Part 14

»Kuulehan, Kasim», täytyi minun häntä varoittaa, »älä sinä sekoita toisia ihmisiä tarinoihisi! Sinun asiasi ei ole syyttää Hariš Kundua enempää kuin ketään muutakaan.»

XIV

Kotiin palatessani pyysin opettajaani lähtemään luokseni. Hän oli kovin vakava. »En ymmärrä, kuinka tämä päättyy», sanoi hän. »Nuo ihmiset tukahduttavat omantuntonsa ja asettavat sen sijaan isänmaan. Kaikki maamme synnit murtautuvat nyt näkyviin inhoittavassa alastomuudessaan.»

»Kenen arvelette voineen...»

»Älä kysy minulta! Synti kasvaa kasvamistaan. Lähetä heidät kaikki pois, ehdottomasti täältä pois!»

»Minä olen myöntänyt heille vielä päivän ajan. Ylihuomenna he lähtevät.»

»Vielä eräs asia. Ota Bimala mukaasi Kalkuttaan. Hän saa täällä liian ahtaan käsityksen ulkomaailmasta, hän ei kykene näkemään henkilöitä ja asioita oikeissa mittasuhteissaan. Näytä hänelle maailma — ihmiset ja heidän työnsä — suo hänelle avara näköala!»

»Niin olen aikonutkin tehdä.»

»Älä jätä sitä tuonnemmaksi. Usko minua, Nikhil, kaikkien maailman rotujen on yksissä voimin rakennettava ihmisyyden historiaa. Niin kauan kuin he vielä myyvät omantuntonsa politiikan vuoksi ja korottavat oman maansa epäjumalakseen, se ei onnistu. Minä tiedän, ettei Eurooppa itse asiassa myönnä tätä oikeaksi, mutta tässä kohden sillä ei ole mitään oikeutta esiintyä meidän oppi-isänämme. Ihmiset, jotka kuolevat totuuden puolesta, saavuttavat kuolemattomuuden, ja jos kokonainen kansa voi kuolla totuuden puolesta, niin se tulee kuolemattomaksi ihmisyyden historiassa. Tulkoon tämän totuuden tunto eläväksi täällä Intiassa, huolimatta siitä, että paholaisen pilkkanauru tärisyttää taivasta! Mikä hirmuinen synninrutto onkaan vieraista maista tuotu maahamme...»

Koko päivä kului tutkimuksen aiheuttamassa levottomuudessa. Olin ihan uupunut mennessäni illalla levolle. En ollut vielä lähettänyt kälyni rahoja, ajattelin sen tehdä seuraavana aamuna. Keskellä yötä minä heräsin. Huone oli pimeä. Olin kuulevinani huokauksia. Joku oli vast'ikään lakannut itkemästä. Katkera nyyhkytys kaikui kuin tuulen huokailu sadeyössä. Minusta tuntui siltä, että huuto kaikui minun huoneessani. Mutta minä olin yksin. Bimalan vuode oli jo muutamia päiviä ollut toisessa, viereisessä huoneessa. Minä nousin, Ehdin ulos ja löysin hänet ulkoparvekkeelta, missä hän makasi pitkänään, kasvot paljasta permantoa vasten.

Se, mitä näin ja tunsin, ei ole sanoin kuvailtavissa. Sen tietää ainoastaan Hän, joka asuu kaikkeuden sisimmässä ja tuntee maailman kaikki tuskat omassa sydämessään. Taivas on mykkä, tähdet vaikenevat, yö on hiljainen, ja kaiken tämän äänettömyyden keskeltä kajahtaa unettoman epätoivoinen huuto!

