Part 5

Soitto hiljeni, väristen vienosti se haipui pois, jättäen jälkeensä hartaan, hiljaisen hetken. Koivun lehdissä tohahteli leuto tuuli, joka avoimesta ikkunasta hengähteli huoneeseen. Jossain lähitienoilta kukahteli käki.

Nuorin lapsista oli nukahtanut äitinsä syliin.

Vaimo loi mieheensä sinisen katseen. Kokonainen onnen maailma kuvastui hänen silmistään.

Martin turtunut sydän alkoi herätä. Siellä tuntui nyt viiltävä kipu.

Hän jätti hyvästit näille onnellisille ihmisille ja lähti kiireimmiten painaltamaan kotoista koskenrantaa kohden.

13.

Hän pysähtyy virran rantaan ja istuutuu kivelle lähellä veden rajaa.

Saha seisoo, miehet ovat poissa. On pyhäpäivän hiljaisuus keskellä viikkoa.

Mies istuu kivellä pää käsien varassa, tuijotellen virran vierivään veteen, joka pehmeänä, vihervän ruskeana velloo, viskellen valkeita kuohujaan leikiten ylös.

Noin velloo hänen sisässäänkin, vuoroin velloo, vuoroin apeaan tylsyyteen pysähtyy.

Rinnassa tuntuu tyhjä, kipeä kohta, ikäänkuin sydän olisi kaivettu ulos.

Koski kohisee.

Mitä mietit, Martti Pätevä? kuulee hän kosken kysyvän.

Mietin mitä mietin, mennyt mies, mitä minusta on nyt enää.

Sahasi seisoo, Martti Pätevä, seisoo keskellä arkista päivää.

Saapi se seistä, mitä sillä on väliä, puhelee Martti kuin puolustellen.

Rakennuksesi ovat kesken, Martti Pätevä, tuumasi ovat menneet myttyyn, suuret suunnitelmasi rauenneet.

Menkööt, rauetkoot!

Missä on nyt tulinen työintosi, Martti Pätevä, ja suuri uskosi, joka tyhjästä toi esille kaiken tähänastisen?

En niitä tarvitse enää.

Työ on miehen ensimäinen ja myöskin viimeinen.

Sanotaan niin olevan.

Työnilo on ihmisen ainoa oikea ilo, joka ei jätä häntä pahankaan päivän tullen.

Kenenkä hyväksi minä tässä nyt enää, yksinäinen, mennyt mies!

Mutta koski vaan kohisee: Kukin on sisimmässään aina yksin.

He olivat parhain osa minusta itsestäni. Mitä olen minä enää sen jälkeen kun he ovat minulta menneet? purki Martti sydäntään.

Oletko, ihminen, olemassa vain itseäsi ja omiasi varten?

Kuka sen sanoi? Hän katseli ympärilleen ja huomasi puhelevansa yksinään.

Mies tuijottaa taas vihreän ruskeaan, vellovaan veteen. Oli kuin olisi hän jo tavoittanut johtolangan pään ja kuin kohta selviäisi koko sekava vyyhti, kunhan vielä kuuntelisi sisäistä ääntä.

Ellet sinä, niin onhan muita, jotka omistavat onnen.

Taas tuli mieleen sekin Tarjanteen perhe, kyyhkyspari. Jos työt koskenrannalla seisahtuvat, loppuu leipä sieltäkin. Hän, Martti Pätevä, on vastuussa heidän onnestaan.

Ja monen muun.

Heidänkin, jotka olivat menneet pois. Saattoihan hän vielä tehdä työtä heidän hyväkseen. He ovat menneet pois, mutta tulevat vielä kerran takaisin — ehkä silloin tulevat, kun häntä ei ole enää.

Ja isä, joka ei ollut arvollinen pitämään heitä luonaan, antaa itsensä heille työssään.

Osat ovat elämässä erilaiset. Toista täällä seuraa onni ja myötäkäyminen, toisen kohdalle sattuu raadanta ja työ. Tyytyköön kukin kohtalon jakoon!

