Part 3
Tuokion verran ilves sokaistuneena kynsi joutsenta repien siitä irti vahvoja valkoisia sulkia ja viiltäen ammottavia haavoja sen rintaan ja reiteen. Mutta tätä kesti vain lyhyen hetken. Nolattuna ja tukehtumaisillaan se hellitti otteensa ja pulikoi pinnalle. Sen ryömiessä ylös karille molemmat linnut olivat heti jälleen sen kimpussa. Mutta ilveksessä ei enää ollut rahtuakaan taistelunhalua. Sen ei ollut ensinkään nälkä, eikä se välittänyt joutsenista, vaan tahtoi päästä johonkin päivänpaisteiseen, rauhalliseen paikkaan itseään kuivaamaan. Äänekkäästi sylkien, pää kyyryssä olkain välissä, korvat luimussa, hännän töpö lujasti painettuna pörröisten koipien väliin se pakeni häpeällisesti oikeasta siipien, nokkain ja kirkumisten helvetistä.
Kun ilves lopulta ei enää ollut saavutettavissa, oikaisivat molemmat joutsenet itsensä täyteen pituuteensa, levittivät siipensä mahdollisimman laajalle ja toitottivat käheän varoituksen kaikille rauhanhäiritsijöille. Sitten ne kiiruhtivat takaisin pesälle, jota osasivat niin hyvin varjella. Emälintu, nähtävästi tuntematta haavojaan, ryhtyi jälleen hautomiseensa pehmeästi kurnutellen kuoriville pienokaisille, kun taas koiraslintu tyynenä, kuin ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa olisi tapahtunut tai koskaan saattaisi tapahtua, asettui puhdistelemaan sotkeutunutta, lumihohteista höyhenpukuaan.
Meren tiikeri.
Halki laajojen, hiljaisten punavihreiden maininkien, joiden harjaa lempeä tuulenhenki heikosti väreilytti, uiskenteli emovalas tyytyväisenä poikasen pysytellessä aivan vieressä. Vähän väliä pikku valas hankasi itseään emoa vastaan ikäänkuin arkaillen noita valtameren aavoja ja vaarallisia ulapoita ja etsien suojaa emon lyhyen, voimallisen pyrstön takaa. Ja vähän väliä emovalas, joka on villin luonnon huolellisimpia ja uutterimpia äitejä, veti poikasensa isolla pyrstöllä hyväillen kylkeänsä vasten tai kääntyen puoleksi ympäri kosketti sitä kysyvästi suunnattomalla pyöristetyllä kuonollaan.
Tämä iso miekkavalas eli "murhavalas", joksi joku merimies tai kalastaja, joka olisi sen sattunut näkemään, olisi sitä nimittänyt, oli hyvinkin yhdeksäntoista tai kaksikymmentä jalkaa pitkä. Sen olisi kaikista muista valas- ja pyöriäissuvun jäsenistä heti voinut erottaa suunnattoman selkäevän nojalla, joka ei ollut paljoa alle viiden jalan korkuinen ja kohosi suorana sen leveästä, mahtavasta mustasta selkäkaarteesta, ja lisäksi oli sillä tuntomerkkeinä kaksi hyvin huomattavaa valkoista juovaa mustassa kyljessä ja selväpiirteisenä näkyvä, kellahtava maha sen laiskasti vieriessä aallokon rinteellä. Nämä kaikki olivat vaaran merkkejä, jotka olisivat panneet asiantuntijan olemaan varuillaan.