Me annamme sellaiselle kärsimykselle nimiä, hyviä tai pahoja, kirjoista oppimiemme luokittelujen mukaan, mutta onko tällä raadellusta sydämestä kohoavalla ja pohjattomaan pimeyteen hukkuvalla kuolemantuskalla mitään nimeä? Kun tuona yönä vaikenevien tähtien alla katselin maassa makaavaa, vavahdutti mieltäni syvän kunnioituksen tunne, ja minä sanoin itselleni: »Mikä olen minä häntä tuomitsemaan?» Oi elämä, oi kuolema, oi ikuisen olemassaolon Jumala, minä taivutan vaieten pääni sen salaisuuden edessä, joka sinussa on.

Hetkisen minä epäröin, kääntyäkö takaisin. En voinut. Minä polvistuin Bimalan viereen ja kosketin kädelläni hänen päätänsä. Ensi kosketuksella tuntui, kuin hänen koko ruumiinsa olisi jäykistynyt, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä jäykkyys katosi ja kyynelet tulvahtivat esiin. Minä silittelin sormin hellästi hänen otsaansa. Yht’äkkiä hänen kätensä tarttuivat jalkoihini, jotka hän puristi rintaansa vasten niin lujasti, että ajattelin hänen sydämensä murtuvan.

Bimalan kertomus

XVIII

Amuljan piti tänä aamuna palata Kalkuttasta. Olin käskenyt palvelijoita heti ilmoittamaan hänen saapumisestaan, mutta minulla ei ollut missään lepoa. Vihdoin lähdin ulos odottaakseni häntä oleskeluhuoneessa Lähettäessäni hänet myymään jalokiviäni olin varmaan ajatellut vain itseäni. Mieleeni ei ollut johtunut, että sellainen nuori poika voi arvokkaita koruja myydessään herättää epäilyksiä. Me naiset olemme niin avuttomia, että vaaran uhatessa pakostakin heti siirrämme vaaran rasituksen toisten kannettavaksi. Kun joudumme tuhon omiksi, niin vedämme ympäristömme mukanamme.

Minä olin ylpeästi sanonut pelastavani Amuljan, — ikäänkuin hukkuva kykenisi toisia pelastamaan!

Sen sijaan, että olisin hänet pelastanut, olen lähettänyt hänet tuhoutumaan. Rakas veljeni, minä olen ollut sinulle sellainen sisar, että kuolema varmaan hymyili sinä veljienpäivänä, jolloin minä sinua siunasin, — minä, jota oman rikokseni taakka painaa maahan.

Minä tunnen tänään, että paha ahdistaa ihmistä toisinaan niinkuin tauti. Jokin siemen pirahtaa jonnekin, ja jo samana yönä saapuu kuolema.

Miksi ei sellaisia sairaita eristetä muista ihmisistä? Minä olen kokenut omassa itsessäni, kuinka kauhea tartunta on, — ikäänkuin valtava tulisoihtu, joka mielii sytyttää koko maailman.

Kello löi yhdeksän. Minä en voinut vapautua siitä ajatuksesta, että Amulja oli vaarassa, että hän oli joutunut poliisin käsiin. Poliisilaitoksessa vallitsee varmaan suuri kiihtymys. Kenen ovat jalokivet? Kuinka hän on ne saanut? Ja vihdoin on minun vastattava avoimesti, kaiken kansan kuullen, noihin kysymyksiin.

Mitä minä vastaan? Vihdoin on tullut sinun päiväsi, Bara Rani, sinun, jota olen kauan halveksinut. Sinä nautit kostosta, kun ihmiset halveksien minua katselevat- Hyvä Jumala, pelasta minut vain tämä kerta, niin minä heitän kaiken ylpeyteni kälyn jalkojen eteen.

En voinut kestää kauempaa. Menin suoraa päätä Bara Ranin luo. Hän oli kuistikolla, betelinlehtiä maustamassa, Thako mukanaan. Thakon nähdessäni minä säpsähdin, mutta hillitsin itseni samassa, kumarsin syvään vanhemmalle kälylleni ja kosketin kunnioittavasti hänen jalkojansa.

»Siunatkoon, Tšota Rani», huudahti hän, »mikä sinua vaivaakaan? Mistä tämä odottamaton kunnioitus?»