Koski vaan kohisee.

Martti Pätevä ymmärtää sen hellittämättömän vaatimuksen: työhön, työhön! ‘ Heidän hyväkseen se koituisi sittenkin, vaikka he eivät tulisikaan.

14.

Sanelma oli yhä heikontuneen terveytensä vuoksi tullut kaupunkiin turvautuakseen asiantuntijalääkärin apuun. Lääkäri siellä maalla oli pitänyt leikkausta välttämättömänä, mutta täällä arveltiin hänen sentään sopivalla hoidolla paranevan. Tulisiko hänestä eläjää enää, jaksaisiko hän toipua kaiken sen jälkeen mitä oli ollut? Itse hän sitä epäili enin.

Ja mitäpä hänellä olisi ollutkaan sitä vastaan! Eikö hänen kärsivälle olemukselleen olisikin ollut ihaninta laata tuntemasta — vaipua syvään unhoituksen uneen.

Mutta ne lapsirukat! He olivat jääneet erään ystävällisen tädin huostaan, istuneet äidin lähtiessä toinen toisiinsa nojautuen kuin kaksi turvatonta linnunpoikasta, jotka särkyneestä pesästä ovat maahan pudonneet.

— Kuinka kauan sinä viivyt, äiti?

Eihän hän sitä osannut heille sanoa. — Äidin ehkä pitää sairaalaan, mutta hän tulee heti sieltä päästyä kotiin, niin pian kuin vaan saattaa matkustaa.

— Mutta jos sinä kuolet, hakeeko isä meidät täältä pois?

Sanelma oli valmistanut lapsia senkin varalta, että hän ei enää palaisikaan.

— Hakee isä teidät, hakee varmasti, vakuutteli hän.

— Kirjoitatko isälle, että me olemme täällä tädin luona?

— Kyllä, kyllä, olkaa vaan huoletta!

Ja Aili veti äitiä puoleensa vielä kerran ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Sinä et saa kuolla! Me Pojun kanssa rukoilemme Jumalaa joka ilta.

Kun Sanelma muisteli heitä, tuli hänen paha ja tuskallinen olla. Hän oli uupunut eikä jaksanut ajatella enää.

Kello läheni neljää.

Tähän aikaan piti Toini-rouvan tulla, Sanelman entisen koulutoverin. Hän oli naimisissa lehtori Sompion kanssa ja eli, kuuleman mukaan, verrattain hyvissä oloissa. Toini oli eilen yllättänyt Sanelman lähettämällä kukkaistervehdyksen ja luvannut tänään tulla häntä tapaamaan.

Tämä huomaavaisuus ilahdutti häntä. Olihan olemassa edes joku, joka vähäsen välitti hänestäkin. Mutta toiselta puolen tunkeutui esille taas epäilys tämänkin ystävyyden vilpittömyydestä, ja sama, katkera ääni, jonka hän niin hyvin viime ajoilta tunsi, alkoi taas puhua hänen sydämessään: Miksi Toini tahtoo minua tavata, emmehän me ole vuosikausiin olleet missään yhteydessä toistemme kanssa? Mikä ajaa hänet minun luokseni tänään? Sula ystävyyskö vain ja vilpitön osanotto onnettomuuteen joutunutta lähimmäistään kohtaan? Lienee siinä sitäkin, mutta on siinä muutakin. On uteliaisuutta ja sitä nautinnon halua, jota me ihmiset tunnemme nähdessämme toisen kärsivän, kun itse olemme terveitä ja hyvinvoipia, kun näemme lähimmäisemme haaksirikkoutuvan, mutta itse seisomme turvallisesti kuivalla, lujalla maalla. Kauhu värisyttää sielua tuon toisen puolesta, mutta suloinen mielihyvä hivelee mieltä, koska itse olemme tuolta pahalta säästyneet.

