Part 16

Kun sitten kasvoimme suuremmiksi, olivat meitä toisiimme liittävät ilot ja surut laadultaan vakavampia. Kuinka osasimmekaan kiistellä! Toisinaan herätti aineellisten edunharrastusten ristiriita epäilyksiä ja kateellisuutta, järkyttäen siten ystävyyttämme, ja kun Tšota Rani tuli väliimme, näytti siltä, etteivät järkytyksen aiheuttamat vauriot olleet lainkaan korjattavissa. Mutta aina kävi ilmi, että piilevät, parantavat voimat olivat pinnan haavoja tehoisammat.

Niin on lapsuudesta saakka kasvanut välillemme sydämellinen kiintymys, jonka taajat lehvät levittäytyvät yli tämän suuren talon jokaisen huoneen, jokaisen kuistin ja pengermän. Nähdessäni Bara Ranin valmistautuvan siirtymään pois talostamme, koko omaisuutensa mukanaan, tunsin kuinka kaikki meitä yhdistävät siteet tuskallisesti värisivät.

Minä tiesin varsin hyvin, miksi hän oli päättänyt lähteä pois, vieraaseen ympäristöön, katkaista kaikki jokapäiväisen tottumuksen siteet ja jättää talon, josta hän ei ollut poistunut päiväksikään yhdeksänvuotiaana sinne ensi kerran tultuansa. Ja kumminkaan hän ei tahtonut tuota oikeata syytä ilmaista, vaan salasi sen mieluummin toisten, mitättömien tekosyiden varjoon.

Minä olin ainoa hänen elossaoleva sukulaisensa, ja onneton, lapseton leski parka vaali tätä suhdetta kaikella sillä hellyydellä, mikä hänen sydämeensä oli kertynyt. Vasta nyt, seisoessani hänen matka-arkkujensa ja nyyttiensä keskellä, minä tunsin, kuinka syvästi häneen oli vaikuttanut suunniteltu eromme.

Minä huomasin nyt, etteivät hänen ja Bimalan väliset, raha-asioita koskevat pienet riitaisuudet johtuneet mistään rumasta ahneudesta, vaan siitä tunnosta, että tuo toinen nainen, joka oli tullut Herra tiesi mistä, höllensi hänen ja hänen ainoan sukulaisensa välisiä siteitä asettumalla omine vaatimuksineen heidän väliinsä. Hän oli tuntenut itsensä alinomaa loukatuksi, mutta hänellä ei ollut oikeutta valittaa.

Entä Bimala? Hänkin tunsi, etteivät Bara Ranin minuun kohdistuvat vaatimukset perustuneet yksin sukulaisuuteemme, vaan syvempiin syihin, ja hän oli mustasukkainen lapsuuteen asti ulottuvan suhteemme vuoksi.

Nyt koputti sydämeni kiivaasti rintani ovea. Minä painuin istumaan matka-arkun kannelle ja sanoin: »Kuinka onnellinen olisinkaan, Bara Pani jos tulisi takaisin se aika, jolloin ensi kerran tapasimme toisemme tässä vanhassa talossamme!»

»Ei, rakas veli», vastasi hän huoaten, »minä en tahtoisi elää elämääni uudelleen — en naisena! Loppukoon se, mitä minulla on ollut kestettävänä, tämän olemassaolon päättyessä! Minä en voisi sitä toista kertaa kestää.»

Minä sanoin hänelle: »Vapaus, johon pääsemme kärsimyksen tietä, on kärsimystä suurempi.»

»Teidän miesten laita voi niin olla. Vapaus on teitä varten. Me naiset tahdomme kahlehtia toisia, tai vielä mieluummin: tahtoisimme joutua toisten kahlehtimiksi. Ei, ei, veljeni, sinä et pääse milloinkaan meidän verkoistamme. Jos sinun välttämättä täytyy levittää siipesi ja lentää pois, niin sinun täytyy ottaa meidät mukaasi; me kieltäydymme jäämästä tänne. Senvuoksi olen kerännyt näin suuren määrän matkatavaroita. Teitä miehiä ei sovi laskea menemään ihan keveässä lastissa.»