»Tänään on syntymäpäiväni, sisko», sanoin minä. »Olen sinua usein loukannut. Anna minulle siunauksesi, etten sitä enää koskaan tee. Tahtoni on heikko.» Minä kumarsin vielä kerran ja lähdin nopeasti pois, mutta hän huusi minut takaisin.

»Sinä et ole minulle koskaan sanonut, että tänään on syntymäpäiväsi, rakas Tšota! Tulehan tänään iltapäivällä luokseni teetä juomaan. Tulethan?»

Hyvä Jumala, salli tämän päivän todella olla syntymäpäiväni! Enkö voi syntyä uudelleen? Puhdista minut, Jumala, puhdista minut ja ole vielä kärsivällinen!

Minä menin takaisin oleskeluhuoneeseen ja lapasin siellä Sandipin. Inhontunne tuntui myrkyttävän vertani. Kasvoja, jotka näin aamunvalaistuksessa edessäni, ei valaissut neron tenhoisa hohde.

»Lähtekää pois huoneesta!» huudahdin minä.

Sandip hymyili. »Koska Amulja ei ole täällä», huomautti hän, »arvelen tulleen minun vuoroni jutella kanssanne kahden kesken.»

Rikoksestani alkoi koitua kosto. Kuinka voinkaan ottaa häneltä pois oikeuden, jonka olin itse hänelle antanut. »Tahdon olla yksin», toistin minä.

»Kuningatar», sanoi hän. »Toisen henkilön läsnäolo ei estä teitä olemasta yksin. Älkää erehtykö pitämään minua yhtenä joukosta. Minä, Sandip, olen aina yksin, vaikka ympärilläni parveilisi tuhansia.»

»Olkaa hyvä, tulkaa toinen kerta. Tänä aamuna...»

»Te odotatte Amuljaa?»

Minä käännyin suuttuneena pois ja aioin lähteä huoneesta, kun Sandip veti viittansa laskoksista korulippaani ja heitti sen marmoripöydälle. Minä hämmästyin kovin. »Eikö Amulja olekaan matkustanut?»

»Matkustanut? Minne?»

»Kalkuttaan.»

»Ei», hykersi Sandip.

Minun siunaukseni siis oli vaikuttanut, kaikesta huolimatta. Hän oli pelastettu. Kohdatkoon nyt Jumalan rangaistus minua, varasta, kunhan Amulja on pelastettu!

Kasvojeni ilmeessä tapahtunut muutos ärsytti Sandipia. »Niin hyvillä mielin, kuningatar!» ivaili hän. »Ovatko nämä jalokivet niin suuriarvoiset? Kuinka siis voittokaan päättää uhrata ne jumalattarelle? Olettehan ne oikeastaan jo uhrannut. Aiotteko nyt ottaa lahjanne takaisin?»

Ylpeys ei kuole hevillä; vielä viimeisellä hetkellä se kohottaa kyntensä. Minusta tuntui siltä, että minun oli osoitettava, kuinka yhdentekevä asia korujen menettäminen minulle oli. »Jos niitä himoitsette», sanoin minä, »niin voitte ne ottaa.»

»Minun himoni tavoittelee nyt Bengalin koko rikkautta», vastasi Sandip. »Onko olemassa väkevämpää mahtia kuin himo? Sitä käyttävät ratsunaan tämän maailman mahtavat niinkuin Indra Airavatnorsua. Nämä jalokivet kuuluvat niinmuodoin minulle?»

Sandip otti lippaan ja piilotti sen jälleen viittansa alle. Samassa syöksyi huoneeseen Amulja. Hänen silmiensä alla oli tummat syvänteet, huulet olivat kuivat, hiukset epäjärjestyksessä; näytti siltä, kuin hänen nuoruutensa kukoistus olisi lakastunut yhdessä ainoassa päivässä. Sydäntäni vihlaisi, kun näin hänet »Minun lippaani!» huudahti hän syöksyen suoraa päätä Sandipia kohti, minuun katsahtamattakaan. »Oletteko ottanut korulippaan matkalaukustani?»

