Part 2

Taas tunsi hän rinnassaan viiltävän kivun. Sanelman silmissä paloi outo hurma, kun hän katsoi silmiin sitä toista, niinkuin olisi hän ollut valmis seuraamaan häntä hamaan maailman ääriin.

Kunpa hän ei olisi koskaan sitä katsetta nähnyt!

Synkästi huokaisten viskautui Martti vuoteelleen.

2.

On yö.

Sanelma ei nuku eikä valvo. Hän lepää vuoteellaan liikahtamatta, hän kertailee mielessään jokaisen katseen, jok'ainoan sanan, minkä he olivat keskenään vaihtaneet.

Hänen huulillaan hehkui vielä erojaissuudelman polte, hänen mielessään läikkyi äkisti yllättäneen onnen hurma.

Se levittyi hänen ympärilleen niinkuin ääretön valonhohtoinen meri, jonka lämpöiset laineet keinuttelivat häntä harjoillaan.

Kuinka kevyttä, kirkasta ja kuultavaa! Kuin kaunista unta, unta, josta saattaa herätä, eikä todellisuus särje unelmaa.

Sorjo oli tullut. Hän oli niinkuin ennen, vielä enemmän hän oli kuin ennen.

Ja hän kun oli joskus jo epäillyt häntä, oli luullut jo unohtaneen.

Tuuli ryskää ulkona, ulvoo ja valittaa. On mieluista kuunnella sitä ja upota uneen kuin rakastetun avattuun syliin.

Sanelma havahtuu horteestaan, kuuntelee outoa ääntä, joka sekoittuu tuulen tohahteluun.

Se kuuluu yhä selvemmin. Sanelma kohottaikse istuvilleen ja tempautuu todellisuuteen — sydänkouristus!

Martti!

Hyvä Luoja! nytkö taas... pitikö sen juuri tänä yönä tuleman.

Hän hypähti ylös, kääri viitan ympärilleen, sytytti kynttilän ja meni hänen vuoteensa viereen.

Martti huohotti tukehtumaisillaan. Hänen kasvojensa väri oli jo sinipunerva.

Sanelma istui vuoteen jalkopäähän väristen koko ruumiiltaan.

Kuinka nyt käy?

Minuutit kuluvat hitaasti toinen toisensa jälkeen. Sanelma on kuin valon maailmoista äkkiä pudotettu alas. Hän ei tiedä mihin ryhtyä, vaan tuijottaa kauhistuneena miestään.

Taistelu kiihtyy. Kookas ruumis kouristuu kokoon ja suoristuu taas seuraavassa tuokiossa sellaisella voimalla, että olisi luullut sängyn hajoavan. Kasvot paisuvat ja hampaat kirskuen pureutuvat yhteen.

Sanelma kavahtaa ylös. — Oi Jumala, armahda minua, minun syytäni tämä on.

Sairas yrittää sanoa jotain, mutta uusi sydänkouristus katkaisee sanan kesken. Sanelma tuskassaan vääntelee käsiään.

Vihdoin alkavat kouristukset lieventyä. Nyt puistelee potilasta vilu. Sanelma käärii hänet lämpimiin peitteisiin, mutta kylmän tunne ei tunnu hellittävän.

Martti katsoo vaimoonsa, mutta ei sano mitään. Odottiko, että hän olisi niinkuin ennen?

Sanelma taistelee itsensä kanssa. Eilisillan elämykset ovat niin elävinä hänen edessään.

Sairaan huulet sinettyvät. Väsähtänyt sydän pyrkii seisahtumaan. Ruumis jäähtymistään jäähtyy.

Silloin Sanelma sen tekee. Hän painuu lämpimin povin sairaan värisevää, huohottavaa rintaa vasten.

Aamu valkenee.

Tauti on voitettu. Sairas lepää kalpeana, voimattomana vuoteellaan. Sanelma on vierellä valmiina palvelemaan.

Mutta Martti ei tahdo mitään, ei virka halaistua sanaa.