»Minä tunnen sanojesi painon», sanoin minä nauraen, »ja jos me miehet emme valita teidän hartioillemme sälyttämiä taakkoja liian raskaiksi, tapahtuu se senvuoksi, että te naiset palkitsette meitä auliisti kaikkien taakkojemme kantamisesta.»

»Te kannatte niitä», sanoi hän, »koska ne ovat kokoonpannut monista pienistä asioista. Joka kerta, kun aiotte jonkin niistä torjua, se esittää puolustuksekseen oman keveytensä. Niin me masennamme teidät maan tasalle ylen keveillä kannettavilla... Milloin lähdemme?»

»Juna lähtee tänä iltana kello puoli kaksitoista. Aikaa on yllin kyllin.»

»Kuulehan, ole nyt hyvä ja kuuntele kerrankin, mitä sanon! Lepää kunnollisesti tänään iltapäivällä. Tiedäthän, ettet voi junassa ollenkaan nukkua. Sinä olet niin uupunut, että voit joka hetki lysähtää kokoon. Tulehan nyt ja kylve sitä ennen!»

Kun menimme huoneeseeni, tuli Khema, palvelustyttö, luokseni, hypisteli ylen hämillään huntuansa ja virkkoi hiljaisin, anteeksianovin äänin, että poliisitarkastaja oli tullut puhuttelemaan hänen ylhäisyyttänsä, eräs vanki mukanaan.

»Onko hänen ylhäisyytensä varas tai ryöväri», kiivastui Bara Rani, »vai minkätähden poliisi on alinomaa hänen kintereillään? Mene sanomaan poliisitarkastajalle, että hänen ylhäisyytensä on kylpemässä!»

»Annahan kun katson, mistä on kysymys», pyysin minä. »Asia voi olla hyvinkin tärkeä.»

»Ei, ei», väitti kälyni vastaan. »Tšota Ranimme on eilen illalla leiponut valtavan määrän kakkuja. Minä lähetän muutamia poliisitarkastajalle, jotta hän pysyy rauhallisena, kunnes sinä ehdit valmiiksi.» Samassa hän työnsi minut huoneeseeni ja sulki oven jälkeeni.

Minulla ei ollut voimia vastustella sellaista pakkovaltaa — se on tässä maailmassa ylen harvinainen. Kulutelkoon tarkastaja aikaansa kakkuja syömällä. Mitäpä siitä, vaikka virkatoimi jääkin hieman lepäämään.

Poliisi oli viime päivinä ollut innokkaassa työssä: vanginnut milloin toisen, milloin toisen henkilön. Joka päivä tuotiin virkahuoneeseeni jokin syytön — huoneessaolijain suureksi huviksi. Minä otaksuin heidän jälleen tuoneen sellaisen onnettoman uhrin. Mutta miksi piti poliisitarkastajan yksin nauttia leivoksia? Se ei käynyt laatuun. Minä kolkutin ovea ankarasti.

»Jos olet järkesi menettänyt, niin valele nopeasti päätäsi kylmällä vedellä — se vilvoittaa sinua», virkkoi kälyni käytävästä.

»Lähetä leivoksia kahdelle», huusin minä. »Se, jonka he ovat varkaana tänne tuoneet, ansaitsee kenties suuremmalla syyllä kestitsemistä. Käske antaa hänelle aimo annos!»

Minä kiiruhdin kylpemään. Ulos tullessani näin Bimalan istumassa permannolla [paljaalla lattialla istuminen on murheen ja mielleyhtymän nojalla myöskin murtumuksen, katumuksen ilmaus] oven ulkopuolella. Voiko tuo olla minun entinen ylpeä, hemmoiteltu Bimalani?

Mitä suosiota hän nyt aikoikaan anella istuessaan siinä oveni edessä? Minä olin säpsähtänyt ja pysähtynyt paikoilleni. Hän nousi seisaalleen ja sanoi hiljaa, katse maahan luotuna: »Haluaisin puhua kanssasi.»

