Part 2

Viisitoista joutsenta oli tuossa korkealla matkaavassa parvessa, ‒ noita kookkaita valkoisia lintuja, joiden ääni on kuin torven helähdys, vaikka niitä epäonnistuneesti nimitetään "vihellysjoutseniksi." Ne lensivät tarkassa järjestyksessä, neljä kiilan lyhempänä sivuna ja yksitoista pitempänä, kärjessä se, joka oli viisain ja vallitsevin, toisten eittämätön johtaja. Pohjolan kevään kaukainen ensi viesti oli sille tullut odottamatta, sen soudellessa Floridan lahdelmien kultahohteisilla siniaalloilla ja vaikka se tiesi, että kevät oli vielä raskaissa jääkahleissa, joiden yli vinhat pohjatuulet ulvoivat, oli se viivytellyt vain päivän, pari, ennenkuin noudatti kutsua. Päivän, pari oli parvi ollut hyvin kiihdyksissä, uiskennellen sinne tänne, levottomasti pudistellen sulkiaan ja kajautellen käreäsointuisia huutojaan pitkin kellertäviä rantoja. Ei ollut helppo irtautua noilta lempeiltä, lämpöä huokuvilta, sinivihreiltä laineilta. Silloin oli vihdoin viileässä aamuhämärässä villihanhiparvi lentänyt sointuisasti töräytellen niiden päällitse, määränään Hudsonin lahti. Juuri tätä kiihoitinta oli johtajajoutsen tarvinnut. Ikäänkuin olisi vain odottanutkin näitä edelläkävijöitänsä tietä osoittamaan, se lennähti ilmaan päästäen pitkän toitotuksen ja siivillään voimakkaasti piesten ilmaa. Parvi kohosi sen perässä lumihohteisena, myrskyisenä siipien ja huutojen sekamelskana. Monien kademielisten kiistojen jälkeen kiila muodostui edetessään pitkälti loivasti ylöspäin ponnistautuen, kunnes vihdoin saavutettuaan huimaavan korkeuden pyyhälsi pohjoista kohti hanhien jälkeen.

Nämä "vihellysjoutsenet", lähes viiden jalan mittaisina ja suunnattoman siipialan kannattelemina, olivat Pohjois-Amerikan mantereen komeimmat linnut. Pikimustat jalat ja musta nokka olivat suoranaisena vastakohtana hohtavan valkoiselle höyhenpuvulle, jonka ainoana pilkkuna oli keltainen täplä kasvojen kummallakin puolella. Täysikaarteinen päänmuoto ilmaisi suurta ymmärrystä, ja kesytön katse säihkyi ylevää uhmaa.

Tehden nopean käännöksen sisämaahan päin ikäänkuin välttääkseen Atlantin rannikkoa joutsenet kiitivät Mississippin laaksoa kohti. Silloin tällöin ne tavattomasti läiskyttäen ja päästäen äänen, joka oli kuin tuhansian torvien ja pillien suusta lähtenyt, laskeutuivat alas korkeuksista lepäämään ja syömään valiten aina pysäyspaikakseen lammikoista tai suojärvistä yksinäisimmän. Niiden suuri ruumiinpaino ja tuon vinhan vauhdin kysymä ankara voimainponnistus pakottivat ne etsimään ravintoa runsaasti ja usein.

Korkeasta lennostaan joutsenet katselivat alas kaikkia muita muuttolintuparvia, paitsi kenties hanhia, jotka lensivät jotenkin samalla tasolla. Yläpuolellaan heleällä sinitaivaalla ne toisinaan näkivät vain majesteetillisesti liitelevän kotkan tahi ilmaan kohoavan korppikotkan mustat liikkumattomat siivet tai korkeita tähtäävän haukan, joka vaani saalista, minkä kimppuun hyökkäisi. Mutta ei ainoatakaan näistä joutsenet pelänneet. Nuo viattomat, mustat korppikotkat eivät hätyyttäisi kissanpoikastakaan, eikä kotka, nopea jahtihaukka tai kanahaukka, sukunsa verenhimoisin, mielellään ryhtyisi taisteluun, joka kenties syöksisi sen suinpäin alas maahan. Joutsenet eivät tosiaankaan tuhlanneet monta ajatusta niihin vaaroihin, jotka niitä saattoivat kohdata tuolla yläilmojen taipaleella.