Sanelma ei tiedä mikä hänen on. Lieneekö vihoissaan sen eilisillan tähden. Hän tarkkaa kasvoja, jotka yön kuluessa ovat kummasti muuttuneet.

Niiden lihakset ovat veltot ja lamautuneet. Silmäluomet riippuvat väsyneesti silmien päällä jättäen ne puoliavoimiksi, ja suuret työteliäät kädet lepäävät voimattomina peitteellä.

— Kuinka on laitasi, Martti? Oletko jo parempi, sano!

Sairaan leuka nytkähti. Kuin tempomalla tulivat suusta sanat: — Mitä sinä viitsit minua hoitaa!

— Miksi sanot niin?

— Antaisit kuolla.

— Voi, älä puhu noin! Miksi sinä sellaista sanot?

Miehen kasvot värähtelivät. Vasta pitkän vaitiolon jälkeen sai hän sanotuksi:

— Sitä toista sinä kumminkin aina ajattelet.

Sanelma kalpeni. Siihen asiaan ei tähän mennessä oltu koskaan koskettu.

Hän seisoi kuin tuomarin edessä.

Viimein hän virkkoi:

— Niin, Martti. Olen luvannut, että en valehtele sinulle koskaan.

Mies kiinnitti vaisun katseensa häneen.

— Sanelma, onko se suudellut sinua?

Vaimon kasvoille tuli tuskainen ilme.

— Älä kysy. Ei sinulla ole oikeutta sellaista kysyä, sanoi hän, tuskin tietäen mitä puhui.

— Siis on!

Martti ponnahti istuvilleen, tarttui sängyn messinkipäätyyn ja pusersi sitä niin, että se narisi liitteissään.

Seuraavassa tuokiossa hän hervottomana, voihkaisten putosi tilalleen.

Tuli raskas hiljaisuus, josta erottautui vain sairaan rinnan epätasainen huokuminen.

— Aiotko jättää minut, sanoi hän vihdoin väsyneesti.

— En. En jätä, koska olet sairas.

— Entä muuten?

— Ellet sinä siitä mitenkään kärsisi, niin en tiedä...

— Olet jalomielinen...

Seuraavassa tuokiossa hän jo katui ivallisia sanojansa ja hetken kuluttua muuttuneella äänellä jatkoi:

— Mitäpäs minusta, mutta lapset. Koettaisit sentään minuakin kärsiä heidän vuokseen, että saataisiin tämä kotipahanen jotenkin pystyssä pysymään.

Ja äkkiä hän puhkesi rajuun itkuun, kätkien päänsä pielukseen.

Hän itki kauan päästyään alkuun. Sanelma lupasi jäädä hänen luokseen ja lohdutteli häntä niinkuin lasta.

Martti salli sen tapahtua. Se tuntui hyvältä, mutta toiselta puolen häntä armottomasti hävetti ottaessaan vastaan rakkauden asemasta tarjotun säälin.

3.

Oli pakastanut.

Syystalven aurinko heitti keltaisen valonsa hankiin ja puiden huurteisiin oksiin. Sanelman silmät huikenivat valoon valvotun yön jälkeen. Hän astui pihaportista ulos, kääntyi metsätielle, ja hauskasti narisi jalkojen alla puhdas pakkasen purema lumi. Hän hengitti keuhkojen täydeltä ja viime yön rasitus haihtui pian jäljettömiin.

Kuinka paljon saattaakaan tapahtua vuorokauden kuluessa! Mitkä elämykset voivatkaan joskus sisältyä muutamaan tuntiin!

Voi sitä iltaa, minkä onnen se olikaan tuonut! Sen muisto on luova rusohohteisen heijastuksen tulevien päivien harmauteen.

Oli ollut vähällä tapahtua jotain kamalaa, joka kumminkin onneksi oli mennyt ohitse, jättäen jälkeensä vaan mieluisan tunteen, jollainen aina tulee suuren vaaran vältyttyä.

Miten kauheata, jos Martti olisi kuollut. Kaiken ikänsä olisi Sanelma saanut syyttää itseään murhaajaksi. Hänen kauttaan se tavallaan olisi tapahtunut.

