli avuksemme. Sinä itse pelastit oman palvontasi puhtauden ja samalla palvojasi. Minun lähtöni kruunaa sinun palvontasi. Jumalattareni, minä, minäkin annan sinulle vapauden. Mainen temppelini ei enää kelvannut sinun suojaksesi — se oli joka hetki luhistumaisillaan. Minä lähden nyt palvelemaan suurempaa kuvaasi suuremmassa temppelissä. Vasta kun olen kaukana sinusta, olet todella minun. Täällä minä olen vain nauttinut suosiotasi; siellä, kaukana, tulee armosi osakseni.»

Jalokivilippaani oli yhä vielä pöydällä. Minä otin sen ja sanoin: »Uhratkaa nämä jalokivet sille jumaluudelle, jota minä palvelen; uhratkaa ne minun nimessäni!»

Mieheni oli vaiti. Sandip lähti.

XXI

Olin juuri alkanut leipoa joitakin kakkuja Amuljaa varten, kun Bara Rani ilmestyi näkymölle. »Siunatkoon», huudahti hän, »ovatko asiat jo niin hullusti, että sinun täytyy itse leipoa kakkuja syntymäpäiväksesi?»

»Eikö ole ketään muuta, jolle niitä voin leipoa?» kysyin minä.

»Sellaisena päivänä ei sinun pitäisi kestitä meitä, vaan meidän sinua. Minä olin juuri aikeissa valmistaa sinulle jotakin herkkua, kun kuulin kamalan uutisen, joka sai minut ihan suunniltani. Viiden-kuudensadan miehen suuruinen rosvojoukkio kuuluu murtautuneen erääseen rahastoomme ja vieneen sieltä mukanansa kuusituhatta rupiaa. Heidän arvellaan lähiaikoina käyvän talossamme ryöstämässä.»

Minä tunsin mieleni melkoisesti keventyvän. Rahat siis olivat sentään omia rahojamme. Olisin mieluimmin kohta kutsunut Amuljan sanoakseni hänelle, että hän voi antaa setelit miehelleni ja jättää selitykset minun asiakseni.

»Sinä olet tosiaankin ihmeellinen olento!» huudahti kälyni nähdessään vaihtuvan ilmeeni. »Etkö ollenkaan pelkää?»

»Minä en sitä usko», sanoin minä. »Miksi he taloamme ryöstäisivät?»

»Sinä et sitä usko! Kuka sitten olisi uskonut heidän hyökkäävän rahastoomme?»

Minä en vastannut mitään, kumarruin vain kakkujeni yli, joita täytin hienonnetuilla kookospähkinöillä.

»Niin, täytyypä tästä lähteä», sanoi Bara Rani katseltuaan minua pitkään. »Minun täytyy jutella Nikhil-veljeni kanssa ja pitää huolta siitä, että rahani lähetetään Kalkuttaan, ennenkuin on liian myöhäistä.»

Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun minä heitin kakkuni sikseen ja syöksyin pukuhuoneeseeni sulkien sen sisäpuolelta. Mieheni nuttu, jonka taskussa avaimet olivat, riippui vielä siellä — niin muistamaton hän oli. Minä irroitin renkaasta rautaisen kassakaapin avaimen ja piilotin sen vaatteisiini.

Oveen koputettiin. »Minä olen pukeutumassa», huusin minä. Sitten kuulin Bara Ranin sanovan: »Aivan äsken näin hänet vielä kakkuja leipomassa, ja nyt hän on jo itseänsä koristelemassa. Mitä hän tämän jälkeen keksinee? Luultavasti on jälleen kysymyksessä jokin _Bande Mataram_ kokous. Kuulehan, sinä ryövärien kuningatar», huusi hän minulle, »lasketko siellä saalistasi?»

Heidän mentyänsä minä avasin kassakaapin. En tiedä, miksi sen tein; kenties toivoin salaa, että kaikki oli ollut pelkkää unta. Mitäpä, jos laatikon avattuani löytäisin kultakääröt paikaltansa? Mutta ei, se oli tyhjä, niin tyhjä kuin pettämäni luottamus.

Minun täytyi pukeutua näön vuoksi uudelleen. Minä järjestin tukkani toisin, aivan suotta. Kun tulin ulos, ivaili kälyni: »Kuinka monta kertaa sinä tänään pukeudut?»