Kuitenkin nuo valkoiset jättiläisjoutsenetkin, jollei niitä olisi elähyttänyt vahva luottamus omaan voimaansa ja rohkeuteensa, olisivat saattaneet tuntea jonkinlaista pelkoa, kun niiden yläpuolella äänettömästi liukui eteenpäin kanahaukka, kaunis, mutta pahaenteinen lintu. Joutsenet lensivät lähes satakuusikymmentä kilometriä tunnissa, ja niiden siipien tahdikas lyönti oli suuremmoisen voimainponnistuksen näkyvä ilmaisu. Kuitenkin haukka saavutti ne pian, vaikka tuskin näytti jouduttavan pitkien viikatetta muistuttavien siipiensä hitaita vetoja. Päästyään juuri johtajan kohdalle se pysäytti lentonsa ja liukui liikkumatta alaspäin nopean vauhdin synnyttämän ilmanhengen suhistessa sen jäykissä sulissa, litteä, julma pää ojennettuna alaspäin ikäänkuin valmiina iskemään. Kiilan pitempi sivu lyheni vähän, kun takanapäin lentävistä linnuista jotkut levottomina vetäytyivät kumppaneitaan lähemmäksi. Mutta johtaja ja muut vanhemmat linnut eivät kiinnittäneet uhkaukseen mitään huomiota, käänsivät vain lennossaan vakaan, tarkkaavan katseen ylöspäin.

Muutaman hetken perästä ja ilman näennäistä ponnistusta tuo mainio rosvo kiiti joutsenparvesta edelle. Kahdessa minuutissa se oli saavuttanut matkaavat hanhet. Hyökäten perimmäisen kimppuun se tarttui tämän kurotettuun kaulaan voimakkailla kynsillään ja melkein repi siltä kurkun auki. Mutta se oli liian raskas lintu ilmassa kannatettavaksi, ja haukka, piestyään vimmatusti suvillaan hetken tai pari, päästi sen, putoamaan. Siivet levällään se syöksyi alas tehden useita kuperkeikkoja ilmassa, kunnes raskaalla ryskeellä saapui tuuhean vanhan seetripuun latvaan. Iso haukka, vedettyään siipensä puoleksi kokoon, putosi raskaana kuin kivi sen perässä ja tarttui lujasti siihen kynsillään sinä hetkenä kun se kosketti puun oksia. Taajaan hakaten siivillään se johti saaliinsa oksalle, missä saattoi sitä rauhassa nauttia. Joutsenet lentäessään yli tuon taistelunäyttämön tuijottivat alaspäin kylmäkiskoisin katsein.

Pian läpäistyään ruokoviljelysten, petäjäkankaiden ja sypressisoiden vyöhykkeet ne lensivät yli Tennesseen vuorten jylhien, luoksepääsemättömien harjanteiden ja joutuivat villien vuoristolaisten pyssynkantaman piiriin. Kolme ne menettivät parvestaan tällä vaarallisella taipaleella, mutta johtaja joudutti toiset eteenpäin antamatta järjestyksen häiriytyä. Muutaman silmänräpäyksen seisaus tuli kuitenkin, kun muuan voimakas lintu lähellä kiilan kärkeä saatuaan kuolinhaavansa kamppaili vimmatusti pysyäkseen matkassa. Vielä hetki, ja se syöksyi alas; rivi sulkeutui jälleen.

Mutta nyt ei taivas joutsenten yläpuolella enää ollutkaan niin säteilevän sininen, vaan useammin yksitoikkoisen harmaa tai mustista, tuulenrepelemistä pilvistä synkkä. Lintuja kohtasivat jäiset sadekuurot ja ne hillittömät myrskyt, jotka pyrkivät karkoittamaan pohjolan arkailevan kevään ensi sanansaattajat. Virrat, jotka niiden alapuolella kohisten kiiruhtivat eteenpäin, olivat kylmät ja tulvillaan, liejusta sameat. Niin kauaksi, kuin silmä kantoi, ja vielä etäämmällekin ulottui laajoja tasankoja, mutta ne olivat omituisen täplikkäitä harmaista, sulavista lumikinosten jätteistä. Pian hävisivät ruskeat, paljaat kohdat, ja kaikkialla oli vain lunta, valkoista, rajatonta ‒ siellä täällä vain sysimustia, vyöryviä vesiä jää- ja hirsilauttoineen ja tummanvihreätä raivaamatonta kuusimetsää. Joutsenet tuskin huomasivatkaan etäällä toisistaan olevia kaupunkeja, joiden yli välistä lensivät, paitsi milloin oli ilta ja kaupunki suurenpuoleinen. Silloin veti kauaksiheijastuva valomeri ne aina puoleensa, ja nuoremmat linnut osoittivat halua laskeutua alas tutkimuksille, mutta johtaja ehkäisi sen aina jyrkästi ja vei parvensa joskus entistä korkeammalle.

Matkaten näin päivä päivältä yhä karumpia maita ja synkempää taivasta kohti ne vihdoin saapuivat noille tuulensuojattomille, uskomattoman alastomille kangasmaille, jotka ulottuvat pitkin Hudson-lahden koillisrannikkoa. Sokaisevassa lumimyrskyssä ne tulivat pienelle järvelle, joka oli muutaman penikulman päässä merenrannasta ja joka oli ollut johtajajoutsenen päämääränä siitä asti, kun oli lähdetty Floridan aurinkoisilta lahdekkeilta. Mutta se oli liian rohkeasti ennättänyt hidastelevan kevään edelle, eikä tuo pieni järvi vielä ollut avoinna.