Aamulla oli Martti noussut Sanelman vastustuksesta huolimatta. Hänen kasvonsa olivat kumman herpautuneet ja silmäluomensa riippuivat väsyneesti silmien päällä. Niin säälittävän näköinen hän oli astuessaan tuota joka-aamuista tietään jokiahdetta alas sahalle. Hän oli niinkuin kuolinhaavansa saanut. Teki pahaa häntä muistellessa. Täytyi koettaa poistaa hänet mielestään.

Toistaiseksi. Lyhyeksi ajaksi vaan, sitten hän taas tekisi kaiken hänen hyväkseen.

Mutta nyt tahtoi Sanelma olla hetken yksinään elääkseen muistoilleen.

Hänen sydämensä oli niin riemua täynnä. Hänen täytyi olla yksin antaakseen sen hetkeksi hulvahtaa valloilleen.

— Sorjo ei ollut unohtanut. Sorjo oli tullut. On kuin olisi hän täällä yhä, niinkuin hän seuraisi näkymättömänä Sanelmaa.

Hän oli tullut hyvästille. Parin viikon kuluttua on heidän välillään satojen peninkulmien matkat.

Kumminkin hän on täällä. Tänne lentävät hänen ajatuksensa merien takaa. Sanelmaa muistaa, häntä ikävöi.

Ja Sanelma on luvannut elää jok'ainoan hetkensä häntä varten. Hänen luonaan ovat hänen ajatuksensa päivin ja öin. Hänen hyvät toivomuksensa tukevat häntä työssään ja tasoittavat hänen tietään maineen kukkuloille. Sorjo on tuleva kuuluisaksi ja sanoma hänestä leviää kauas ja sitten joskus hän tulisi takaisin tänne...

Sanelma katkaisi äkkiä ajatustensa kulun. Kuinka pitkälle ne taas pyrkivätkään. — Ei. Sanelma ei tahdo muuta kuin että Sorjo vaan tulee onnelliseksi, siinä kaikki, mitä saa toivoa. Ei mitään itselleen... ehkä sentään joskus... ja vaikkapa ei muistaisikaan.

— Vaikka ei muistaisikaan, kertasi Sanelma puoliääneen. Kumminkin tuntui niin haikealta jo pelkkä ajatus, että Sorjo hänet unohtaa. Sitä ei sentään jaksaisi kestää. Ei ainakaan nyt vielä.

Mikä toikaan tuollaista mieleen, olihan nyt hyvin. Kaikki voi muuttua elämässä. Tällä hetkellä hän kuitenkin oli onnellinen.

Martti tuli taas mieleen. Kunpa voisi olla hänelle vielä enemmän kuin ennen. Hän ei saa tuntea olevansa syrjäytetty. Täytyihän sen, joka itse omisti onnen, voida myös jakaa siitä muille.

Metsä tiheni.

Sanelma asteli hitaasti tietään. Päivä paistoi ja männikkö uhosi lämpöä ja tuoreita tuoksuja niinkuin keväällä. Lumi kimalteli puhtaan valkoisena ja puiden tummat varjot lepäsivät hohtavan hangen yllä. Pieni keltasirkku hypähteli oksalta oksalle kulkijan edellä tirskahdellen ja tirkistellen pienillä mustilla silmillään.

Koko metsä oli kuin lumottu, salaperäinen satualue, missä haltiat piileksivät puiden lymyssä, missä jokaisella kasvilla on oma tarinansa, joka siivekkäällä oma satunsa.

Suuri, valtava tunne täytti Sanelman mielen. Hänen sielussaan asui rakkaus, joka käsitti kaiken, se ulottui yli kaiken olevaisen, poistaen minuuden raja-aidat ja yhdistäen ihmisolennon osasena maailman äärettömään kaikkeuteen.

— Rakkaus avaa taivaan portit. Kuinka helppoa onkaan sen avulla tuntea ja käsittää Ikuinen Jumaluus.