»Tulehan sisään», sanoin minä.

»Mutta sinulla oli jotakin erikoista toimitettavaa?»

»Oli, mutta se ei haittaa. Tahdon kuulla...»

»Ei, toimita se ensin! Puhutaan sitten, kun olet syönyt päivällistä.»

Minä menin huoneeseeni, missä poliisitarkastaja oli syönyt lautasensa ihan tyhjäksi. Hänen seuralaisensa askarteli vielä leivosten kiimpussa.

»Kas vaan!» huudahdin minä ihmeissäni. »Sinäkö, Amulja?»

»Niin, minä», vastasi Amulja, suu täynnä herkkua. »Tämä oli oikea juhla-ateria. Ja ellette pane pahaksenne, niin otan lopun mukaani.» Samassa hän jo latoi leivoksia taskuliinaansa.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyin minä, kummastuneena silmäillen poliisitarkastajaa.

Mies nauroi. »Varkaasta emme ole saaneet vieläkään parempaa selkoa», sanoi hän, »varkauden salaisuus käy vain yhä syvemmäksi.» Samalla hän veti esiin käärön, joka avattuna osoittautui seteleitä sisältäväksi. »Kas tässä, teidän ylhäisyytenne, tässä ovat teidän kuusituhatta rupiaanne!»

»Mistä ne on löydetty?»

»Amulja Babun hallusta. Hän saapui eilen illalla Tšaknan toimiston johtajan luo ja sanoi rahojen löytyneen. Johtaja nähtävästi säikähti rahojen löytymistä vielä enemmän kuin niiden ryöstämistä. Hän pelkäsi voitavan epäillä, että hän oli setelit kätkenyt ja nyt keksinyt tällaisen akkain jutun, koska pelkäsi asian tulevan ilmi. Hän pyysi Amuljaa hieman odottamaan, sanoi lähtevänsä hakemaan virvokkeita ja tuli suoraa päätä virastoon. Minä lähdin heti matkaan, otin Amuljan mukaani ja olen koko aamun turhaan yrittänyt saada häneltä jotakin tietää. Hän ei sano, mistä on rahat saanut. Minä varoitin häntä huomauttamalla, että hän jää lukkojen taakse, kunnes suostuu sanomaan. Siinä tapauksessa, arveli hän, täytyisi hänen valehdella. Hyvä, sanoin minä, tee niin! Hän kertoi löytäneensä rahat pensaasta. Minä huomautin hänelle, ettei ole niinkään helppo valehdella. Mistä pensaasta ja mistä paikasta? Miksi olit siellä? — Kaikkiin noihin kysymyksiin oli hänen vastattava. 'Olkaa huoletta', sanoi hän, 'minulla on riittävästi aikaa vastausten keksimiseen'.»

»Mutta niiksi ahdistelettekaan Amulja Babua, kunnianarvoista nuorta miestä?»

»Minä en ollenkaan halua häntä ahdistella», virkkoi poliisitarkastaja. »Hän on hyvän perheen lapsia, vieläpä koulutoverini, Nibaran Babun, poika. Minä kerron teidän ylhäisyydellenne, kuinka asian laita epäilemättä on. Amulja tuntee varkaan, mutta tahtoo häntä suojella kääntämällä epäluulot itseensä. Sellaisia temppuja hän harrastaa. Kuulehan, nuori mies», jatkoi hän Amuljan puoleen kääntyen, »minäkin olin kerran kahdeksantoista vuoden ikäinen ja Ripon College’in ylioppilas. Olin silloin vähältä joutua vankilaan, kun yritin puolustaa erästä ajuria poliisimiestä vastaan. Hädin tuskin siitä pelastuin.» Sitten hän jälleen kääntyi sanomaan minulle: »Teidän ylhäisyytenne, todellinen varas nyt nähtävästi pääsee pakoon, mutta luulenpa tietäväni, kuka tämän asian takana piilee.»

