Part 4

— En sentään sellaista olisi uskonut. Vaikka olisihan minun pitänyt tietää, mikä sinä oikeastaan olit...

Sanelman sanat sattuivat miehen arimpaan kohtaan. Hän iski nyt aseella, jonka Martti itse oli hänen käteensä antanut.

Tiesihän hän, mihin tähtäsi tuo keskeytynyt lause: — pitihän minun tietää mikä sinä olit, Miinan Martti, yksinäisen akan poika, verissähän se sinulla oli.

Näin hän mielessään jatkoi hänen puhettaan, ja hänen sisässään nousi uhma.

— Nyt Sanelma, sinä varmaan vihaat ja halveksit minua yhtä paljon kuin minäkin sinua, lausui Martti pilkallisesti naurahtaen.

— Olemmeko me sinun mielestäsi yhtäläiset! huudahti Sanelma yhtä paljon kummastuksen kuin suuttumuksen valtaamana. Toisen julkeus sai hänet hämmästymään.

— Olemme, sanoi Martti, — Tosin tiedän sinun pitävän itseäsi paljon parempana nyt kuten ennenkin. Sinun rakkautesi siihen toiseen oli muka niin puhdas ja ihanteellinen, jota vastoin minun... no niin... Mutta nythän näet, minkälaiset ovat sinun ihanteellisen rakkautesi seuraukset — vähemmän kauniit, vai mitä?

Martti naurahteli omituisesti hytkähtelevää, kylmää naurua. Sanelmaa inhotti ja raivostutti.

— Oletko kaiken lisäksi vielä sellainen raukka, että et itse uskalla rikostasi kantaa, huudahti hän kiihkeästi.

— Uskallanpa kylläkin, mutta sanon sentään sinullekin, että- tiedät kuka minut on siksi tehnyt mikä olen. — — Näetkös Sanelma, tuo tuolla ei pitänyt itseään liian hyvänä minulle kuten sinä. Sen luokse tulin lämmittelemään, kun kotona oli jäätävä kylmyys.

— Sinä yhä julkeat puolustaa itseäsi, huudahti Sanelma yhä kiihtyneempänä. Sinulla ei ole tuntoa eikä kykyä hävetä. Keskustelu sinun kanssasi ei johda mihinkään tuloksiin.

— Voimmehan sen yhtä hyvin lopettaakin, sanoi Martti haukotellen pitkään.

Äänettöminä jatkoivat aviopuolisot matkaa.

Yksi ainoa valtava ajatus täytti Sanelman mielen. — Pois täältä! Ihana tuulahdus vapautuksesta hulvahti hänen ylitsensä. — Eikö tässä annettu hänelle selvä merkki, että hetki oli tullut. Kukapa enää voisi ajatellakaan paikoilleen jäämistä tällaisen tapahtuman jälkeen! Olihan elämä nyt itse avannut vankihuoneen ovet.

Pitkän vaitiolon jälkeen virkkoi Sanelma rauhallisemmin:

— Lienee parasta, että nyt lähden.

— Niin minustakin. Oletkin jo kauvan ikävöinyt vapauteen.

— Minä vien mukanani myös molemmat lapset. Sanelman ääni oli kuin taisteluun haaste. Hän luuli Martin asettuvan jyrkästi asiaa vastustamaan, mutta toinen virkkoi vaan:

— Sinuahan he paremmin tarvitsevat. Martti sanoi sen niinkuin asia ei olisi häntä paljoakaan liikuttanut.

— Eikö tuo edes välitä lapsistaan, ajatteli toinen, onpa tosiaan jo syvälle vajonnut.

Sanaa vaihtamatta jatkoivat puolisot matkaansa jälleen.

Martti asteli veltosti hoippuen tietään, vihellellen jotain tanssin sävelmää, mikä rääkkäytyi pahoin hänen huulillaan. Sanelma katsoi oudoksuen miestään. — Eikö sille mikään enää merkinnyt mitään? Oliko hän aivan muuttunut entisestään, tai oliko nyt vasta tuon miehen todellinen olemus tullut näkyviin. Suotta minä sen kanssa kiduin ja kuihduin. Ei olisi uhraustani ansainnut ja vähäarvoisena se näkyy sen pitäneenkin. Parempi, jos omaa järkeäni seuraten olisin jo aikoja sitten...