Mietteissään oli Sanelma kulkenut kauaksi kotoaan, ja lyhyt syyspäivä oli ehtinyt sivu puolen. Silloin sai hän voittamattoman halun tavata vanhaa ystäväänsä Greetta-tätiä, joka asui pienessä huvilassaan parin tunnin matkan päässä koskelta.

Heidän välillään oli säilynyt lämmin ystävyys niiltä ajoilta asti, jolloin Sanelma oli ollut pappilan lasten kotiopettajattarena, lasten, jotka kulkutauti korjasi hautaan, jättäen autioksi kodin ja koetellen kovasti vanhempien uskoa Herran hyvyyteen. — Ja kun Sanelma oli ollut Koskelassa kolmatta vuotta, tuli pastorin itsensä vuoro. Silloin olivat seurakuntalaiset Martti Pätevän toimesta ostaneet papin rouvalle kirkonkylän laidasta huvilan, missä hän eleli yksinäistä elämäänsä kuluttaen aikansa enimmäkseen pienokaisten parissa, joita aina kerääntyi hänen ympärilleen.

Sanelmalla oli harvoin aikaa kulkea tuota pitkää metsämatkaa, niin mieluista kuin se hänelle olikin. Hänen päivänsä kuluivat tarkkaan lasten parissa, jotka olivat kokonaan hänen hoimissaan. Hän oli heidän hoitajansa ja opettajansa. Heillä oli omat koulutuntinsa määrätyn lukujärjestyksen mukaan, jota ei koskaan tavallisina päivinä laiminlyöty.

Mutta tänään olivat lapset saaneet luvan. Tämän kerran tahtoi hän elää itseään varten kokonaisen päivän.

Nyt Greetta-tädin luo! Hänen täytyi saada puhella hänen kanssaan — jos mahdollista avata sydämensä ja kertoa kaikki.

Syystalven päivä teki laskuaan luoden kellervän hohteen papinrouvan kodikkaaseen kamariin, missä ystävykset istuivat vaihtaen ajatuksiaan.

He kaksi olivat syvästi toisiinsa kiintyneet ja harvoin tapahtuva yhdessäolo muodostui juhlahetkeksi kummallekin. Heidän välillään vallitsi ymmärtämys, ja usein tajusivat he toistensa ajatukset tarvitsematta siihen mitään ulkonaista ilmaisumuotoa.

Papinrouva näytti nuoren ystävättärensä rinnalla kovin pieneltä ja kuihtuneelta. Heidän ikäeronsa oli tuskin viittätoista vuotta, mutta hänen hienopiirteiset kasvonsa olivat ennenaikojaan vanhentuneet, ollen suurien surujen ja sisällisten taisteluiden uurtamat. Nyt olivat jälellä vaan muistot niiltä ajoilta, jolloin hänen sielunsa vielä kapinoi ja taisteli Herraa vastaan. Hän oli jo voittanut itsensä ja tyytynyt Jumalan tahtoon. Sisäinen rauha kuulsi nyt kurttuisen muodon alta.

Tänään tunsi Sanelma aivan erikoisen hellyyden huokuvan vastaansa Greetta-tädin olennosta. Hän tuskin kesti sitä lempeyttä, joka ystävän kasvoilta ikäänkuin valui hänen ylitsensä.

— Tiedätkö, mitä minä viime-aikoina niin usein olen rukoillut, sanoi Greetta-täti pitkän vaitiolon jälkeen.

— Se varmaan koskee minua, sanoi Sanelma punehtuen hänen katseensa edessä.

— Niinpä koskeekin, lapseni. Toivon pian näkeväni sinut Herran tietä kulkemassa.

Sanelma katseli ikkunasta ulos. Tuntui hiukan vaikealta. Tämä se juuri oli ainoa heitä eroittava kohta, ja aina kun sitä kosketeltiin, tuli jonkinmoinen epäsointu heidän väilleen.

