Part 4

Yö tuli äkkiä kuten aina näillä leveysasteilla, ja kuutamo lumosi pitkät mainingit niin tyyniksi kuin kuvastin. Koko yön valas ui edestakaisin kallion edustalla, kunnes sen liikkeiden muuttumaton yksitoikkoisuus alkoi hypnotisoida vankia, joka käänsi silmänsä kallioseinämään päin päästäkseen sen vaikutuksesta. Hän oli kuolemantuskassa, peläten vaipuvansa uneen uupumuksessaan ja putoavansa syvennyksestään. Hänen jalkansa olivat pettämäisillään hänen allaan, eikä komerossa ollut tilaa hänen istahtaa tai edes kyyristyä vähänkään mukavasti. Vihdoin epätoivoissaan hän päätti uskaltaa laskea jalkansa riippumaan yli reunan, vaikka vihollinen silloin voisi niihin ulottua, jos rohkenisi vielä yrittää tuollaista hurjaa hyppyä ilmaan. Heti kun hän istahti tähän asentoon, ui se lähemmäksi ja silmäili häntä sanomattoman ilkeästi. Mutta se ei yrittänyt uudistaa lentävää hyökkäystään. Gardner näki selvästi, että se ei halunnut toista samanlaista rajua yhteentörmäystä kallion kanssa.

Vihdoin tuo loputon yö sittenkin päättyi. Kuu oli jo kauan sitten hävinnyt kallion taa, kun taivaan samettimainen purppura alkoi ohentua ja jäähtyä, tähdet kalveta ja sammua. Sitten leimahti meren yli pilvettömän troopillisen aamunkoiton ääretön komeus, ja vetten välkkyvä pinta näytti kallistuvan aurinkoa vastaanottamaan. Gardner kokosi kaikki uupuneet voimansa kohdatakseen sen tulikokeen, jonka tunsi olevan edessään.

Paremmin siihen varustautuakseen hän riisui päältään kevyen takkinsa ja nuoranpätkillä, jotka löysi taskustaan, laski sen veteen ja liotti siellä perinpohjin. Valas tuli nuolena katsomaan, mitä hän puuhasi, mutta hän veti märän takkinsa ylös, ennenkuin valas ehti siihen tarttua. Hän tunsi, että tämä aate oli tosiaankin mainio keksintö, sillä pitämällä päätään ja ruumistaan hyvin märkinä, hän voisi kestää melkein mitä kuumuutta tahansa, ja kun samalla imeytyisi vettä hänen sisäänsä, saattoi hän toivoa edes hetkeksi torjuvansa janon tuottamaa ääretöntä tuskaa.

Mutta leppyvän kohtalon määräyksestä hänen koettelemuksensa oli pian päättyvä. Noin yhdeksän tienoilla aamulla alkoi jostakin saaren takaa kesken hiljaisuutta kuulua rämeätä, hidastahtista jyskytystä. Gardnerin korvissa se oli suloisinta soittoa. Pian hän oli kiskaissut yltään kevyen paitansa ja piteli sitä innokkain käsin. Vielä hetkinen ‒ ja vahva neljänkymmenen jalan moottorialus tuli näkyviin. Se oli noin sadanviidenkymmenen yardin päässä ja piti aika melua. Mutta Gardner karjui kovaa ja liehutti paitaansa ilmassa, ja niin hänen onnistuikin herättää aluksen huomiota. Se kääntyi kalliota kohti, mutta pian moottorin ääni lakkasi kuulumasta, ja se kääntyi taas poispäin. Luotsi oli huomannut Gardnerin vartijan.

Aluksessa oli kolme miestä. Eräs heistä puhutteli vankia.

"Mikä hätänä?" kysyi hän lyhyesti.

"Minä ammuin eilen tuon pedon poikasen", vastasi Gardner, "ja se murskasi veneeni ja ajoi minut tänne kalliolle."

