Part 3

Mutta ei ollut Sanelma näyttänyt mitään aikomuksia siihen suuntaan, olipa vielä kiinnittynyt taloustoimiin enemmän kuin ennen ja oleskeli alinomaa lasten parissa. Hän näytti omaan itseensä sulkeutuneen — ja niin surullisia lauluja se lauloi. Mahtoi vielä muistella sitä, mahtoi sentään yksinäisyydessään sureksia kenenkään tietämättä.

— Mutta vielä se siitä paranee ja huomaa, että on arvonsa sentään toisellakin. Vaikka ei osaakaan maalata tauluja eikä soittaa, niin osaapa kumminkin tehdä työtä, raataa ja rakentaa.

Asumattomaan, autioon takamaahan oli kerran yhden miehen toimesta syntynyt kylä, ja koski sahasi monen pitäjän puut. Vielä kerran se käyttäisi viljat ja antaisi valovoiman koko paikkakunnalle. — Vielä se näkee Sanelma, että mies se on osaltaan Marttikin, kunhan vaan toipuisi tässä ja tulisi entiselleen. Ei tarvitsisi sen katua sitä, että jäi, vaikka ehkä olisi ollut nuorempi ottaja ja komeampi. Kyllä tässä vielä laitetaan niin, että ei se kadu sitä.

Ja siinä hän istuessaan ja kuunnellessaan kuohujen kohinaa tuntee voimiensa kasvavan. Suuren suunnitelman toteuttaminen tuntuu taas mahdolliselta. Pitkien aikojen jälkeen tuntee Martti Pätevä oman itsensä taas. — Huomenna alotetaan työt! innostuu hän itsekseen, — huomenna ne aletaan ja jatketaan siihen asti, kunnes koko suunnitelma on valmis, vaikka se veisikin vuosien työn.

Hänen jäseniinsä tulee jäntevyyttä, tuntuu kuin sairas sydänkin elpyisi entiselleen.

— Se on koski, tuo kevätvoimainen Kaarto, joka puhaltaa ihmiseen uuden hengen, miettii hän itsekseen astuessaan ahdetta ylös.

Sanelma istui yläparvekkeella, ja Martti kiiruhti suoraa päätä hänen luokseen.

— Kuulehan, mamma, sanoi hän, puhutellen häntä niinkuin aina ollessaan parhaimmillaan — kuulehan, kuinka Kaarto kohisee.

Sanelma nosti hiukan punoittavat silmänsä ylös ja katsoi kumman kaukaisin katsein miestään, joka odottamatta tuli tempaamaan hänet pois omasta maailmastaan. Hänen äänensä oli vaisu kuin unesta heräävän:

— Niin, sitä koskea minäkin tässä kuuntelin.

— Ja tiedätkö, mamma, virkkoi mies, asettuen hänen viereensä istumaan, — se on niinkuin joku elävä olento, tuo koski, se on kuin ystävä, joka osaa lohduttaa ja antaa uskoa tulevaisuuteen.

Hän vaikeni kuin odotellen, että toinenkin sanoisi jotain, mutta kun vastausta ei tullut, hengähti hän syvään ja taannoista innostusta luonaan pidätellen kertoi yhteen menoon äskeiset ajatuksensa, tehden perusteellisesti selkoa suurista suunnitelmistaan ja koettaen pysytellä taannoisessa uskossaan, vaikka vaimon laimeus pyrki häntä jäähdyttämään.

— Vielä sitä innostut sinäkin, kunhan tässä ensin tulee jotain näkyvää, eikös niin, mamma?

Mies etsi vaimonsa kättä, tuota valkeata, viileää, hiukan laihtunutta kättä, joka hänen suuressa kourassaan hukkui miltei olemattomiin. Hän veti puoleensa koko tuon pehmeän villavaippaan kiedotun olennon, jota tuntui täällä ylhäällä, kevättuulen käsissä, hiukan värisyttävän.

— Eikös niin, mamma, eikös niin?