Mutta papinrouva jatkoi puhettaan;

— Olen viime aikoina ajatellut sinua paljon. Kuinka minusta tuntuneekin, niinkuin suuret koettelemukset olisivat edessäsi. Älä sentään säikähdä, en tahdo tulevia ennustella, enkä siihen kykenekään. Sen vaan tiedän, että Herra löytää omansa, vaikka hänen täytyisikin kuljettaa sieluasi puhdistustulen lävitse, saadakseen sen tämän maailman kuonasta puhdistumaan. Äsken, kun sinä astuit huoneeseeni niin keväisen kukkeana, elinvoimaa ja terveyttä uhkuvana, minä taas sitä ajattelin. Kunpa sinä Sanelma, vaan kääntyisit, ennenkuin Jumalan täytyy sinuun hyvin kovasti tarttua.

— Entä jos Hän opettaakin minua toisella tavalla itseään tuntemaan.

— Sinä tarkoitat...

— Rakkauden tietä. Eikö rakkaus ole jumaluuden pohja ja perustus. Rakkaus meidän sielumme nostaa maasta, se aukasee taivaan portit ja sitoo meidät yhteyteen Jumalamme kanssa — eikö niin, Greetta-täti?

Sanelma oli lämmennyt sitä sanoessaan. Hänen silmänsä loistivat ja äänensä värähteli. Papinrouva katseli häntä kauan, silmissään lempeys, ja viimein hän hiljaisella äänellä lausui:

— Niin, lapseni, rakkaus on se, joka aukasee taivaan portit. Tuo kaiken kärsivä, kaikessa kestävä ja itsensä unohtava rakkaus. Tuo tulessa puhdistettu ja kirkastettu rakkaus, joka ilman rajoitusta sulkee syliinsä ja yhdistää itseensä kaiken, missä elämää on.

Me opettelemme täällä vasta rakkauden aakkosia, me olemme vielä niin kehittymättömiä, että emme oikein ymmärrä käsitettäkään, mikä tuohon sanaan sisältyy. Sitä varten on meidän rakkaudellemme annettukin täällä määrätyt esineet, joiden avulla saamme harjoittautua siihen suureen ja täydelliseen.

Mutta Sanelma näytti vaan puoleksi kuuntelevan hänen puhettaan. Haaveellisin silmin hän katseli ikkunasta ulos.

Papinrouva jatkoi: — Sinä tarkoitit luullakseni, kun rakkaudesta puhuit, tunnetta lempivien välillä, miehen ja naisen. Tämä tunne, vaikka onkin useimmiten itsekäs ja pyyteitä täynnä, voi kumminkin kohottaa ihmiset ihmeelliseen autuuden tilaan, sitä korkeampaan, kuta puhtaampia he ovat. Se voi tuoda heidän sieluihinsa kaukaisen aavistuksen taivasmaailman ihanuudesta, ollen kuin valonheittäjä, mikä hetkessä kirkastaa eteemme pimeän kätkössä lepäävän kylän, tahi kuin kangastus, joka siirtää näköpiiriimme kaukaisen seudun. Mikä erehdys olisikaan matkamieheltä, joka aavikkojen halki taivaltaessaan äkkiä näkee taivaanrannalla haavevalossa väikkyvän kaupungin kirkkoineen ja kullanhohtoisine kupooleineen, jos hän tämän nähtyään jo luulisi olevansa siellä. Hän tietää, että harhakuva haihtuu pian, että aamun ruusuhohtoinen valo sammuu, tunne haihtuu ja innostuksen tuli jäähtyy olemattomiin, että jälellä on vaan äskeisen ihanuuden muisto ja suunnattoman pitkä, vaikea tie. Ja päivä menee mailleen ja yö yllättää matkalaisen. Pimeys ja sydäntä jäytävä kylmyys piirittävät hänet tiellään. Hän satuttaa jalkansa kiviin, ja orjantappuroiden terävät okaat tunkeutuvat syvälle lihaan. Hän valittaa tuskissaan, ja näyttää siltä kuin ei yhdenkään korva kuulisi hänen vaikerrustaan. Hänen kulkunsa on vaivalloinen ja työläs ja veriset jäljet peittävät polun — sellainen, lapseni, on »kaita tie», Golgatan ristin tie, jonka kautta käy pyhille vuorille kulku. —

Papinrouva otti nuoren naisen kädet omiinsa ja katsoi häntä loistavin silmin. — Katso, lapseni, tuo maallinen rakkaus on vaan ikuisen valon heikko heijastus, mutta usein on se kuitenkin ollut alkutaipaleena varsinaiselle tielle.