Valaan poikasella ei ollut juuri syytä tuntea pelkoa, niin kauan kuin se pysyi emon läheisyydessä. Sillä tämä valaista vinhavauhtisin ja julmin ei pelännyt mitään muuta uivaa kuin jättiläisserkkuaan potovalasta. Vaikka vain kahdenkymmenen jalan pituinen, saattoi se pelkän vimmansa nojalla tehdä hengenvaarallisia hyökkäyksiä suurta eli "oikeata" valasta vastaan, joka oli noin neljä kertaa sen pituinen ja monin verroin kookkaampi. Ihmistä sen olisi ehkä ollut syy peljätä, jos se olisi koskaan joutunut tämän mahtia kokemaan, mutta kun se oli rasvasta köyhä, ei sen suku koskaan ollut houkutellut ihmistä näin vaivaloiseen ja vaaralliseen pyydystämiseen. Haikaloja tosin oli sen kokoisia tai siitä voiton viepiäkin, mutta ei ainoatakaan sen vertaista julmuudessa, nopeudessa ja oveluudessa. Huolettoman tyytyväisenä se siis uiskenteli pitkin suloista, rauhallista merta, välittämättä hyrskyistä keltaisten kallioiden ympärillä oikealla puolella tai valtameren tyhjistä avaruuksista vasemmalla. Mikäli aikaa jäi poikasen lapsellisen sulon tarkkaamiselta, sen se käytti tähystelläkseen läpikuultavaan syvyyteen allaan; siellä piileskeli suuria mustekaloja ja muita velttoja merenpohjalla eleskeleviä kaloja, joita sen oli tapana saaliikseen pyydystää.
Äkkiä se sukelsi päästämättä muuta ääntä kuin kovan, imemistä muistuttavan kohinan, kun vedet sulkeutuivat sen yli. Kaukana alhaalla hämärässä se oli havainnut kalpean, sätkivän olennon. Se oli meripolyyppi, joka älyttömästi oli jättänyt tavallisen kotinsa pohjakallioiden välissä ja lähtenyt etsimään uusia ruokamaita. Ennenkuin se ehti yrittääkään paeta, joutui se surmaajan suurten leukojen vangiksi. Hetken aikaa sen kahdeksan pitkää tuntosarvea kiemurteli epätoivoisesti tavoitellen vangitsijansa huulia. Sitten ne hävisivät yhdellä nielaisulla sisään vedettyinä. Tämän jälkeen valas ui rauhallisesti takaisin päivänpaisteiselle pinnalle, kohdaten puolitiessä levottoman poikasensa, joka ei ollut kyennyt kyllin nopeasti seuraamaan emoa tämän salamantapaisessa sukelluksessa. Emo ei ollut viipynyt kahta minuuttia poissa eikä hetkeäkään näkymättömissä, mutta pienokaisen vaisto varoitti sitä, että lempeä sininen alkuaine, missä se asui, oli vaaroja täynnä.
Meripolyyppi, vaikka isoa lajia, oli ollut vain suupala suurelle tappajalle, vain kiihoitin sen suunnattomalle ruokahalulle. Se matkasi nyt eteenpäin tutkien tarkemmalla silmällä syvyyksiä. Silloin veden syvä sinivihreä väri alkoi vaihtua vaaleammaksi kirkkaanviheriäksi, missä rivi vasta muodostuvia kareja kohosi noin kolmenkymmenen jalan päähän veden pinnasta ja hohti auringossa. Tässä makasi päivää paistattamassa leveä, litteä, yökköä muistuttava olento, jonka siipievät olivat yhteensä kaksitoista jalkaa pitkät ja häntä kuin piiska. Sen kylmät, liikkumattomat silmät tuijottivat ylöspäin ja huomasivat surmaajan ruumiin hitaasti pintaa halkomassa. Tuskin huomattavasti liikauttaen mustia siipiään se luiskahti karilta ja sukelsi turvaa etsien syvyyksiin.