»Kuka?» kysyin minä.

»Se johtaja, vartijan, Kasimin, kanssa.»

Kun poliisitarkastaja vihdoin oli poistunut, sitä ennen laveasti selostettuaan otaksumaansa, sanoin minä Amuljalle: »Jos sanot minulle, kuka rahat on varastanut, niin lupaan sinulle, ettei kukaan joudu kärsimään.»

»Minä olen ne varastanut», sanoi hän.

»Mutta miten se on mahdollista? Miten olikaan sen aseistetun miesjoukon laita?...»

»Se olin minä, minä yksin!»

Amulja kertoi minulle todellakin merkillisen tarinan. Johtaja oli vast'ikään syönyt illallisensa ja seisoi parhaillaan kuistikolla suutansa huuhtelemassa. Oli jokseenkin pimeä. Amuljalla oli kummassakin taskussa revolveri, toinen tyhjillä patruunoilla, toinen kovilla panoksilla ladattu. Kasvoillaan hänellä oli naamio. Yht'äkkiä hän valaisi salalyhdyllä johtajan kasvoja ja laukaisi ilmaan. Mies meni tainnoksiin. Pari lepovuorolla olevaa vartijaa juoksi paikalle, mutta kun Amulja laukaisi heitäkin kohti tyhjän laukauksen, he pötkivät kiireen kaupalla pakoon ja piiloon. Sitten tuli vahtivuorolla oleva Kasim, kädessään valtava ryhmysauva. Tällä kertaa Amulja tähtäsi kuulan hänen sääreensä, ja Kasim, joka tunsi haavoittuneensa, lysähti heti maahan. Sitten Amulja pakotti vapisevan, sillä välin tajuihinsa vironneen johtajan avaamaan kassakaapin ja luovuttamaan hänelle kuusituhatta rupiaa. Vihdoin hän otti hevosen, ajoi nelisti sillä pari mailia, laski sitten ratsun menemään ja palasi kaikessa rauhassa käymäjalassa takaisin.

»Kuinka tulitkaan tuohon ryhtyneeksi, Amulja?» kysyin minä.

»Minulla oli erittäin pätevä syy, teidän ylhäisyytenne», vastasi hän.

»Mutta miksi sitten yritit luovuttaa rahat takaisin?»

»Kutsukaa hänet, jonka käskystä sen tein! Hänen läsnäollessaan minä tunnustan kaikki.»

»Kuka se ’hän' on?»

»Minun sisareni, Tšota Rani!»

Minä lähetin kutsumaan Bimalaa. Hän tuli empien, paljain jaloin, pää kiedottuna valkoiseen huiviin. En ollut milloinkaan nähnyt Bimaani sellaisena. Näytti siltä, kuin hän olisi kietonut ympärilleen aamun valkeuden.

Amulja heittäytyi hänen eteensä ja kosketti kunnioittavasti hänen jalkojansa. Noustessaan hän virkkoi: »Käskynne on täytetty, sisar. Rahat on luovutettu takaisin.»

»Sinä olet pelastanut minut, pieni veljeni», virkkoi Bima.

»Minulla on alinomaa ollut teidän kuvanne mielessäni ja minä en ole lausunut ainoatakaan valheen sanaa», jatkoi Amulja. »Tunnussanan _Bande Mataram_ minä olen heittänyt iäksi menemään. Olen saanut jo palkkanikin, _prasadinne _, kohta kun saavuin palatsiin.»

Bima ei voinut käsittää hänen viimeksi lausumiaan sanoja ja katseli häntä ihan ihmeissään. Amulja veti esiin liinansa, avasi sen ja näytti hänelle leivokset. »En syönyt niitä kaikkia», sanoi hän. »Säilytin nämä nauttiakseni ne sitten, kun te itse asetatte ne eteeni.»