Ja aivan kuin hänen ajatuksiaan seuraten sanoi Martti:

— Nythän voit sitten mennä sen toisen luokse, sen, joka on parempi kuin minä. Katunut tässä olenkin, kun en sinua jo silloin heti työntänyt sen mukaan. Olisi pitänyt sanomani: tuossa on, ota ruumis, kun kerran veit sielunkin siltä. Hullu olin kun rupesin pidättelemään! Menköön, mikä on mennäkseen — niin, että ei minussa ole estettä nyt enää. Sopii sitä vaan lähteä, jos haluttaa!

Sanelma ei enää vastannut mitään. Martti vielä jatkoi:

— Oletpa taitanut viime-aikoina jonkun verran tässä sureksia. Olen huomannut sen, ja se onkin tuottanut minulle hiljaista nautintoa. Maistakoon nyt toinenkin osaltaan hiukan sitä samaa, jota minä olen vuosikausia kokenut. Vuoronsapa sitä näkyy kullekin tulevan — ja kuten jo sanoin, sopii sitä nyt mennä, jos haluttaa.

He saapuivat kotiin. Martti viskautui vuoteelleen ja nukkui pian. Sanelma asteli edestakaisin lattialla aamuun saakka ja ristiriitaiset tunteet taistelivat hänen sielussaan.

9.

Koivu tekee hiiren korvaa. Ruskean harmaja kostea maa työntää poveltaan hentoa ruohonkortta, ja pihapuissa viheltelevät äsken pesiinsä palautuneet kottaraiset.

Selkeänä, kirkkaana valkenee koskelaisten kohtalokas päivä.

Isäntä onkin jo kauan ollut jalkeilla, pessyt rattaat, hankailiut ja kiilloitellut.

Rusko tuodaan tallista, sen pinta on tänä aamuna tavallista huolellisemmin su'ittu. Mies taputtelee sen tummanruskeaa, kiiltävää selkää.

Ylhäällä parvekkeella seisoo Sanelma jo lähtövalmiina katsellen viimeistä kertaa rakkaaksi käynyttä maisemaa.

Ilmassa värisee keväisen kosken mahtava kohina. Kymmenen vuotta oli hän kuunnellut sitä. Tulisiko sen humu siellä kaukanakin kaikumaan hänen korvissaan?

Sanelma näki Martin jo valjastavan hevosta. Monet muistot pyrkivät mieleen, mutta eihän nyt ollut niiden aika, sitten vasta, kun tämä on ohi, saisivat ne tulla ja selvittää olleen ja menneen.

Aili-tyttö tuli matkavaatteissaan pientä veljeään taluttaen etsimään äitiään. Hänen kasvoillaan oli pikkuvanhan totisuus.

— Minne me lähdemme, äiti?

— Kauas, kultaseni, äidin kotipuoleen.

— Eikö isä tule?

— Ei.

— Miksi, äiti, isä ei tule mukaan?

— Täytyyhän jonkun jäädä tänne hoitamaan kotia ja sahaa, vastasi Sanelma hetken mietittyään.

— Miksi sitten mekään menemme?

Äiti ei enää vastannut mitään. Mutta lapsi hetken vaiettuaan aloitti itsepintaisesti taas kyselemisen.

— Tulemmeko jo pyhäksi kotiin?

— Lapsellisiahan sinä Aili-rukka kyselet, kuinka me muutamia päiviä varten olisimme ottaneet niin paljon tavaroita mukaan.

Tyttö katseli miettiväisenä alas pihamaalle, kääntyi sitten äitiin ja värähtävin huulin virkkoi:

— Minä en tahdo olla poissa isän luota.