Mutta tuo jättiläismäinen rauskukala ei ollut osannut kyllin nopeasti ja liukkaasti välttää vihollisensa silmää. Taas valas sukelsi välittämättä liikkua ääneti tällä kertaa, ja niin nopeasti se meni, että sen leveät suoraan ylöspäin kohoavat evät piestessään vettä synnyttivät äänen, joka kuului koko matkan rantaan asti. Valas painui alas luotisuoraan. Rauskukala näki sen tulevan ja joutui kauhun valtaan. Se ryntäsi sivulle ja kohta taas ylöspäin komeassa loivassa kaaressa. Rajulla voimallaan se sinkautti koko tärisevän ruumiinsa korkealle ilmaan, missä se kääntyi ja hetken roikkui mustana lepattaen, ikäänkuin sen silmitön kauhu olisi ajanut sen valtaamaan uuden alkuaineen. Hermostuneesta valaanpoikasesta se oli kamala kummitus, joka peitti auringon. Mutta tämä kiivas retki ilmaan kesti vain sekunnin tai pari ja oli yhtä turha kuin lyhytaikainen. Kun litteät mustat siivet painuivat hurjasti läiskähtäen takaisin veteen, kohosi takaa-ajava valas melkein niiden alta, tarttui niihin ja veti ne syvyyteen. Siitä ei sukeutunut taistelua, rauskukala kun oli voimaton mahtavan vastustajansa edessä ‒ vain lyhyen hetken sokea vimmattu temmellys vaahtoavissa hyrskyissä ja sitten laajeneva punainen jälki vihreässä meressä.
Tämä oli täysin riittävä ateria sellaisellekin ruokahalulle kuin valaan, ja monet hylätyt rippeet hajaantuivat ja painuivat ruuaksi lukemattomille siivousta tekeville ravuille, jotka piileskelivät ruokojen välissä ja vajonneiden karien onteloissa. Valas jäi noin puoleksi tunniksi paikoilleen kieriskellen tyytyväisenä kirkkaassa vedessä salakarin yläpuolella, hoidellen ja hyväillen pienokaistaan ja sulatellen ateriaansa. Sitten se hitaasti jatkoi matkaansa, mutta kaartaen rantaa kohden, kunnes ei ollut kuin noin puolen penikulman päässä äkkijyrkkäin saarten ja rikkonaisten niemekkeiden ketjusta, joka reunusti tätä vaarallista rannikkoa. Nyt oli ihan keskipäivä, ja auringonvalo, jota ei pilvikään himmentänyt, langetessaan melkein kohtisuoraan meren pintaan näytti pohjan olevan hämmästyttävän kaukana. Noin puolivälissä tätä läpikuultavaa hohtoa uiskenteli suuri mustekala kaikessa rauhassa. Sen kapea, suippeneva ruumis oli noin kuuden jalan pituinen ja ehkä kaksitoista tai neljätoista tuumaa poikkimitaten leveimmältä kohdaltaan, joka oli pää. Muodottomasta päästä lähti, työntyen ulos melkein kuin lehdenvarret porkkanasta, kimppu tuntosarvia, kymmenen luvultaan ja melkein ruumiinmittaisia. Tuntosarvet samoin kuin ruumis olivat vaaleata, likaista kellahtavanharmaata väriä ruskeaan menevine täplineen, jollainen väri teki kalan melkein näkymättömäksi auringon läpitunkemassa meressä. Mustekala eteni takaperoa ja suoritti liikettään, ei tuntosarvillaan, vaan imemällä suuren määrän vettä laajaan tuntosarvien alapuolella olevaan lihaksilla varustettuun säkkiin ja työntämällä sen taas voimakkaasti ulos. Näytti siltä, kuin se hengittäisi ilmaa, ja käyttäisi sitä puhaltaakseen itseään eteenpäin.