Minä huomasin olevani ihan tarpeeton ja lähdin pois huoneesta. Minä voin saarnata mielin määrin — mietin minä itsekseni — ja vaivaini palkaksi poltettiin minun kuvani. Minun ei ollut vielä onnistunut ohjata ainoatakaan sielua pois kadotuksen tieltä. Se, jolla on oikeat lahjat, voi tuon tehdä pelkällä viittauksella. Minun sanoissani ei ole sellaista voimaa. Minä en ole liekki, vaan musta, sammunut kekäle. Minä' en kykene sytyttämään yhtäkään lamppua. Elämäni todistaa sen: kaikki lamppuni ovat jääneet sytyttämättä.

XVI

Minä palasin hitaasti sisäsuojiin. Bara Ranin huone nähtävästi veti minua jälleen puoleensa. Minussa eli vastustamaton halu saada tuntea, että tämä elämäni oli kyennyt koskettamaan jonkin toisen elämänsoittimen kieltä, joka vastasi minulle täyteläisin, lämpimin äänin. Olemassaoloansa ei voi täysin tuntea, jos etsii sitä vain omasta itsestänsä — sen täyttymys on löydettävä ulkopuolelta.

Kun tulin kälyni huoneen ovelle, astui hän ulos ja sanoi: »Minä pelkäsin sinun viipyvän kauan tänäkin iltana. Olen sentään käskenyt valmistaa sinulle illallista kohta kun kuulin sinun tulevan. Se tuodaan heti.»

»Minä haen sillävälin kaapistani rahasi, jotta ne ovat valmiina», sanoin minä.

Kun kuljimme huoneeseeni, kysyi kälyni, oliko poliisitarkastaja tuonut mitään tietoa ryöstöstä. Minua ei oikein haluttanut ryhtyä yksityiskohtaisesti kertomaan, kuinka rahat oli tuotu takaisin. Vastasin siis vältellen: »He touhuavat kovin sen asian vuoksi.»

Tultuani pukuhuoneeseeni ja vedettyäni esille avainkimppuni minä huomasin, että renkaasta puuttui kassakaapin avain. Kuinka typerän hajamielinen minä olinkaan! Vielä tänä aamuna olin avannut suuren määrän arkkuja ja lipastoja ollenkaan huomaamatta, että tuo avain oli poissa.

»Mihin onkaan avaimesi joutunut?» kysyi kälyni.

Minä en osannut sitä hänelle sanoa, kaivelin vain edelleenkin taskujani. Minä etsin yhä uudelleen samoista paikoista. Meille molemmille selvisi, etten ollut avainta huomaamattani kätkenyt. Joku oli varmaan ottanut avaimen renkaasta. Mutta kuka? Kuka muu olikaan voinut käydä tässä huoneessa?

»Älä ole huolissasi», sanoi kälyni. »Syö ensin päivällistä. Sen on varmaan ottanut haltuunsa Tšota Rani huomatessaan kuinka hajamieliseksi olet käynyt.»

Mieleni oli kumminkin sangen rauhaton. Bima ei ollut koskaan ennen ottanut avaimiani minulle asiasta mainitsematta. Hän ei ollut nyt läsnä päivällistä syödessäni: hän kestitsi Amuljaa omassa huoneessaan. Kälyni aikoi kutsua hänet, mutta minä pyysin jättämään sen tekemättä.

Olin vast'ikään päässyt aterialta, kun Bima astui huoneeseen. Olisin mieluummin ollut avaimesta puhumatta Bara Ranin läsnäollessa, mutta viimeksimainittu kysyi heti Biman nähtyään: »Tiedätkö, rakkaani, missä kassakaapin avain on?»

»Se en minulla», kuului vastaus.

»Enkö sitä sanonut!» huudahti kälyni riemuissaan. »Tšota Ranimme ei ole ollenkaan välittävinään ryöväyksistä, mutta ryhtyy kumminkin kaikessa hiljaisuudessa varokeinoihin.»

Biman kasvojenilme ei aavistuttanut hyvää. »Älkää nyt välittäkö avaimesta», sanoin minä. »Minä otan rahat kaapista tänä iltana.»