»Tänään on syntymäpäiväni», vastasin minä.

»Sinulle kelpaa mikä tekosyy tahansa», jatkoi hän. »Minä olen tuntenut paljon turhamaisia ihmisiä, mutta sinä viet voiton kaikista.»

Olin juuri aikeissa lähettää kutsumaan Amuljaa, kun eräs palvelija toi minulle pienen kirjelapun. Se oli Amuljalta.

»Sisar», kirjoitti hän, »te kutsuitte minut luoksenne tänä iltana, mutta minusta näytti paremmalta olla viivyttelemättä. Minä suoritan ensin antamanne tehtävän ja tulen sitten prasadilleni, kenties verrattain myöhään.»

Mihin hän aikoikaan lähteä rahoja takaisin viemään? Mihin uusiin vaaroihin poika parka syöksyikään? Kurja nainen, sinä voit vain lähettää hänet menemään kuin nuolen, mutta et kykene kutsumaan häntä takaisin, jos et osaa maaliin.

Minun olisi pitänyt heti tunnustaa olevani ryöstön toimeenpanija. Mutta me naiset elämme ympäristömme luottamuksesta — se on meidän koko maailmamme. Jos käy ilmi, että olemme tuon luottamuksen pettäneet, niin olemme menettäneet sijamme maailmassamme. Meidän on silloin seisottava särkemämme raunioilla, ja terävät särmät haavoittavat meitä alinomaa. Rikkominen on helppoa, mutta sovittaminen ylen vaikeata, varsinkin naiselle.

Muutamiin aikoihin en ole enää voinut luontevasti lähestyä miestäni. Kuinka voinkaan nyt mennä yht'äkkiä hänelle kertomaan tämän kauhean uutisen? Hän tuli tänään myöhään aterialle — kello oli lähes kaksi. Hän oli hajamielinen eikä juuri koskenutkaan ruokaan. Minä en voinut edes kehoittaa häntä ottamaan lisää. Täytyi kääntää kasvoni toisaalle ja pyyhkiä pois kyyneleeni.

Minun teki kovin mieli sanoa hänelle: »Tulehan huoneeseemme ja lepää hetkinen; sinä näytät kovin väsyneeltä.» Olin juuri aikeissa avata suuni, kun palvelija kiiruhti ilmoittamaan, että poliisitarkastaja oli tuonut Pantšun palatsiin. Mieheni kasvot kävivät entistä synkemmiksi, ja hän lähti huoneesta kesken ateriaansa.

Kohta senjälkeen ilmestyi Bara Rani. »Miksi et ilmoittanut minulle Nikhilin tännetulosta?» valitti hän. »Hän saapui niin myöhään, että ajattelin ehtiväni sillä välin kylpeä. Kuinka ihmeessä hän suoriutui niin pian ateriastansa?»

»Oliko sinulla jotakin asiaa hänelle?»

»Mitä se merkitsee, että te molemmat lähdette huomenna Kalkuttaan? Saatte uskoa, etten minä jää yksin tänne. Minua säikähdyttäisi täällä jokainen risahdus, nyt, kun kaikenlaiset rosvot täällä elämöivät. Onko ihan päätetty asia, että matkustatte huomenna?»

»On», vastasin minä, vaikka vasta nyt asiasta kuulin ja sitäpaitsi pakostakin ajattelin, että siihen mennessä voi sattua sellaista, mikä teki ihan yhdentekeväksi, matkustimmeko vai emme. En kyennyt ollenkaan kuvittelemaan, millaiseksi elämämme sitten muodostuisi; kaikki näytti minusta hämyiseltä ja aavemaiselta.

Muutaman tunnin kuluessa täytyi salatun kohtaloni käydä ilmi. Eikö ollut ketään, joka voi pidättää näiden tuntien kiitävää kulkua, jotta minulle jäisi aikaa korjata asiain tilaa, mikäli siihen kykenin? Aika, jonka paha siemen makaa maan peitossa, on pitkä — niin pitkä, että kerrassaan unohtaa sen versomisvaaran. Mutta näkyviin ehdittyänsä se kasvaa niin nopeasti, ettei ole aikaa sitä peittää, ei nutunliepeellä, ei ruumiillaan, eipä elämälläänkään.