Valaan ei suinkaan ollut näin pian nälkä jättiläisrauskusta saamansa juhla-aterian jälkeen, mutta niin mehevä pala kuin mustekala oli kiusaus, jota ei voinut vastustaa. Liukkaasti käännyttyään tuo suunnaton, mutta kaunismuotoinen musta ja valkoinen olento ampui suoraan alaspäin välkkyvien vetten läpi. Mutta ennenkuin se saavutti mustekalan, katsahti tämä ylöspäin ja näki sen. Silmänräpäyksessä sen kymmenen notkeata tuntosarvea kietoutui jäykäksi kimpuksi, joka ei tuottanut mitään esteitä sen kululle eteenpäin, ja vaaleat kyljet vetäytyivät voimakkaasti kouristuen kokoon työntäen ulos suuren määrän vettä, joka lennätti sitä poispäin sellaista vauhtia kuin torpeedo olisi ammuttu torvestaan; samalla se ruiskautti etenemissäkkinsä rauhasesta suihkun mustemaista nestettä, mikä heti levisi suureksi mustaksi pilveksi verhoten sen paon. Noin kätkettynä se muutti suuntansa ja pakeni alaspäin syvää kalliopohjan halkeamaa kohti, missä vihollisen leuat, kuten se tiesi, eivät sen kimppuun ulottuisi.
Valas hyökkäsi säikkymättä suoraan eteenpäin mustemaiseen pilveen. Mutta jouduttuaan keskelle hämärää se kadotti kaikki jäljet tavoittamastaan saaliista. Hetkiseksi se eksyi itsekin. Se heittelehti sinne tänne vimmatusti rauskuttaen suunnattomia leukojaan, mutta turhaan. Niiden väliin ei tullut muuta kuin tyhjää väritettyä vettä. Vihdoin ja aivan odottamatta se pääsi mustasta kehästä ulos läpikuultavaan viheriään ja katsahtaen ylöspäin näki näyn, mikä pani sen hulluna syöksymään vedenpintaa kohti valtavien kylkien meloessa huimaavia kaarteita. Sen vimmatuista iskuista kiehuivat syvät vedet. Nuo iskut panivat syvyyden kiehumaan kuin valtamerilaivan potkurien lyönneistä.
Valaanpoikanen oli lähtenyt seuraamaan emoaan syvyyksiin, mutta oli säikähtänyt mustepilveä, jonne oli nähnyt emon häviävän. Palattuaan hätääntyneenä pinnalle se uiskenteli ympäri levottomana ja ilman päämäärää, kunnes äkkäsi harhailevan haikalan.
Haikala tiesi kyllä hyvin, mikä se oli, ja tähysti ympärilleen, näkyisikö missään emoa. Se ei tahtonut olla epäystävällinen emävalaalle; mutta emää ei ollut näkyvissä. Se ei ymmärtänyt asian oikeata laitaa; mutta sen oli raju nälkä ja tällainen tilaisuus oli aivan vastustamaton. Se ryntäsi pikkuvalasta kohti ja kääntyi kyljelleen, niin että lyijynkarvainen vatsa näkyi, tarttuakseen saaliiseensa. Valaanpoikanen säikähti tummaa, kolmikulmaista, monihampaista onkaloa, joka äkkiä ammotti sen edessä, luiskahti syrjään viime hetkessä ja alkoi uida suuressa kaaressa sen kohdan ympärillä, minne emo oli sukeltanut.
Taas haikala hyökkäsi, mutta sen täytyi kääntyä kyljelleen saadakseen omituiset alapuolelta jäykät leukansa toimimaan, ja valaanpojalla oli jo sukunsa notkeus. Taas hyökkäys epäonnistui. Ennenkuin haikala ehti sen uudistaa, huomasi se emävalaan kohoavan viheriästä syvyydestä. Vaikka haikala oli noin viisikolmatta jalkaa pitkä ‒ runsaasti viisi jalkaa valasta pitempi ‒ kääntyi se ympäri ja pakeni henkensä kaupalla.