— Niinpä niin, Sanelma huokasi ja surunsekainen katkeruus täytti sydämen. — Ihminen on ihminen, emmehän voi toivoa häneltä muuta kuin inhimillistä. Mutta kylmä minun on, enkö siis ottaisi vastaan sitä vähäistä lämpöä, jota minulle vielä elämässä tarjotaan!

Ovelle koputettiin. Sanelma kiiruhti tulijaa vastaan. Toistakymmentä vuotta oli kulunut heidän viime tapaamisestaan. Kumpikin silmäili toistaan lyhyen hetken.

— Kuinka sinä olet muuttunut, sai Toini vihdoin sanotuksi.

Sanelma hymyili surumielistä hymyään. Muuttunuthan oli Toinikin. Laihtunut oli ja saanut kimputtain hienoja kurttuja silmiensä alle. Kuka huomaa oman vanhentumisensa!

— En olisi aavistanut tapaavani sinua, sanoi Sanelma. — Kiitos kukkalähetyksestäsi! Olet kovin ystävällinen.

— Rakas ystävä! Toini tuli liikutetuksi ja hänen silmänsä kostuivat. — Tahtoisin todellakin osoittaa sinulle ystävällisyyttä. Et tiedäkään, kuinka paljon olen sinua ajatellut. Mutta mitenkä ovat sinun asiasi. Erossako olet, vai...?

— En vielä laillisesti.

— Mutta poissa kumminkin Koskelasta. Toini istuutui ja veti Sanelman viereensä. — No, hyvät ihmiset! Kukapa sitä olisi uskonut, että se lopuksi päättyi noin, ja sellainen siivo mies kuin Martti Pätevä oli.

Sanelma oli vaiti ja katseli ulos.

— Olen kuullut, että kovin on alkanut huonosti elää. Onko siinä puheessa perää?

— Onhan siinä tavallaan, vastasi Sanelma vitkastellen. — Mutta häntä ei voi yksin syyttää, lienee sitä vikani minullakin. Että niin kävi kuin kävi, johtunee varmaankin vaan siitä, että emme alunpitäenkään toisillemme sopineet.

Toini pyöritti päätään:

— Jopa on ihmeellistä, jopa on! Mutta kerrohan nyt minkälaista oli elämä Koskelassa viime aikoina. Kuinka se oikein lopullisesti tuli ratkaistuksi?

— Älä kysy, Toini hyvä, en tunne mitään halua ruveta niitä asioita penkomaan.

— Sen ymmärrän hyvin, Sanelma-rukka!

Toinin kasvot ilmaisivat osanottoa, mutta kuitenkin Sanelman oli niin paha olla.

Puhuttiin välillä muusta, muisteltiin yhteisiä asioita ja Toini tiesi kertoa monesta toverista. Hän oli yleensä selvillä heidän kunkin asioistaan.

Ja sitte palasi Toini takaisin taas siihen äskeiseen.

— Tiedätkö, Sanelma, olen kuullut niin hulluja huhuja. Et voi aavistaakaan, mitä ne ovat sinusta kertoneet!

Sanelman kasvoille levisi heikko punerrus. Tiheän harson takaa kiinnittyi Toini-rouvan tutkiva katse tiukasti häneen.

— Juorupuheet kuuluvat näissä tapauksissa ehdottomasti asiaan. Olisi hauska kuulla, mitä minusta tiedetään.

Toini-rouva naurahti:

— No eipä muuta, kuin että sanotaan sinun istuneen Sorjo Valtosen kelkkaan.

Sanelma kalpeni. Hän ei luullut kenenkään tietävän mitään siitä. Ensi kerran kuuli hän sivullisten heidän suhteestaan mainitsevan.

— Me olimme kyllä hyvät ystävät silloin, kun Valtonen oli Koskelassa. Olimme usein yhdessä, ja siitä luullakseni nuo huhut ovat syntyneet. En ole muuten kuullut hänestä mitään pitkiin aikoihin.

— Johan minä sanoin, että kaikkia ne ihmiset... Mutta toinen näki, että hän oli jo siepannut salaisuuden.