Martin ääni vavahti. Hänessä taisteli epäilys ja toivo. — Mikä onni olisikaan, jos Sanelma nyt sanoisi: niin Martti, niin me nyt asumme ja rakennamme.

Mutta vaimon ääni oli epämääräinen, kun hän vastasi vihdoin ikäänkuin peläten oman ajatuksensa ilmaisemista.

— Ehkäpä se kerran vielä niin on.

Martti tunsi kylmän tuulen puhalluksen. Pilveen peittyi keväinen päivä, kosken kohina vaan kuului voimakkaana tänne ylös.

Rajusti painalsi mies vaimoaan sairasta sydäntänsä vasten ja kuiskasi:

— Oletko sinä minun, mamma!

— Kenenkä minä olisin — —

Martti painoi suudelman hänen huulilleen, mutta tunsi samassa kylmän puistatuksen ruumiissaan. Sanelma lepäsi hänen rinnoillaan kuin kuollut kuva. Hänen sielunsa oli poissa, ties minne asti lienee lentänytkään.

Martti oli kuin iskun saanut. Hän hellitti otteensa äkisti ja vetäysi huoneeseen.

— Ellei tänään, niin ehkä huomenna, tahi joskus aikojen takaa, sanoi hän itselleen pidellen kiinni toivostaan.

5.

Sanelma jäi parvekkeelle miehensä mentyä, ja hänen kasvoilleen tuli tuskallinen, kärsivä ilme.

Kuinka tämä kaksinainen elämä olikaan kuluttavaa!

Kulkea petturina omassa kodissaan. Hän, joka niin syvästi valhetta vieroi, näyttäytyi miehelleen aina naamari kasvoillaan.

Mitä tehdä?

Sorjoa hän ei voisi unohtaa. Häntä hän jok'ainoa hetki kalpasi ja ikävöi.

Niin oli ollut päivästä päivään, niin tulisi olemaan edelleen, eikä se koskaan voisi muuttua.

Mutta hänen täytyi se salata. Totuus oli naamarin alle kätkettävä. Kuka voisikaan riistää sairaan miehen viimeistä toivoa, jonka avulla hän saattoi vielä elää. Kuluihan toivossa aika ja Martilla on aina ollut suuri usko tulevaisuuteen.

Sanelma oli huono näyttelijä, mutta hän luuli katsojan hartaan uskon täydentävän vajavaisuudet. Mutta raskasta se oli ja kuluttavaa.

Ja kun sen lisänä vielä oli ikävä, kaipaus alinomainen, joka salamatona jäyti hänen olemustaan.

— Kunpa tämä päättyisi kerran!

Illan ensimäiset tähdet syttyivät keväisen taivaan vaalealle lakeudelle.

Puihin oli taas lehti puhkeamassa. Ne lehdettyivät jo kolmatta kertaa sen ihmeellisen kevään jälkeen.

Mutta Sanelma ei voi häntä unohtaa. Mitä kauemmin hän viipyy, sitä kovemmin hän häntä ikävöi.

Eikä hän häntä koettanutkaan mielestään poistaa, ja samoin kuin Martti vain toivonsa varassa saattoi elää, niin Sanelmakin eli muistoistaan.

Niiden varassa kuluivat päivät. Koko nykyinen elämä oli kuin todellisuutta vailla, kuukaudet kuluivat ja vuodet, Sanelma kulutti aikansa valveunta uneksuen, tyydyttäen sillä kaipaustaan.

Hänen katseensa kulki koskenvartta, seurasi tuttua tietä, ja hän koetti taas tuudittautua unelmiin.

... tuossa kulki vierellä silloin, jutellen tarinoitaan, tiepuolesta taittoi oksan, silmiin katsoi, katse leikki ja hymysi suu vakavanakin ollen...

Poissa, poissa! vaikeroi sydän, eivätkä muistot voineet sen kaipausta enempää tyydyttää.

— Miksi lähti, miksi jätti, olisi vienyt mukanaan. Mitä on minusta täällä nyt enää?

Koski kohisi.

— Entäpä jos ei tahtonutkaan, ei tarkoittanutkaan muuta kuin hetken huvia. Oliko tottakaan mitä sanoi?