Yksi ainoa silmäys selvitti emolle, että pienokainen oli vahingoittumaton. Sitten se syöksähti ahdistajan jälkeen sellaista vauhtia, että tämän pako oli aivan turha. Ennenkuin haikala oli päässyt viidenkymmenen yardin päähän, oli valas sen kimpussa kita ammollaan. Heittäytyen suonenvetoisesti sivulle haikalan onnistui täpärästi väistää ensimäinen vastustamaton hyökkäys. Epätoivon vimmalla se väänsi itsensä kiemuraksi ja puolittain kääntyen kyljelleen pujahti vastustajansa mahan alle, johon kävi kiinni kolmikulmaisilla leuoillaan. Mutta valas oli jo väistynyt, eikä haikalan onnistunut saada lujaa otetta. Se tosin raastoi irti joukon nahkaa ja rasvaa, mutta ei päässyt kiinni mihinkään hengenvaaralliseen kohtaan, ja raivostunut murhavalas tuskin tunsikaan haavojaan. Käännähtäen ympäri niin kiivaasti, että vaahtoa ja kuohua pärskähti ilmaan, se sai haikalan pyrstön tyven suunnattomien leukainsa väliin.
Mitä tulee varsinaiseen taisteluun, niin tämä oli sen loppu. Useita minuutteja kesti tuota jättiläistemmellystä, joka pieksi värjäytyneitä vesiä yardien korkeuteen, mutta se oli vain toispuolista, kun miekkavalas pudisteli ja murskasi ja repi henkeä irti voitetusta vastustajastaan. Vihdoin se vetäytyi pois jättäen ruhjotun raadon hitaasti painumaan syvyyksiin. Sitten se kahmaisi kiihtyneen poikasen evänsä alle, imetti sitä ja ui hitaasti maata kohden saaria ja rantaa tällä kohtaa erottavaan syvään salmeen, missä luuli löytävänsä lisää noita meheviä mustekaloja korvaukseksi siitä, joka niin arvaamatta oli välttänyt sen lähentelemiset.
Tuulenhenki, joka tähän asti oli saanut toimeen vain heikkoja väreitä, kiihtyi nyt tasaiseksi viimaksi, vaikkei sekään jaksanut muuta kuin tummentaa meren pinnan himmeän purppuraiseksi. Vapaana kiitäen tuulen edellä pitkin rannikkoa tuli pieni purjealus, jonka ainoa purje kimalteli valkoisena kirkkaassa päivänpaisteessa.
Pienessä aluksessa oli kaksi matkustajaa ‒ mies perässä poltellen isoa orjantappuraista piippua ja silkkikarvainen ruskea vainukoira kyyristyneenä maston juurelle. Tuollainen pähkinänkuori joutui tässä kulkemaan pitkin vaarallista rannikkoa ja väylää, mutta mies oli taitava purjehtimaan pienillä aluksilla ja tiesi, että matkalla siitä satamasta, mistä oli lähtenyt, täältä noin viidentoista penikulman päästä, siihen paikkaan, minne nyt oli menossa, kymmenkunnan penikulmaa pohjoiseen päin, oli monta turvapaikkaa suojaksi äkillisen itämyrskyn sattuessa. Nämä vedet olivat hänelle outoja, mutta hänellä oli hyvä kartta, ja erityistä huvia tuotti hänelle samoileminen pitkin tuntemattomia rantoja, ainoana toverinaan uskollinen ja kaikkeen mukaantuva koiransa, joka aina oli hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, missä paikoissa olisi hauskinta käydä.
Mutta vaikka Gardner oli tottunut purjehtija, jolla oli tarkka silmä huomaamaan kaikki säänmerkit ja herkkä vaisto tuntemaan tuulenpuuskat ruorinvarresta tai purjeen jännityksestä, oli hän luonnonhistoriaan vähemmän perehtynyt, kuin oli suotavaa sellaiselle, joka piti asutettua merta urheilukenttänään. Hänen käsityksensä valaiden suvusta ja niiden vaihtelevista luonteista perustui siihen, mitä oli lukenut suuresta pelokkaasta valaanluu-valaskalasta ja nähnyt iloisesta, vaarattomasta pyöriäisestä. Kun hän nyt näki miekkavalaan kaarevan mustan selän ja kauhistavan pään sen verkalleen kyntäessä aaltoja, ei hänen siis juolahtanut mieleensäkään, että piti olla varuillaan. Jos hän olisi ollut tavallinen kulkija näillä vesillä, olisi hän heti kääntänyt keulansa toiseen suuntaan, jottei valas arvelisi hänen haluavan häiritä sen yksinäisyyttä. Mutta näin ollen hän purjehti lähemmäksi nähdäkseen, mikä kala tai peto tuo musta ja valkoinen olento oli, se kun ei näkynyt olevan hänen lähestymisestään milläänkään.