— Sitä minä sanoin Jaakollekin, jatkoi Toini, että tunnenhan minä Sanelman, joka jo ennen, nuoruuden päivinäänkin, oli toisellainen kuin me muut. Kuinka hän olisi ruvennut luvattomiin suhteisiin ja vielä tuollaisen hulivilin Kanssa kuin Sorjo Valtonen on.

Sanelma istui vaieten. Olo tuntui tukalalle.

Toini taas jatkoi:

— Eihän siinä muuten mitään ihmeellistä, jos olisi jotain ollut sinullakin. Onhan sitä itse kullakin omat pienet salaisuutensa.

Hän huokasi ja aukoi tuomaansa pakettia päästellen sidelankaa kiirehtimättä. Hieno makeislaatikko tuli näkyviin.

Toini tarjosi Sanelmalle, muisti omaakin suutaan ja nojautuen mukavasti sohvankulmaukseen hän lempeän surumielisenä virkkoi:

— Niin on, Sanelma hyvä, mutta onko oikeastaan meidän naisten syy? Katso, ne miehet ovat niin kummallisia. Sitten kun he omistavat meidät vaimoinaan ja me käymme heille yhtä jokapäiväisiksi kuin välttämättömiksikin, vaativat he meiltä kaiken ja antavat niin peräti vähän. Heidän toimensa, heidän harrastuksensa vievät heidän ajatuksensa kokonaan. Virkatoimet, kokoukset ja illalliset vaativat heidän aikansa tuiki tarkkaan, kotia varten jää tuskin mitään. Vaimo siellä vaan istuu yksin lastensa kanssa päivät pitkät ja illat ikävät ja hänen sieluunsa kertyy vuosien varrella suuri kaipuu, joka etsii vihdoin tyydytystään toisella taholla. Näin on useimmiten syntynyt tuo niin kutsuttu »luvaton suhde», joka useimmiten jää vaan vaimon omaksi salaisuudeksi.

Sanelma oli vaiti ja katseli laihtuneita käsiään.

— Ja lieneekö tuo nyt oikeastaan niin suuri syntikään, jatkoi Toini taas. — Jos minulla on joku, josta olen hiukan intresseerattu, olen virkeä ja elämänhaluinen, teen työtä kodissani kahta vertaa enemmän kuin ennen, hermostuneisuuteni katoaa siihen paikkaan ja minä olen Jaakolle samoinkuin lapsillekin puolta hellempi kuin muuten.

— Etkö luule, että miehesi huomaisi mitään, jos sattuisi sellaista!

— Mistä ihmeestä hän keksisi sen! Jaakko luottaa minuun täydellisesti.

— Sen pahempi, jos sinä siitä huolimatta pettäisit häntä!

— Mutta Sanelma rakas, eihän hänellä ole mitään vahinkoa tuosta pikku salaisuudesta. Toista olisi silloin, jos rupeaisin tuota hänelle tunnustamaan. Voi hyvänen aika! Kuinka Jaakko siitä raivostuisi ja tulisi varmaan onnettomaksi koko loppuijäkseen! Koko kotirauha rikkuisi ja lapsetkin tulisivat kärsimään. Ja ajatteles, tämä kaikki vaan pienen flirtin vuoksi, joka itse asiassa oli vaan joutava ajankulutus, sillä Jaakkoa minä sittenkin rakastan, rakastan kaikesta sielustani, sen saat uskoa, Sanelma.

— En ole, Toini hyvä, minä samalla kannalla kuin sinä tämän asian suhteen. Pidän rakkautta vakavana, mieluummin sanoisin pyhänä asiana ja rehellisyyttä ihmisyyden ensimäisenä ehtona. Kuinka voisikaan jatkuvasti pettää ihmistä, jonka kanssa syö samaa leipää!

— Voi tyttöseni! Toini myhäili, — sinä olet ollut kymmenen vuotta siellä maalla, missä kaikki on vielä niin ihanteellista, ainakin ihmiset koettavat uskotella itselleen ja toisilleen niin. Mutta toista on todellisuus. Saa oppia tinkimään itsensä kanssa, saa sopeutua olosuhteiden mukaan, soutaa ja huovata aina tarpeen mukaan. Ja niin sitten luovailee kaitojenkin väylien kautta puskematta purttaan kareihin ja kiviin. — Ole niin hyvä!