Mikä se toikaan noin kummia mieleen? Koskenko keväinen pauhu? — Sanelma meni kiireesti huoneeseen päästäkseen kuulemasta sitä.

Hän tuli saliin, istui hämärässä pianon ääreen ja juoksuttaen sormiaan koskettimilla tapasi kuin sattumalta säveleet:

»Sä päivin mielessäni oot mun ollen työssäni.»

Niin mennyt päivä taas vaihtuu nykyhetkeen. Pianon ääressä istuu toinen, Sanelma vierellä laulaa:

»Sä päivin mielessäni oot mun ollen työssäni. Yökausina sä väikyt mun unelmissani...»

Siinä yhtyy lauluun toinenkin ääni. Niin hyvin ne sointuvat yhteen, ovat kuin varsin toisiansa varten.

Ja kun laulu loppuu, jäävät he kumpikin paikoilleen. Nuo kauniit kädet kulkevat kuin hyväillen koskettimilla — se soittelee omiaan ja katsoo niin kummasti silmiin. — Täällä sinä olit minua varten. Vieraana, tietämättömänä tänne harhausin löytääkseni omani. Tahi ehkä en tietämättäni tullutkaan, joku aavistus lienee sen minulle sanonut, että se yksi on siellä ja odottaa. — Niin se sanoo ja soittelee omiaan. — —

Lapset meluavat ruokailuhuoneessa. Sanelma herää haaveistaan. On pimennyt. Hän istuu taas soittimen ääressä — yksin.

Nuo armaat muistot, kuinka kiduttavia ne sentään olivat! Kunpa kerran voisi unohtaa kaiken, kaiken!

Lohduton tunne kalvoi sydänalassa entistä voimakkaampana. Hän heittäysi sohvalle kätkien päänsä tyynyyn.

— Tässä on Sorjo levännyt. Eipä tietänyt Sanelma kerran kirjaillessaan tulipunaista silkkikukkaa, että hän painaa poskensa sitä vasten ja nukkuu siihen — satuprinssi!

Hän on poissa, poissa!

Tulipunainen silkkikukka saa lehdilleen kyynelkasteen.

— Olet poissa, Sorjo, ja kuitenkin täällä. Olen nähnyt sinut täällä entisillä paikoillasi, olen kuullut askeltesi kaiun, ja hiljaisina öinä, jolloin kaikki nukkuvat, kuulen sinun soittelevan omiasi, kuten silloinkin, kauan, kauan sitten. — —

Mutta kaikesta huolimatta hän vasten tahtoaankin tunsi, että nuo haavekuvat, joita hän suurin voimanponnistuksin vielä piteli koossa, hajoaisivat kumminkin kerran, — ja muistot, nuo sadoin kerroin esiin kaivetut, kalpenisivat vihdoin, eikä hän enää voisi niillä tyydyttää kaipaustaan. Saattoiko elävä ihminen kuluttaa aikansa päivästä päivään, vuodesta vuoteen yksinomaan muistojen parissa. Sehän oli kuin alinomaista seurustelua vainaitten kanssa, joiden haamut hän kerta kerralta kutsui esiin, puhalsi niihin hengen omasta hengestään ja oman mielikuvituksensa voimalla ne elävöitti.

Tätä voimain kulutusta ei hän enää kestäisi kauan. Kuolleet kuvat soivat vaan lyhytaikaisen viihdyn, jonka jälkeen kaipaus entistä lohduttomampana puhkesi esiin.

Hänen itsensä jo täytyi tulla. Sanelman silmät janosivat hänen katsettaan, huulet suudelmia, käsi kaipasi ystävän kättä.

Kevät oli tullut. Sen herättävä voima tunki syvälle ihmisen sydämeen, särkien talvihämäräiset haaveet, vaatien todellista, elävää elämää.

Mutta kuinka maasta irti nykäisty kukka saattoi elää todellista elämää, hän, jonka juuret olivat maaperästään irroitetut, joka oli tuomittu paikalleen hiljaa kuihtumaan ja kuolemaan ketään hyödyttämättä.