Sanat koskivat kipeästi Sanelmaan, mutta sitä peittääkseen hän huolettoman iloisesti virkkoi:

— Ole nyt tyttöseni reippaalla tuulella, kyllä meillä tulee siellä olemaan hauskaa.

Mutta silloin sai hän lukea tytön kasvoilta syvän, äänettömän paheksumisen. Tuntui kuin lapsi olisi alkanut arvostella äitiään.

Pikkuraukka ei tiedä minkälainen hänen isänsä on, ajatteli Sanelma ja työnsi hellästi lapset edellään huoneeseen kehoittaen heitä jo menemään ulos.

Itse kulki hän hitaasti huoneiden läpi hyvästellen jokaisen huonekalun, jokaisen esineen, joka hänen silmiensä eteen sattui. Tavarat, jotka hän sai Koskelasta mukaansa, oli jo edeltäpäin lähetetty. Jälelle jääneet tuntuivat surevan ja kaipailevan tovereitaan.

Kaikessa sovussa olivat he Martin kanssa jakaneet pesän. Martti antoi hänen ottaa mukaansa mitä vaan tahtoi ja Sanelma puolestaan koetti tyytyä mahdollisimman vähään, että ei koti tuntuisi kovin kolkolta hänestä, joka tänne jäi yksin elämään.

Kovalle tämä oli ottanut. Lujemmin kuin luulikaan oli Sanelma täällä kiinni ja hirveältä tuntui tämä kodin hävitys. Olihan se kerran niin valoisin toivein rakennettu, vähin varoin kuntoon saatu ja jokaisesta saavutuksesta erikseen iloittu.

Sanelma oli valinnut. Oli ottanut yhden esineen, jättänyt toisen. Hän oli tehnyt tätä työtään hitaasti, kuluttaen paljon aikaa. Raskasta oli tämä toimitus, niinkuin olisi omaa olemustaan vähä vähältä kappaleiksi paloitellut.

Jos Martti olisi äkkiä ruvennut entiselleen, olisi pysynyt kotona illan, pyytänyt anteeksi entiset ja luvannut alkaa uutta elämää — vaikkapa vaan puolella sanalla luvannut, niin olisi Sanelma jättänyt koko asian.

Sanelma oli joskus ollut jo melkein varma, että Martti vielä tuleekin ja tekee sen, hän oli jo valmistautunut tätä tilannetta varten, oli puolustellut Marttia itsensä edessä ja etsinyt lieventäviä seikkoja — olihan syytä hänessä itsessäänkin ollut.

Mutta Martti pysytteli enimmäkseen poissa kuluttaen päivät työmaalla, yöt kulkien omilla teillään, eikä tämä hävitystyö näyttänyt ollenkaan koskevan häneen.

Ja kun hän huolettomasti vihellellen kulki huoneesta toiseen ja välinpitämättömänä katseli Sanelman pakkausta ja naulaili kiinni jo täyteen ahdettuja tavaralaatikoita, silloin hajaantuivat Sanelman rauhanteko-ajatukset kuin akanat tuuleen. Olihan ilmeisesti selvää, että tuo mies ei enää antanut minkäänlaista arvoa kodilleen.

Niin olivat kuluneet nämä viimeiset tuskalliset päivät. Asia oli ratkaistu, kumpainenkin heistä oli tästälähin kulkeva omaa tietään.

Sanelma asteli hitaasti portaita alas. Voimakas tuuli uhosi vastaan. Häntä vilusti kesken lämmintä kevätpäivää. Polvia herpasi. Hän oli vähällä lysähtää kokoon.

Mutta kun kerran tähän asti oli tultu, niin täytyihän kestää loppuun. Peräyrymisen mahdollisuutta ei ollut. Martti seisoi jo ohjakset kädessä ja odotti.

Sanelma istui rattailla Poju sylissään, Aili takaistuimella matkakirstun vierellä. Martti kävelytti hevosta pihaportista ulos, hypähti sitten vaimonsa viereen ja Rusko pyyhkäsi iloiseen juoksuun tasaiselle maantielle päästyään.

