Part 1

KOSKEN LAULU

Avioliittoromaani

Kirj.

ILMA VIRTÄLA

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1922.

1.

Suuret, pehmeät lumihiutaleet leijailevat verkalleen maata kohti.

Taivas on ruskeanharmajan pilven peitossa. Syvällä uomassaan vierii vuolas virta, jonka pinnalla häränsilmät salaperäisinä pyörähtelevät. Syysillan tumma hämärä levittyy yli laakson.

Sanelma, Koskelan rouva, astelee virran vartta. Kumahtaen vastaa routainen maa jalan kosketukseen.

Taajenemistaan taajenevat valkeitten hiutaleiden parvet. Pian käärivät ne peittoonsa harmajanruskean, kolean maan. Ne laskeutuvat kuin leikiten Sanelma-rouvan hilkalle ja hartioille, ne hipasevat hänen kasvojaan ja sulavat vesihelmiksi hänen polttavilla poskipäillään.

Sanelma hiljentää kulkuaan ja hengittää syvään. Ympärillä on hiljaisuus, josta eroittuu vain etäämpänä pauhaavan kosken kohina.

Hän puristaa kouransa täyteen pehmeää, nuoskeaa lunta, painelee sillä kuumenneita kasvojaan ja viskaa pallon mustana vellovaan veteen.

Sanelman sisässä polttaa. Menneitten päivien muistot ovat nousseet taas niin elävinä eteen.

Koko päivän oli hän ollut levoton ja kiihdyksissä. Hän oli odotellut ja aavistellut tänään jotakin tapahtuvaksi, tohtien tuskin itselleenkään tunnustaa mitä odotti ja tapahtuvaksi toivoi.

Eihän hänellä ollutkaan muuta kuin yksi ainoa toivomus elämässään, jonka avulla saattoi kestää nykypäivien harmajan yksitoikkoisuuden.

Että hän tulisi, että saisi hänet nähdä vielä kerran ja kuulla häneltä itseltään vieläkö kaikki on entisellään.

Oli toisinaan pyrkinyt epäilys mieleen: entäpä jos ei olisikaan enää — onhan voinut unohtua entiset! Tuleeko milloinkaan enää!

— Tulee, tulee! vastaa Sanelma taas itselleen. Hänen tuloaan olivat unet ja enteet kerta kerralta luvanneet, ja vaikka hän kerta kerralta oli pettynyt merkeissään, kului aika odotuksessa. Oli mennyt pitkä päivien sarja, päivien, joista loppua ei tahtonut tulla kulutellessa, mutta jälestäpäin oli tuo aika kuin yksi ainoa painostava unennäkö, josta olisi jo halunnut herätä.

Kunpa Sorjo tulisi! Vain yhden ainoan kerran vielä!

Pimenee.

Mutta niin tuttu on tie. Jokaisen pensaan ja puun hän tuntee täällä pimeässäkin, jokaisen kiven tiepuolessa muistaa.

Kymmenen vuotta on Sanelma kulkenut tätä tietä kesin talvin, syksyin keväin.

Ja senjälkeen kun hänen elämässään sattui se suuri tapahtuma, joka muutti ja mullisti kaiken, siitä saakka on hän kulkenut täällä niinkuin rikas mies aarrekammiossaan.

Tämä tie liittyy läheisesti siihen tarinaan. Täällä on hän elänyt elämänsä ihmeellisimmät hetket ja elää niitä yhä uudelleen ja uudelleen yksin ollessaan.

Niitä muistoja, joita täällä herää! Sanelma kulkee edelleen pitkin virran vartta ja hänen kasvoilleen levittyy onnekas hymy. — Muistatko, muistatko! kuiskivat lumeen kääriytyneet puut. Ne kertovat tarinan toisensa jälkeen, nuo vanhat tutut, kuitenkin aina uudet.

Täällä on Sanelma rikas, eikä hän vaihtaisi kenenkään kanssa näitä kalleuksiaan.