»Niin asia siirtyy taaskin tuonnemmaksi», virkkoi Bara Rani. »Miksi et ota rahoja nyt heti, muistaissasi, ja lähetä rahastoon?»

»Minä olen ne jo ottanut», sanoi Bima.

Minä säpsähdin.

»Missä ne sitten ovat?» kysyi kälyni.

»Minä olen ne käyttänyt.»

»Kuulehan tuota! Mihin ihmeessä oletkaan käyttänyt niin paljon rahaa?»

Bima ei vastannut. Minä en kysynyt enempää. Bara Rani näytti aikovan huomauttaa vielä jotakin, mutta hillitsi itsensä. »No, silloinhan on kaikki oikein», virkkoi hän vihdoin minuun katsahtaen. »Minä tein aivan samoin mieheni pikkurahoille. Minä tiesin varsin hyvin, ettei ollut syytä jättää niitä hänen haltuunsa — hänen lukemattomat loiseläjänsä olisivat kuitenkin ne häneltä vieneet. Sinussa on samaa vikaa, rakas veli! Kuinka monta keinoa teillä miehillä onkaan, kun tahdotte päästä rahoistanne! Me voimme ne teille pelastaa vain varastamalla ne itsellemme. Tulehan nyt! Sinun täytyy nukkua!»

Bara Rani vei minut huoneeseeni, mutta minä tuskin tiesin, minne astelin. Saatettuaan minut vuoteeseeni hän istuutui viereeni ja virkkoi hymyillen Bimalalle: »Anna minulle yksi _pan_ leipomiasi, Tšota kulta! Mitä — eikö sinulla enää ole? Oletpa sinä oiva emäntä! Lähetä sitten hakemaan minun huoneestani!»

»Oletko jo syönyt päivällistä?» kysyin minä huolestuneena.

»Aikoja sitten», vastasi hän. Niin ei nähtävästi ollut laita.

Hän jäi istumaan vuoteeni viereen jutellen kaikenlaista. Palvelustyttö tuli ilmoittamaan Bimalle, että hänen päivällisensä oli valmis ja jo jäähtymässä, mutta hän ei näyttänyt tuota kuulevankaan. »Mitä, etkö ole vielä aterioinut? Mitä ihmettä? On jo kovin myöhä.» Bara Rani lähti vieden Biman mukanaan.

Minä voin arvata, että nuo kuusituhatta rupiaa ja yhtä suuri varastettu summa olivat jonkinlaisessa yhteydessä toistensa kanssa. En kumminkaan ole utelias tietämään, millainen tuo yhteys on. En tiedustele sitä milloinkaan.

Sallimus hahmottelee elämäämme suurin piirtein — sen tarkoituksena on, että me itse sitä viimeistelemme, muovaamme sen lopulliseen muotoon omaa makuamme noudattaen. Minä olen aina pyrkinyt Luojan säätämiä linjoja noudatellen ilmaisemaan elämäni muovaamisessa jotakin suurta aatetta. Tuohon pyrkimykseen olen kuluttanut koko ikäni. Yksin Hän, joka katsoo sydämeemme, tietää, kuinka vakaasti olen suistellut himojani ja alinomaa tukahduttanut itsekkyyttäni.

Vaikeus on siinä, ettei elämämme kuulu yksin meille. Me emme kykene sitä hyvin muovaamaan ilman ympäristömme avunantoa. Senvuoksi olin aina uneksinut saavani Bimalan auttajakseni. Minä rakastin häntä koko sielullani, ja siksi uskoin varmasti unelmani toteutumiseen.

Sitten minä huomasin, etten kuulukaan niihin ihmisiin, jotka voivat vaivattomasti houkutella ympäristöänsä sellaiseen muovaustyöhön. Minä olen saanut elämän kipinän, mutta en kykene sinkoamaan sitä eteenpäin. Ne, joille olen antanut kaikkeni, ovat sen ottaneet, mutta minut itseni he ovat hyljänneet.