Kunpa se jo saisikin pian! Tulisi uni, tuo tumma ja syvä, toisi unhoituksen ja lohdun —! Olemassaolo oli niin tuskallista, kunpa se päättyisi pian!

Mutta läheisempi oli sittenkin elämä. Tuskin oli Sanelma äskeisen ajatuksensa ajatellut loppuun, kun jo taas syttyi toivo:

— Entäpä jos tulisikin vielä? Ehkä ei olekaan unohtanut, ei ole voinut, vaikka olisi tahtonutkin. — Jospa hän kerran vielä tuleekin ja etsii »omansa» maailman matkoilta palattuaan.

Pelkkä ajatuskin siitä synnytti huumaavan riemun. — —

Lasten innostuneet huudahdukset keskeyttivät jälleen hänen ajatustensa juoksun. Martti kuului kertovan jotain.

— Satujako se nyt... Sanelma tarkisti kuuloaan.

Ei ollut satua. Niistä suunnitelmistaan se siellä taas kertoi nyt heille sitä samaa mitä hänelle äsken. Lapsia se innostutti.

— Mies parka! Hänelläkin täytyi olla jotain, jonka avulla saattoi elää.

Ovi aukeni ja kirkas valo virtasi pimeään huoneeseen. Ovella näkyi Martin kookas olemus. Sanelma hypähti ylös.

— Onkos se mamma sairas, kun ei tule illalliselle? Me olemme siellä jo vartoilleet vähän aikaa.

Sen äänessä oli taas tuo hyväilevä hellyys, joka kiusasi ja hermostutti. — Olisi vähemmän hyvä! Antaisi toiselle rauhan eikä piirittäisi häntä alinomaa rakkaudellaan, tuskitteli Sanelma mennessään.

6.

Martti Pätevä kulkee hiiviskellen huoneessa, aukasee ikkunan ja hengittää keuhkojen täydeltä elokuun yön viileätä ilmaa. Huone tuntuu tukahuttavan kuumalta, ajatukset pyörivät päässä eikä uni tahdo ottaa tullakseen.

Täysikuu retkeilee tummansinisen avaruuden alla. Hämärässä puistossa tohahtelee leppeä tuuli ja satalukuisten sirkkojen siritys täyttää yöllisen ilman, mutta ylinnä kumminkin kuuluu kosken kumea pauhu.

Hän koettaa kuunnella sitä päästäkseen irti laskelmista ja numeroista, jotka yhäti parveilevat hänen edessään.

Martti Pätevä, muuten niin varovainen aatteissaan, oli keväällä pannut alulle suuren yrityksen, mikä tuotti paljon huolta ja usein vei unen hänen silmistään.

Tähän asti oli kaikki mennyt verrattain hyvin, hän oli saanut lainoja hyvillä ehdoilla ja saavuttanut muutamien rahamiesten myötätunnon yritykselleen. Työ oli kohta jo puoleksi suoritettu.

Lisätyllä työvoimalla saataisiin myllylaitos ennen talven tuloa valmistumaan. Kunhan vaan ehtisi hankkia siihen mennessä koneet.

Väkevä työ-into oli vallannut hänet nyt, kuten aina ennenkin, milloin jotain erikoisempaa oli tapahtunut. Niin oli silloinkin, kun hän ensikerran tahtoi voittaa Sanelman. Hän teki työtä yöt ja päivät, puski kuluttamattomat voimansa kosken rantaan kuin taistellakseen hänet sen kautta itselleen.

Ja entä sitten silloin, lasten syntymän jälkeen! Oli kuin kumpikin heistä olisi tehnyt hänen työvoimansa moninkertaiseksi. Harvoin nähtiin Koskelan isäntää niihin aikoihin kotosalla. — Sanelma ei oikein ottanut sitä ymmärtääkseen, eikä sitä taitanut tulla selitettyäkään. Hän valitti usein yksinäisyyttään, tiesihän sen, kun se yksin hoiti lastaan, lienee sillä ikäväkin ollut, mutta ei tullut ajatelluksi sitä. Oli maksettava kuin lapsen edestä kiitollisuusvelka elämälle, tahi jollekin tuntemattomalle antajalle — mitenkä lienee ollut, sitä tuskin tuli selvitetyksi itselleen. Raataa vaan täytyi, sellainen oli sisässä pakoittava tunne.