Punaiset kilometripylväät jäivät taakse toinen toisensa jälkeen. Koti loittani yhä kauemmaksi ja kosken kohina oli jo hiljennyt havumetsän hiljaiseen huminaan.

Martti puhelee jotain kelin huonoudesta. Hän katsoo usein kelloaan, mutta on muuten niinkuin ei mitään erikoista olisi tapahtumassa.

Eikö hän ajatellut mitään? Eikö muistanut sitäkään, kuinka he Sanelman kanssa ensi kertaa ajoivat tätä tietä. Siitä olikin jo kulunut kymmenen vuotta. Valkea huntu verhosi silloin Sanelman pään ja Martin kasvoilla väikkyi ylpeä onni.

Ja Sanelmasta tuntui silloin kuin tuosta miehestä tuossa hänen rinnallaan, miehestä, joka nyt oli hänen omansa, uhoisi suurin miehinen kunto ja maailman valloittajan voima.

Se oli se ensimäinen matka uuteen kotiin, kauniiseen Koskelaan. Sanelma oli silloin todella uskonut onneensa aavistamatta että sen perustus oli näin pian pettävä.

Katkeruus taas valahti mieleen. Olisiko kukaan saattanut aavistaa, että hän kerran sairaana, köyhänä ja petettynä pakenisi lapsineen kauas kotipuolelleen omaisten ja ystävien turviin. Mitä pahaa hän olikaan tehnyt, että hänet näin häpeällisesti kotoaan karkoitettiin? Eikö hän viimeiseen asti ollut täyttänyt velvollisuuksiaan miestään ja kotiaan kohtaan — eikö tämä jo ollut taivaisiin huutava vääryys!

— Äiti, pääseekö Pojukin junaan?

Sanelma havahtui, mutta hänen äänessään väreili katkeruus vakuutellessaan lapselle: — Poju pääsee junaan, Poju saa istua vaunussa koko päivän ja ajaa kauas, kauas.

Poika riemuitsi.

Mutta tyttö istui takaistuimella surumielisenä nojaten suureen matkalaukkuun ja mietiskellen omiaan. Hänen pienessä seitsenvuotisessa päässään oli jo jonkunlainen aavistus siitä, että asiat eivät enää olleet oikealla tolallaan.

Juna porhalsi asemalle. Martti Pätevä nosti poikansa käsivarrelleen ja kantoi hänet vaunuun. Senjälkeen tuli tytön vuoro. Mutta kun hän oli laskea hänet sylistään, kiersi Aili käsivartensa lujasti isänsä kaulaan ja katsoi häntä tuskaisin silmin:

— Isä!

Mies vavahti kuin unesta heräten. Hän nosti lapsen uudelleen syliinsä ja pusersi häntä rajusti rintaansa vasten.

— Aili, Aili-rukkani!

Sanelma ei voinut katsella heidän hyvästelyään; hän vetäytyi vaunun sillalle odottamaan junan lähtöä.

Pitkä vihellys. Martti syöksyy vaunusta ulos, lapset hänen kintereillään. Mutta samassa jo kolahti kiinni malminen aitaus sulkien lasten tien.

Juna on jo liikkeellä. Martin kasvoilla on ilme, jommoista Sanelma ei vielä ennen ole niillä nähnyt.

— Isän tyttö! onko...

Ääni häipyi vaunujen kolinaan ja veturin vihellykseen. Tyttö itkunsa seasta vaikeroi:

— Isä, oma isä!

Sanelma oli tyrmistynyt näkemästään. Kauheata tämä oli.

10.

Sanelma avasi huoneensa ikkunan. Voimakas, tuoksuilla kyllästetty ilma lehahti vastaan hivellen suloisesti hänen riutunutta olemustaan.

Yöllä oli satanut. Kevät teki kiireellisesti kesää.

— Kevät!

Sanelma sanoi sen ääneen ja voittamaton haikeus täytti hänen mielensä. Kevät oli aina vaikuttanut niin kummallisesti häneen. Oli kuin keväällä olisi löytänyt itsestään uuden ihmisen, kuin silloin olisi paremmin kuin muulloin kuullut oman sydämensä äänen.

