Part 5

Ladon lattialla oli onneksi paksulta viime vuoden heinien jätteitä ja muita roskia, niin että pienokaiset putosivat pehmeälle eivätkä loukkaantuneet. Mutta ne joutuivat kauas erilleen, kuten kahden lentelevän lehden olisi käynyt. Emo, joka onnettomuuden sattuessa oli melkein kietoutuneena siipiensä laskoksiin, irroitti itsensä rajulla liikkeeltä ja pyyhälsi alas niiden perästä. Silloin peikko, joka oli viime seikkailuistaan käynyt yritteliääksi, tuli risteillen sen jäljestä katsomaan, olisiko mitään tekemistä.

Sitä kyllä oli, vieläpä siekailematta. Suuri rotta, joka asui ladon lattian alla, oli juuri tulossa kolostaan. Se luuli nähneensä jonkin putoavan ja vaikkei se tiennyt, mitä se oli, tapsutti se esille hyvin toivorikkaana. Sen mieleen johtui, että ehkä tuo oli nuori pääskynen, joka putosi tai tungettiin ulos pesästään, ja se piti nuorista pääskysistä vaihteen vuoksi.

Äkkiä sen huomion käänsi toisaalle kevyt isku päähän. Yökkö oli nähtävästi melkein pudonnut sen selkään. Rotta ei suuttunut; päinvastoin se tunsi tavatonta mieltymystä. Se ei ollut koskaan syönyt yökköä, vaikka usein oli halunnut, ja nyt näytti tulleen hyvä onni, sillä tuo yökkö oli nähtävästi saanut vamman tai sairastunut. Rotta hyppäsi sitä kohti. Tosin yökkö luiskahti rotalta, mutta vähältä piti, ja se lepatteli vielä heikosti melkein rotan ulottuvilla. Yhä uudelleen rotta hypähti ylöspäin, ja pitkät valkoiset hampaat loksahtivat yhteen ilkeästi narskuen, mutta saamatta mitään, kunnes se vihdoin huomasi olevansa taas nurkassa reiän luona, josta juuri oli tullut. Silloin rotan kiusaksi heikosti lepatteleva olento, joka oli tuntunut olevan melkein sen kynsissä, kiiti voimallisilla siivillään pois kattoon, samalla kuin toinen yökkö kohosi kaarrellen keskeltä lattiaa kaksi pienokaista kaulassaan.

Hämillään ja suutuksissaan rotta hiipi ruohikkoon saamaan lohdutusta kepeäjalkaisista heinäsirkoista, kun taas hämäränpeikko voitonriemusta paisuen liiteli takaisin korkealle orrelleen. Seikkailtuaan pöllöjen, kärppien, perhosten, ihmisten ja rottien kanssa se tunsi tavallisen uneliaisuutensa haihtuneen. Siksi se ryhtyi siistimään itseään niin perinpohjaisen tarkasti, kuin sopi tällaisia urotöitä suorittaneelle ruskealle yökölle.

Kun eversti tuli Gallagherin leirille.

Gallagherin leirijoukko oli pieni ‒ kahdeksan miestä vain, paitsi päällikköä ja keittäjää.

Se metsälohko, jota nämä kaatoivat, oli syrjäinen ja rajoitettu ‒ se pieni laakso, mistä raju Ottanoonsis-joki saa alkunsa lammikosta, jolle puunhakkaajat ties mistä syystä ovat antaneet nimen "Kaksi järveä." Tänään, jouluaattona, oli leirissä ollut nurinaa; sitä ei iso Tim Gallagher, hyvänsävyinen päällikkö, saanut asettumaan eikä edes Jimmy Dillihunt, kekseliäs keittäjä, kaunopuheisilla kuvauksillaan uhkeasta kakusta, jonka hän lupasi heille valmistaa huomiseksi, niin että se olisi rusinoista paksu ja höyryisi kuumasta maustetusta liemestä.