Minä koetan olla sitä ajattelematta, koetan pysytellä tylsänä ja toimettomana, kunnes kaikki sortuu. Sortukoon — parin päivän kuluttua on kaikki ohi: paljastus, pilkka, sääli, kyselyt, selittelyt, kaikki.

Minä en voi unohtaa Amuljan kasvoja; ne olivat kauniit, antaumuksen kirkastamat. Hän ei odottanut epätoivoisena kohtalon tuhoavaa iskua, vaan syöksyi rohkeasti päin vaaraa. Minä kunnioitan häntä kurjuudessani. Hän on minun nuori lunastajani. Hän otti ikäänkuin leikillään syntini taakan kannettavaksensa. Hän tahtoi minut pelastaa alistumalla rangaistukseen, jonka olisi pitänyt kohdata minua. Mutta kuinka minä voin kestää Jumalani peloittavan armon?

Lapseni, rakas lapseni, minä kumarran sinua. Pieni veljeni, minä kumarran sinua. Sinä olet puhdas, sinä olet kaunis, minä kumarran sinua. Jospa tulisit syliini, seuraavan syntymäsi jälkeen, minun omana lapsenani — sitä minä rukoilen.

XII

Huhuja alkoi kierrellä kaikkialla. Poliisimiehet olivat alinomaa liikkeellä.. Palvelijamme olivat kovin kiihdyksissään.

Khema, palvelijattareni, tuli luokseni ja sanoi: »Armollinen rouva, ottakaa Jumalan nimessä minun kultaiset kaulavitjani ja rannerenkaani ja pankaa ne talteen kassakaappiinne!» Kenelle olisinkaan selittänyt itse kutoneeni koko tämän vaikeuksien verkon ja joutuneeni nyt itsekin sen vangiksi? Minun täytyi näytellä suopean suojelijan osaa ja ottaa haltuuni Kheman korut ja Thakon säästörahat. Maitoeukkokin toi huoneeseeni kirstun, joka sisälsi Benaresista ostetun _sarin_ ja vähän muutakin arvokkaaksi katsottua irtaimistoa. »Minä sain nämä teidän häittenne aikana», selitti hän.

Kun kassakaappini huomenna avataan heidän läsnäollessaan — Kheman, Thakon, maitoeukon ja muiden... Minä en tahdo sitä ajatellakaan! Yritän mieluummin kuvitella, kuinka on oleva laita, kun tämä _magh_-kuun kolmas päivä vuoden kuluttua palaa. Ovatko kotoisen elämäni haavat silloin yhtä verekset kuin nyt?...

Amulja kirjoittaa tulevansa vasta myöhemmin illalla. En voi istua toimetonna, ajatuksiani hautoen. Ryhdyn jälleen leipomaan pari kakkua häntä varten. Minä olen jo leiponut koko joukon, mutta minun täytyy vielä jatkaa työtäni. Kuka ne syö? Minä ja’an ne palvelijoille. Minun täytyy se tehdä vielä tänä iltana. Tänä iltana loppuu armonaikani. Huomenna en enää voi tehdä mitä tahdon.

Minä jatkoin leipomista uupumatta. Aika ajoin minusta tuntui siltä, että kuului melua yläkerrasta, huoneistamme. Oliko mieheni kenties kaivannut kassakaapin avainta ja oliko Bara Rani kutsunut kaikki palvelijat auttamaan etsinnässä? Ei, minä en saa välittää tuosta hälinästä; on parasta sulkea ovi.

Olin juuri aikeissa niin tehdä, kun Thako syöksyi huohottaen sisään: »Armollinen rouva, armollinen rouva!»

»Mene matkaasi!» tiuskaisin minä. »Jätä minut rauhaan!»

»Bara Rani lähetti teitä kutsumaan», jatkoi tyttö. »Hänen veljenpoikansa on tuonut Kalkuttasta ihmeellisen koneen. Se puhuu niinkuin ihminen. Tulkaahan kuuntelemaan!»

En tiennyt, pitikö nauraa vai itkeä. Täytyikö tosiaankin ilmestyä näkymölle gramofonin tällaisella hetkellä kaiuttelemaan teatterilaulujensa nenä-ääniä! Millainen kauhistuttava esine onkaan ihmistä matkiva kone!