Taas se oli tullut ja voimakkaampana kuin milloinkaan ennen. Tuntui kuin taistelisi hän tällä kertaa kotinsa, vaimonsa, lastensa ja koko elämänsä onnen puolesta. Se olikin tuima ottelu. Tarvittiin järkeä ja voimaa. Se jännitti hermot ja kiinnitti ajatukset niin, että oli vaikea saada niitä yöksikään asettumaan. Tarvittiin myös rahaa, paljon rahaa!

Ja ennenkuin hän huomasikaan, alkoi hän taas laskea ja järjestellä.

— Ei kelpaa! sanoi hän silloin itselleen. Ihmisen hermosto on kuin muukin koneisto, sitä täytyy mikäli mahdollista säästää ja järkiperäisesti hoitaa, jos mieli sen kunnossa pysyä.

— Jääkööt nyt huomiseen kaikki laskelmat, nyt täytyy minun koettaa kunnolleen levähtää.

Martti viipyi avonaisen ikkunan luona katsellen yön kauneutta. Sanelman levoton hengitys sekoittui ulkoa kuuluvaan sirkkojen siritykseen. Hän tuntui vilkkaasti uneksivan.

— Sanelmalla sitä unta riitti. Nukkui nykyisin puolet ajastaan ja vielä sittenkin näytti väsyneeltä. Ei taida olla hyvä sekään liika nukkuminen, paremmin kuin unettomuuskaan —.

Kovin on muuttunut Sanelma entisestään, päivä päivältä kalpenee ja kuihtuu. Sen silmissä on kaukainen katse niinkuin unennäkijöillä. Sairas lienee sittenkin, vaikka ei myönnä. Eihän se vaan sitä entistä enää...

Mutta ei ollut siitä silloisesta kuulunut sen enempää ja elämä Koskelassa kulki viikko viikolta entistä menoaan.

Tunsihan Martti sen, että ei se aivan entisellään ollut, mutta se korjautuisi kyllä ajan mukana.

Kunhan vaan kosken saisi ensin kuntoon, niin joutaisi häntä paremmin hoitelemaan.

— Menköön sitte vaikka Italiaan asti vahvistumaan ja paranemaan, eihän sitä kitsastella siinä suhteessa, kunhan vaan rakennukset ensin —

Nukkuva äänteli unissaan. Martti meni hänen luokseen.

— Sanelma!

Sanelman käsivarret ojentautuivat häntä kohti. Hohtavan valkoisina ne erottuivat huoneen hämärästä.

Martti kumartui hänen puoleensa, toinen veti hänet kiihkeästi luokseen.

— — sinä tulit, minä tiesin sinun kerran tulevan...

— Sanelma!

— ... sinun, yksin sinun...

Mies tunsi piston rinnassaan, hän riistäytyi irti vaimonsa syleilystä sellaisella voimalla, että tämä heräsi unestaan.

— Martti, sinäkö? Minä näin unta...

— Kenelle sinä puhelit?

Sanelma huomasi ilmiantaneensa itsensä unissaan.

Äkillinen suuttumus valtasi hänet. Suurin, hehkuvin silmin katsoi hän miestään. Vakoiliko tämä häntä hänen nukkuessaan! Eikö hänellä enää ole mitään yksityistä omaa, jonka koskemattomuus olisi taattu.

— Sinä muistelet ja ajattelet siis vieläkin sitä. Martin ääni värähteli.

— Mitä sitten jos niin olisikin, sanoi Sanelma täynnä vihaa ja uhmaa. Häntä oli loukattu. Toinen oli salaa kurkistanut hänen sielunsa pyhimpään.