Koettelemukseni on ankara. Kun kipeimmin kaipaan avunantajaa, jätetään minut oman itseni varaan. Sittenkin minä jälleen lupaan kestää tämänkin koettelemuksen. Niinpä tahdon vaeltaa yksin ohdakkeista polkua aina elämäni matkan loppuun saakka...

Olen alkanut ajatella, että minussa on kaiken aikaa piillyt taipumus tyrannimaisuuteen. Tavallaan väkivaltainen oli haluni valaa Bimalan ja itseni välinen suhde kiinteään, selvään, ehdottomaan muotoon. Ihmisen elämä ei ole tarkoitettu jäykkään kaavaan valettavaksi. Ja jos yritämme muovata hyvää ikäänkuin se olisi pelkkää ainetta, niin se kostaa meille kamalasti kadottamalla elämänsä.

Vasta nyt on minulle selvinnyt, että asteittainen vieroittajamme on ollut juuri väkivaltaisuuteni. Bimalan elämä, joka ei päässyt kohoamaan luonnolliseen korkeuteensa minun sitä painostaessani, korvasi häviönsä uurtamalla rantapengermäänsä. Hänen täytyi varastaa nuo kuusituhatta rupiaa, koska hän ei voinut olla avomielinen, koska tunsi, että minä eräissä asioissa en mitenkään suostunut häntä ymmärtämään.

Minunlaiseni ihmiset, joita jokin aate pitää valloissaan, sointuvat ainoastaan niihin, jotka voivat taipua sopeuttamaan mielipiteensä meidän vakaumuksiimme. Ne, jotka eivät sitä voi, tulevat kanssamme toimeen vain meitä pettelemällä. Meidän vääjäämätön itsepintaisuutemme se ajaa teeskentelemättömimmätkin väärille teille. Yrittäessämme muovata itsellemme auttajaa me tärvelemme naisen.

Kunpa voisin alkaa uudelleen alusta! Niin, silloin minä kulkisin yksinkertaisuuden tietä. En yrittäisi kahlehtia elämänkumppaniani aatteilla, vaan soittelisin rakkauteni hilpeätä huilua ja kysyisin: »Rakastatko minua? jos rakastat, niin kasva vain, uskollisena itsellesi, rakkautesi valossa! Toteutukoon voitokkaana Jumalan suunnitelma, joka sinussa on, ja joutukoot minun suunnitelmani häpeään!»

Mutta voiko suuri parantaja Luontokaan lääkitä sitä haavaa, jonka viimeaikaiset kasautuneet väärinkäsitykset ovat meidän väliseen suhteeseemme iskeneet? Se, suojaava harso, jonka peitossa Luonnon hiljaiset voimat vaikuttavat, on repeytynyt. Haavat on sidottava — emmekö voi sitoa haavaamme rakkaudellamme ja eikö voi koittaa se päivä, jolloin naarmu on häipynyt näkymättömiin? Eikö ole liian myöhäistä? Me olemme menettäneet ylen paljon aikaa väärinkäsityksiin, olemme tarvinneet koko ajan tähän asti oppiaksemme vihdoin ymmärtämään — kuinka pitkän ajan tarvitsemmekaan korjataksemme asian? Ja jos haava tosiaankin paranee — voiko sen aiheuttama hävitys tulla koskaan korvatuksi?

Ovelta kuului hiljainen rasahdus. Kääntyessäni katsomaan näin Bimalan pujahtavan ovesta ulos. Hän oli nähtävästi odottanut kynnyksellä, epäröinyt, astuisiko sisään vai ei, ja oli vihdoin päättänyt kääntyä takaisin. Minä hypähdin seisaalleni, kiiruhdin ovelle ja huusin: »Bima!»

Hän pysähtyi, mutta ei kääntynyt. Minä menin hänen luoksensa, tartuin hänen käteensä ja vein hänet takaisin huoneeseemme. Hän heittäytyi pielukselle ja nyyhki nyyhkimistään. Minä en virkkanut mitään, istuin vain hänen vieressään pidellen hänen kättänsä.