Laivassa oltiin hetken aikaa ääneti, sitten kapteeni vastasi:

"Kuka vain etsii ikävyyksiä, löytää niitä tavallisesti alkamalla kujeilla 'murhavalaan' kanssa."

"Olen kyllä itsekin jälkeenpäin ajatellut, että tein erehdyksen", sanoi Gardner kuivasti. "Mutta se tapahtui eilisaamuna se, ja nyt olen melkein lopussa. Tulkaa ottamaan minut pois."

Laivassa pidettiin lyhyt neuvottelu. Sillä välin valas yhä jatkoi vahtikulkuaan kallion edustalla, ikäänkuin ei sellaisia laitoksia kuin neljänkymmenen jalan moottoriveneitä kannattaisi huomatakaan.

"Teidän täytyy pysytellä siellä vielä vähän aikaa", huusi kapteeni, "kunnes käymme hakemassa satamasta valaskiväärin. Meillä on kyllä iso pyssy täällä, mutta on liian uskaliasta käydä semmoisella valaan kimppuun, sillä jos emme ensi laukauksella tee siitä loppua, pirstoo se tämän aluksen kymmenessä sekunnissa. Tunnin päästä palaamme ‒ älkää siis hätäilkö."

"Kiitoksia!" sanoi Gardner, ja laiva hävisi kaukaa kaartaen saaren taakse.

Vangitulle miehelle tämä tunti tuntui kauhean pitkältä, ja hänellä oli syytä siunata viileätä likomärkää takkiaan, kunnes hän taas kuuli moottoriveneen jyskytystä vankilansa takaa. Tällä kertaa se heti tultuaan näkyviin suuntautui suoraan valasta kohti. Gardner näki sen sulavasti liukuessa yli tyynen ulapan, että sen kokassa oli omituinen ampuma-ase ‒ jonkinlainen lyhyt, isosuinen kivääri, jota voi tapin varassa kääntää. Valas huomasi nyt, että alus laski suoraan sitä kohden. Se pysähtyi väsymättömässä vartiokulussaan ja silmäili laivaa uhmaten, epäröiden, tehdäkö hyökkäys vai eikö.

Laiva peruutti potkureillaan, kunnes se pysähtyi, kapteenin samalla tähdätessä keulassa olevalla aseella. Valtava laukaus kajahti. Hirviö lennätti itsensä puoleksi ylös vedestä ja putosi sitten takaisin hirveästi läiskähtäen. Hetken se kieppui hurjana puoliympyrässä, sitten ryntäsi päin kalliota, törmäsi sitä vasten ja painui hitaasti rantakarille noin kahden sylen syvyyteen.

"Onko vettä runsaasti kallioonne asti?" kysyi kapteeni laivan hitaasti lähestyessä.

"On kyllä", vastasi Gardner kompuroiden kankeasti alas komerostaan seistäkseen valmiina kiipeämään kannelle.

Hämäränpeikko.

Risteillessään purppurahohteisessa iltahämyssä tuuhealehtisten varjostavain oksain alla hämäränpeikko ajatteli yksinomaan hyttysiä. Kultaisen kesäpäivän pitkät hiljaiset hetket se oli nukkunut hauskasti riippuen käyristyneen laudan reunasta korkealla vanhan ladon varjoisan kurkihirren alla tuolla niityllä. Siellä oli samalla tapaa riippunut muitakin ruskeita lepakoita sen vieressä pitkien käyrien kynsiensä kannattamina ja samoin kuin sekin kainosti kietoutuneina kokoontaitettujen siipiensä tummaan silkinhienoon kalvoon. Se oli yökköjen yleisesti suosima makuusuoja, tuo hämärä katonharjan alusta, sillä käyristyneen laudan reuna oli sopiva paikka, mihin voi itsensä kiinnittää; sentähden siellä oli suvaittu jonkun verran ahtautta. Kerta toisensa perästä joku lepakoista oli tuntenut olevansa likistyksissä ja herännyt, vikissyt ja pistänyt sivukumppaniaan siipensä luisella kyynärpäällä ja toruskellut tyytymättömänä heikolla äänellä ‒ heikolla, mutta ohuen karkealla ja narisevalla äänellä, joka kuului siltä kuin olisi vetänyt kellorämää käyntiin.