Sivuuttaessaan sitä noin kahdeksankymmenen tai sadan yardin matkalta Gardner sai äkkiä mielettömän päähänpiston. Tässähän on hyvä tilaisuus ampua! Tuntematon peto olisi hauska saalis. Hän ei pysähtynyt miettimään, mitä sille tekisi, jos todellakin saisi sen. Hän ei huolinut myöskään ajatella, että hänen oli turha toivoakaan kevyellä kiväärillään saavansa tuolle merihirviölle sen pahempaa kuin tuskallisen haavan niiden rasvakerrosten läpi, jotka suojasivat sen sisimpiä elimiä. Hän ei tiennyt sitäkään, että kuollut valaskala painuu pohjaan, joten ei onnistuneinkaan laukaus tuottaisi hänelle mitään palkintoa. Siinä oli kylliksi, että tappamisvietti oli saanut hänet valtaansa.
Hän piti toisella polvellaan ruorinvartta kiinni pysyäkseen määrätyssä suunnassa, tarttui kivääriinsä ja laukaisi jonnekin valaan suuren evän taakse, missä arveli sydämen olevan. Hänen näin puuhatessaan koira älysi, että jotakin mielenkiintoista oli tekeillä, hypähti pystyyn, laski etukäpälänsä purren laidalle ja haukkui vimmatusti tuota outoa mustaa olentoa, joka kieriskeli aalloissa.
Gardnerin hämmästykseksi ei hirviö itse vastannut millään tavalla tähän laukaukseen, mutta heti alkoi juuri sen kyljen alla hurja liike. Jokin siellä rupesi vimmatusti pieksemään vettä, ja peto, käännähtäen ympäri, katseli sinnepäin perin levottomana ja huolestuneena. Se silitteli jotakin pyrstöllään ikäänkuin sitä rauhoittaakseen, ja silloin Gardner huomasi, että laukaus oli osunut pedon poikaseen. Nyt hän tunsi katumusta. Jos hän olisi nähnyt poikasen, ei hän olisi ampunut emoa eikä pienokaista. Hän ei ollut kevytmielisen julma, ainoastaan ajattelematon. Muutaman silmänräpäyksen hän tuijotti epäröiden. Sitten hän, päättäen poikasen liikkeistä, että se oli saanut kuolettavan haavan, katsoi parhaaksi tehdä lopun sen kärsimyksistä. Tähdäten erittäin huolellisesti hän laukaisi taas. Pamaus kajahti kovaa tuskin sadan jalan päässä olevan saaren kallioseinämästä.
Tällä kertaa Gardner oli ampunut hyvin. Ennenkuin laukauksen kaiku oli häipynyt, makasi valaanpoikanen hiljaa ja alkoi sitten hyvin hitaasti painua. Nyt tuli muutaman hetken hiljaisuus, jota häiritsi vain ruskean koiran kiihkeä haukunta. Valas ui hitaasti puolikaaressa poikasensa ruumiin ympäri ja pääsi nähtävästi selville siitä, että se oli kuollut. Sitten se loi pienet silmänsä venettä kohti. Tätä kesti vain silmänräpäyksen, mutta sittenkin ennätti Gardner käsittää tehneensä kauhistuttavan virheen. Vaistomaisesti hän suuntasi veneen tuota kallioista saarta kohti.