— Kiitos, sanoi Sanelma raukeana. — Olen nyt liian väsynyt pohtiakseni niin painavia kysymyksiä. Omasta puolestani uskon yhä vieläkin tuohon monen mielestä ehkä jo vanhentuneeseen totuuteen: Rehellisyys maan perii.

— Niinpä niin, Toini-rouva huokasi kevyesti, — niin lienee kyllä vieläkin periaatteessa, mutta käytännössä on hiukan toisin. Tehty ei sillä tule tekemättömäksi.

— Minä kyllä olen koettanut sitä parhaani mukaan käytäntöönkin sovelluttaa.

— Sen minä sinusta, Sanelma hyvä, kyllä uskon... Mutta siirrytään nyt asiasta toiseen. Huomasit ehkä lehdistä, että Sorjo Valtosen taide on herättänyt suurta huomiota.

Sanelma myönsi lukeneensa.

— On siinä poika! puheli Toini innostuen. — Tekee valtauksia kaikissa piireissä ja ihmiset ihastuvat mielettömiksi. Nuoret ja vanhat, miehet ja naiset — ja varsinkin juuri naiset. Missä tahansa liikkuu, aina jää joku itkemään. Minun mieheni veljenpoika, nuori maalaajan alku, joka oli Valtosen oppilaita ennen tämän ulkomaan matkaa, hän tietää kyllä monta hupaista juttua tämän ihailijattarista.

Sanelma liikahti hermostuneesti, niinkuin olisi aikonut ensin lähteä paikaltaan, mutta jäi siihen kumminkin kohtaloonsa alistuen, ja hänen laihtunut, väsähtänyt olemuksensa painui yhä syvemmälle suuren, pehmeän lepotuolin nurkkaukseen.

Toini-rouva kiinnitti soikeat, sekaväriset silmänsä häneen.

— Tiedätkö, että hän on eilen saapunut kaupunkiin?

Sanelmaan iski kuin sähkö-isku. Hän tuskin saattoi hallita ääntään.

— Mistäpä minä sen tietäisin!

— On luonnollista, että te täällä nyt tapaatte toisenne, olettehan te vanhat tuttavat.

Sanelma pyöritteli sormusta sormessaan.

— Hän ei tiedä minun täällä olostani mitään, enkä minä aio etsiä häntä.

— Kummakos tuo, vaikka etsisitkin! Ainakin minä sinuna...

Samassa hän muisti jotakin ja puhkesi heleään nauruun.

— Muistuipa tässä mieleeni muuan pieni tarina. Kerron sen sinulle kesken kaiken surun ja murheen, se ehkä hiukan huvittaisi sinua. Niin — samainen Jaakon veljenpoika, se nuori veitikka, josta jo mainitsin, oli saanut kerran kiikariinsa mestarinsa rakastajattaren... mutta ehkä minä en kerrokaan, kenties sinusta tuntuu pahalta.

Sanelman suuta kuivi. Tukahduttava pala tunkeutui kurkkuun, ikäänkuin olisi hän syönyt sadun myrkkyomenan, mutta hän koetti karaista luontoaan ja kestää urhoollisesti loppuun.

-- Mitäpä tuo minuun, kerro sinä vaan.

— Niin, jatkoi Toini, — sillä oli silloin muuan naikkonen, jota elätti ja ylläpiti vakituisenaam. Mutta tuo veijaripa solmi salaiset suhteet naisen kanssa, vietteli sen itseltään Valtoselta, joka ennen niin monelta oli näiden omat ottanut. Ja voiko hullummin käydä kuin kävi kerran! Valtosen astuessa huoneeseen, yllätti hän nämä kaikkein sopimattomimmalla hetkellä! Silmänräpäys vain — ja poika löysi itsensä liejuiselta kadulta. Tulinen on Sorjo Valtonen vihassaan, miten kuuma lieneekään rakkaudessaan!