Pojat halusivat näet tuoretta lihaa. He olivat kuin sairaita, kun oli pitänyt yhtä mittaa syödä vain suolaista sianlihaa, suolattua raavaanlihaa ja taas suolaista sianlihaa. He olivat odottaneet jouluksi hanhenpaistia, vieläpä oikein runsaasti. Jollei hanhenpaistia, niin ainakin tuoretta raavaanlihaa, punaista ja mehukasta, ja ruskeata kastiketta niin runsaasti, että heidän perunansa saisivat siinä uida.

Ja nyt heille aiottiinkin antaa sianlihaa!

Siitä ei nähtävästi ollut pelastusta. Pikku Pat Nolan puki sanoiksi koko joukkueen tunteet ärähtäessään:

"En minä uskonnollisten epäilysten takia vihaa sikaa, vaan syynä on se, että olen syönyt sitä, kunnes mahani vonkuu!"

Tähän kiusaan ei ollut syynä päällikkö eikä Jimmy Dillihuntkaan. Aivan odottamaton lumentulo, myrsky myrskyn jälkeen, lumipyry toisensa perästä, oli ajanut pitkän metsätien niin tukkoon, että kaukaisista siirtoloista ei voinut saada uusia ruokavaroja. Milloin uutta muonaa ‒ tuoretta lihaa ja vihanneksia, jotka varjelevat puunhakkuuleirin joukkojen terveyttä ja mielialaa ‒ olisi odotettavissa, sitä ei kukaan osannut sanoa.

Pahaksi onneksi oli ne suuret järvitaimenet, joita ennen oli ollut parvittain Kahden järven lammessa, viime kalastuskautena hävittänyt muuan dynamiitilla saalistanut salajoukkue. Ja kaiken päälliseksi tuntuivat hirvi ja poro olevan kiinni askareissa, jotka pidättivät ne jossakin muualla. Viimeksi kuluneina neljänä tai viitenä päivänä oli miehistä kaksi alituiseen ollut jännittävässä hirvien ja porojen etsinnässä tai haeskelemassa jonkun talviuntaan nukkuvan karhun kätkettyä pesää. Mutta he eivät olleet saaliikseen saaneet edes ainokaista laihaa kaniinia.

Tänä iltapäivänä miehet olivat kaikki päättäneet työn varhain, paremmin viettääkseen jouluaattoa ja saattaakseen mukavammin antautua oikeutetun nurkumisensa valtaan. Kokoontuneina hehkuvan kamiinan ympärille tai loikoillen mukavasti lavitsoillaan he saattoivat käyttää parhaan taitonsa päällikön, Tim Gallagherin, haukkumiseen tai ahkeran ja kiusaantuneen Jimmy Dillihuntin härnäämiseen.

Tämä viimeksimainittu ajankulu tuotti jonkinlaista helpotusta heidän tunteilleen. Oli todellakin hauskaa nähdä, kuinka Jimmy kiihtyi leipoessaan, kunnes nosti jauhoiset kasvonsa ja syyti karkeita haukkumasanoja heidän esi-isistään tai molemmat taikinaiset kädet nyrkkiin puristettuina päänsä yläpuolella hyppi ylös ja alas ja haastoi jokaista piinaajaansa veriseen taisteluun. Koska Jimmy oli sekä ensiluokkainen painija että enemmänkin kuin ensiluokkainen keittäjä, torjuttiin nämä tappelut aina yhdennentoista hetken anteeksipyynnöillä, sillä tällainen keittäjä ei saanut joutua mihinkään vahingoittumisen vaaraan.

Päällikkö puolestaan ei koskaan suuttunut kahdesta perin hyvästä syystä. Ensinnäkin hän oli hyväluontoinen ja mielellään antoi poikien hiukan huvitella omallakin kustannuksellaan; toiseksi ei kukaan tahtonut, että hän suuttuisi. Laajalle levinnyt ja syvälle juurtunut vakaumus oli, että jos Tim Gallagher todella menettäisi mielenmalttinsa, tulisi se jollekulle olemaan aika epämiellyttävää, eikä se "joku" olisi Tim.