— Siitä sinä uneksit joka yö, päivän elät ajatuksinesi sen kanssa.

— Eivätkö ajatukseni ole omiani, huudahti Sanelma itkuun purskahtaen. Aviomiehen oikeuksillasi sinä sidot ruumiini tähän ja hallitset sitä mielesi mukaan, mutta henkeni on vapaa, sitä sinä et ikinä sido, sen saat tietää, et ikinä!

Hän puhui kiihdyksissään ajattelematta mitä sanoi, ja katui jo seuraavassa tuokiossa kovaa puhettaan.

Mutta myöhään! Mörähtäen hypähti Martti ylös niinkuin karhu, johon keihäs sattuu. Hänen muotonsa oli synkkä ja peloittava, kun hän edestakaisin astellen mitteli huoneen lattiaa.

Hitaasti kului yö. Sanelma vuoteessaan valvoi ja värisi uskaltamatta sanoa sanaakaan.

Avoimesta ikkunasta kuului kosken kohina.

7.

On keskiyö.

Sanelma istuu puoleksi riisuutuneena nojatuolissa katsellen ikkunasta ulos.

On täydenkuun aika ja yö on melkein yhtä valoisa kuin päivä.

Tässä oli Sanelma istunut monena yönä kulutellen hiljaisia, pitkiä tuntejaan. Varmoin askelin teki kevät taas tuloaan. Routainen, harmajanruskea maa oli jo lumesta paljastunut. Metsänrannassa näkyi vielä kapea valkea raita, sulanneitten hankien jäännös, mutta alavat niityt ja vainiot olivat tulvaveden peittämät. Yökylmän jäädyttäminä lepäsivät ne kuin suuret himmeät kuvastimet, joihin taivaan valot heijastuivat. Kevättä puhuva tuuli tohahteli pihapuissa, joiden jäätyneet oksat kuutamossa kimaltelivat.

Sanelma painaa polttavan otsansa kylmää ikkunalasia vasten syvään huoahtaen.

— Kunpa tämä olisi jo vihdoinkin lopussa! Miksi täytyy minun elää, tuntea ja kestää yhä!

Kun Sanelma viime aikoina oli ollut hyvin sairas, oli hän usein jo luullut pääsevänsä tuntemasta elämän tuskaa, oli hetkittäin hartaasti odottanut ja kutsunut kuolemaa. Mutta toisinaan hän taas katui epäoikeutettua toivomustaan, täytyihän hänen elää lastensa tähden.

Sanelma katseli laihtuneita käsiään. Kuinka hän olikaan muuttunut ja vanhentunut! Tuskin tuntisi samaksi kuin kolme vuotta sitten — mitähän Sorjokin sanoisi, jos näkisi nyt...

Mutta hän oli poissa. Ei ollut sen koommin kuulunut mitään; maailman rantoja kierteli poika, eli ja nautti tietämättä mitään siitä mitä toinen täällä sai kestää.

Vaikka ei hänen sitä sentään tietää tarvinnutkaan! Kumminkin olisi hän voinut lähettää tänne kirjelipun, rivinkin vain tahi parisen sanaa, josta näkisi että muistaa vielä, että vielä on entisellään — olisi se ollut niinkuin virkistävä vesipisara janoon nääntyvälle.

— Mutta ehkä ei enää olekaan niinkuin ennen, kenties ei Sanelmalla enää ole mitään sijaa hänen sydämessään.

Koski kipeästi jo pelkkä ajatus siitä. Mutta hän koetti totuttautua siihen, koetti valmistautua tyynesti ottamaan vastaan kohtalon kovimman iskun.

Mutta kumminkaan hän ei jaksanut heittää viimeistä toivon hiventä. — Ehkäpä hän ei kirjoitakaan Martin tähden. Pelkäsi, kukaties, että joutuu toinen siitä ikävään asemaan. Mistä hän olisikaan tietänyt, että se on jo sellainen, että pahemmaksi se tuskin voinee tulla.