Kevättä oli Sanelma aina odottanut ja sen mukana jotain uutta, josta ei itsekään tietänyt mitä se oli, mutta suurta se olisi ja ihmeellistä, joka muuttaisi äkkiä kaiken.

Tuo tuntu oli hänellä ollut lapsesta saakka, ja vielä Koskelan onnellisena emäntänäkin ollen. Se ilmeni vielä senkin jälkeen, kun Sorjo oli ilmaantunut hänen tielleen. Vieläkin hän odotti. Hän ei tiennyt odottiko hän häntä uudelleen tulevaksi vai mitä se oli. Hänen sielunsa pohjalla oli kai joku epämääräinen sammumaton kaipuu, jota ei mikään voinut tyydyttää.

Kauan harhailivat Sanelman ajatukset määrättöminä sinne tänne, kunnes ne taas palasivat siihen, mikä oli tuskallisinta — nykyhetkeen.

Häntä oli jo kauan kiusannut unettomuus. Viime yönäkin oli hän vasta aamupuolissa nukahtanut ja herännyt taas hetken kuluttua ilkeään unennäköön.

Viimeisten aikojen tapahtumat olivat kovasti järkyttäneet Sanelman jo ennestäänkin heikkoa hermostoa. Ja vaikka hän nyt asui täällä kaukana, satojen kilometrien päässä kärsimyspaikoiltaan, seurasivat muistot kiinteästi hänen mukanaan. Yön levon ne veivät ja pahoina unina ne nukkuessa kummittelivat hänen edessään. Muistot toivat kaihoa ja tuskaa. Ne pyrkivät myös herättämään katkeruutta ja vihaa. — Kuinka saattoikaan Martti sillätavoin menetellä ja häväistä yhteisen kodin!

Asia oli tullut yleisesti tietoon. Palvelijat ja työläisvaimot olivat pitäneet asianaan surkutella häntä. Oli kumminkin hyvä, että lapset eivät kaikesta tästä vielä ymmärtäneet mitään.

Ja Sanelma olikin päättänyt tehdä voitavansa pitääkseen asian salassa. On parempi, ajatteli hän, että he saavat säilyttää kunnioituksen isäänsä kohtaan, vaikka tämä ei sitä ansaitsisikaan.

Sanelman otsa on kuuma ja väsymys painaa päätä. Hänen terveytensä on yhä heikontunut ja taloudelliset huolet painavat taakkana hänen hartioitaan.

Miten voisi varjella lapset puutetta tuntemasta! Se pieni rahaerä, minkä Martti puolivuosittain oli suostunut heille antamaan, ei kunnolleen riittäisi heidän elatuksekseen. Pitäisi voida hankkia lisää.

Mutta miten?

Aatos taas väsähti kesken ja kääntyi omille teilleen, ja ennenkuin hän huomasikaan, olivat ne jo kääntyneet Sorjoon, vaikka hän oli päättänyt olla tätä ajattelematta.

Pari päivää sitten oli Sanelma pääkaupungin lehdistä lukenut erittäin kiittävät arvostelut hänen näyttelystään, joka siellä kuului avatun taiteilijan itsensä ollessa vielä ulkomailla.

Eräs Sanelman tuttavista, joka opintojensa tähden oleskeli nykyisin Pariisissa, oli kirjoittanut sieltä: »Sorjo Valtonen täällä kulkee voitosta voittoon. Kaikkialla hänelle ovet avautuvat, ja naiset ovat hulluuteen asti ihastuneita...»

Mitä oli hän, Sanelma, hänelle nyt enää? Kaukainen muistoko vain, oliko sitäkään?

Jos Sorjo saisi kuulla, että hän on jättänyt Koskelan, — etsisikö, tulisiko?

Voi, kunpa tietäisi, välittikö hän vähäistäkään hänestä nyt enää!