Sentähden, milloin poikien haukkumiset alkoivat kiusoittaa päällikköä (eikä se tapahtunut usein), kävivät hänen leveät, tuulenpieksemät, rosoiset kasvonsa vakaviksi, ja heti pitkän Eph Babcockinkin, Androscogginin tukkilaisen, terävä pila viisaasti kadotti kaiken kärkensä. Vaikka Tim Gallagherin arvo näytti hoippuvan kuinkakin täpärällä, riitti sen palauttamiseksi, että hän vain kävi totisen näköiseksi.

Tänä jouluaaton iltapäivänä, vaikka miehet olivatkin palanneet asuntoonsa siellä purkaakseen tyytymättömyyttään, huomasivat he pian, että nuriseminen ja Jimmyn kiusoittelukin olivat kadottaneet makunsa. Pitkä Eph ja Evan Morgan, päivän metsämiehet, olivat tulleet takaisin tyhjin käsin. Jokainen vaipui alakuloisuuden valtaan. He alkoivat puhella, mitä haluaisivat, jos Tim Gallagher ei olisi heitä saattanut tähän pulaan ja jos heillä olisi keittäjä, joka osaisi erottaa päänsä taikinapallosta.

"Hiiteen kakkuinesi, Jimmy!" sanoi Eph. "Anna meille vaikka hieman sammakonpaistia!"

"Vasten kuonoasi saat!" vastasi Jimmy lyhyesti.

"Minä muistelen", murahti Pat Nolan kaihomielisellä äänellä, "keitettyä kalkkunaa, joka oli sipuleilla ja ostereilla täytetty; semmoista me kerran söimme Flahertyn luona Frederictonissa. Luullakseni en koskaan enää saa sellaista maistaa."

Tämän kuvauksen kuultuaan jokainen huokasi Tantaluksen tuskissa. Yksin päällikkökin ärähti:

"No, lopeta jo, Pat!"

"Pojat", mutisi Evan Morgan silmissään hurmaantunut katse, varmaankin sellainen, millä hänen walesilaiset esi-isänsä kuuntelivat harppua Harlechin tornien juurella, "pojat, oletteko koskaan, kukaan teistä, syöneet hyvää, mehukasta karhunpaistia ‒ karhua, joka on mustikoilla lihotettu?"

"Eikös vain olekin?" ärähti Sam Oulton lavitsaltaan äänellä, jonka muistojen kidutus teki häijynilkiseksi.

"No, ole niin hyvä, Sammy!" puhua venytteli pitkä androscogginilainen. "Ripusta pieni sukkasi esille tänä iltana. Jos se ei ole liian likainen, ehkä joulupukki ohikulkiessaan pudottaa siihen sinulle palasen karhua."

Kookas päällikkö, joka kylmäkiskoisena loikoili penkillä kamiinan luona, nousi äkkiä suoraksi istumaan. Gallagherilla oli tarkka korva, eikä hän ollut kuunnellut miestensä tyhjää suunsoittoa.

"Kuulkaas tuota, pojat!" sanoi hän. "Joku on tulossa!"

Raskaat askeleet, mutta kompastelevat ja epävarmat, natisivat lumessa juuri oven ulkopuolella.

Ennenkuulumatonta oli, että ainoakaan vieras, yksinäinen jalankulkija, löytäisi tähän vuodenaikaan näin syrjäiseen ja eristettyyn leiriin kuin tämä Gallagherin leiri oli. Puunhakkaajat ovat enimmäkseen taikauskoisia. He ajattelivat heti peikkoja ja haltioita. Ihoa värisytti heidän karkeilla poskillaankin, ja kuolonhiljaisuus valtasi majan.

Mutta Eph Babcock oli ennen kaikkea utelias. Vaikka hän ei ollut taikauskosta vapaa, oli hän kuitenkin valmis vaihteen vuoksi toivottamaan tervetulleeksi itse Beelsebubin. Hän harppasi ovelle. Pat Nolanin oli jo kielellä huudahtaa: "varo itseäsi!" mutta pidätti itsensä.