Peikko itse oli sattunut roikkumaan rivin äärimmäisessä päässä, lähinnä päädyn leveätä rakoa, josta pääsi suoraan ulkoilmaan, ja oli useasti ollut vähällä irtautua orreltaan, joten sen osalle oli joutunut tavallista enemmän heräilemistä, tungeksimista ja kellonnarinaa. Kerran tai pari se oli tämän tavattoman valveillaolon aikana häiriintynyt nähdessään ison rotan, joka vaanien hiiviskeli pitkin paksua hirttä sen alla ja kiiluili ylös sitä kohden armottomilla lasimaisilla silmillään. Se inhosi rottia, mutta tietäen olevansa hyvässä turvassa tämän ulottuvilta se ei ollut hätääntynyt. Oli vain kietoutunut siipiinsä ja nukahtanut jälleen vielä vihollisen katsellessakin. Niin oli päivä sittenkin kulunut aika hauskasti.

Iltapäivän tultua se oli herännyt useita kertoja, kavunnut lepatellen päätyraon luo ja tarkastellut ilmaa, kunnes vihdoin, kun aurinko oli melkein painunut matalain kukkulain taa joen toiselle puolelle, se oli tunkeutunut raosta läpi ja sukeltanut kultasinipunervaan hämärään. Kymmenessä minuutissa makuusuojan kaikki muutkin asukkaat olivat sitä seuranneet, ja vanhan ladon kurkihirren alusta oli jäänyt tyhjäksi.

Kummannäköinen olento se oli, tuo pieni ruskea yölepakko ‒ linnun ja hiiren ja peikon sekoitus, hullunkurinen ja kuitenkin kaamea ‒ melkein kuin pikku paholainen, joka torkkui auringonvalon hetket ja heräsi iltahämärissä oikullisiin, kummallisiin toimiin. Sen mitätön ruumis, joka oli erinomaisen hienon, lyhyen, ruskean karvan peitossa, riippui kahden suunnattoman ison pikimustan kalvosiiven välissä. Tämä kalvo, joka oli joustavampi kuin paras kumi, oli pingotettuna tavattoman pitkiksi kehittyneiden käsivarren- ja sormenluiden päälle kuin silkki sateenvarjon kehykselle. Molemmat siivet yhtyivät hännän puolella ja liittyivät myös hentoihin takajalkoihin polveen asti, joka näytti kääntyvän väärään suuntaan. Tukevien lapaluiden välissä oli omituinen, pieni, muodoton pää ‒ pystynenä, kummallisen leveä ja väärä suu, isot litteät korvat ja pienet helmimäiset ilkeästi välkkyvät mustat silmät.