Tuon elokuun yön jälkeen oli Martti aivan muuttunut. Hän oli ruvennut viipymään poissa useinkin yömyöhään ja tuli kotiin humalapäissään. Toisinaan hän näytti vihaavan vaimoaan, joskus taas ahdisteli häntä intohimoisilla hyväilyillään.

Ja Sanelma alistui kaikkeen aviovaimon äänettömällä alistumisella, ajatellen että tästäkin on kumminkin kerran tuleva loppu.

Täytyi kärsiä ja odottaa.

Sanelma oli istunut kauan kuutamossa. Päätä poltti ja ruumista puisteli vilu. Tuntui kuin kuume taas olisi nousemassa, mutta kumminkin jäi hän paikoilleen ikkunan ääreen. Oli kuin täytyisi hänen tänä iltana valvoa ja odottaa Marttia kotiin.

Hän nousi kävelemään karkoittaakseen vilun tunteen.

Ja siinä tuli hän kuin sattumalta seisahtaneeksi pianon ääreen, avasi sen ja paineli hiljaa koskettimiin. Ne vastailivat vienoin äänin, oli kuin jotain vapauttavaa, huojentavaa olisi sieltä tuulahdellut vastaan. Kuinka hän sentään oli saattanut pitää sitä kuukausimääriä suljettuna. Kuin huomaamattaan alkoi hän hyräillä hiljaa:

»Oi kiitos, sä Luojani armollinen, joka hetkestä, jonka mä elin —»

Laulu kuoleutui hänen huulilleen. Tämäpä oli kuin pilkkaa. Eipä hän todellakaan ollut kiitollisella mielellä nyt. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka voivat pahoista päivistään Jumalaa kiittää.

Sanelma sulki soittimen ja istuutui taas äskeiselle paikalleen.

Tuo tuttu sävel soi yhä hänen korvissaan. He olivat yhdessä sitä laulaneet. Sorjo säesti, Sanelma lauloi. Hänkin oli pitänyt siitä, varmaankin Sanelman tähden, jolta oli sen oppinut.

Kuinka paljon hän oli kärsinyt siitä saakka, kuinka syvälle pimeyteen hän oli tullut — voisiko tämä enää valjeta koskaan? Hän oli kuoleman väsynyt. Kunpa vaan voisi nukkua ja unohtaa. — Missä viipyi Martti?

Tämä oli viime aikoina mennyt askel askeleelta alaspäin. Huonosti hoiti hän asioitaan. Velkojat ahdistivat ja rakennustyöt koskella oli keskeytetty.

Pahinta kuitenkin oli tuo ryypiskeleminen, jota hän ei ennen koskaan ollut harjoittanut. Pöhnäpäissään oli hän Sanelmalle ilkeä, käyttäytyen raa'asti ja töykeästi.

Oli aivan kuin tahtoisi hän nyt kaikin tavoin kiusata häntä niiden entisten tähden, kuin vaatisi hänen mustasukkaisuutensa tällaisen hyvityksen.

— Ja onhan hänellä syynsä. Sanelma puri huultaan niin, että teki kipeätä. — Olihan hän rikkonut ja siksi myös vai'eten kärsinytkin.

Tuli joskus mieleen sekin keskustelu Martin kanssa samana iltana, jolloin Sorjo oli poikennut Koskelaan. Oliko tyhmästi tuo silloinen tunnustus, totuuden ilmaiseminen? Eikö kenties olisi ollut parempi peittää ja haudata kaikki? Martti olisi mielellään uskonut hänen sanojaan.

Hetket kuluivat.

Kuu oli jo purjehtinut pitkät matkat taivaan rannatonta ulappaa ja katseli nyt suoraan ikkunasta sisään.

Sanelma sai äkkiä halun lähteä ulos — kenties pienen kävelyn jälkeen saisi paremmin unta. Hän puki kiireesti ylleen.

8.

Iltatähti välkkyy suurena ja kirkkaana hänen edellään kuin tietä osoittaen. Sanelma ohjaa kulkunsa metsään päin mielessään selittämätön tunne, aivan kuin nyt olisi tapahtumassa jotain.