Eph lennätti oven selkoselälleen.

Seuraavana hetkenä hän hyppäsi taaksepäin päästäen pelästyneen kirouksen ja juoksi pyssyänsä hakemaan, mikä seisoi hänen lavitsaansa vasten aivan päällikön istuinpaikan takana.

Suoraan keskelle huonetta, räpytellen silmiään lampunvalossa mutta säikkymättä tuota ihmiskasvojen paljoutta, tulla kompuroi tavattoman iso musta karhu.

Päästyään pitkän pöydän päähän tuo hämmästystä herättävä vieras kohosi takajaloilleen ja seisoi siinä yhtä mahtavana kuin itse Tim Gallagher, suunnattoman isot karvaiset käpälät siivosti painettuina valtavaa rintaa vasten. Se katseli rukoilevasti ympärilleen, sitten alkoi nuuskia äänekkäästi kuin höyrykone, kun se veti sieraimiinsa monenlaisia salaperäisiä, mutta aika miellyttäviä tuoksuja höyryävästä ilmasta.

Jimmy Dillihunt oli siepannut paistiveitsensä ja hypännyt notkeasti uunin taa. Hän tunsi, että keittäjät ovat kallisarvoisia. Miehistä muut ‒ ei pelästyneinä tietenkään, vaan hämillään, kun heidän keskuuteensa ilmestyi äkkiä aivan vieras ‒ olivat enemmän tai vähemmän täydellisesti poistaneet itsensä toistaiseksi, kainosti luiskahtaen makuupaikkoihinsa. Kaikki paitsi Evan Morgan. Hänen lavitsansa ei ollut likellä, joten hän seisoi hyvin suorana ja kunnioittavana ja syrjään vetäytyneenä lähimmässä nurkassa ‒ siinä, joka oli lähinnä häntä eikä karhua. Kirveet olivat kaikki ulkona. Ja ainoa pyssy, paitsi Eph Babcockin omistamaa, seisoi oven vieressä, juuri karhun takana. Evan Morgan silmäili sitä ikävöiden, mutta se näytti hänen mielestään olevan hyvin kaukana. Vain päällikkö näytti olevan aivan hämmentymätön. Hän istui paikoillaan ja katseli levollisesti vierasta.

Noin kymmenkunnan sekuntia karhu seisoi siinä liikkumatta näyttäen jännittyneille katseille isommalta kuin norsu. Hiljaisuus oli niin täydellinen, että hiiren rapina katossa kuului pelottavan äänekkäältä. Hetken aikaa karhu näytti olevan kummastunut. Sitten sen silmiin osui iso läkkivati ihan sen kohdalla pöydällä. Vati oli kaksi miuuuttia varemmin ollut täynnä höyryäviä, siirapissa lionneita, paistetuita papuja, jotka Jimmy Dillihunt juuri oli tyhjentänyt toiseen säiliöön. Sen tahmeassa sisäpinnassa oli säilynyt houkutteleva tuoksu yhdessä monen pavun kanssa.

Innokkaasti, vaikka sentään jonkun verran arkaillen, karhu ojensi mahtavan käpälän, veti vadin puoleensa ja alkoi nälkäisesti nuolla sen sisustaa saaden aikaan kovin sopimatonta ääntä. Eph Babcock oli sillä välin saanut käsiinsä pyssynsä, kääntyi ympäri ja kohotti sen olkaansa vasten. Mutta ennenkuin hän sai painettua liipaisinta, laski raskas käsi hänen käsivarrelleen.

"Seis! Odota!" komensi päällikkö hiljaisella, mutta hyvin jyrkällä äänellä. Hän käsitti, että huoneen suljettu tila oli huono paikka, missä sopisi suorittaa temmellys elämästä ja kuolemasta.

Babcock pysähtyi ja odotti, vaikka hänen mielestään päällikön oli hullua niin sanoa. Hän laski pyssynsä, vilkaisi piippuun ja virnisti kömpelösti.

"Ei se ole ladattukaan!" mutisi hän kuin anteeksi pyytäen, vaikkei sanonut, karhultako vai päälliköltä hän pyysi anteeksi.