»Sinun lippaasi?» kysyi Sandip ivallisesti.

»Matkalaukku oli minun!»

Sandip nauroi. »Omasi ja toisen oman erottaminen näyttää käyvän hieman hankalaksi, Amulja», huudahti hän. »Sinusta näyttää sittenkin tulevan hurskas saarnamies.»

Amulja vaipui tuoliin ja peitti käsin kasvonsa. Minä astuin hänen luoksensa ja laskin käteni hänen päälaelleen. »Mikä sinua vaivaa, Amulja?» kysyin minä.

Hän hypähti seisoalleen. »Rani-sisko», huudahti hän, »minä tahdoin kovin mielelläni itse tuoda jalokivet teille takaisin. Sen tiesi Sandip Babu, ja nyt hän on ennättänyt edelleni.»

»Minä en välitä jalokivistä™», sanoin minä. »Ottakoon ne! Se ei haittaa.»

»Ottakoon? Kuka?» kysyi poika ihmeissään.

»Jalokivet ovat minun», virkkoi Sandip. »Kuningattareni on lahjoittanut ne minulle valtamerkiksi.»

»Ei, ei, ei!» huusi Amulja kiihkeästi. »Ei missään tapauksessa, Rani-sisko! Minä olen tuonut ne teille takaisin. Te ette saa antaa niitä kenellekään muulle.»

»Minä otan lahjasi vastaan, pieni veljeni», sanoin minä. »Mutta salli sen, joka niitä tavoittelee, tyydyttää himonsa.»

Amulja katseli Sandip Babua hehkuvin silmin kuin petoeläin saalistansa. »Kuulkaahan, Sandip Babu», murisi hän, »te tiedätte, ettei minua säikähdytä hirsipuukaan. Jos rohkenette ottaa jalokivilippaan...»

Sandip yritti nauraa ivallisesti. »Pitäisihän sinun tietää, Amulja», sanoi hän, »ettet sinä ole mies minua peloittamaan.»

»Kuningatar», jatkoi hän minun puoleeni kääntyen, »minä en ole tullut tänne ottamaan teiltä näitä koruja, vaan antamaan ne teille. Olisitte tehnyt väärin, jos olisitte ottanut lahjani Amuljan kädestä. Sitä estääkseni minä tahdoin ensin saada ne selvästi haltuuni. Nyt minä lahjoitan nämä jalokiveni teille. Kas tässä! Punokaa te tuon poikasen kanssa mitä juonia tahansa. Minun täytyy lähteä. Teillä on kaikkina näinä päivinä ollut kahdenkeskiset neuvottelunne, joista minulle ei annettu tietoa. Jos nyt sattuu jotakin erinomaista, niin älkää syyttäkö minua!»

»Amulja», jatkoi hän, »minä olen lähettänyt matkalaukkusi ja tavarasi asuntoosi. En tahdo enää säilyttää huoneessani sellaista, mikä kuuluu sinulle.» Tuon sanottuaan Sandip syöksyi pois huoneesta.

XIX

»Minulla ei ole ollut lepoa eikä rauhaa, Amulja, senjälkeen kuin lähetin sinut myymään korujani»; sanoin minä.

»Miksi ei, Rani-sisko?»

»Minä pelkäsin sinulle koituvan siitä vaikeuksia — olisivat voineet luulla sinua varkaaksi. Olisin mieluummin ollut ilman noita kuuttatuhatta rupiaa. Nyt sinun pitää vielä tehdä jotakin mielikseni: lähteä kohta kotiin äitisi luo.»

Amulja veti esiin pienen käärön ja sanoi: »Mutta sisar, minä olen hankkinut ne kuusituhatta rupiaa.»

»Mistä?»