Kesken hänen puhettaan oli Sanelma noussut tuoliltaan. Tuntui kuin tulista myrkkyä kaadettaisiin avoimeen haavaan. Hän nojasi ikkunan pieleen koettaen kätkeä kasvojensa kärsivän ilmeen.

— Sanelma, rakkaani, mikä sinun tuli, olet kuolon kalpea — voi minua mieletöntä! Toini kiiruhti häntä tukemaan.

— Olen vaan niin väsynyt... Toini hyvä, ethän pahastu! Luulen, että minun täytyy käydä vuoteeseen.

— Tarvitset lepoa, se on totta, on aika jo minunkin lähteä kotiin. Kutsunko tänne lääkärin?... Eikö, vai niin... Mutta haluatko jotain juotavaa?

Sanelman silmissä pimeni. Hän etsi tukea pystyssä pysyäkseen.

— Pyydän vain saada olla yksin.

15.

Sanelma oli nukkunut kauan ja heräsi vasta syksyisen auringon kellertäväin säteiden leikkiessä hänen kasvoillaan. Koivun latva monivärisine lehtineen huojui ikkunan edessä heittäen häilyvän varjon huoneen vaalealle seinäpaperille. Ja ylempänä näkyi kaistale vaaleanharmajaa, syysselkeätä taivaan kantta, joka pitkien sade- ja sumuilmojen jälkeen kirkasti, kevensi mielen.

Hän nousi helpoittuneena ylös. Eilispäivän tapahtumat olivat nyt kuin ikävä unennäkö, joka haipuessaan jättää vielä hetkeksi kiusallisen pahanolon tunteen.

Kuinka hän olikaan ottanut tuon niin vakavasti. Olihan ymmärrettävää, että Toini asiasta vihiä saatuaan tahtoi kuulustella häntä. Viisaasti hän oli menetellytkin, ja ilmeisesti oli Sanelma nyt itsensä hänelle paljastanut.

Tiesihän Sanelma, että Sorjon oli helppo sytyttää naisten mielet. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa heidät, kuin puusta kypsän hedelmän. Semmoinen hän oli!

Mutta tarina laitakaupungilla asuvasta rakastajattaresta ja »Jaakon veljenpojasta» oli varmaankin keksitty hänen paulakseen. Olihan Toini kertoessaan kaikenaikaa pitänyt häntä tarkasti silmällä, ja oli kuin olikin — voittanut pelin.

Kuinka harmillista!

Oliko hän tosiaankin niin yksinkertainen, että kuka tahansa... Ei, ei niin, mutta hän oli ollut niin kauan siellä maalla, niin toisenlaisten ihmisten parissa. Kuinka hän olisikaan osannut pitää varaansa.

Samassa hänen mieleensä iski kuin salama: Sorjo on tullut! Hän on tässä kaupungissa. Joku noista harmaista tahi punertavista taloista sulkee seinäinsä sisälle hänet.

Sanelma puki kiireesti ylleen. Heidän täytyi nyt tavata. Hän kulkisi katuja aamusta iltaan, kunnes suotuisan sattuman avulla vihdoin löytäisi hänet.

Ja yht'äkkiä tuli mieleen pikaisen jälleennäkemisen varmuus, ja sen tuottama riemu valoi elähyttävää voimaa kautta riutuneen olemuksen.

Hän tunsi itsensä niin reippaaksi tänään, terveemmäksi kuin pitkään aikaan, kulkiessaan katuja pitkin ilman kiirettä ja päämäärää, hengittäen vain raitista ilmaa ja odotellen suotuisata sattumaa.

Ajatuksetkin kuljeksivat omia teitään; Sanelma katseli kuvaansa näyteikkunain suurista laseista. Muuttunut hän oli entisestään ja vanhentunut. Tuntisiko toinen häntä enää?