Kun hän kiristi ruorinvartta toiselle puolelle, samalla hellittäen purjetta, näki hän veden kiehuvan valaan mustan ruumiin ympärillä. Valas oli hyvinkin sadan jalan päässä, mutta sen ryntäys oli niin kauhistava, että näytti siltä kuin se samassa hetkessä saavuttaisi hänet. Ulvahtaen koira loikkasi kauvas keulaan. Kun vene sillä hetkellä oli sivuttain tuohon kauheaan hyökkäykseen, pysyi Gardner istumassa paikoillaan ja ampui vielä epätoivoisen laukauksen suoraan lähestyvää tuhoa kohti. Yhtä hyvin hän olisi voinut ampua hernepyssyllä!
Pyssy putosi hänen jalkoihinsa. Samassa hetkessä tuntui siltä, kuin pikajuna olisi törmännyt veneeseen. Se ihan nousi vedestä, ja koko toinen sivu meni mäsäksi. Sillä välin Gardner tunsi, kuinka hänet lennätettiin suoraan yli puomin. Pudotessaan alas hän kuuli ruskean koiransa vinkaisevan.
Pelastaakseen sotkeutumasta purjeeseen, joka vettä viistäen lepatti hänen päällään, hän sukelsi ja kohosi pinnalle noin viidentoista jalan päässä. Tätä sukellusta samoin kuin purjeen suomaa silmänräpäyksen piiloa hän epäilemättä sai kiittää hengestään. Hän oli taitava uimari ja lähti heti saarta kohti kilpavauhtia, uiden matelevin ottein pää enimmäkseen veden alla. Valas ei ensin huomannut hänen pakoaan. Onneton koira oli haukkumisellaan kiinnittänyt sen huomion, ja tämän se tempasi ja murskasi sinä hetkenä kun se paiskautui veteen. Sitten kohdistaen raivonsa venehylkyä vastaan se oli repinyt ja ruhjonnut sen sytykepuiksi tarttuen siihen suurilla leuoillaan ja pudistellen sitä kuin koira rottaa. Tämän suoritettuaan se oli kääntynyt saarta kohti, ja sen kamalat silmät osuivat uivaan mieheen tämän halkoessa aaltoja matkalla rantaan päin.
Sen ryntäys oli kuin torpedon lento, mutta Gardner tarttui jo vimmatusti kallion reunaan. Tämä oli muodoltaan kuin noin kahdentoista tuuman levyinen hylly ja ihan vesirajassa. Mies ymmärsi, että se ei ollut mikään turvapaikka. Mutta jotakuinkin miehen korkeudella vedestä oli kalliossa syvennys, omituisesti kovertunut kuin kuvapatsasta pidelläkseen. Epätoivoisen notkeasti hän ponnahti tähän pienoiseen pakopaikkaan vetäen jalat ylös perässään ja painautuen mahdollisimman litteänä komeroon. Samassa hetkessä hän oli tukehtua vaahtoon ja ryöppyyn, kun hänen takaa-ajajansa ruho kumeasti jymähtäen iski kallioon aivan hänen jalkainsa alla.
Gardner värisi ja ponnisteli läähättäen tavoittaakseen henkeä keuhkoihinsa. Hän oli uinut monessa kilpailussa, mutta ei koskaan tällaisessa. Varovasti kääntyen ja pysyttäytyen litteänä kuin simpukka syvennyksen seinää vasten, hän tuijotti alas peläten, että vainooja yrittäisi toista tällaista hurjaa hyppyä paremmalla onnella.
Mutta valas ei näyttänyt haluavan koettaa sitä uudestaan. Törmäyksen tuottama täräys oli ollut kauhea ja varmaankin vähällä pusertaa hengen valaan ruumiista. Se uiskenteli nyt hitaasti edestakaisin pelottavana vanginvartijana. Gardner katsoi sen kylmiin pieniin silmiin ja värisi nähdessään niissä leimuavan, ymmärtäväisen, leppymättömän vihan.