Mutta huomisaamuna tulevat työmiehet kylältä Kaartokosken sahalle. He tallaavat puhtaan lumen suurilla saappaillaan. Heillä ovat omansa heilläkin, mutta yhdelläkään ei ole aavistusta niistä aarteista, joita tiepuoleen on kätkettynä. Puut ja pensaat säilyttävät vaieten salaisuuden. Virran tummat laineet vain liplattavat kiviä vasten, mutta ihmiset, jotka kulkevat ohitse, eivät kuuntele sitä, heillä on kylläksi omissaan.

Sanelma oli saapunut kaikkein pyhimpäänsä. Siinä joki teki mutkan, virta kiihtyi ja leikkien hyppelehtivät vaahtopäiset kuohut. Tuossa on koivujen alla, veden huuhtomana, sammalpääpaasi. — Siinä paadella olivat he istuneet kerran.

Oli kevät silloin. Tulvavesi paisutti virtaa, sen rannalla tuomi teki valkeata kukkaa.

Hänellä oli luonnoskirja polvellaan. — Tokkohan siihen lienee sillä kertaa tullut yhtäkään kunnollista vetäisyä!

Sanelma istui paaden kulmalla katsellen tuolla alhaalla vierivään veteen.

Kumminkin hän koko ajan näki vain hänet, tuon sopusuhtaisan, notkean varren, kasvojen tumman hipiän ja ruskean kiharan, joka somasti kiersi korvallista. Hän näki kaunismuotoisen hienon käden lepäävän paperilla — Sanelma näki, vaikka veteen katsoi, nuo vihertävän ruskeat silmät, joiden kumma katse lepäsi hänen yllään.

Ei ollut kukaan katsonut niinkuin hän, tuo muukalainen. Se kiehtoi ja lumosi. Sanelman sydän löi pakahtuakseen. Hän istui siinä hievahtamatta, tohtimatta kohottaa katsettaan.

— Sanelma!

Sanelma vavahti. Ensi kerran hän lausui tuon nimen. Kuinka kauniisti hän sen sanoi!

Nyt tiesi Sanelma sen tulevan, jota hän oli alusta asti aavistellut, siitä saakka kun heidän katseensa ensi kerran kohtasivat.

Sen hetki läheni. Se kumpusi jostain näkymättömästä, nousi väkevänä kuin keväinen tulva, joka tempaa esteet tieltään ja vie mukanaan.

Sen aika oli tullut. Kuka voisikaan sitä paeta, kuka kykenisi asettamaan sulkuja sen tielle.

— Sanelma!

Se on kuin keväisten vesien pauhu sinä hetkenä, jolloin jääpeite murtuu ja ne kuohupäinä syöksyvät kosken niskasta alas.

Sanelma sulki silmänsä. Hänen päätänsä pyörrytti kuin olisi hän veneessä, jonka virta on teloiltaan reväissyt irti vetäen ahnaasti mukanaan. — — Vielä voisi meloa maihin, voisi ja ei voi. Käsi ei tartu airoon, pyörre nielee — kaukaa kuuluu kosken valtainen kohina.

Hyrsky tempaa peräsimettömän purren, lennättää kuohujen keskeen. Vaahtopää lentää yli laidan, heitäikse sylin ryöstösaaliinsa helmaan.

Koski laulaa keväistä lauluaan.

He palasivat takaisin samaa tietä virran vartta, jota äsken olivat tulleet. Siitä tuskin oli vielä paria tuntia kulunut, mutta kaikki oli muuttunut tällä välin. Tuo vieras hänen rinnallaan ei enää ollut vieras — ja hän, Sanelma, kuka oli hän? Oliko Koskelan rouva? — Oli tänne tullessaan, nyt vaan Sanelma, nuori tyttö, jonka silmät kevään kirkkauteen huikenivat.

Sen perästä ei mikään enää tullut entiselleen. Hän oli yhä edelleen Koskelan rouva, Martti Pätevän vaimo — oli, eikä ollut. Se toinen se oli, joka omisti Sanelman.