»Minä tein voitavani saadakseni kultaa», jatkoi hän minun kysymykseeni vastaamatta, »mutta se ei minulle onnistunut. Niinpä minun täytyi tuoda seteleitä.»

»Sano minulle totuus, Amulja: mistä olet nuo rahat saanut?»

»Sitä en sano.»

Silmissäni pimeni.

»Mitä kauheata oletkaan tehnyt, Amulja?» huudahdin minä. »Oletko...»

»Minä tiedän, että sanotte minun hankkineen rahat väärällä tavalla. Olkoon niin, minä myönnän sen. Mutta minä olen maksanut täyden hinnan rikoksestani. Senvuoksi rahat ovat nyt minun.»

Minä en tahtonut tietää enempää. Veri tuntui hyytyvän suonissani.

»Vie ne pois, Amulja», rukoilin minä. »Vie ne takaisin sinne, mistä olet ne ottanut.»

»Se olisi tosiaankin kovin vaikeata!»

»Se ei ole vaikeata, hyvä veli. Se hetki, jolloin ensi kerran tulit luokseni, oli kohtalokas. Ei edes Sandip ole voinut tehdä sinulle niin paljon pahaa kuin minä.»

Sandipin nimi sai hänet säpsähtämään.

»Sandip!» huusi hän. »Teiltä yksin minä olen oppinut, millainen mies hän on. Tiedättekö, sisar, hän ei ole käyttänyt kolikkoakaan niistä rahoista, jotka hän teiltä otti. Teidän luotanne lähdettyänsä hän vetäytyi huoneeseensa ja ahmi katseillaan kultaa, jonka oli levittänyt eteensä lattialle. 'Nämä eivät ole kultarahoja’, huudahti hän, 'vaan mahdin jumalallisen lootuksen terälehtiä; ne ovat kristalleiksi muuttuneita sointuja huiluista, jotka helisevät rikkauden paratiisissa! Minä en raski niitä vaihtaa, sillä ne näyttävät pyrkivän olemuksensa täydellisyyteen, kauneuden kaulaa koristamaan. Amulja, poikaseni, älä katsele niitä ruumiillisin silmin; ne ovat kuin Lakšmin hymyily, Indran puolison lumoava sädeseppele. Ei, ei, minä en voi niitä antaa tuolle tuhmalle tilanhaltijalle. Olen varma siitä, Amulja, että hän on meille valehdellut. Poliisi ei olekaan venheen upottajan jäljillä. Tilanhoitaja vain tahtoo ansaita rahoja. Meidän täytyy yrittää saada kirjeet häneltä takaisin.’ — Minä kysyin Sandipilta, kuinka tuo oli tehtävä. Hän käski käyttämään uhkausta tai väkivaltaa. Minä tarjouduin niin tekemään, jos hän luovuttaa rahat takaisin. Siitä voidaan sopia myöhemmin, sanoi hän. Minä en halua kiusata teitä, sisar, yksityiskohtaisesti kertomalla, kuinka sain miehen siinä määrin peloitetuksi, että hän luovutti kirjeet, jotka sitten poltin — se on pitkä juttu. Vielä samana iltana minä tulin Sandipin luo ja sanoin: 'Nyt meidän ei tarvitse pelätä. Antakaa rahat minulle; minä jätän ne huomenna sisarelleni, armolliselle rouvalle'. Hän huusi: 'Mitä hullutuksia! Kalliin sisaresi _sari_ pimittää sinulta pian koko isänmaan. Sano _Bande Mataram_ ja manaa pois paha henki!' — Te tunnette Sandipin lumousvoiman, Rani-sisko. Rahat jäivät hänelle. Minä vietin koko yön järven uimalaiturilla hymisten _Bande Mataram'ia_ — Kun sitten annoitte minulle myytäviksi jalokivenne, menin jälleen Sandipin luo. Hän oli ilmeisesti minulle vihoissaan, mutta yritti olla sitä osoittamatta. 'Jos ne vielä löydät jostakin laatikosta, saat ne ottaa', sanoi hän heittäen minulle avaimensa. Niitä ei näkynyt missään. 'Sanokaa minulle, missä ne ovat', pyysin minä. 'Kunhan olet parantunut hupsuudestasi, ei ennen', vastasi hän. — Huomattuani, ettei hän ollut suostutettavissa, minun täytyi miettiä muita keinoja. Minä yritin saada häneltä kultarahat tarjoamalla kuusituhatta rupiaa seteleinä. 'Sinä saat ne', virkkoi hän ja meni makuuhuoneeseensa jättäen minut odottamaan. Siellä hän mursi matkalaukkuni lukon, otti teidän korulippaanne ja lähti toisesta, ovesta suoraan luoksenne. Hän ei tahtonut antaa minun sitä tuoda ja nyt hän julkeaa sanoa sitä lahjaksensa. Kuinka voisinkaan sanoa, mitä hän on minulta ryöstänyt! Minä en anna hänelle milloinkaan anteeksi. — Mutta varmaa on, sisko, että hänen mahtinsa minuun nähden on lopullisesti murtunut. Ja sen olette saanut aikaan te, sisar!»