Levoton odotus sai sydämen kiihkeästi sykkimään. Eikö tämä ollut kuin edeltäpäin järjestettyä! Sorjo tänne samalla kertaa kuin hänkin, ja vielä piti Toini-rouvankin tietoineen tulla valmistamaan häntä tätä tapaamista varten.

Nyt hän ensi-kerran kohtaisi hänet vapautumisensa jälkeen. Hän saisi puristaa hänen käsiään ja katsoa häntä silmiin tuntematta tunnossaan syyllisen tuskaa.

Kun hän nyt ajatteli tapahtumia Koskelassa ja kaikkea viime aikoina sattunutta, tuntui kaikki kuin näkymättömän käden järjestämältä. Olivatko heidän yhteiset toivomuksensa vuosikausien kuluessa järjestäneet tämän? Kukapa tietää. Ihmeellisesti ovat asiat selvinneet, aivan kuin edeltäpäin laaditun ohjelman mukaan.

Ilta jo hämärsi. Liike kaduilla vilkastui. Tehdastyöläiset kiiruhtivat koteihinsa, sanomalehtipojat tiedoittivat äänekkäästi myytäviään.

Sanelma oli istahtanut puiston penkille mielessään horjumaton varmuus:

Sen täytyi tapahtua tänään.

Hän tähyili väkijoukkoon, tuoltapäinkö hän tulisi vaiko tuolta? Valot syttyivät, väkeä kulki hänen ohitsensa, kullakin oma kiireensä. Kukaan ei huomannut lehmuksen alla yksinäistä istujaa.

Siiloin se tapahtui, ihme, jota hän oli odottanut! Sanelma syöksähti tulikuumaksi. Sitten hänen tuli kylmä. Valehtelivatko silmät, eikö se todellakin ollut hän!

Oli! Tuhansien joukosta hän tuntisi tuon vartalon, tuon käynnin toisten kulkijain seasta, hatun ja hiuskiharan.

Hän kävelee kuin kutsuttuna häntä kohti, heilauttaa keppiään ja viheltelee hiljaa. Sanelma nousee ja astuu muutaman askeleen vastaan. Sorjo kävelee mietteissään, on jo vähällä sivuuttaa hänet, samassa kääntyy toki, huomaa ja ilostuu:

— Rouva Päteväkö? En ollut tässä hämärässä tunteakaan.

Sanelman huulet vavahtivat, ja etsien hänen katsettaan laski hän kätensä ojennettuun käteen.

Sorjo Valtonen puristi sitä hilpeän tuttavallisesti.

— Hauska tavata, mitä nyt kuuluu Koskelaan?

Sanelma katsoi syvälle vihervänruskeisiin silmiin, ikäänkuin etsien niiden pohjaa, ja hetken viivyttyä tuli vastaus vakavasti:

— En tiedä. En asu siellä enää!

Sorjo Valtonen loi katseensa alas ja huomattava varjo levisi hänen nuorille, iloisille kasvoilleen. Tuokiossa tuntui tilanne hänelle selviävän.

— Poissako kotoa?

Sanelma oli odottanut iloista hämmästystä.

Hänen kätensä irtausi Sorjon kädestä, pudoten hervottomana alas.

— Eiköhän olisi ollut viisainta jäädä?

— En mene enää takaisin.

Tuokion äänettömyys. Sitten Sorjo Valtonen taas hymyili ja oli entisellään. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään.

— Vai niin, vai niin. Te varmaan ette alunpitäenkään oikein sopineet toisillenne, vai kuinka? En todellakaan odottanut sen kehittyvän siihen suuntaan. Luulin, että olisi mennyt edelleenkin entiseen tapaan.

Sanelmalla ei ollut mitään sanottavaa. Tuli pitkä, painostava äänettömyys, jonka Sorjo viimein katkaisi omalla luontevalla tavallaan:

— Kuinka voivat Aili ja Poju? Hyvinpä kai, terveitä, kuten aina ennenkin. Ovat varmaan kasvaneet paljon sitten viime näkemän.