— Sinä teet minut murheelliseksi, rakas Greetta-täti, sanoi Sanelma vihdoin. — Minun täytyy tunnustaa, että en tunne mitään pakotusta kääntymään sille tielle, mistä sinä puhut. En ehkä oikein ymmärrä näitä asioita, tahi sitten on sinun Jumalasi toinen kuin minun. Minun Jumalani, jonka olen tuntenut lapsuudestani saakka, on hyvä, lempeä Isä, ahdistuksissa auttava, suruissa lohduttava. Hänen olemuksensa ilmenee vain rakkaudessa, Hän ei varmaankaan vaadi minua tuolle Golgatan tielle, missä on vain tuskaa, tulen leimahduksia, kärsimystä, yksinäisyyttä ja pimeyttä. Voi Greetta-täti! Yksinäisyyttä minä sittenkin eniten pelkäisin siellä. Kenties käsikädessä ystävän kanssa — ei yksin — pimeälle tielle!

— Niin, rakas, Ystävä sitä tietä jo ammoin kulki kantaen ristiään...

— Mutta minä tarkoitin ihmistä, minunlaistani, jonka näkisin tuossa vierelläni, jonka käteen voin tarttua, kun väsyn.

Greetta-täti hymähti. — Kyllä sinä, lapsikulta, vielä opit yksinkin olemaan. Yksinäisyys on olennaista, se on ensimäinen ja viimeinen. Vaikka matkan varrella sattuukin tuttuja tielle, on olemuksemme sisin kumminkin aina yksin, yksinäisenä kulkee hän tietään pyhille vuorille ylös.

— Ihmiset ovat niin erilaiset, Greetta-täti, monet lienevät ne tietkin, joita myöten he kulkevat Ikuisen Isänsä luokse. Sinä olet minua niin paljon voimakkaampi, Greetta-täti, kuinka voitaisiinkaan minulta vaatia yhtä paljon kuin sinulta.

Papinrouvan huulilla leikki lempeä hymy.

Sanelma katseli ikkunasta ulos. Laskeva päivä heitti kultaisen hohteen hänen hiuksilleen.

— Minä rakastan unelmia, puheli hän hiljaa. — Minulla on mielikuvitusten! maailma, joka on minulle rakkaampi kuin mikään muu koko maailmassa. Vieköön elämä minulta vaikka kaiken muun, kunhan ei vaan särje unelmieni maailmaa.

Hän vaikeni ja odotti toisen sanovan jotain.

— Onko se syntiä, Greetta-täti!

— Sinäpä sen sanoit! virkkoi papinrouva hymyillen. Tunnemaailmalla ovat houkutuksensa, joiden vaikutusvoima sinunlaisiisi luonteisiin ei suinkaan ole vähäinen. Vaeltajan on oltava suuresti varuillaan, yksinpä omien tunteittensakin suhteen. Ne ovat virvatulia, jotka helposti houkuttelevat kulkijan harhaan. — Mutta, Sanelma, me jätämme nyt tämän keskustelun, sillä sinun aikasi ei ole vielä tullut. Kyllä Herra tietää asiansa ja ottaa omansa aikanaan. Ilta joutuu, Sanelma, ja sinun on vielä kuljettava pitkä metsätaival ennen pimeän tuloa — laula minulle kuitenkin vähäsen ennen lähtöäsi.