Kun hän tunsi itsensä kyllin tointuneeksi punnitakseen asemaansa, täytyi hänen pakostakin myöntää, että se oli koko lailla epätoivoinen. Koetellessaan kädellään ulospäin ja ylöspäin niin pitkälle, kuin ulottui, ei hän tavoittanut mitään ulkonemaa, jonka avulla olisi ollut toivoa päästä ulos komerosta ja sitten kiivetä ylös kalliolle. Hän ei ensinkään osannut arvostella, kuinka kauan tuo kostonhimoinen vartija aikoi pysyä toimessaan, mutta päättäen sen vääryyden suuruudesta, jolla hän oli valasta loukannut, siitä täsmällisyydestä, joka ilmeni sen vartioimisessa, ja siitä hurjasta vimmasta, jota se oli hyökkäyksessään osoittanut, ei hänellä ollut syytä odottaa, että se pian väsyisi virkaansa. Noissa hedelmällisissä vesissä hän tiesi sen löytävän runsaasti syömistä, jättämättä vahtipaikkaansa. Mutta vaikka nuo vedet uhkuivatkin merielämää, täytyi hänen katkerin mielin myöntää ne perin tyhjiksi laivoista.
Rannikkoalusten oli tapana pysytellä kaukana maasta tällä kohdalla rantaa salakarien ja hankalain merivirtain takia. Tästä saaresta ei tosin ollut kuin noin puoli penikulmaa rantaan ‒ hänelle helppo uimamatka tavallisissa olosuhteissa. Mutta vaikka hänen vartijansa olisikin ollut poissa näkyvistä, ei hän olisi tuntenut mitään halua uhmailla jättiläishaikaloja, jotka vaaniskelivat noissa saaristosalmissa. Alttiina auringon kuumimmalle paahteelle ‒ kallio hänen ympärillään tuntui epämiellyttävän kuumalta hänen koskettaessaan ‒ hän ihmetteli, kuinka kauan kestäisi, kunnes helle ja jano niin valtaisivat hänet, että hänen jalkansa sortuisivat hänen painonsa alla ja hän suistuisi odottavan vihollisensa kitaan. Tässä suhteessa hän kuitenkin pian rauhoittui huomatessaan, että aurinko hyvin pian kulkisi kallion harjan yli ja jättäisi hänet varjoon. Mitä kuumuuteen tulee, oli hän joltisessakin turvassa seuraavaan aamuun. Mutta sitten, jos sää yhä pysyisi kauniina, kuinka hän kestäisi aamupäivän pitkän, sietämättömän helteen, ennenkuin aurinko taas painuisi kallion taa?
Hän alkoi rukoilla itselleen myrskyä ja pilvien verhoamaa taivasta. Mutta tähän hän pysähtyi käsittäen pulmallisen tilansa. Jos nousisi myrsky, tulisi se tähän vuoden aikaan luultavimmin kaakosta, ja silloin jo ensimäiset kohoavat vedet ahmaisisivat hänet ylävältä paikaltaan. Hän päätti nopeasti, että on parasta rukoilla vain yleisesti eikä rohjeta esittää vaarallisia ehdotuksia kaitselmukselle.
Vaistomaisesti kopeloiden taskussaan hän veti esille lionneen, tippuvan tupakkakukkaronsa ja laatikon märkiä tulitikkuja. Jälkimäinen sisälsi muutamia vahatikkujakin, ja hänellä oli hämärä toivo, että nämä huolellisesti kuivattuina ja oikein käsiteltyinä kenties vielä syttyisivät. Hän levitteli ne tupakan kanssa kuumalle kalliolle jalkainsa väliin. Häneltä oli tuhon mukana hukkunut piippu, mutta taskussa oli kirjeitä, joista hän niiden kuivuttua tuumi kiertää savukkeita. Tämä suunnitelma antoi hänelle jotakin tekemistä ja auttoi näin kuluttamaan tuon raskaan iltapäivän. Mutta lopulta hän huomasi, ettei ainoakaan tikuista saanut aikaan edes sähinääkään. Vihaisena hän heitti niiden hyödyttömät jäännökset mereen.