»Rakas veljeni», sanoin minä, »jos niin on laita, en ole elänyt suotta. Mutta meillä on vielä paljon tekemistä, Amulja. Ei riitä se, että taika on murrettu. Sen tahrat on pestävä pois. Älä viivyttele, mene heti viemään rahat sinne, mistä olet ne ottanut. Etkö voi sitä tehdä, rakas veli?»

»Teidän siunauksenne tekee kaikki mahdolliseksi, Rani-sisko!»

»Muista, ettei ole kysymyksessä ainoastaan sinun rikoksesi sovittaminen, vaan myöskin minun. Minä olen nainen; minulta on ulkomaailma suljettu, muuten olisin lähtenyt itse. Ankarin rangaistukseni on se, että minun täytyy sälyttää sinun kannettavaksesi syntini taakka.»

»Älkää puhuko niin, sisar! Tie, jota kuljin, ei ollut teidän tienne. Sen vaarat ja vaikeudet houkuttelivat minua. Nyt, kun teidän tienne minua kutsuu, se saa olla tuhat kertaa vaikeampi ja vaarallisempi; teidän siunauksenne on auttava minua onnistumaan. Te siis käskette minua viemään nämä rahat sinne, mistä olen ne ottanut?»

»Käsky ei ole minun, se tulee korkeammalta.»

»Siitä en tiedä mitään. Minulle riittää, kun se tulee teidän huuliltanne. Sisar, tehän kutsuitte minut tänne aterialle. Sitä en tahdo menettää. Teidän tulee antaa minulle _prasad_ [kunnioitetun henkilön kosketuksen pyhittämä ruoka], ennenkuin lähden. Sitten minä suoritan tehtäväni, jos mahdollista, jo ennen iltaa.»

Silmiini tulvahtivat kyynelet, kun yritin hymyillen sanoa: »Niin tapahtukoon.»

YHDESTOISTA LUKU

Bimalan kertomus

XX

Amuljan lähdettyä rohkeuteni lannistui. Millaiseen vaaralliseen seikkailuun olinkaan lähettänyt äidin ainoan pojan? Hyvä Jumala, miksi pitikään syntini sovituksen ulottua niin laajalle? Enkö voinut sovittaa rikostani yksin, vetämättä monia muita kerallani kärsimään? Älä salli tämän viattoman lapsen joutua vihasi uhriksi!

Minä kutsuin häntä takaisin: »Amulja!» Ääneni kaikui heikkona; hän ei sitä kuullut.

Minä menin ovelle ja huusin vielä kerran; »Amulja!»

Hän oli jo poissa.

»Kuka siellä?»

»Palvelijanne, armollinen rouva!»

»Mene sanomaan Amulja Babuile, että minä haluan häntä puhutella.»

En tiedä, mitä oikeastaan tapahtui — Amuljan nimi kenties oli miehelle outo — mutta hän palasi aivan kohta, Sandip mukanaan.

»Samassa silmänräpäyksessä, jolloin lähetitte minut pois», sanoi hän sisään astuessaan, »minä aavistin, että kutsutte minut takaisin. Kuun vetovoiman vaikutusta ovat molemmat: luode ja vuoksi. Olin niin varma asiasta, että jäin käytävään odottamaan. Nähdessäni palvelijan tulevan huoneestanne sanoin hänelle: 'Minä tulen, minä tulen heti!' — ennenkuin hän ehti virkkaa sanaakaan. Voitte uskoa, että tuo takamaalainen oli ihmeissään! Hän tuijotti minuun suu auki, ikäänkuin olisi luullut minun osaavan noitua. — Kaikki maailman taistelut, kuningatar», jatkoi Sandip juttuansa, »ovat todellisuudessa hypnoottisten voimien kamppailua. Loitsu vasten loitsua — äänettömiä aseita, jotka osuvat näkymättömiinkin maalitauluihin. Teistä olen vihdoinkin löytänyt vertaiseni vastustajan. Minä tiedän, että viinenne on täysi, te taitava soturikuningatar! Te yksin olette kyennyt lähettämään Sandipin pois ja kutsumaan hänet takaisin, omaa herttaista tahtoanne noudatellen. Nyt makaa riista jalkainne edessä. Mitä aiotte sille nyt tehdä? Odottaako sitä _coup de grãce_, vai suljetteko sen häkkiin? Joka tapauksessa minä varoitan teitä, kuningatar: te tulette huomaamaan, että otuksen surmaaminen on yhtä “vaikea tehtävä kuin sen kahlehtiminenkin. Missään tapauksessa teidän ei pidä tuhlata aikaa taika-aseittenne käyttelemiseen.»

Sandip varmaan aavisti häviön lähestyvän ja jaaritteli senvuoksi taukoamatta, aikaa voittaakseen, vastausta odottamatta. Hän tiesi varmaan, että olin lähettänyt palvelijan hakemaan Amuljaa, jonka nimen mies epäilemättä oli maininnut. Siitä huolimatta hän oli tahallaan käyttänyt tuota temppua. Hän tahtoi estää minua sanomasta, että olin aikonut puhutella Amuljaa enkä häntä. Hänen sotajuonensa oli kuitenkin tehoton; se ilmaisi vain hänen heikkouttansa. Minä päätin olla väistymättä jalan leveyttäkään voittamaltani alueelta.

»Sandip Babu», sanoin minä, »minua ihmetyttää, että voitte pitää loppumattomia puheita ollenkaan takertumatta. Opetteletteko te ne ennakolta ulkoa?»

Sandipin kasvoihin syöksähti veri.

»Olen kuullut», jatkoin minä, »että ammattipuhujillamme on kirja täynnä kaikenlaisia valmiita puheita, joita he voivat sovittaa mihin tilaisuuteen tahansa. Onko teilläkin sellainen kirja?»

Sandip kirskui vastauksensa hampaittensa lomitse. »Luoja on lahjoittanut teille naisille keimailukyvyn suuren lahjan ja sitäpaitsi on teillä apunanne muotiompelija ja jalokivikauppias; mutta älkää luulko, että me miehet olemme ihan avuttomat...»

»Teidän olisi parempi vielä kerran silmäillä kirjaanne, Sandip Babu. Te sekoitatte kaikki asiat. Niin käy, kun yrittää opetella kaikki ulkoa.»

»Mitä!» huudahti Sandip menettäen kokonaan malttinsa. »Tekö häpäisette minua tuolla tavoin! Te, jonka tunnen perinpohjin! Mitä...» Hän ei saanut enempää sanotuksi.

Sandip, tuo mahtava loitsija, on kerrassaan avuton, kun hänen loitsunsa osoittautuu tehottomaksi. Kuningas on äkkiä muuttunut moukaksi. Kuinka ilahduttavaa onkaan nähdä hänet avuttomana! Mitä loukkaavammaksi hänen karkeutensa kävi, sitä väkevämpänä kuohui minussa tuo ilo. Hänen kiemurtelunsa, joiden avulla hän tapasi kietoa minut pauloihinsa, eivät enää vaikuta, — minä olen vapaa. Olen pelastettu, pelastettu! Loukkaa minua, häpäise minua, näyttäydy todellisessa hahmossasi, mutta säästä minut valheellisista ylistyslauluistasi!

Samassa astui huoneeseen mieheni. Sandip ei ollut kyllin joustava heti tointuakseen. Mieheni silmäili häntä hetkisen ihmeissään. Jos tämä olisi tapahtunut pari päivää aikaisemmin, olisin hävennyt. Nyt sitävastoin oli mieleni hyvä — mitä hyvänsä mieheni ajattelikin. Tahdoin antaa heikontuneelle vastustajalleni ratkaisevan iskun.

Nähdessään meidät molemmat sanattomina ja neuvottomina mieheni hieman epäröi. Sitten hän istuutui. »Sandip», sanoi hän, »minä etsin sinua ja kuulin sinun olevan täällä.»

»Epäilemättä minä olen täällä», virkkoi Sandip painokkaasti. »Kuningattaremme kutsutti minut luoksensa tänä aamuna. Ja minä, kuuliainen palvelija, jätin kaikki muut askareet totellakseni hänen kutsuansa.»

»Minä matkustan huomenna Kalkuttaan. Sinä lähdet mukaani.»

»Miksi, jos sallit kysyä? Luuletko minun kuuluvan saattueeseesi?»

»Jos sinua miellyttää, voimme sanoa, että sinä matkustat Kalkuttaan ja minä seuraan sinua.»

»Minulla ei ole siellä mitään tekemistä.»

»Sitä suurempi syy matkustaa. Täällä sinulla on liian paljon tekemistä.»

»Minä en aio liikahtaakaan.»

»Niin ollen minun on pakko siirtää sinut.»

»Väkivalloinko?»

»Niin.»

»Hyvä, minä lähden. Mutta maailmaa eivät muodosta vain Kalkutta ja sinun tiluksesi. Kartalla on muitakin paikkakuntia.»

»Sinun tähänastisen käyttäytymisesi nojalla olisi melkein voinut uskoa, ettei maailmassa ole muuta paikkaa kuin minun tilukseni.»

Sandip nousi. »Sattuu toisinaan», sanoi hän, »että yksi ainoa paikkakunta merkitsee ihmiselle koko maailmaa. Minun maailmani oli tämä huone, ja senvuoksi olin kuin kiinnikasvanut.»

Sitten hän kääntyi minun puoleeni. »Minun sanojani ei ymmärrä kukaan muu kuin te, kuningattareni — kenties ette tekään. Minä tervehdin teitä. Jumaloivin sydämin minä jätän teidät. Tunnussanani on toinen teidät nähtyäni. Se ei enää kuulu _Bande Mataram_, Terve, Äiti, vaan Terve, Rakastettuni, Terve, Tenhottareni! Äiti suojaa meitä, rakastettu syöksee meidät turmioon, — mutta se turmio on suloinen. Sinua minun on kiittäminen siitä, että karkelevan kuoleman nilkkatiukujen helinä nyt soi korvissani. Sinä olet luonut minun, palvelijasi, mieleen uuden kuvan isänmaastamme, Bengalistamme, 'vienojen tuulten, kirkkaitten vetten ja makeain hedelmäin maasta' [kansallislaulusta _Bande Mataram_]. Sinä et tunne sääliä, rakastettuni. Sinä olet tullut luokseni, myrkkymalja kädessäsi, ja minä tyhjennän sen viimeiseen pisaraan, kuollakseni tuskaisen kuoleman tai elääkseni kuoleman riemuitsevana voittajana.»