Sanelma-rouva astui pianon ääreen, tuon nuoruusvuosiensa tuttavan, ja kuin entispäivinä helähti hänen äänensä nuorekkaana, pehmeän täyteläisenä, tulkiten sielun pohjalla asuvan onnen:

»Oi, kiitos, sä Luojani armollinen, joka hetkestä, jonka mä elin —»

Papinrouva istui kuunnellen suljetuin silmin, ristiin liitetyin käsin. — Kuinka kauniisti Sanelma lauloi:

— — »Kun annoit sä tervettä kättä kaks' kaks' silmää sieluni ikkunaks' —»

— Hän uhkuu elämän onnea. Olemassaolon riemu täyttää nuoren ihmisen rinnan. Mutta se ei ole vielä sitä, mitä minä häneltä odotan —

— — »Kun annoit sä myös pari ystävää, niin hyvää tiedä en enempää»

lauloi Sanelma hellemmin ja hiljaisemmin. Papinrouvan poskelle vierähti kyynel. Tuli mieleen hänellekin omansa. Vanha rouva muisteli ystävää, joka oli hänen rinnaltaan temmattu pois. Ja siksi jäi häneltä huomaamatta salaisuus, joka sävelissä kumpusi ilmoille nuoren naisen sydämestä.

— Sanelma lapseni, sanoi hän, kun toinen oli lopettanut, — tänään olet nuorempi kuin vuosikausiin. Jumala vie meidät joskus ylös vuorille, mistä näemme elämän ihanuuden, että sitten paremmin kestäisimme pimeän päivän tullen.

Ilta jo hämärtyi, kun Sanelma kiireesti asteli metsätietä kotia kohden. Hänen äskeinen onnentunteensa oli nyt jonkun verran laimennut. Oli kuin Greetta-täti asiasta tietämättömänä, pelkällä olemuksellaan, olisi sitä heikentänyt. Niinkuin se ilma, joka häntä siellä ympäröi, olisi niin vieras niille tunteille, jotka täyttivät Sanelman mielen, että ne itsestään siellä vaimenivat. Kuinka hän oli saattanut ajatellakaan paljastaa hänelle kalliin salaisuutensa. Greetta-täti sen kuultuaan olisi varmaan rukoillut Jumalaa yötä päivää auttaakseen Sanelman ylös »lankeemuksestaan».

Sanelma tunsi itsensä tyytymättömäksi. Hänen äskeinen varmuutensa oli poissa ja mielikuvitusten taikalinnat peittyneet sumuun.

— Sellaista se on, sanoi hän itselleen. — Surussa voit saada ystävän, osaaottavan, ymmärtäväisen, mutta onnessaan on ihminen yksin.

Ja hetken kuluttua hän tapasi itsensä taas ihmettelemästä sitä, kuinka hänen mieleensä oli johtunutkaan puhua asiasta Greetta-tädille. Kuinka olisi vanha papinrouva sellaista voinut käsittää. Hänhän oli noita entisajan naisia, jotka pitivät avioliittoa »ylhäältäpäin» määrättynä, ja ellei se aina niin loistavan onnellinenkaan ollut, niin pidettiin kärsimyksiä Jumalalta saatuna ristinä, jota piti kärsivällisesti kantaa. Hän varmaankaan ei olisi tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että ihminen joskus voi löytää oikean omansa vasta paljon senjälkeen, kun on jo tullut sitoneeksi elämänsä toiseen, jota kohtaan ehkä ei vielä ole rakkautta tuntenutkaan. Hän olisi varmaankin kieltänyt tämän suuren tunteen pyhyyden ja julistanut ainoaksi autuaaksi tekeväksi avioliiton kaikkine ristiriitoineen ja kärsimyksineen, johon ennakkoluulot ovat esiäitimme polvi polvelta peruuttamattomasti sitoneet. Mutta tyttärien on jo aika herätä ja omistaa vapaampi, entistä väljempi maailmankatsomus. Luonnon ja Jumalan lakeja ovat ihmiset yhteiskunnallisen turvallisuuden tähden pahoin vääristelleet.

Sanelma sai taas varmuutta ja tukea omista ajatuksistaan.

Pakkanen tiukkasi. Taivas oli selkeä ja vilkkuen paloivat tähdet ylhäällä korkeudessaan.

Koskelan päätyikkunoista loistivat tulet.

— Viivyit kauan, äiti, sanoi pikku Aili tullessaan äitiä vastaan. — Isää vilustaa, isä on kipeä. Kovin odotimme sinua kotiin.