Veret kohosivat Sanelman poskille ja pakenivat jälleen. Mielikuvituksessaan hän näki Sorjon tulevan, oli rientävinään häntä vastaan, kohottaen vapaat käsivartensa häntä kohti ja hiljaa kuiskaten: omani, minun omani.

Aili nyyhkytti unissaan.

Sanelma havahtui, lähestyi varovasti vuodetta ja katseli nukkuvaa lasta, jonka kasvot nyyhkytyksistä vavahtelivat. Suuri kyynel vierähti silmäluomen alta ja kieri kirkkaana helmenä valkealle pielukselle.

— Isä, kuiskasi tyttö ja samassa hän heräsi.

— Äiti, missä isä on?

— Kaukana, kultaseni, Kaartokoskella, puheli äiti sivellen hänen kosteita hiuksiaan.

— Miksi me olemme vielä täällä.

— Tyttöseni, meillä on nyt täällä toinen koti, virkkoi äiti jotain vastatakseen.

— Minkätähden pitää olla kaksi kotia; yksi on parempi. Minkätähden, äiti, toit meidät tänne?

Äiti on hämillään, ei tiedä mitä sanoisi. Lapset ovat niin mahdottomia kyselyissään.

— Äiti, näetkös, ei viihtynyt Koskelassa enää, äiti tahtoi päästä omaan kotipuoleen.

Samalla hän itsekin tunsi kuinka ontto tuo selitys oli. Tuli kiusallinen olo.

Pojukin oli herännyt. Pieni palleroinen olento suoriutui peitteistään ja pujottautui äidin syliin.

— Eikö isä ole tullut? tiedusteli hänkin.

— Ei, lapsikulta, eihän hänen pitänytkään vielä tulla, vasta joskus, sitten...

Sanelma paino! poikaa lujasti rintaansa vasten. Eikö hänen rakkautensa riittäisi pojallekaan, joka oli kuin osa hänestä itsestään.

— Miksi isä ei tule kohta? Meidän on ikävä, puhelivat lapset kilvan.

— Kun isällä on siellä koski ja saha, kuka hoitaisi niitä, yritti Sanelma vielä.

— Kuulehan äiti, alotti Poju toimekkaana. — Me löysimme eilen siskon kanssa pienen kosken, mihin isä voisi rakentaa uuden sahan, ja silloin olisimme taas kaikki yhdessä.

Sanelma vaan painoi paitaressua povelleen.

Mutta Aili istui murheellisena vuoteensa laidalla katsellen paljaita jalkojaan.

— Näin unta isästä, sanoi hän hiljaa.

— No, kerrohan meille mitä sinä näit, pyyteli äiti pukien vaatteita Pojun ylle.

— Isä oli olevinaan aivan ilman rahaa, mutta minä rikoin säästölaatikkoni ja annoin isälle kaikki.

— Se oli kaunis uni, tyttöseni.

— Minä näin vielä muutakin, — isällä oli risainen takki yllään, minä paikkasin sen.

Kyyneleet nousivat Sanelman silmiin. Hän veti puoleensa tytön vaalean pään ja suuteli sen leveää otsaa. Lapsi oli osa isänsä olemuksesta, hänen lihaansa ja vertaan.

Ja hän muisti viime yönä unissaan piiloitelleensa varastettuja tavaroita.

11.

Päivä oli jo korkealla, kun Martti heräsi unestaan ja katseli ihmetellen ympärilleen.

— Kovin täällä on hiljaista. Lienevätkö lapset jo menneet ulos?

Hän nousi vuoteeltaan ja lähestyi paikkaa, missä pienet valkeat vuoteet seisoivat ennen vieretysten — ne olivat poissa. Mies hapuili tyhjää kuin etsien pieniä käsiä ja päitä.

Unikuvat hävisivät silloin, muisti selkeni armottomaan todellisuuteen: — eiväthän he olekaan täällä enää —.

Martti Pätevä istahti taas vuoteensa laidalle. Suuret kädet putosivat hervottomina polville, kookas ruho lysähti kumaraan ja pää painui syvälle hartioiden väliin.