Niin kömpelö ja eriskummainen kuin hämäränpeikko olikin heiluessaan orressaan tai kiivetessään ylös lautaseinää, esiintyi se heti, kun oli pujahtanut illan hämyyn, perin ketteränä, vaikka yhä vielä fantastisena olentona. Kun sillä oli niin laajat ja notkeat siivet, ettei mikään samanpainoinen lintu vetänyt sille vertoja, olivat sen liikkeet ilmassa ihmeellisen nopsat. Lentäen täyttä vauhtia suorassa viivassa se saattoi yhtäkkiä pudottautua kuin kivi tai ampua ylöspäin kohtisuorasta entisestä suunnastaan kuin heittokoneen lennättämänä. Pyörryttävä ja hämmentävä risteileminen tuntui olevan sen luontainen kulkutapa, ja se osasi väistää niin, että tuotti häpeää varpushaukallekin. Ja se olikin hyvä asia, sillä se pyydysti liiteleviä, tanssivia hyttysiä ja muita nopeakulkuisia hyönteisiä, ja äkkiä kimppuun hyökkäävät pöllöt olivat sen erikoisia vihollisia. Tänä iltana sen ladellessa tuoksuavien puiden ympärillä veden reunalla oli ilma, jossa ei tuulenhenkeäkään tuntunut, täynnä hyönteisiä ‒ hyttysiä, varhaisia yöperhosia ja ensimäisiä harhailevia turilaita. Nälkäinen kun oli, se ahmi kaikki, mitä näki. Mutta illan pimetessä, kun jo pahin nälkä oli poissa, kävi se nirsommaksi. Se antoi monen helposti saatavan herkkupalan luiskahtaa aivan huuliltaan ja huvikseen lepatteli pyydystäen jotakin melkein saavuttamatonta. Kerran tarkalla näköaistillaan huomatessaan korkealla lentävän perhosen kaukana puunlatvain yläpuolella vaaleata sinipunervaa taivasta vasten se ampui ylöspäin nopeana kuin ajatus, sieppasi saaliin aivan liitelevän yökehrääjän nokan alta ja hävisi, ennenkuin pettynyt lintu kykeni tajuamaan, mikä sen edelle oli ehtinyt. Toisen kerran pudottautuen kuin luoti se tempasi turilaan taipuvalta ruohonkorrelta, herättäen raivoisaa katkeruutta päästäisessä, joka oli vaaniskellut hyönteistä ja juuri aikonut hypätä sen kimppuun. Luultavasti peikon silmät, joille hämy oli kirkas kuin kristalli, olivat huomanneet hiiviskelevän päästäisen ruohikossa, ja sille tuotti kai omituista iloa temmata tältä saalis. Itse vanhat tornipääskysetkin joskus pettyivät tällä tavoin, kun eksyttävä varjo liihoitteli niiden ohi ja jo melkein saavutettu perhonen salaperäisesti hävisi.

Kun sinipunerva valo sammui taivaalla, jätti hämäränpeikko niittynsä ja lensi myötävirtaa kentän ja pensasaidan yli tilavaan puutarhaan, missä tuuheiden puiden keskellä oli nurmea ja kukkalavoja ja avarakuistinen talo. Täällä lempeä kesäyö loihti esiin huumaavaa tuoksua kasteen kostuttamista ruusuista ja leukoijista, japanilaisista liljoista ja höysteisistä neilikoista, ja tänne hunajantuoksun houkuttelemina yöhyönteiset riensivät parvittain. Pitkin leveätä käytävää puutarhan perällä veden rannalla kasvavien puiden alla kävelivät muuan mies ja tyttö edestakaisin, tytön valkoisen hameen vienosti hohtaessa varjojen keskellä.

Tässä miellyttävässä paikassa liittyi peikon seuraan toinen pieni ruskea yökkö, naaras, kenties sen aviokumppani, ainakin sen leikkitoveri. Se ei vielä ole kyllin ilmaissut yksityiskohtaisia salaisuuksiaan ja kotitapojaan, jotta kykenisimme tässä kohden väittämään mitään varmaa. Vähän aikaa nuo kaksi näyttivät joutessaan pistävän ilmassa tanssiksi kierrellen toistensa ympäri, ylitse ja alitse ja kerran toisensa perästä äkkiarvaamatta lentäen erilleen pitkille pyörryttäville retkille yhtyäkseen erehtymättä taas jossakin kohtauspaikassa yläilmoissa.

Naaras lensi vähemmän kevyesti, vähemmän oikullisesti kuin peikko itse; ja jos joku olisi sen nähnyt läheltä ja hyvässä valossa, olisi hän huomannut, että niin leikkisä kuin se olikin, oli se mitä uskollisin ja hellin pikku äiti, joka kantoi mukanaan kahta pienokaistaan kaikessa karkelossakin. Jollakin omituisella tavalla pienokaisten onnistui niin varmasti pidellä kiinni sen kaulasta, ettei vinhimmissäkään pyörähdyksissä, huimimmissakaan äkkilennähdyksissä niillä ollut vaaraa pudota. Mutta varmaan se oli vilkkaanpuoleinen kokemus poikasille, jotka olivat vielä niin nuoret, ettei niitä uskaltanut jättää kotiin latoon, missä vaaniva hiiri saattoi ne löytää.