Martti makasi sohvalla peittonaan sadetakki, minkä pikkutyttö oli käärinyt hänen ympärilleen.

— Minä yksin olen saanut hoitaa isän, puheli tyttönen toimessaan. Hänen kasvoillaan oli pikkuvanhan totisuus.

He olivat aivan toistensa näköiset, isä ja tytär, ja lujasti toisiinsa kiintyneet.

Sanelma tunsi piston sydämessään. Tosiaan — hän oli tullut viipyneeksi liian kauan. Hän oli tällä välin tuskin muistanutkaan sairasta miestään.

Sanelma istuutui Martin viereen, otti hänen kätensä ja tunnusteli valtimoa.

Sen lyönti oli kovin epätasainen. Henkeä tuntui taas ahdistavan. Uusi kohtaus oli odotettavissa.

Sanelmalle tuli hätä. Hän tahtoi sen estää ja korvata laiminlyöntinsä tekemällä kaiken voitavansa kouristuskohtauksen ehkäisemiseksi.

Mutta kun hän kohotti sairaan päätä viedäkseen lääkelasin hänen huulilleen, loi tämä häneen omituisen, puoleksi tylsän katseen.

— Älä viitsi hoitaa, anna olla.

Sitte tyhjensi hän lasin, kuin päästäkseen pikemmin rauhaan ja lepäsi siinä taas rauenneena kuten äsken, riippuvin silmäluomin, kasvoillaan omituisen höltynyt ilme.

Millä äänellä hän lausuikaan nuo sanat. Ei siinä kuulunut vähäistäkään katkeruutta eikä vihaa. Ei muuta kuin antaa mennä, kun on mennäkseen, ei tuosta ole väliä enää.

Sanelman sisässä syytti ja soimasi. Hänen täytyi hyvitellä sitä lupauksilla ja päätöksillä. Tästälähin olisi toisin. Martilta ei koskaan saisi puuttua mitään, eikä hän milloinkaan olisi tunteva itseään syrjäytetyksi.

Paljon tuhlasi Sanelma hellyyttä sinä iltana ja onnistui vihdoin virittämään heikon toivon sairaan miehen sydämessä.

4.

On kevät.

Martti Pätevä kulkee kosken vartta, ja lämpimästi hautoo päivä hänen harteitaan.

Kevään henki liikkuu jäisen luonnon yllä tehden entisiä ihmeitään. Missä vielä löytyy sammumaton elonkipinä, missä heikkokin sykähdys jäätyneen kuoren alla kuuluu, sinne taas uusi elämä syttyy.

Leppoisasti henkii eteläinen. Kaarto laulaa keväisiä laulujaan.

Se puhelee kuin lohdutellen murtunutta mieltä.

Mies seisahtuu kuuntelemaan. Kaiken talvea oli hän kuunnellut tuota. Niin oli kuin olisi se vaan odottamaan ja toivomaan kehoittanut, mutta nyt keväällä tuntui sen äänessä kuin suurempi varmuus.

— Toivoa ja odottaa! Sitä samaahan hän itsekin — olihan hän toivon varassa taas elpynyt elämään. Ehkä kaikki vielä korjautuu ja elämä tulee entiselleen, ja ellei niinkään, niin tästä kumminkin joten kuten mukautuu.

— Ja mitäpä tässä enää muusta, jatkoi hän ajatuksiaan, kunhan vaan saisi kodin koossa pysymään lasten tähden. Ehkäpä Sanelmakin lopuksi unohtaa sen menneen ja suostuu uudelleen entiseen, kunhan tässä ehtii —. Sanotaan, että aika kasvattaa umpeen haavat.

Pahempaa oli hän alussa pelännyt, että jos vielä jättää kotinsa, vie muassaan lapset ja jättää yksin autioon taloon. Tahi jos hän olisi heidät antanut hänellekin, niin mihinkäs ne lapset ilman äitiä, eihän hän olisi yksin kyennyt heitä hoitamaan ja kasvattamaan.