Näin istui hän pitkät hetket tuijotellen tylsästi tyhjyyteen. Joskus selkenivät siitä hänen eteensä Sanelman kasvot, joskus Ailin ja Pojun. Ne ilmestyivät niin elävinä, häipyäkseen kohta taas. Mies vain istui edelleen, kunnes harhakuvat uudelleen näyttäytyivät.

Emma tulee kahvitarjottimineen sisään ja nähtyään isäntänsä taas tuossa asennossa, pudistaa murheellisena päätään.

— Pitäisi teidän jo pukeutua! On vieraita. Ovat jo hyvän aikaa odottaneet.

— Vai niin, vai niin, kyllä minä kohta.

Mutta hän jää yhä entiseen asentoonsa.

— Ei nyt saa enää jäädä miettimään, ja kyllä se kahvikin on nyt juotava.

Emma järjestelee huonetta, valvoen samalla isäntänsä pukeutumista. Vähän väliä on hänen muistutettava: — Ei nyt huoli miettiä enää.

Tytön äänessä kuulostaa säälivä huolenpito. Se tekee hyvää murheelliselle mielelle. Hän, Martti, on niin avuton ja orpo, ei kukaan ole niin orpo kuin hän.

Vieraat olivat menneet.

Kaikki asiakkaat toivat vain ikäviä uutisia tähän aikaan. Martti tuskin jaksoi kuunnella heitä.

Hän mittaili pitkin, raskain askelin ruokasalin lattiata pysähtyen tavantakaa ikkunan ääreen.

Lasissa näkyi pienten sormien jäljet.

Hän oli huomannut ne juuri silloin, kun työnjohtaja Tarjanne kertoi erään koneenosan särkyneen, jonka johdosta työt sahalla olivat joutuneet seisahduksiin. Hänen puhuessaan isäntä kulki vain hajamielisenä silmäillen usein ikkunaa.

Hän näki heidän seisovan siinä katselemassa kottaraisia, jotka vastakäännetyiltä multapenkeiltä etsivät syötävää. He innostuvat ja osoittavat niitä sormillaan ja pienet näpin jäljet jäävät lasiin.

Martti on onnellinen löydöstään. — Kunhan vaan, ei Emma...

Hän astelee astumistaan. Emma valmistelee aamiaista. Sen syötyään saa hän mennä. Ei siinä ole tinkimistä, sen tietää Martti jo ennestään.

— Mitä se puhuikaan tuo Tarjanne? Rahaa olisi tarvinnut. Miehellä on kotona kuusi pienokaista. Hänen täytyy saada se mikä hänelle kuuluu. Miesten myös, minun täytyy saada heille rahat vaikka mistä, ensin niille, joilla on lapset ja vaimo.

Emma aloittelee suursiivousta, isäntä valmistautuu vihdoinkin menemään.

Mutta portailta hän kääntyy vielä takaisin.

— Pestäänkö ikkunatkin?

— Ainahan ne on pesty.

Emma on nyrpeissään. Kaikkia se kyselee, niinkuin ei tässä nyt tiedettäisi.

Mies viipyy ovella.

— Sitä minä vaan, että jätettäisiin sentään ne ruokailuhuoneen ikkunat pesemättä.

Hän katsoi tyttöön ja tyttö häneen. — Mikähän sillä nyt taas on tarkoituksena tuossakin, näytti tyttö ajattelevan, mutta suhtautui kuitenkin surkuttelevan suopeasti isäntäänsä, kuten ainakin ihmiseen, joka on »käynyt hiukan kummalliseksi».

Martti poistuu enempää sanomatta.

12.

Santeri Tarjanne oli tehnyt tupansa suurten koivujen suojaan. Martti Pätevä oli avustanut hiljaisenluontoista kätevää miestä, joka oli aina huononlaisesti kyennyt ajamaan omia asioitaan.

Tuvan perään oli pian saatu kamarikin, joka olikin tarpeeseen perheen nopeasti kasvaessa.