Illan varjot alkoivat laskeutua. Minä tiesin Amuljan ilmoittautuvan heti palattuaan, mutta en voinut enää odottaa. Kutsuin palvelijan ja sanoin: »Mene sanomaan Amulja Babulle, että minä pyydän häntä tulemaan heti tänne!» Mies saapui hetkisen kuluttua takaisin ilmoittaen, ettei Amulja ollut vieläkään kotona — hän oli ollut jo kauan poissa.

»Poissa!» Tuo sana kaikui korvaani valituksen tavoin tihenevässä pimeydessä. Amulja poissa! Oliko hän siis tullut kuin painuvan päivän säde kadotakseen iäksi? Kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaarat välkähtelivät esiin ajatuksissani. Minä se olin lähettänyt hänet kuolemaan. Jos hän oli käynyt pelottomasti sitä päin, niin se vain osoitti hänen sielunsuuruuttaan. Mutta miten voisinkaan tästä lähtien elää yksinäni, ilman häntä?

Minulla ei ollut Amuljalta muuta muistoesinettä kuin pistooli, hänen veljenlahjansa. Se tuntui minusta Sallimuksen viittaukselta. Jumalani oli nuorukaisen hahmossa antanut minulle mahdollisuuden pestä pois tuon rikoksen, joka oli myrkyttänyt elämäni juuria myöten — oli antanut sen ja oli kadonnut. Millainen vapahtavan armon runsaus piilikään tässä rakkauden lahjassa!

Minä avasin laatikon, otin pistoolin esille ja kohotin sen nöyrän kunnioittavasti ohimolleni. Samassa soivat talomme temppelin malmirummut. Minä heittäydyin pitkäkseni rukoilemaan.

Illalla minä kestitsin koko talon väkeä leivoksillani. »Oletpa valmistanut oivallisen syntymäpäiväjuhlan, vieläpä ihan yksin!» huudahti kälyni. »Mutta sinun pitää jättää meillekin jotakin tekemistä.» Samassa hän viritti gramofoninsa ja antoi kalkuttalaisten laulajattarien kimakkain äänten kaikua. Tuntui siltä, kuin olisi ollut' tallissa, hirnuvien varsojen keskellä.

Juhla-aterian päätyttyä oli jo verrattain myöhä. Minun teki äkkiä mieli lopettaa syntymäpäiväjuhlani koskettamalla kunnioittavasti mieheni jalkoja. Menin makuuhuoneeseen ja näin hänen sikeästi nukkuvan. Päivä oli ollut hänelle vaikea, rasittava. Minä kohotin ihan, ihan hiljaa moskiittiverkon kulmaa ja laskin pääni hänen jalkojensa viereen. Hiukseni varmaan koskettivat häntä, sillä hän liikahdutti unessa jalkojaan ja työnsi pääni pois.

Minä lähdin ulos ja istuuduin lännenpuoliselle kuistikolle. Etäällä näkyi silkkiäispuu, joka oli kadottanut kaikki lehtensä ja seisoi siinä karuna kuin luuranko. Kasvavan kuun sirppi oli painumassa sen taakse. Yht'äkkiä minusta tuntui siltä, että taivaan tähdetkin pelkäsivät minua, että koko öinen maailma katseli minua karsaasti. Miksi? Siksi, että olin yksin.

Luomakunnassa ei ole lohduttomampaa olentoa kuin ihminen, joka on yksin. Sekään, jonka omaiset ovat kaikki kuolleet, toinen toisensa jälkeen, ei ole yksin - hänelle tulee seuraa haudan tuolta puolen. Toisin on laita sen, jonka omaiset ovat vielä elossa, mutta etäällä, saavuttamattomissa, sen, joka on kirvonnut erilleen täyden kodin värikkäästä piiristä. Hänet nähdessään tähtien kaikkeuskin tuntuu säikkyvän hänen pimeyttänsä.

Minä en ole siellä, missä olen. Olen etäällä niistä, jotka asuvat ympärilläni. Minä elän ja liikun äärettömän eronkuilun reunalla, epävakaisena kuin kastepisara lootuksen lehdellä.

Miksi ihmiset eivät muuttuessaan muutu kokonaan? Katsoessani sydämeeni näen siellä kaikki mitä ennenkin - tällä kertaa vain ankaran sekasorron vallassa. Hyvässä järjestyksessä olleet asiat ovat nyt ihan sekaisin. Helmet, jotka oli liitetty kaulanauhaksi, ovat vierineet maan tomuun. Ja sydämeni murtuu.