Kesken niiden leikkiä lennähti jostakin kaukaa laajasiipinen äänetön olento niiden kimppuun. Kaksi tavattoman isoa, ihan pyöreätä silmää kiilui räpäyttämättä, kalpeahohteisina niitä kohden, ja suunnattomat kynnet, ilkeästi kourien, tuijottivat niitä suunnalta ja toiselta hirveän hiljaisuuden vallitessa. Sekä peikon että pikku äidin onnistui päästä näitä kourivia kynsiä pakoon; niin salamannopeasti ne väistyivät, että pöllön hyökkäys tuntui puhaltaneen ne kuin lehdet syrjään. Silmänräpäyksessä ne hävisivät syvälle oksien keskelle, ja pettynyt pöllö viuhtoi eteenpäin hakemaan vähemmän petollista saalista.

Muutaman hetken kuluttua yököt lepattivat taas esille. Mutta vaikka ne eivät olleetkaan masentuneet, ymmärsivät ne, että varovaisuus oli tarpeen vihollisen vielä ollessa lähitienoilla. Siksi ne siirtyivät leikkimään puutarhan alapäähän, missä mies ja tyttö kävelivät, ja alkoivat kierrellä ja tanssia näiden muihin mietteisiin kiintyneitten ympärillä. Ihmisolennot olivat niiden mielestä vaarattomia ja oikein hyödyllisiäkin pöllöjen pelättimenä.

Äkkiä, peikon hämmästykseksi, tyttö kirkaisi heikosti ja kietaisi joutuin kevyen silkkihuivinsa kauniin päänsä ympärille.

"Ai", huudahti hän hermostuneesti, "tuossa on taas tuollainen kauhea yökkö, joka pyrkii hiuksiini!"

Mies nauroi hiljaa ja veti hänet itseään lähemmäksi.

"Pieni hupakko", sanoi hän, "ei yökköä saisi viekoitelluksi _sinunkaan_ tukkaasi! Sillä on niin huono maku, että se pitäisi tukkaasi erittäin vastenmielisenä."

"Mutta saattaisihan se vahingossa eksyä sinne", väitti tyttö silmien pelokkaina seuratessa miehen käsivarren suojasta kahden tanssivan varjon liikkeitä. "Tiedäthän, että ne ovat melkein sokeita. Ja kun olin pikku tyttö, kertoi hoitajani, että jos joskus yökkö pääsisi hiuksiini, ne täytyisi leikata kokonaan pois, sillä se olisi niin sotkeutunut niihin, ettei sitä millään keinoin saisi irti."

"Hoitajasi on nähtävästi tiennyt tavattoman paljon asioita, joissa ei ole perää", vastasi mies. "Säästät itseltäsi paljon huolta kesä-iltoina, rakkaani, jos pidät mielessäsi, että yököt ovat mahdollisimman kaukana sokeudesta. Ne ovat uskomattoman tarkkanäköisiä, eivätkä koskaan mene harhaan, vaan lentävät ja väistävät tarkemmin kuin mikään lintu. Kumpainenkin noista pikku veijareista osaisi temmata hyönteisen pienen miellyttävän nenäsi päältä hipaisemattakaan sinua siivellään."

"Vai niin!" sanoi tyttö huokaisten helpotuksesta. "Mutta minä en niistä sittenkään pidä. Jospa ne menisivät pois!"

"Niinkuin koko maailma, ne rientävät täyttämään pienimmänkin toivosi", vastasi mies naurahtaen taas, sillä tytön lausuessa viime sanat sekä peikko että sen leikkitoveri liitelivät pois ja hävisivät puitten latvain sekaan.