"Ei nyt ole aika menettää semmoista hyvää, rasvaista, mehukasta karhunpaistia, josta Evan puhui, Tim!" vastusteli Sam Oultonin karkea ääni lymypaikastaan.

Mutta makuusijoilta kohosi varovasti tukahutettu huokaus, kun kaikki käsittivät Eph Babcockin pulmallisen aseman. Hänellä ei ollut patruunia. Ja jokainen saattoi nähdä, missä patruunat olivat. Molemmat vyöt riippuivat hyvin täytettyinä naulassa oven luona.

Oultonin vastalauseeseen ei päällikkö virkkanut mitään. Hän oli nähtävästi liiaksi kiintynyt karhuun huomatakseen Samia. Useimmat miehet olivat ihan haljeta ehdotuksista, kuinka joku toinen voisi ottaa nuo patruunat ojentaakseen ne sitten Eph Babcockille. Mutta ei ainoatakaan näistä epäilemättä erinomaisista suunnitelmista pantu täytäntöön, sillä juuri tällä hetkellä vieraan käytös muuttui niin eriskummaiseksi, että jokikinen unohti, mitä oli aikonut sanoa.

Nuoltuaan astian tyhjäksi karhu katsahti ympärilleen ja ulisi. Selvää oli, että se piti pavuista ja tahtoi lisää. Sillä näytti olevan hyvin vaatimaton, kodikas maku, ja monelta katselijalta pääsi pitkä helpotuksen huokaus.

Karhu vaihteli rauhattomasti toiselta isolta jalalta toiselle ja sitten, tarttuen molemmilla etukäpälillään vatiin, kääntyi ja marssi sitä kantaen suoraan Jimmy Dillihuntin luo. Se oli liikuttava rukous, mutta Jimmy puolestaan ei ensinkään näyttänyt sitä ymmärtävän. Heiluttaen paistiveistään hurjana vastalauseena sen johdosta, että hänet näin valittiin tovereittensa joukosta, hän syöksyi uunin takaa ja pääsi vimmatulla loikkauksella nurkkaan Evan Morganin seuraan. Evan, joka jo alkoi malttaa mieltänsä, murahti vailla kaikkea myötätuntoa: "Minne sinulla on semmoinen hätä, Jimmy?" Mutta Jimmy ei suvainnut vastata.

Kun karhu näin pettyi nähdessään sen, jolta se nähtävästi oli odottanut niin paljon, äkkiä poistuvan, pudotti se perin tyhjän vatinsa hellalle. Kova rämähdys säikäytti sitä, ja se astui notkeasti syrjään hyppäyksellä, aivan kuin tyttö, joka on ollut astumaisillaan lätäkköön. Silloin se huomasi suuren purkin papuja hellan etupuolella, minne Jimmy oli ne pannut lämpiämään. Ne vasta hyvältä haisivat! Tyytyväisesti ulvahtaen se hotkaisi niitä suunsa täyteen.

Mutta pavut, mallikelpoisia vihanneksia kun ovat, olivat suorittaneet tehtävänsä hyvin. Ne olivat kuumenneet. Karhu hämmästyi ja tuskaantui tuntiessaan, kuinka kuumia ne olivat. Sulkien tiukasti silmänsä ja liikutellen hyvin nopeasti leukojaan se koetti jatkaa syömistään. Mutta siitä tuli karhulle liian kova urakka. Pahasti karjahtaen se sylki ne lattialle ja sitten, surkeasti hieroen kuonoaan ensin toisella isolla käpälällä ja sitten toisella, loi säälittävän katseen ympärilleen. Tämä katse osui Pat Nolanin silmiin. Lämminsydämisen pikku irlantilaisen mielestä se oli täynnä nuhdetta.

"Ihan varmasti se ei ole minun syyni, poikaseni!" murahti Pat hellän osanoton äänellä. "Sehän oli Jimmyn häijyä koirankuria. Hänen olisi pitänyt varoittaa sinua ajoissa."

Patin äänessä lienee ollut jotakin, mikä antoi karhun aavistaa, että täältä käsin se löytäisi myötätuntoa, jota tähän asti oli puuttunut vastaanotosta. Epäröiden, vaikkakaan ei toivoa vailla, se hitaasti kompuroi yli huoneen Nolanin makuusijaa kohti.

"Enkös jo sanonut, etten _minä_ sitä tehnyt!" huusi Nolan kiihkeästi. "Voi, Mooseksen äiti, eikö teistä pojista kukaan osaa tehdä mitään, millä kääntäisi sen huomion muualle?"

"Heilautappa tänne tuo pyssy, Eph!" tokaisi Sam Oulton, joka oli vimmatusti etsiskellyt makuulavansa takaa. "Minä löysin patruunia."

Päällikkö oli puuttumaisillaan asiaan ja samoin Evan Morgan, joka tiesi karhuista enemmän kuin muut puunhakkaajat, mutta Eph Babcock oli jo luovuttanut pyssyn, joka kulki nopeasti epätoivoisesta kädestä toiseen Oultonin lavitsaa kohti. Mutta karhu oli huomannut sen ja hyökkäsi vinhasti eteenpäin, samalla kun kauhistuneita kirosanoja sateli ympärillä. Juuri kun pyssy saavutti Oultonin makuusijan ja Oulton ojensi kätensä sen siepatakseen, saapui karhukin paikalle. Se oli Oultonia nopeampi. Pistäen esille suunnattoman mustan käpälän, se tempasi pyssyn. Oulton hävisi vuoteeseensa kuin kilpikonnan pää kuoren alle. Karhu nosti voitonriemuisena pyssyn olalleen ja alkoi vakavasti nostella jalkojaan marssin tahdissa.

"Hyvä, ettet kerinnyt sitä vielä lataamaan, Sammy!" vinkui Pätkä-Johnsonin kimakka ääni lähinnä ovea olevalta lavitsalta. "Eversti olisi kyllä tehnyt puhdasta jälkeä koko sakista."

Päällikkö ja Evan Morgan ‒ ja myös pikku Pat Nolan, joka oli alkanut käsittää, että tässä karhussa oli jotakin tavatonta ‒ rohkenivat nauraa, mutta toiset katselivat ällistyksen yhä paisuessa kauhean vieraansa omituista esiintymistä. Heidän mielestään se oli vain merkkinä sen yliluonnollisesta ja siis tietysti pahansuovasta älystä. He eivät olisi hämmästyneet, vaikka olisivat nähneet sen astelevan ovelle, ottavan alas patruunavyön ja lataavan aseen, jota se osasi niin taitavasti pidellä olallaan. Mutta kun se yhä polki tahtia selkä oveen päin, jonkun matkan päässä siitä, alkoivat he tointua. Erikoisesti Sam Oulton jälleen kohosi tämän tilaisuuden tasalle. Välittämättä päällikön ja Evan Morganin virnistyksestä hän pisti taas esille päänsä ja huusi:

"No, Jimmy! Nyt on sinun vuorosi. Loikkaa, mies, ja vie ulos lumeen tuo papuvati. Kyllä se menee perässä. Sitten me voimme sen tappaa pilaamalta huonetta."

Mutta Jimmy ei ollut ylen halukas kiirehtimään hätään, vaikka tosin pavut tuntuivat kuuluvan hänen osastoonsa.

"Vie sinä, Pätkä, vati ulos", ehdotti hän päällikön takaa. "Sinä olet lähinnä."

"Hiljaa siellä, Sammy", keskeytti Pat Nolan. "Mitä varten sinä rupeisit tappamaan tuommoista ystävällistä otusta? Näethän, kuinka se koettaa meitä huvittaa."

"Huvi h‒‒iin! Siinä on meille tuoretta lihaa kuukaudeksi!" ärähti Sam.

Oultonin verenhimoiset sanat herättivät murahtelevia vastaväitteitä monelta makuulavalta päin. Niin äkkiä muuttuu mieliala leireissä. Evan Morganilta kuului kaksikärkinen vastaus:

"Etkö ikänä osaa muuta ajatella kuin tuota ‒ ‒ mahaasi?" kivahti hän.

Sam Oulton alkoi ärtyä.

"Te, pojat, tarvitsette vielä maitopulloja!" ivasi hän. "Jos tästä leiristä tulee kirottu lastentarha, täytyy kai minun yksin tappaa tuo elukka!"

Silloin päällikkö, joka oli nyt täysin arvioinut tilannetta, piti paraana sekaantua asiaan. Karhu polki yhä paikallaan pyssy olalla. Mutta se näytti odottavan jotakin.

"Mars!" sanoi päällikkö kovalla äänellä.

Heti karhu astui eteenpäin kömpelöin, mutta vakavin askelin suoraan poikki huoneen sitä ryhmää kohti, missä olivat päällikkö, Eph Babcock, Evan Morgan ja Jimmy Dillihunt. Päällikkö odotti sitä tyynenä, samoin Evan. Mutta Eph ja Jimmy alkoivat siirtyä hermostuneesti pöydän ympäri.

"Seis!" komensi päällikkö, ennenkuin karhu pääsi liian lähelle.

Karhu pysähtyi, ja jokainen veti pitkän henkäyksen.

"Kas nyt, Sammy", alkoi päällikkö juhlallisella äänellä, "heitä sinä puheet tappamisesta. Eikö sinulla ole silmiä päässäsi? Kesy karhu se on, ja aika tyytyväinen se onkin päästessään taas ystävien luo, kun on saanut harhailla yksin tuolla talvisessa metsässä. Katsokaas nyt! Oikein taitava sotilas se on. Huomi-o!"

Komentosanan lopputavun kajahtaessa karhu ponnahti asentoon. Mutta se yritti liian hätäisesti. Pyssy luiskahti sen karvaisesta käpälästä ja putosi kolisten lattiaan. Karhu painoi pelokkaana alas päänsä ja sulki silmät tiukasti ikäänkuin iskua odottaen.

Ilmeisesti Tim Gallagher oli oikeassa. Se oli opetettu karhu, ja nyt se oli tullut rukoilemaan heiltä vierasvaraisuutta. Iloissaan kuin lapset alkoivat miehet kompuroida lavitsoiltaan tehden monenmoisia huomautuksia.

"Aikamoinen eversti se onkin! Älä sitä läimäytä, vaikka se pudottikin pyssynsä, Tim!" huudahti Pätkä-Johnson lähennellessään heitä pöydän toiselta puolen.

"Ehkä Sammy tahtoisi painia sen kanssa!" ehdotti Eph Babcock. "Siitä tulisi hauska joulunäytelmä."

Oulton ryömi takaisin vuoteensa syvyyksiin ja haukkasi ylimääräisen palan purutupakkaa siten hillitäkseen kieltänsä. Hän huomasi olevansa kovin masentavassa vähemmistössä.

Sillä välin Jimmy Dillihunt, äkkiä katuen epäluuloisuuttaan, oli pujahtanut komeroonsa. Sitten hän astui rohkeasti esiin pitäen kädessään suurta, rasvaista viipaletta savustettua sianlihaa. Karhu haisti sen ja avasi silmänsä: se alkoi käsittää, että sitä ei aiottukaan lyödä pyssyn pudottamisesta. Se katsoi makupalaa ja sitten Jimmyn tummia kasvoja ja ojensi esille toivehikkaan, mutta epäröivän käpälän. Mutta kun Jimmy ei antanut minkäänlaista vastausta tähän rukoukseen, näytti karhu päättelevän, että sen täytyisi tehdä jotakin ansaitakseen tuon palkinnon ‒ jotakin vaikeata ja erikoista. Ulisten se painui maahan, sovitti kuononsa jalkainsa väliin, kohotti hitaasti ja murahdellen suunnattoman takapuolensa ja seisoi vakavasti päällään. Useita sekunteja se pysytteli tässä asennossa, sitte laskeutui hitaasti ja murahdellen takaisin, nousi taas pystyyn ja kääntyi mairitellen Jimmyn puoleen.

Koko leiri kajahteli riemuhuudoista.

"Anna se sille, Jimmy!"

"Et olisi paremmin osannut itsekään!"

"Ansainnut se on sen, totisesti!"

"Pidä varasi, Jimmy, tai se luulee, että sinä vain puijaat; ja sivaltaa sinua!"

"Kiltti eversti-vanhus!" Tällaisia suosionhuutoja kaikui joka suusta, paitsi Sam Oultonilta.

Jimmy ojensi sianlihapalan, ja karhu otti sen sirosti tummalla käpälällään.

"Kevyt kuin naisen pikku käsi!" huudahti Pat Nolan ihastuksissaan.

Tästä alkaen ilta muodostui jonkinlaiseksi vastaanottojuhlaksi. Gallagherin leiri pani näet toimeen tuliaispidot everstille; tämä Pätkä-Johnsonin antama nimitys oli osunut kohdalleen ja otettu käytäntöön. Eversti oli laajasti ja monipuolisesti oppinut karhu, ja sillä oli sitäpaitsi yksinkertainen usko ihmiseen. Sen lapsellinen luottamus jokaisen hyvään tahtoon liikutti laajasydämisiä ja herkkätunteisia puunhakkaajia, kunnes he olivat sille yhtä helliä kuin lapsilauma pikku vauvalle. Eph Babcock sai hävetä, että arvostelukyvyttömän hämmästyksensä ensi hetkenä oli tavoitellut pyssyään.

"Eph", sanoi Pat Nolan, "jos sinä olisit vahingoittanut karvaakaan sen kekseliäästä ja luottavaisesta päästä, niin minulle olisi jäänyt tuskallinen velvollisuus ratkoa kupusi omalla hienolla kädelläni."

"Ja minä tunnustan, että olisin sen ansainnutkin, Paddy", vastasi androscogginilainen sävyisästi.

Jokainen oli riemastunut, paitsi Oulton. Hän pysyi loukkaantuneena ja ylenkatseellisena vaiti koko illan ja tuskin alentui vilkaisemaankaan karhun huvittavimpia temppuja. Mutta koko leiri tiesi, että hänen mielensä sittenkin oli karhuun kiintynyt.

Se oli suurenmoinen ilta Gallagherin leirissä. Eversti oli ensimäinen, joka väsyi ilakoimiseen. Sen myönsi jokainen luonnolliseksi asiaksi, sillä olihan karhu yksin suorittanut koko ohjelman. Nyt se, hyvin ravittuna ja onnellisena, halusi päästä nukkumaan, minkä se ilmaisi nuuskimalla joka nurkkaa etsiessään makuupaikkaa.

Karhun tuuheassa kaulakarvassa oli kulunut kohta, joka näytti, missä oli ennen ollut kaulahihna. Päällikkö teki sille uuden kaulavyön paksusta ohjaspätkästä ja vei sen kesynä ja lauhkeana pitkään vajaan, jota leiriläiset käyttivät pajana. Ladosta tuotiin suuri sylys olkia ja innokkaasti pöyhittyään sitä ympärilleen eversti laskeutui levolle ihan kuin tuhlaajapoika, joka on päässyt kotiin ja siitä iloitsee.

Seuraavana päivänä päällikkö antoi sen viisaan käskyn, että everstiä ei saisi laskea huoneeseen ennen päivällisaikaa. Tämän määräyksen syvämielinen tarkoitus oli säästää juhlaa varten jonkinlaista mielenkiinnon tuoreutta, jotta miehet paremmin pysyisivät huvitettuina ja olisivat vähemmän taipuvaisia nurisemaan tuoreen lihan puutetta. Koko aamun miehet, kuten tavallista sunnuntaisin ja vapaapäivinä, askartelivat veltosti kotosalla, pesten, paikaten, poltellen piippua, veistellen huoneessa tai kujeillen ulkona lumessa.