Tahtoisin kuolla. Ja kumminkin on sydämessäni kaikki yhä elossa: kuolemakaan ei ole minulle kaiken loppu, se näyttää tuovan mukanansa sitäkin suurempia katumuksen tuskia. Se mikä on lopetettava, on lopetettava tässä elämässä — muuta keinoa ei ole.

Anna minulle anteeksi vielä tämä kerta, Jumalani! Kaiken sen, minkä olet antanut minulle elämän rikkaudeksi, olen minä itse tehnyt itselleni taakaksi. En voi sitä enää kantaa, en voi sitä heittää pois. Oi Herra, anna vielä kerran helistä niiden suloisten huilunäänien, joita soittelit minulle muinoin, aamutaivaani rusottavalla rannalla seisten — ja salli kaikkien vaikeuksieni helposti selvitä! Ainoastaan sinun huilusi sävelet voivat ehjentää särkyneen ja puhdistaa tahraantuneen. Luo minun kotini uudelleen soitannollasi! Muuta pelastuskeinoa en tiedä.

Minä heittäydyin pitkäkseni permantoon ja nyyhkin ääneen. Minä rukoilin armoa — vähän armoa jostakin ja joltakin, pakopaikkaa, jonkinlaista anteeksiannon merkkiä, toivoa, joka voisi johtaa johonkin päätökseen. »Herra», vannoin minä itsekseni, »minä makaan tässä odottaen, yhä odottaen, koskematta ruokaan ja juomaan, kunnes kohotat siunaavan kätesi minun ylitseni.»

Samassa kuulin askelia. Kukapa tietää, eivätkö jumalat näyttäydy kuolevaisille? En uskaltanut kohottaa kasvojani, sillä pelkäsin lumouksen siitä särkyvän. Tule, ah, tule ja salli jalkasi koskettaa päätäni! Tule, Herra, ja laske jalkasi sykkivälle sydämelleni ja salli minun samassa kuolla!

Hän tuli ja istuutui luokseni. Kuka? Mieheni. Tuntiessani hänen läsnäolonsa minä olin mennä tainnoksiin. Sitten puhkesi sydämeni koko tuska hillittömäksi kyyneltulvaksi. Minä puristin hänen jalkojansa rintaani vasten — oi, miksi ei niiden jälki voinut jäädä lähtemättömäksi!

Hän silitteli hellästi hiuksiani. Nyt minä voin ottaa kantaakseni julkisen nöyryytyksen ja laskea sen sovitusuhrina Jumalani jalkojen eteen.

Mutta sydäntäni rasittaa se ajatus, että yhdeksän vuotta sitten häissäni helisseet ja minua tähän taloon tervetulleeksi laulaneet huilut ovat iäkseni mykistyneet. Mikä rangaistus voisikaan olla kyllin ankara kohottaakseen minut jälleen morsiameksi koristettuna morsiusistuimelleni? Kuinka monta vuotta, kuinka monta ikäkautta, kuinka monta maailmanikää täytyykään kulua, ennenkuin löydän tien siihen paikkaan, missä olin yhdeksän vuotta sitten?

Jumala voi luoda uusia olioita, mutta kykeneekö hänkään luomaan uudelleen sitä, mikä on hävitetty?

KAHDESTOISTA LUKU

Nikhilin kertomus

XV

Tänään me matkustamme Kalkuttaan. Meidän ilomme ja surumme painavat meitä kovin, jos niitä yhä vain kasaamme. Niiden säilytteleminen on yhtä väärää kuin niiden kerääminen. Talon haltijana minä olen epäluonnollisessa asemassa — todellisuudessa minä olen elämän tien vaeltaja. Senvuoksi todellinen Huoneenhaltija, ihmisen sielu, joutuu kärsimään joka askelella, ja vihdoin sitä uhkaa kuoleman äärimmäinen onnettomuus.

Meidän yhdessäolomme, rakkaani, oli vain matkaa varten, joka nyt on suoritettu; se oli hyvä niin kauan kuin noudatimme samaa suuntaa, mutta muuttuu esteeksi, jos yritämme sitä kauemmin ylläpitää. Nyt me karistamme pois kahleemme. Me olemme lähteneet toisia päämääriä tavoittelemaan, ja on tästä lähin riittävä, jos luomme toisiimme silmäyksen tai kosketamme ohimennen toistemme kättä. Entä sitten? Sitten me saavumme suurelle maailman tielle, kaikkeuselämän loputtomaan virtaan.