Se ei johtunut siitä, että ne olisivat ymmärtäneet ihmiskieltä tai että niiden herkät hermokeskukset olisivat saaneet kaukovaikutteisen viestin tytön kauhuntunteesta. Ei ollenkaan. Syynä oli yksinkertaisesti se, että pikku äiti oli väsynyt kaulassaan riippuvien vauvojen painosta ja lentänyt etsimään turvallista oksaa, jonka varaan ne voisi kätkeä muutamaksi hetkeksi.

Korkealla erään hongan tummassa latvassa sai kuppimaisesti kovertunut ontelo haaraantuneessa oksassa pideltäväkseen nuo kaksi pienokaista, jotka jonkin äidiltä saamansa ohjeen mukaisesti litistivät pienet olentonsa puun kuorta vasten pitäen kiinni sen karheudesta. Siellä niitä ei voinut mikään vaara uhata, tuumi pieni äiti. Niin se jätti ne lepuuttaakseen siipiään vielä jonkun hetken vapaassa lennossa ja nauttiakseen taas muutaman hyttysen ja perhosen. Peikko oli katsellut, kuinka toinen pani pienokaisensa oksalle, ja lensi nyt kevein mielin yhdessä sen kanssa hankkimaan muonaa kukkalavoilta.

Tuskin viisi minuuttia ne olivat olleet poissa, kun pikku emo äkkiä sai päähänsä, että vauvat kaipasivat sitä. Korkeassa kaaressa se nopeasti kiiti takaisin männyn latvaan, ja peikko, epäröityään hetken, seurasi sen kintereillä.

Sattumalta oli muuan kärppä, julmat silmät punaisina raivosta ja verenhimosta, pyydystämässä samassa hongassa. Se oli juuri kadottanut oravan jäljet, jota oli seurannut niin läheltä, että oli jo pitänyt sitä omanaan. Se oli jo melkein kuvitellut hampaittensa olevan pienen raksuttajan kurkussa, kun jonkin yöllisen ihmeen kautta ‒ villieläinten maailmassa yö on ihmeitä täynnä ‒ saalis ja jäljet hävisivät. Se oli tapahtunut hongassa, ja raivoisa metsästäjä juoksenteli kaikkialla puussa kadonneita jälkiä hakemassa päättäen olla antamatta sisustaan perään. Se juoksi notkeana ja vinhana kuin käärme pitkin sitä korkeata oksaa, jonka erääseen uloimpaan haarukkaan pikku yökkö oli jättänyt pienoisensa.

Hämäränpeikko ei koko lyhyenä elinaikanansa ollut joutunut todelliseen erimielisyyteen minkään pelottavamman kuin suuren yöperhosen tai turilaan kanssa. Se tiesi hämärästi, mikä vastustamaton ja kauhea hirviö oli tuo pitkä tumma hahmo oksalla; kuitenkaan se ei epäillyt. Kärppä sai kummakseen vasten naamaansa ankaran sivalluksen kovasta siivenkärjestä. Heikosti kiljahtaen se hyppäsi ylöspäin puolet mittaansa haukkaamalla tavoittaen röyhkeätä rauhanrikkojaa. Mutta sen pitkät valkoiset hampaat tapasivat vain ilmaa, ja se oli vähällä menettää tasapainonsa. Toinnuttuaan, raivosta puuskuen, se näki takanaan, melkein ulottuvillaan tumman pienen lepattavan varjon, joka näytti ryömivän oksaa pitkin kuin haavoittunut yökehrääjä. Vetäen itsensä koukkuun yhtä notkeasti kuin ankerias se syöksyi tulenliekin tavoin röyhkeän pienen varjon kimppuun. Mutta juuri silloin varjo hävisi, ja muutaman jalan päässä oksan alapuolella se näki hämäränpeikon rauhallisesti lentelevän edestakaisin. Kärpän kapeaväliset silmät hohtivat kuin palavat hiilet, ja se kiristeli pitkiä valkoisia hampaitaan häpeästä, kun oli joutunut kurjan yölepakon ivattavaksi. Mutta sillä välin oli pieni äiti rauhassa korjannut taas kaulalleen lystilliset vauvansa ja liidellyt niiden kanssa tiehensä pimeyden halki. Toistaiseksi se oli saanut kyllikseen tämäntapaisesta vallattomuudesta; nyt se ajatteli vain, että oli vietävä pienoiset turvalliseen soppeensa ladon katon alle, missä saisi niitä imettää, nuolla niiden silkkistä karvaa ja puhdistaa niiden hentojen pikku siipien hienoja kalvoja kuljettamalla niitä varovasti huultensa välissä.

Jäätyään taas yksikseen hämäränpeikko, kenties kiihtyneenä ja uhkarohkeana onnistuneesta seikkailustaan kärpän kanssa, joutui kohta uuteen kokeeseen. Aivan talon edessä se ajoi takaa suurta perhosta, joka lensi uskomattoman nopeasti. Kovassa hädässään tämä kiiti avoimesta ikkunasta pimeään huoneeseen. Peikko seurasi rohkeana. Se sai pakolaisen kiinni, kun tämä löi kattoa vasten. Samassa hetkessä palvelija sulki ikkunan. Sitten, huomaamatta tunkeilijaa, hän meni ulos ja sulki oven.

Luullen pääsevänsä ulos yhtä helposti, kuin oli tullut sisään, lensi peikko kiivaasti kalpeavälkkeistä lasia vastaan. Se huumaantui hiukan ja hämmästyi aika lailla. Uudelleen ja vielä kerran se koetti läpäistä kovaa, näkymätöntä estettä, mutta ei sokeasti eikä kauhusta kiihkeänä, kuten lintu olisi tehnyt. Sillä pysyi pää selvänä tässäkin säikähdyttävässä ja odottamattomassa kohtauksessa. Sen tarkka näkö erotti ensi hämmästyksestä saadun täräyksen perästä lasin sen takaisesta ilmavasta tilasta, ja tyynesti se luopui yrittämästä mahdotonta. Sitten se rupesi tarkasti tutkimaan huoneen joka loukkoa ja nurkkaa, mutta niin täsmällinen se nytkin oli näkönsä ja lentonsa puolesta, että vaikka huone oli täynnä kaikenlaisia pikkukatuja, ei sen siipien liike häirinnyt mitään. Se meni joka huonekalun alle, joka kuvan taakse ja tutki väsymättömän huolellisesti tulenvarjostimen, joka oli kesäksi pantu takan eteen. Tämän puuhansa ohella se löysi odottamattoman paljon erilaisia hyönteisiä eikä suinkaan ollut niin hätääntynyt, ettei olisi ahminut joka makupalaa, mikä sen osalle sattui.

Yö kului tähän tapaan tosin hieman levottomasti, mutta ei yksitoikkoisesti. Kun aamuhämärä hiipi ikkunasta sisään ja väri alkoi palata loistavien kurjenpolvien kukkalavoille, silloin peikko heitti turhan haeskelunsa, vaikka ei suinkaan epätoivoisena. Päivä oli sille makuuaikaa. Ripustautuen mukavasti raskaiden verhojen laskokseen huoneen toisessa päässä se nukahti yhtä filosofisen rauhallisena, kuin jos olisi ollut laudallaan vanhan ladon katonharjassa.

Muutamia tunteja myöhemmin kaksi sisäkköä tuli huoneeseen alkaen sitä siivota. Silloin he ottivat alas verhotkin. He puistelivat niitä huolimattomasti, ennenkuin taittoivat ne kokoon, ja heidän kauhukseen putosi niistä esille hämäränpeikko.

Nähdessään tämän hirviön, joka oli melkein neljä tuumaa pitkä, he päästivät kimeän kirkunan, ja sen kuultuaan riensi sinne sama mies, joka oli kävellyt puutarhassa tytön kanssa edellisenä iltana. Hänellä oli ratsastushousut jalassa ja kintaat käsissä. Vasta puoleksi valveilla ja kovin suuttuneena siitä, että oli näin häikäilemättä herätetty, istui peikko matolla siivet puoleksi levällään pienten mustien silmien säihkyessä. Se ilmaisi mielipiteensä tytöille niin kiivaasti, kuin vain kykeni, ja tämä kuului vähän siltä, kuin olisi vedetty hyvin isoa ja hyvin puutteellisesti öljyttyä taskukellorämää.

"Hyvänen aika, Jane", huudahti mies, "luulin että olitte Gracen kanssa kaivanut esille ainakin virtahevon, kun nostitte niin kamalan äläkän! Luuletteko, että tämä pieni yökkö-raukka aikoo syödä teidät?"

Hän kumartui ottamaan peikon lattialta, mutta pikku veitikka sähisi niin kimakasti häntä vastaan ja puraisi häntä niin uhmaavasti, että hän iloitsi paksuista kintaistaan. Palvelijattaret tirskuivat.

"Näettekös, herra?" sanoi Jane rohkeasti. "Kyllä se söisi meidät, jos saisi; se on niin villi."

"Se on tosiaankin urhea pikku paholainen", vastasi mies nostaen sen varovasti kinnaskourassaan ja vieden sen ikkunalle.

Peikko oli nyt ihan hereillä, ja sen "kellonveto" oli kiukusta rämeätä, kun se oli vangittuna miehen kädessä. Ikkunan ääressä mies laski sen vapauteen. Täysi päivänpaiste häikäisi sitä, mutta sulkien silmänsä hiuskarvan levyiseksi raoksi, se erotti maiseman aivan selvästi. Silmänräpäyksessä se heittäytyi ilmaan, ja seuraavassa se jo lenteli lähimpäin puunoksien keskellä. Pysytellen niin tarkoin kuin mahdollista puitten välissä se suuntasi matkansa veden rannalle ja sitten ketojen yli vanhalle ladolle. Parin minuutin kuluttua se levollisesti ripusti itsensä nukkuvien kumppaniensa viereen katonharjan lämpimään ruskeaan hämyyn.

Tavallisissa oloissa peikko nyt olisi jäänyt nukkumaan iltaan asti. Mutta tämän vuorokauden oli kohtalo säätänyt sille monivaiheiseksi. Kapealla ylimmäisellä orrella, muutaman jalan päässä alapuolellaan, se huomasi eilisiltaisen leikkitoverinsa, pikku äidin kahden lapsensa kanssa. Tämä oli laskenut ne hirren sileälle pinnalle siksi aikaa, kun itse järjesteli ulkoasuaan, mikä puuha on yhtä tärkeä yökölle kuin hienoimmalle kissalle. Hämmästyttävän taitavasti se raappi korviensa taustoja kynsiin päättyvillä siivillään ja kampasi karvoja ruumiinsa näennäisesti saavuttamattomissa osissa. Sitten se otti siipiensä kalvot, ensin toisen ja sitten toisen, oikoi ne, tarkasti niitä, veti ne hampaittensa välitse ja nuoli niitä, kunnes ei enää voinut syntyä epäilystäkään niiden puhtaudesta.

Tämän puuhan aikana lensi muuan pääskynen savipesästä räystään alta vinhasti kattoa kohti ajaen takaa isoa sinipunervaa mehiläistä. Epätoivoinen hyönteinen vältti takaa-ajajansa juuri kurkihirren alla ja syöksyi alaspäin orren ohitse melkein sipaisten pieniä yökköjä mennessään. Pääskynen lensi huolimattomasti sen perästä ja teki enemmänkin kuin vain hipaisi noita pieniä kömpijöitä. Se näet riipaisi niitä niin kiivaasti, että ne luisuivat pois orrelta. Vielä lentoon oppimattomina ne kuitenkin levittivät hennot siipensä ja putosivat lepatellen kuin kaksi kuihtunutta tammenlehteä lattiaan.