Vesi solisee ojissa kahden puolen tietä. Metsässä niin kummasti kohahtelee ja koko luonnossa on kummallinen salaperäisyys.

— Niinkuin henget olisivat liikkeellä tänä yönä! Melkein peloitti. Sanelma jo ihmetteli miksi oli lähtenytkään. Häntä halutti kääntyä kotiin, mutta jokin sisäinen pakko ajoi ja vaati häntä astumaan edelleen.

Kylässä nukkuvat. Kaikki tulet ovat jo aikoja sitten sammutetut.. Vain Mäki-Maijan mökin ikkunasta loistaa kirkas valo.

— Miksihän se Maija nyt valvoo? miettii Sanelma. — Lieneekö sen lapsi sairastunut, vai olisiko Maija itse? Pitänee lähteä katsomaan!

Mökki oli metsikössä, jonka yöllinen hämärä oli jo vähällä peloittaa Sanelman kääntymään, mutta tuo kirkas valo pienestä ikkunasta tuntui kuin kutsuvan luokseen.

— Minua varmaankin tarvitaan siellä. Miksikäs muuten olisin lähtenytkään, tuumi hän kompastellen kantoihin ja kiviin polkua hapuillessaan.

Metsä oli märkä, ja veden tirskuessa jalkineista saapui Sanelma perille ja koputti ikkunaan.

Vastausta ei tullut, mutta sisällä syntyi liikettä.

— Ei Maija nyt pelästy, minä täällä vaan olen, lohdutti Sanelma temmaisten auki lukitsematta jääneen oven.

Maija seisoi sanattomaksi hämmästyneenä keskellä lattiaa pörrötukkaisena, paitahihasillaan. Vuoteella, jonka ruudukkaassa pieluksessa näkyi selvästi kahden pään painamat jäljet, istui — Martti.

Sanelma jäi kynnyksen ulkopuolelle. Hän silmäsi pitkään sisällä olijoita, ensin toista, sitten toista.

Oli ihmeellinen, raskas äänettömyys. Lapsi kehdossaan rupesi kitisemään.

Sanelma huomasi pitävänsä ovea auki. Saattoihan lapsen olla kylmä. — Tule kotiin, Martti, sanoi hän vaan ja painoi kiinni oven.

Päästyään ulos nojasi hän aitaan. Hetkeksi musteni maailma hänen silmissään.

— Onko Martti noin kurja!

Jos hän olisi yllättänyt hänet jossain rakastettunsa kanssa, olisi asia hänen mielestään ollut luonnollinen, senjälkeen kuin heidän välinsä olivat särkyneet. Mutta tavata hänet tuolla viettelemässä tuota raukkaa, jo ennen vieteltyä, uuteen lankeemukseen. Lisäämässä tuon naisen häpeää ja kiveä hänen kuormalleen, jota hän, Sanelma, oli parhaansa mukaan koettanut keventää. Kukapa sentään olisi tällaista uskonut!

Ovi aukeni ja tehden syvän kumarruksen Martti astui sen matalasta aukosta ulos.

He lähtivät yhdessä kävelemään kotia kohden.

Kuun kirkkaassa valossa katsoi vaimo miestään kasvoihin. Mies katsahti julkeasti vastaan. Sanelma näki vaan kasvojen veltostuneet piirteet ja paksun, ulospäin työntyneen alahuulen. Ilmeissä oli jotain sellaista, joka saattoi hänet inhoten kääntymään pois.

— Näinkö pitkälle sitä siis on tultu, sai hän vihdoin sanoneeksi.

— Siltä näyttää, oli toisen kursailematon vastaus. — Mutta miksi sinä kuljet kylillä pitkin yötä vakoillen minua? Sen voit jättää toiste tekemättä.

— Sinuako vakoillen! huudahti Sanelma ihmeissään. — En todellakaan uskonut sinua tapaavani astuessani yösydännä Mäki-Maijan mökkiin.

Taas astelivat puolisot äänettöminä jonkun matkaa, kunnes Sanelma taas kuin jatkoksi äskeiseen virkkoi: