Part 6

Kun eversti päästettiin ulos heti aamiaisen jälkeen, ei mitään tällaisia kujeita ollut tekeillä; muutoin se epäilemättä olisi jäänyt kotiin leikkimään uusien ystäviensä kanssa. Huomatessaan siis, että siltä kiellettiin pääsy huoneeseen, tutki se huolellisesti ympäristön, säikäytti hevosia nuuskimalla äänekkäästi tallin ovella ja kompuroi sitten metsään.

"Kyllä se tulee tänne taas ennen pitkää", sanoi Gallagher. "Eversti ymmärtää etunsa, kun sitä on potkaissut tämmöinen onni!"

Ja Gallagher oli oikeassa. Hän ymmärsi miehiä ja everstejä. Puoliyhdentoista tienoissa aamulla, kun Eph Babcock ja Pätkä-Johnson painiskelivat juuri oven ulkopuolella, huomasivat he karhun ilmestyvän metsästä, raivatun alan ulommalta puolelta. Sehän ei ollut merkillistä, mutta sen liikkeissä oli jotakin niin omituista, että molemmat läähättävät taistelijat hellittivät otteensa kuin yhteisestä päätöksestä ja seisoivat suu auki. Heidän huudahduksensa houkuttelivat ulos koko leirin näkemään, mitä oli tekeillä.

"Silläpä vasta näyttää olevan lystiä yksikseen", mutisi Evan Morgan kynnykseltä.

"Ei se juuri yksinkään ole", korjasi päällikkö.

"Ei, se on kumma, jollei se ole iso siili, mikä sillä on siellä", venytteli Babcock.

"Ja se ajaa karhua takaa!" huusi Pat Nolan ällistyneenä.

Mikä olikin tavallaan totta.

Eversti hyppi ja puikkelehti hullunkurisesti puolelta toiselle, kuin jättiläismäinen, mutta kovin nuorekas koiranpentu julmistuneen siilin edellä, joka kulki hitaasti eteenpäin joka piikki pystyssä, kunnes näytti niin isolta kuin nelikon vetävä kori. Eversti perääntyi taloa kohti, ikäänkuin olisi tahtonut jakaa ystäviensä kanssa uuden leikkikalunsa, tämän omituisen, äkämystyneen pikku pedon, jonka se oli löytänyt metsästä.

"Se saa itsensä täyteen piikkejä", sanoi Pätkä-Johnson, "ja siinä sinulla on vasta homma, että saat ne irti, Tim. Hyvä on, että se on sinun karhusi eikä minun."

Tom Oulton näytti siltä, kuin tässä avautunut näköala ei olisi hänelle epämieluisa.

"Älä sure, Pätkä", vastasi päällikkö. "Tuo karhu ei ole mikään tyhmyri. Se tietää siileistä yhtä ja toista."

Tosiaankin eversti piti hyvin huolta, ettei mennyt liian lähelle siilin vaarallisia piikkejä. Se ojensi ensin yhden käpälän leikillisesti ja kiusoittaen, sitten toisen, ja tavoitti vihaista pikku elävää. Mutta se ymmärsi olla siihen koskematta.

Mitä siiliin tulee, katseli se ilmeisesti vihan vimmassa kiusaajaansa. Siili on sekä kovin peloton että tyhmä, ja kun se päättää mielessään mennä johonkin erikoiseen suuntaan, voi ainoastaan kuolema tai jokin syötävä kääntää sen toisaalle.

Tällä kertaa siili oli päättänyt marssia everstin suuntaan, toivoen epäilemättä, vastoin kaikkea todennäköisyyttä, saavuttavansa sen ja pistävänsä sen turkin piikkejä täyteen. Koska eversti peräytyi taloa kohti, joutui siilikin tänne päin vaaroista välittämättä. Palanen hyvin suolattua kalannahkaa saisi vanhan siilin, joka on elämässään kärsinyt enemmän tai vähemmän vastuksia, hyökkäämään vaikka kokonaista varustettua sotajoukkoa vastaan.

Vaara vältettiin kuitenkin tällä kertaa Jimmy Dillihuntin pikaisen väliintulon avulla. Everstin peräytyminen oli tuonut siilin jo noin viidenkymmenen jalan päähän talosta, kun äkkiä Jimmy Dillihunt, kimeästi huutaen juoksi rintamalle hiilihanko aseenaan. Lykäten hämmästyneen everstin syrjään, hän iski siiliä tarkasti tylpän kuonon päähän. Tuo pysty piikkimetsä kaatui maahan. Sätkäyttäen lyhyitä tanakoita jalkojaan siili kierähti ympäri kuolleena kuin kivi.

Eversti istahti kintereilleen ja silmäili Jimmyä ihaillen. Katsojista muut karjuivat hyväksymisensä valituin sanoin, joita on "kuitenkin enemmän tai vähemmän mahdoton julkaista. Jimmy otti maasta siilin hervottoman ruumiin, tarttuen varovasti sen aseettomiin etukäpäliin ja kantoi sen sisään.

"Siilistä tulee hyvää syötävää, kun se on oikein valmistettu!" sanoi hän voitonriemuisesti irvistäen, hävitessään omaan pyhäkköönsä.

Se oli tosin vain yksi siili, mutta erittäin iso ja lihava, ja Jimmy Dillihunt tiesi, kuinka se oli saatava riittämään pitkälle. Hän laittoi siitä soppaa, jossa oli runsaasti palleroita ja myös runsaasti, se on myönnettävä, hienoksi leikattua suolaista sianlihaa. Koska pienikin määrä siilinlihaa riittää antamaan paljon makua, maistui kaikki sianliha sopassa siilinlihalta, eikä kellään ollut syytä valittaa. Päivällinen oli ehdottomasti onnistunut.

Eversti kulki edestakaisin aterioivien takana ja lähenteli jokaista vuoron perään, mairitellen ja anoen herkkupaloja, joita kukin halukkaasti sille tarjosi. Vihdoin se tuli Sam Oultonin luo, jota se tähän asti kehoituksen puutteessa oli välttänyt. Tuli äänettömyys, kun kukin ihmetteli, mitä Tommy, tuo leppymätön tekisi.

Oulton katsahti everstin valtavaan, luottavaiseen päähän, jonka se oli tunkenut hänen kyynärpäänsä viereen. Hän epäröi, irvisti hyväntahtoisesti, mutta kömpelösti; sitten pyyhkäisi hihallaan kiiltävää suutaan, kohotti isoa kahvituoppiaan ja nousi päättävästi seisaalle.

"Herra Karhu ‒ tarkoitan, Eversti", sanoi hän, "toivotan teille oikein hauskaa joulua ja monta samanlaista! Te olette ainoa tosi herra tässä leirissä, sillä te olette ainoa koko joukosta, joka ystävällisesti muisti tovereitaan antamalla niille joululahjan."

Ja hän antoi Everstille rintaluun!