Ja tuntui kuin olisi aina niin ollut, kuin olisi hän ikänsä häntä odottanut ja kuluttanut täällä Koskelassa ne kymmenen vuotta salaisesti tietoisena hänen tulostaan.

Kevään jälkeen tuli kesä. Vieras viipyi yhä Kaartokoskella, asuen milloin Koskelassa milloin majaillen jossain lähistöllä. He olivat yhdessä jok'ainoa päivä tehden pitkiä kävelymatkoja ympäristöön. Usein otti Sanelma mukaansa molemmat lapset, Ailin ja Pojun, mutta monasti kulkivat he myös kahden.

Ja kun milloin sattui suuri helle, tahi päivä oli sateinen, jonka vuoksi oli huoneissa pysyteltävä, kuluttivat he aikansa pianon ääressä Koskelan tilavassa salissa.

Sanelman ääntä oli jo ennen nuorena ihailtu, mutta nyt vasta hän huomasi oppineensa laulamaan.

Ja aika haipui pois heidän huomaamattaan. Kesä kului kuin lyhyt, ihana unennäkö. — Tuli syksy, ja taiteilija valmisteli kiireellä taulujaan, lähtöä tehden.

Salin seinälle ilmestyi rouvan muotokuva. Se oli kaunis kuin madonna kullan hohtavine hiuksineen ja sinisine silmineen. Martti Pätevä maksoi siitä hyvät rahat ja oli tyytyväinen.

Taiteilijakin oli tyytyväinen. Hyvillä mielin hän näytteli Sanelmalle valmiita töitään. — Sinun ansiotasi tämä kaikki, sinä minun henkeni olet inspiroinut. Yksin olisin tuskin mitään saanut aikaan.

Kuinka onnelliseksi se teki Sanelman. Mitäpä muuta hän olisi toivonutkaan, hän, joka olisi pannut alttiiksi vaikkapa elämänsä tasoittaakseen Sorjon tietä maineen kukkuloille.

Mutta vähäistä ennen eroa syntyi välikohtaus. Martti Pätevä, työjuhta, jonka olemassaolon he olivat melkein unohtaneet, huomautti hiukan itsestään. Sorjosta se oli epämieluista. Samana päivänä hän jo lähti; mutta lupasi Sanelmalle palata kerran. — —

Alkoi tuulla.

Kylmään paateen nojautuva nainen havahtui, kun kostea lumi jäätyneen puun oksilta karisi hänen kasvoilleen.

Hän oli viipynyt jo kauan. Oli aivan pimeä, mutta puhdas lumi heijasti valoa sen verran että saattoi pysyä tiellä.

Hän kulki kiireesti kotia kohden. Suurina, mustina möhkäleinä eroittuivat jo saharakennukset ja lautatapulit. Ylhäältä kummulta tuikkivat jo valot Koskelan ikkunoista.

Sanelma taivalsi tietään. Hänen ajatuksensa alkoivat taas kiertää sitä ainaista, loputonta kehää.

Sinä aikana, jolloin ystävä viipyi hänen luonaan, ei hän ajatellut, ei kysellyt itseltään mitään. He siirtyivät hetkestä toiseen ja olivat onnelliset.

Mutta sitten yksin jäätyään oli Sanelmalla kyllin aikaa ajatella sitä mikä oli ollut. Hänen ajatuksensa työskentelivät alinomaa, kunnes ne viimein hervahtuivat voittamattomaan väsymykseen.

— Samoin kuin valon, niin on onnenkin laita, sanoi hän itselleen. — Kuka ikänsä on hämärässä ollut, hän ei päivän valkeutta tiedä kaivatakaan. Niin on laita ihmisenkin, joka uskoo olevansa onnellinen, vaikka ei onnea koskaan tuntenutkaan.

Siinä johtui hänen mieleensä aika, jolloin hän valkoisessa morsiuspuvussaan vasta vihityn miehensä rinnalla ensi kertaa ajoi uuteen Koskelaan, Sanelmalle vartavasten rakennettuun. Eihän olisi Martti, vaatimaton mies, itseään varten sellaista varustamaan ruvennutkaan. Mutta Sanelma oli hänen onnensa, hänen ylpeytensä, häntä varten oli Koskela tehty.

Ja Sanelma oli luullut rakastavansa häntä, oli tehnyt hänet onnelliseksi yhdeksän vuoden ajan, kunnes viimein tuli käänne ja herääminen, kunnes hän huomasi asuvansa täällä vieraan miehen kanssa.

Eikä siitä enää minnekään päässyt. Martti oli vieras henkilö, jonka kanssa hänellä ei ollut yhteistä muuta kuin kaksi lasta, tyttö ja poika.

Vieraan mentyä suhtautui Martti häneen niinkuin ei mitään olisi ollutkaan heidän välillään, niinkuin koko syy olisi ollut tuon muukalaisen, joka hyvin ymmärrettävällä viittauksella oli toimitettu talosta lähtemään.

Näytti siltä, kuin hänellä ei olisi aavistustakaan siitä taistelusta, joka Sanelman sisässä riehui. Ei mitään tietoa siitä ikävästä, siitä kuluttavasta kaipauksesta, joka lakkaamatta vaimon sydäntä kalvoi.

Eikö hän tietänyt siitä vai eikö välittänyt? Luuliko kenties olevansa hänestä niin varma, sysättyään toisen tieltään — luuliko hän hänen ijäksi menneen!

— Siinä hän erehtyy. Hän viipyy, viipyy kenties kauankin, mutta tulee kuitenkin kerran!

Sanelma pysähtyi ja painoi käsin jyskyttävää sydäntään: — Mitä minä toivonkaan, onneton! — Eikö olisi parempi, että hän ei tulisikaan enää.

Kuitenkin hän odotti häntä, ei muuta voinut. Hänelle hän kuului ja oli kuulunut siitä saakka, jolloin Sorjo sulki hänet syliinsä ja sanoi: — Olet minun! — Silloin hän tiesi niin tosiaankin olevan, vaikka hän ei voinutkaan sitä hänelle myöntää, vastasihan vain, värjyvin huulin: toisen vaimo olen.

Mutta Sorjo veti hänet lähemmäksi itseään ja Sanelman kasvoilla leikitsi vihertävän ruskea katse: — Itsekin tiedät, että et koskaan ole rakastanut sitä miestä, joka luulee sinut omistavansa.

Eikä' Sanelma kyennyt sitä tyhjäksi tekemään.

Siellä se kuumotti kummullaan, Koskela. Valot tuikkivat ystävällisesti kulkijaa vastaan.

Kodin valkeat! Se oli sittenkin hänen kotinsa. Mutta se oli myöskin sen toisen koti, miehen, joka häntä nyt vangitsi ja sitoi pitäen kiinni oikeuksistaan.

Kunpa olisi ollut vapaa!

Sanelma tunsi käsissään kuin rautakahleiden painon. Hän ojensi ne tuskaisena yön tummaa taivasta kohden ja huudahti hiljaa: — Oi elämä! anna minulle vapauteni, että vielä jonkun ajan saisin elää näiden siteitten painoa tuntematta!

Sanelma meni keittiöön tiedustellakseen palvelijalta oliko kukaan käynyt siellä hänen poissaollessaan.

Ei ollut.

— Joko lapset nukkuvat?

— Nukahtivat viimein. Äitiä kyselivät ensin.

— Onko kello jo paljonkin?

— Yhdeksättä käy.

— Eikö Emma ole vielä vienyt teetä sisälle?

— Isäntä sanoi odottavansa rouvaa.

Sanelma heitti päällysvaatteet yltään ja astui ruokailuhuoneeseen, missä Martti sanomalehtineen istui ja näytti uniselta.

Hän kohotti harmaanraukean katseen tulijaan ja haukotellen virkkoi:

— Kauan sinä viivyit, mamma.

— Olisit mennyt nukkumaan.

— On mukavampi näin kahden illastaa. Menisit päivän aikana jalottelemaan, minulla, näet, kun on ainoastaan tämä iltahetki vapaa.

— En tullut ajatelleeksi. Oletko jo kauankin odottanut?

— Toista tuntia, mutta eihän sillä ole väliä. Tarkempaan tuli tuo lehtikin luettua.

— Eikö ketään ole käynyt?

— Ei, ketäpä täällä.

Miehen katse kiinnittyi uudelleen edessään olevaan sanomalehteen, mutta hän ei nähnyt siitä enää mitään.

Vaiteliaina istuivat mies ja vaimo pöydän ääreen, kumpikin ajatteli omiaan.

Martti heitti takin yltään, sytytti savukkeen ja heittäytyi vielä hetkeksi lepotuoliin.

Sanelma päästeli valloilleen pitkän tukkansa, joka vaaleana, silkinlaheana valui hänen harteilleen.

Taasko olivat merkit pettäneet. — Mutta vielä hän tulee kerran, ajatteli Sanelma kuvastimen edessä harjaillessaan hiuksiaan.

— Mitähän Sorjo minusta pitäisi, jos näkisi näin hajahiuksin? Lienenkö paljonkin vanhentunut viime aikoina? Pitkiä ovat kuukaudet olleet.

Ovikello kilahti.

— Kuka siellä, vavahti Sanelma ja riensi ovelle.

— Kukapas siellä tähän aikaan, lienee kulkija joku, joka etsii yösijaa, puhui Martti. Sanelma hankkiutui avaamaan.

— Anna olla, meneehän se Emma.

Sanelma oli jo eteisessä. Ovi aukeni ja sulkeutui.

Hiljaisuus.

Tuokion kuluttua Sanelma ilmestyi ovelle ja ilmoitti taiteilija Valtosen tulleen.

Mies loi vaimoonsa hämmentyneen, kysyvän katseen. Sanelman silmät loistivat. Samassa oli hänen rinnallaan tuo toinen. Martti Pätevä räpytteli unisia silmiään, ikäänkuin ei olisi tahtonut uskoa niiden näkemykseen. Sorjo Valtosen siro, hienostunut olemus herätti hänessä voittamattoman vastenmielisyyden tunteen.

Kaunis, hyvin hoidettu käsi upposi Martin suureen, väkevään kouraan.

— Suonette anteeksi, että tulen näin sopimattomaan aikaan. Sattui viivytystä tiellä, mutta en kumminkaan saattanut ajaa tutun talon ohitse pistäytymättä pariksi minuutiksi sisään.

Sorjo teetteli puhetta edelleen. Martti äänteli jotain vastaukseksi.

Hänen olemuksensa joustavuus, hänen äänensä pehmeä sointu sai Martin selvästi tuntemaan oman kömpelyytensä, ja tämä synnytti hänen mielessään sietämättömän kiusallisen tunteen.

Sanelma toimitti vieraalle teetä. Hänen kasvonsa vuoroin punastuivat, vuoroin kalpenivat. Vieraan silmät seurasivat hänen liikkeitään, ja kun heidän katseensa kohtasivat, oli hän pudottaa sokeriastian kädestään.

— Hyvin tehty, herra Valtonen... Martin huulet vavahtelivat, otsasuoni paisui ja kurkkuun nousi tukehduttava pala — hyvin tehty, vainoni varmaan on hyvin iloinen...

Hän lopetti siihen, harmistuen oman äänensä soinnutonta röminää.

Huoneessa syntyi painostava äänettömyys.

Martti alkoi tuntea läsnäolonsa tarpeettomuuden. Sanaa sanomatta otti hän takkinsa ja liukui ovesta ulos.

Sanelma kiiruhti jälkeen.

— Martti, minne sinä menet?

—- Menenpähän vaan kävelemään.

— Älä mene, Martti. Sanelman kasvoilla oli kummallisen kaksinainen ilme.

Mies loi vaimoonsa merkillisen katseen.

— Miksi en menisi?

— Kun minä pyydän...

Mies murahti jotain käsittämätöntä, painoi oven kiinni ja katosi pimeyteen.

Tuulee rajusti.

Kylmä lumiräntä lyö vasten kasvoja ja valuu ilkeästi pitkin niskaa alas.

Mies kulkee huohottaen tietään hartiat kumarassa, kasvot kuin kivun vääristäminä.

Hänen käyntinsä on horjuvaa kuin päihtyneen, jalat tuskin jaksavat suurta ruhoa kantaa.

Henkeä ahdistaa. Korvissa kuuluu taukoamaton kohina, päässä on kuumeinen poltto.

— Mitä pahaa olen minä tehnyt, ketä vastaan rikkonut, että minulle näin katalasti piti käymän.

Kuka määrää asioiden kulun? Kuka säätää kunkin ihmisen elämän juoksun. Hyvät voimat vaiko pahat, kiusanhaluiset henget. Tahi ovatko kumpaisetkin liitossa yhtä ihmistä vastaan.

Hänen sisässään kuohuu ankara viha, viha kohtaloa vastaan, viha ihmisiä kohtaan ja ennenkaikkia sitä nuorta, kaunista herrasmiestä kohtaan, joka kerran oli vieraana hänen kotiinsa tullut, vieraana vastaanotettu ja kaikella kunnialla kohdeltu. Mutta palkaksi tämä olikin salamatona kaivanut hänen kotinsa perustukset. Tuo muukalainen tahtoi kädenkäänteessä muuttaa ja hävittää kaiken, minkä toinen vuosikausien työllä ja raatamisella oli pystyttänyt. Sellaisiahan ne ovat, nuo onnen lapset. Hajoittamaan pystyvät, harvoin mitään rakentamaan. Ja heitä näyttääkin kohtalo useimmiten suosivan. Heidän käsiinsä putoaa valmis hedelmä, vaikka eivät he koskaan ole kylvöä tehneet.

Miehen mielessä kiehui katkeruus. Karvaana, tukehduttavana palana se kohosi kurkkuun. Hänen suuret jäntevät kouransa puristautuivat lujasti nyrkkiin. Hän oli näkevinään tuossa edessään sen huolellisesti su'itun tummanruskean pään, ne kauniit, nuorekkaat kasvot, oli iskevinään niihin kerran ja toisen raskaalla nyrkillään. — Siinä sinulle työsi palkka, nyt olet ruma niinkuin minäkin, rumempikin!

Mutta tämä kuviteltu taistelu sai heikon sydämen kovasti kiihdyksiin. Rintaa ahdisti ja täytti. Hän lyyhistyi kivelle haukkoen ilmaa.

Ja oli kuin joku tuossa vierellä olisi ilkkuen häntä katsellut — siinä sinulle oli, Miinan Martti! Luulit olevasi oman onnesi seppä. Turhaan on mennyt uskosi ja vaivannäkösi, hukkaan työsi ja tyhjiin raukenivat kauniit tulevaisuusunelmasi.

Sillä se, joka elämän varjopuolella syntyi, hän sinne taas kerran takaisin painuu. Suotta on pyrkiä sieltä pois, kerran se kumminkin vetää hänet takaisin sinne mistä lähtenyt on.

Mies istui liikkumattomana kivellä ja märkä lumiräntä valui hänen päälleen kastellen vaatteet.

Ankaraa sydämentykytystä seurasi ruumiissa raukea väsymys. Puolihorteissa hän istui ja vanha, kauan jo unhossa ollut muisto virkosi hänen mielessään.

Silloinkin oli tällainen räntäsade.

Martti kulki kelkkaansa vetäen äitinsä perässä kylätietä. Luudat ja vispilät oli kylässä jauhoihin vaihdettu ja nyt olivat he matkalla takaisin metsään, minkä kätkössä oli tupapahanen, äidin ja pojan koti.

Mutta mieli ei ollut iloinen niinkuin ennen näin pitäjältä palattaessa. Poika asteli äänettömänä tietään harmin ja häpeän kyyneleitä nieleksien.

Hän oli äsken ollut lumisotasilla talon poikien kanssa, sillä aikaa kun äiti teki kauppoja tuvassa. Martti oli ajanut pakosalle vastustajansa, ollen yksin kolmea vastaan.

Ne pakenivat kuistille huutaen mennessään: Odotappas vaan, vielä me näytämme sulle. Miinan Martti, yksinäisen akan poika!

Kuinka se koski kipeästi! Oliko se hänen vikansa, että hänellä ei ollut isää niinkuin muilla. Oliko hän sentähden huonompi kuin toiset.

Äiti tiedusteli syytä poikansa suruun ja lupasi asian kuultuaan vasta kotona puhella siitä. Poika ei uskonut sen puhumalla paljoakaan paranevan. Häntä oli syyttä häväisty ja niin tultaisiin vastakin tekemään. Hänen mielensä oli myrryksissä koko elämälle, kun hän räntäsateessa talsien, itkua niellen seurasi äitiä kotiin.

Illalla, kun he taas kaksin istuivat pienessä pesässään ja takassa iloisesti räiskyen paloivat tervaskannon kappaleet, otti äiti kontista talon emännältä saamansa lämpimäisleivän, taittoi siitä neljänneksen itselleen, loput ojensi pojalle ja sanoi: — Tiedätkö, miksi minä teen näin?

Martti murjotti ja otti sanaa sanomatta leivän, mutta siellä syvimmällä tuntui kumminkin jo hiukan helpoittavan.

— Katsos siksi, puheli äiti, että kasvettuasi suureksi- ja voimakkaaksi kykenisit kerran pitämään puoliasi tätä maailmaa vastaan, joka köyhälle on niin nurinkurinen.

Hän kohenteli valkeata, istui sitten takan ääreen lämmittelemään.

— Sanotaan, että on olemassa joku jumala, joka ihmisten kohtaloita ohjaa ja tekee oikeutta. Onko vai ei, kukapa sen tiennee. Mutta jos lienee jossain joku korkeampi johto, niin tuntuu kuin olisi se parempiosaisia varten ja heidän puolellaan. Vähäväkisiä sortavat kaikki. Maailma on heille ahdas ja tukala, ja elleivät he itse kykene itseään auttamaan, niin siinä pysyvät kurjuudessaan kaiken ikänsä. Täytyy olla itse oman onnensa seppä. Olen koettanut sinua ravita ja vaatettaa parhaani mukaan, että saisit vankat ruumiin voimat ja pääsisit maailmassa hiukan pitemmälle kuin minä. Helpompi sinun onkin raivata tiesi elämässä. Ei koskaan mies joudu sellaisen vääryyden ja petoksen uhriksi kuin nainen.

Paljon muutakin hän sinä iltana puheli, ja kun hiillos takassa hiipui, oli Martin mieliala muuttunut. Hän ajatteli vain äitiään. Mitä murheita hänellä olikaan ollut! He olivat yhtä, äiti ja poika, sen tunsi nyt Martti selvemmin kuin ennen.

Tuli sammui ja pimeys mustin silmin katseli ikkunasta sisään. Tuuli niin kummasti tohisi metsässä mökin ympärillä. Marttia ei nukuttanut, mutta niin hyvälle sentään tuntui siinä maata äidin vierellä, painautuen hänen lämpöistä ruumistaan vasten.

Ajat kuluivat. Miina teki luutiaan yksin, yksin veti hän ne kelkassaan kylälle. Poika kävi koulua, nieli vai'eten toverien pilkat, kunnes luokkansa ensimäisenä voitti ne vihdoin ja nousi muiden tasalle heidän silmissään.

— Sinä lähdet nyt maailmalle, sanoi äiti. Ero ei ollut helppoa heille kummallekaan, mutta he tiesivät, että sen täytyy tapahtua kerran. — Muista, poika; olet itse onnesi seppä.

Martti lähti, Miina möi vielä jonkun ajan luutiaan, mutta ikävä mursi hänet pian, ja niin muutti hän mökistään vanhan harmajan kivikirkon juureen. Jonkun aikaa emännät kyllä kaipailivat hänen hyviä, kestäviä vastojaan, mutta pian jäi Miina unhoon, kuten muutkin kaltaisensa.

Martti, joka oli ottanut nimekseen Pätevä, kierteli maita mantereita, käyttäen hyväkseen jokaisen tilaisuuden missä piili pieninkin oppimisen mahdollisuus. Kaikkialla voitti hän ihmisten suosion ahkeruudellaan ja vaatimattomalla, hiljaisella luonteellaan.

Mutta työskentely suurissa tehtaissa ei häntä ajan pitkään tyydyttänyt. Hän halusi itse rakentaa ja alottaa jotakin aivan omaa, alottaa alusta ja kehittää sitä niin pitkälle kuin voimat riittäisivät. — Ja voimiahan hänellä oli ja niiden lisäksi vuoria siirtävä usko. »Jokainen on oman onnensa seppä».

Ja sattumako sitten lienee ollut, että Martti Pätevä löysi Kaartokosken, vuokrasi vähäisestä maksusta sen ranta-alueen ja rakensi siihen aluksi tikkuhöylän.

Kuinka mitättömän pieneltä hänen »tehtaansa» näyttikään tuon väkevän kosken kainalossa!

Mutta sehän olikin vasta alku. Koski lauloi lakkaamatta suurista mahdollisuuksista, jotka Martin mielessä öin päivin kangastelivat.

Pian syntyi siihen sahalaitoskin ja suuret lautatapulit kohosivat sen ympärille, toinen toisensa jälkeen.

Jonkun ajan kuluttua kohosi jokitörmälle talokin, uhkea Koskela. Olisi siinä kelvannut asua vaikka kenen! Se olikin rakennettu herrastytölle, kauniille Sanelmalle, joka siihen aikaan oli kotiopettajattarena pappilassa. Hän, vaikka olikin hienompaa perua, suostui rupeamaan emännäksi Martti Pätevän uuteen taloon.

Silloin »Miinan Martin» arvo kohosi hänen omissa silmissään. Onnesta ja ylpeydestä paisui rinta — siinä se oli, äidin sana: »jokainen on oman onnensa seppä».

— Äiti, näetkö sinä tämän!

Mies havahtui muistoistaan kuin unesta heräten. Kuinka häntä paleli! Täytyi lähteä kävelemään.

Hän suuntasi kulkunsa kotia kohden. — Kotia, oliko hänellä mitään kotia enää? Ei. Koskelassa ei nyt kaivattu häntä, hyvä kun pysyi poissa.

Kuinka hänen jalkansa olivat raskaat! Kuin vanha ukko laahusteli hän eteenpäin.

Salin ikkunasta loisti kirkas valo. — Sanelma on vieraan vuoksi sytyttänyt kattokruunun kynttilät.

— Siellä he nyt varmaankin taas soittavat pianoa ja laulavat — he kaksi ovat paremmin toistensa kaltaiset. Hän itse on toista maata, mökin Martti, »yksinäisen akan poika».

Siinä juuri oli eroitus hänen ja Sanelman välillä. Oli hän sen alussa tuntenut ja lienee sen monasti huomannut Sanelmakin, hän, joka oli kuin hienommasta, jalommasta aineesta kokoonpantu kuin mies, raataja, työjuhta, syntyperältään halvinta laatua.

Ehkä oli hän häntä jo ennenkin väheksynyt, oli ehkä useinkin ajatellut itsekseen ja verrannut itseään häneen.

Että sen sittenkin kerran piti tulla näkyviin!

Salin ikkunasta virtaava kirkas valo huikaisi pimeästä tulleen silmää. Mies seisoi pihalla hetken, kunnes näki eteisessä syttyvän tulen. Hän tiesi siitä vieraan jo tekevän lähtöä ja odotti. Mutta kun sitä ei kuulunut tulevaksi, pitkästyi hän viimein ja meni sisään.

He seisoivat siellä käsikädessä, katseet uponneina toistensa silmiin. Martti loi vaimoonsa lyhyen katseen ja meni sanaa sanomatta makuuhuoneeseen.