Kuinka vähän sinä voitkaan minulta riistää, rakkaani! Minä voin milloin tahansa kuulla huilun helisevän, kuulen sen sävelten virtaavan ilmoille meitä erottavasta kuilusta. Jumalallinen, ikuinen lähde ei ehdy. Jumalatar vain toisinaan särkee maljamme ja hymyilee nähdessään meidän kovin murehtivan sellaista mitätöntä häviötä. Minä en aio pysähtyä poimimaan sirpaleita. Tahdon kulkea eteenpäin, vaikka janoavin sydämin.

Bara Rani tuli minulta kysymään: »Mitä tämä merkitsee? Miksi lähetät kirjojasi pois kirstumäärin?»

»Se merkitsee, etten ole vielä lakannut niistä pitämästä», vastasin minä.

»Toivonpa, että voit yhä vielä rakastaa muutakin kuin kirjoja! Etkö siis aio ollenkaan palata kotiin?»

»Minä käyn täällä silloin tällöin, mutta en asetu enää tänne vankina asumaan.»

»Todellako? Tulehan minun huoneeseeni, niin saat nähdä, kuinka paljon minulla on sellaista, mistä en raski erota.» Samassa hän tarttui minua käteen ja lähti menemään.

Kälyni huoneessa minä näin lukemattomia matka-arkkuja ja nyyttejä lähtövalmiina. Käly avasi erään arkun ja sanoi: »Näetkö, veli, tässä minulla on kaikki _panin_ [betelpippurin lehdistä, betelpähkinän kappaleista ja mausteista kokoonpantu valmiste] valmistamiseen tarvittavat kojeet. Tässä pullossa on höystettyä katetšujauhetta. Pienissä tinarasioissa on erilaisia mausteita. Pelikorttejani ja tammilautaani en myöskään ole unohtanut. Jos teillä molemmilla on liian paljon tekemistä, löydän varmaan toisia ystäviä, jotka suostuvat pelaamaan kanssani. Muistatko tämän kamman? Se oli niitä _swadeši_-kampoja, jotka toit minulle...»

»Mutta mitä tämä kaikki merkitsee, Rani-sisko? Miksi olet ahtanut kaikki nämä tavarat arkkuihisi?»

»Luuletko, etten minä lähde mukaanne?»

»Mitä ajatteletkaan!»

»Älä pelkää! Minä en aio enää sinua mielistellä enkä riidellä Tšota Ranin kanssa. Täytyyhän kuitenkin kerran kuolla, ja on yhtä hyvä käydä pyhän Gangesin rannalla, ennenkuin on liian myöhäistä. Kamalaa on ajatella muuttuvansa tuhkaksi kehnolla polttopaikallanne, vaivaisen viikunapuun alla — senvuoksi en olekaan voinut vielä suostua kuolemaan, vaan olen kiusannut teitä näin kauan.»

Kotini puhui minulle vihdoin omalla, oikealla äänellänsä. Bara Rani oli tullut taloomme minun ollessani vasta kuusivuotias. Me olemme leikkineet yhdessä uneliaina ehtoopäivinä kattopengermän kulmauksessa. Minä olen heitellyt hänelle puun latvasta viheliäisiä mangohedelmiä, jotka hän leikkeli ohuiksi viipaleiksi ja mausti sinapilla, suolalla ja erinäisillä yrteillä. Minun tehtäväni oli noutaa varastohuoneesta kaikki ne kielletyt aineet, joita hän tarvitsi nukkensa hääjuhlaa varten, sillä isoäitini rikoslaissa oli poikkeuksia ainoastaan minua varten. Minut hän valitsi aina lähettilääksi, kun oli veljeltäni jotakin pyydettävä, sillä veikko ei voinut vastustaa minun tunkeilevaisuuttani. Muistan varsin hyvin, kuinka siihen aikaan kärsin lääkärin ankaroista määräyksistä, joiden mukaan minun oli kuumeen sattuessa nautittava vain lämmintä vettä ja kardemummalimonadia, ja kuinka kälyni ei voinut kylmänä katsella puutteenalaista tilaani, vaan toi minulle salaa herkkupaloja. Millaiset nuhteet hän saikaan eräänä päivänä kiinni joutuessaan!