Sanelma vastasi jotain, mitä lienee vastaillutkaan, mutta eihän toinen sitä varten kysynytkään. Sitten puhuttiin vielä tovereista, jotka odottivat ravintolassa. Siitä Sanelma sai ymmärtää hänen täytyvän mennä!

Lyhyt, merkityksetön kädenpuristus, ja hän oli poissa — poissa!

Sanelma kulki katua ylös, toista alas, ajattelematta, tuntematta mitään. Hänen korvissaan kuului humina kuin kaukaisen kosken pauhu.

Ilta pimeni.

Kuka hän oli, mitä etsi? Kuuluiko soiton säveleitä kaukaa?

Tuttu varjo liukui tuossa hänen sivullaan. Sanelma pysähtyi, mutta huomasi vaan oman kuvansa näyteikkunan himmeässä kuvastimessa.

Päässä tuntui polte, rinnassa viiltävä kipu.

Oliko siinä katuristeyksessä kaksi lasta? Tyttö veti kädestä pientä veljeään.

— Aili ja Poju!

Kotiin... kotiin...

Sanelma horjahti, silmissä musteni. Hän painui vasten kylmänkosteata kiviseinää.

Sitten tunsi hän kuinka joku kiirehti tukemaan, estäen hänet vaipumasta katuun. Voimakkaat kädet nostivat hänet vaunuihin, jotka äänettömästi vierivät pois.

16.

Puolenyön aikaan tuli Sanelma tuntoihinsa. Kummeksuen katseli hän ympärilleen.

Missä hän oli? Lamppu valaisi heikosti tumman varjostimen takaa. Kaikki oli hohtavan valkoista hänen ympärillään, peitteet, pielukset ja varjostin vuoteen edessä. Koko huoneen sisustus oli valkea. Yhtään ihmistä ei näkynyt. Oliko hänet jätetty tänne yksin?

Päätä poltti, suuta kuivi, hengitys puhaltui hehkuvan kuumana ulos.

Kylmä väristys kulki kautta ruumiin, alkaen jaloista, kohoten kohti sydäntä ja päätä. Se oli kuin jäisen käden sively. — Silmiä raukaisi, luomia poltti ja kirveli, oli mahdotonta enää avata niitä.

Kello löi käytävässä. Sanelma koetti laskea lyönnit, mutta uupui kesken ja vaipui horteeseen.

Tuossa vierellä oli istuvinaan Greetta-täti.

— Lapsukaiseni, oletko valmis lähtemään?

— Enkö olisi, Greetta-täti, kunhan sinä vaan tietäisit mitä minulle on tapahtunut!

Greetta-täti pudisti murheellisena päätään ja hävisi hämärään.

Valkopukuinen sairaanhoitajatar lähestyi vuodetta ja asetti viillyttävän kääreen Sanelman polttavalle otsalle. Potilas vaipui keveään uneen.

Sanelma kulkee himmeästi valaistua yöllistä katua seuraten Sorjoa, joka yksinäisenä astelee tietään. Hän on omissa mietteissään eikä huomaa toista, joka kuulumattomin askelin kulkee hänen rinnallaan. Hän puhelee jotain itsekseen. Sanelma kuulee hänen mainitsevan nimeään.

— Mitä hän tahtoo minusta, hänen katseensa ei anna minulle rauhaa.

Sorjo vetelee pitkiä sauhuja savukkeestaan. Hän näyttää olevan huonolla tuulella: mikä hirtehinen olikaan heidät yhyttänyt täällä äsken. Se pilasi hauskan illan.

— Niin, mitä hän oikeastaan tahtoo minusta? Katsoi kuin tukea ja turvaa hakien, silmissä kyynelten jäljet. Niissä kuvastui toivo ja vakava luottamus, niinkuin täytyisi kaiken vielä olla entisellään.

Sorjo katselee taakseen ja sivulleen. Hänen on paha, kiusallinen olla, aivankuin joku seuraisi häntä, niinkuin noiden silmien hurmahenkinen katse lepäisi yhä hänen yllään.