Kun kiivas tuskan purkaus oli ohi, hän nousi istualleen. Minä aioin sulkea hänet syliini, mutta hän työnsi käteni takaisin ja polvistui eteeni kunnioittavasti koskettaen otsallaan jalkojani kerran toisensa jälkeen. Minä vedin nopeasti jalkani pois, mutta hän kietoi käsivartensa niiden ympäri ja sanoi nyyhkyttäen: »Ei, ei, ei, sinä et saa vetää pois jalkojasi! Salli minun sinua palvella!»

Minä annoin hänen tehdä mielensä mukaan. Ei ollut minun asiani häntä estää, ei ollut asiani tuntea omantunnonvaivoja, sillä enhän minä ollut hänen palvelemansa jumala.

Bimalan kertomus

XXIII

Lähdetään, lähdetään! Nyt on tullut aika kohottaa purjeet ja matkata sinne, missä rakkauden virta yhtyy hartaan kunnioituksen mereen. Sen puhtaaseen sineen painuu ja katoaa virran raskas muta.

Minä en pelkää enää mitään — en itseäni enkä ketään muuta. Olen kulkenut tulen läpi. Kaikki syttyvä on palanut poroksi; se, mikä on jäänyt jäljelle, on kuolematonta. Minä olen laskenut olemukseni uhrina hänen jalkojensa eteen, joka on upottanut kaikki syntini kärsimyksensä syvyyteen.

Tänä iltana me matkustamme Kalkuttaan. Sisäinen levottomuuteni on minua tähän asti estänyt tavaroitani järjestämästä. Nyt minä ne järjestän ja kerään matkakirstuihin.

Hetkisen kuluttua minä huomasin mieheni tulleen minua auttamaan.

»Se ei käy päinsä», sanoin minä. »Etkö olekin luvannut nukkua?»

»Lienenpä luvannut», vastasi hän, »mutta uni ei ole luvannut tulla, enkä minä löydä sitä mistään.»

»Ei, ei», toistin minä, »tämä ei käy laatuun. Paneuduhan edes hetkiseksi makuulle!»

»Mutta miten sinä selviydyt tästä kaikesta?»

»Aivan helposti.»

»Sinä voit kerskua tulevasi toimeen ilman minua, minä sitävastoin — toden tunnustaakseni — en. Unikin kieltäytyi tulemasta luokseni, kun lepäsin yksin tuolla huoneessani.» Samassa hän kävi jälleen toimeen.

Sitten tuli keskeytys: saapui palvelija ilmoittamaan, että Sandip Babu anoi päästä puheille. Minä en uskaltanut kysyä, ketä hän halusi puhutella. Taivaan valo tuntui äkkiä väistyvän mimoosan lehtien tavoin.

»Tule, Bima!» virkkoi mieheni. »Mennään kuulemaan, mitä Sandipilla on meille kerrottavaa. Koska hän on palannut, vaikka jo sanoi jäähyväiset, täytyy hänellä olla jotakin erikoista sanottavaa.»

Minä lähdin mukaan vain sen vuoksi, että olisi ollut vieläkin vaikeampi jäädä. Sandip katseli erästä seinällä riippuvaa kuvaa. Meidän astuessamme huoneeseen hän sanoi: »Te varmaan ihmettelette, miksi mies on tullut takaisin. Mutta tiedättehän, ettei henki ole manattu, ennenkuin kaikki juhlalliset menot on suoritettu.» Samassa hän veti taskustaan käärön, asetti sen pöydälle ja avasi sen. Siinä olivat kultarahat.

»Älä ymmärrä minua väärin, Nikhil», sanoi hän. »Et saa kuvitella, että minä olen esimerkkisi vaikutuksesta äkkiä muuttunut kunnialliseksi. Minä en ole niitä miehiä, jotka tutisten ja katuen palaavat jättämään takaisin vääryydellä saatuja rahoja. Mutta...»