Miehet olivat nuoruudessaan työskennelleet samassa tehtaassa ja siitä asti pitäneet toisistaan. Martti Pätevä olikin liikkeensä jonkun verran vaurastuttua kutsunut Tarjanteen apulaisekseen. Pienessä keltaisessa tuvassa, koivujen alla, otettiin isäntä aina ilomielin vastaan.

Mutta kun Martti Pätevä tänään astui tuvan ovesta sisään, loi emäntä häneen murheellisen, kysyvän katseen, ja ääni, jolla hän pyysi häntä kamarin puolelle istumaan, kuulosti niinkuin hän olisi sairasta puhutellut.

— Ei ole isäntä aikoihin käynytkään täällä päin.

— Eihän sitä tule käydyksi, kun ei satu asiata. Onkohan se Santeri kotosalla?

— Lähti kantoja pienimään. Käypäs, Eevertti, kutsumaan isää!

Santeri tuli, pudisteli lumen saappaistaan ja astui hieman hämillään kamariin. Kun isäntä jonkun ajan kuluttua laski hänelle rahasumman käteen, kävi hän ymmälle. Hän ei ollut odottanut sitä aamullisen keskustelun jälkeen. Puoleksi pidätetty helpotuksen huokaus kuului Tarjanteen vaimon taholta.

Marttia hävetti. Nämä kunnon ihmiset olivat kenties kärsineet puutetta hänen vuokseen.

Emäntä taas katkaisi hiljaisuuden:

— Soitahan sinä nyt sillä uudella kojeellasi, että kuulee isäntäkin. Se näperteli tuo Santeri tässä talven aikana puhdetöikseen tuon harmoonin, mutta sille ei vielä ole ilmestynyt ostajaa.

— Katsohan sitä, puheli vieras helpoittuneena. — Olisipa sinussa enemmän liikemiestä, niin perustaisit harmoonitehtaan.

— Niinpä niin, huokasi vaimo, mutta ei siitä ole sellaiseen. Ja hyvinhän se menee näinkin. Iloinen olin, kun se teki tuonkin, saavat nyt pojat opetella soittamaan. Ja kaipaa sitä itsekin soittoa, vaikka tässä jo alkaakin olla vanha ihminen. Olimmekin ilman soittokonetta jo monta vuotta, kaipaahan sitä, kun on kerran siihen tottunut.

Vaimo teetteli puhetta, Santeri selaili nuottejaan.

— Se on sellaista soittoa, näin itse-oppineen, virheitä siinä kuulee tarkka korva.

— Tiedäthän, että minä en kykene ollenkaan soittoasi arvostelemaan, mutta kuuntelen kyllä sitä mielelläni.

Santeri painoi ilmaa palkeisiin sormien koskettimia. Hänen selkänsä on laiha ja kumara, kasvonsa kalpeat ja parroittuneet. Luulisi miestä kivulloiseksi, mutta koskaan ei hän vaivojansa valittanut. Vaimo häntä vaalii ja hoitelee, ollen äitinä hänelle yhtähyvin kuin heidän kuudelle pojalleenkin. Nuorin niistä säveleet kuullessaan jätti leikkinsä, riensi äidin luo ja kiipesi hänen polvelleen.

— Täällä meloodia-puolella on itaalialainen viritys, se värisee hieman, huomautti Santeri välillä.

Sitten se alkoi. Miehen kumara vartalo suoristui ja silmiin syttyi uusi eloisuus. Epävarmuus hänen olennostaan hävisi samalla kertaa, oli kuin olisi hän nyt oman oikean itsensä löytänyt.

Hän soitti kappaleen toisensa jälkeen. Koko huoneen ilma oli jo pehmeiden sävelaaltojen kyllästämä. Ne vyöryivät vielä kauemmaksi, kohosivat ylös keväiseen korkeuteen, aina kevätpoutaisiin sinisiin avaruuksiin, yhä puhtaampiin, yhä pyhempiin piireihin, muodostaen sillan maasta taivaisiin, jota myöten äärettömyyden rauha valui alas ihmisen särkevään sydämeen.