Kierreltyään sen yläpuolella päästäen äänekkäitä pettymyksen huutoja, joutsenet lensivät eteenpäin seuraten matalaa, vallatonta virtaa, joka pulppusi esiin jään alta ja laski mutaisten, aaltojen jäytämien jäälaikkojen keskelle, jotka reunustivat lahden rantamia.

Melkein kolmen viikon ajan parvi pysytteli koossa noilla rantavesillä. Sen turvapaikkana oli kapea, matala lahti, jossa kokoon ajautuneet jäälautat sitä jonkun verran suojasivat purevilta tuulilta. Täällä oli ruokaa runsaasti, joten joutsenet jaksoivat hyvin, vaikka rauhattomina odottelivat pesimismahdollisuutta.

Koska tuuli kävi rannalta poispäin, oli vesi kasautuneiden jäiden takana kohtalaisen tyyntä. Täällä joutsenet nukkuivat keinuen hiljaa laineilla. Täällä ne olivat enimmäkseen turvassa kaikilta vihollisilta. Mutta eräänä yönä, kun tuo aavemainen, kalpea parvi nukkui himmeänvarjoisilla vesillä, tuli toinenkin vaalea olento ääneti liikkuen kuin savu veden reunalle ja pysähtyi sulloutuneiden jäälauttain keskelle. Liikkumatta se silmäili nukkuvia joutsenia. Sitten vetäytyen varovasti taaksepäin se laskeutui veteen noin viidenkymmenen yardin [1 yardi = 0,914 m. _Suom_.] päässä, ui rannasta ulommaksi ehkä toiset viisikymmentä yardia ja lähestyi nukkujia mereltä päin, siltä puolelta, mistä nämä vähimmin odottivat hyökkäystä. Uiden niin syvällä, että vain terävä musta kuono näkyi vedenpinnan yläpuolella, tuo vaaniva olento pääsi arvaamatta, varoituksetta joutsenten likelle. Kohoten nyt puolella pituudellaan vedestä esille se tarttui yhtä nukkujista niskaan ja tappoi sen yhdellä ainoalla murhaavalla ravistuksella.

Silmänräpäyksessä joutsenlauma oli täysin hereillä ja lennähti ilmaan päästäen hurjia säikähdyskirkaisuja, sillä välin kun iso valkoinen karhu roiski rantaan päin voittosaaliineen. Joutsenet lensivät ulos merelle, kohosivat huimaavaan korkeuteen ja kiertelivät melkein tunnin kalpeassa aamuhämärässä, ennenkuin taas tyyntyivät. Sitten ne äänettöminä laskeutuivat jälleen maahan joka silmä valppaana ja asettuivat uudelleen lahdelle parinsadan yardin päähän vanhalta lepopaikaltaan. Vielä puolisen tuntia ne uiskentelivat pää pystyssä tarkastellen joka jäälauttaa, jokaisen loiskivan aaltosen harjaa. Tämän jälkeen, niin kauan kuin parvi pysytteli yhdessä, se ei koskaan nukkunut, jollei valvomassa ollut joku uneton vahti.

Noin viikkoa myöhemmin tapahtui muutos ‒ muutos niin äkillinen, että se yhdessä yössä karkoitti kaikki talven jäätävät voimat. Kevät, niin kauan kahlehdittu, tuli kuin lempeä, vieno tuulahdus. Eivät enää tuulet ulvoneet ja aallot raivonneet ulkokareilla, vaan lauhat tuulenhenget toivat lionneen sammaleen tuoksua, ja aavat, hiljaiset vedet kimaltelivat aution, mutta tyvenen taivaan alla. Pitkiä, pilvettömiä päiväkausia aurinko tuhlaillen loi valoaan, lumi pakeni kuin haihtuva usva, ja jää murtui hopeahelähteisin ryskein ja soinnuin vaipuen jälleen aaltoihin, jotka sen olivat synnyttäneetkin. Vihreä, korkea, hento, sanomattoman hellä humaus pyyhkäisi yhtenä päivänä yli rajattomien, autioiden suomaiden. Vielä päivä, ja tuo vihreys kimalteli täynnä kukkia.

Joutsenparvi oli heti hajaantunut lentäen parittain yksinäisiin pesimäpaikkoihinsa. Johtajalla ja sen kumppanilla ei ollut pitkää matkaa kuljettavana, sillä niiden piilopaikka oli jo katsottuna. Useita vuosia ne olivat pitäneet hallussaan pientä saarta läheisessä järvessä, minkä soiset rannat tarjosivat niille turvan enimmiltä vihollisilta. Talven tuulet tietysti aina tuhosivat niiden pesän, mutta ne ryhtyivät mielellään uutta rakentamaan.

Pikku saari ei ollut kuin kourallinen sammalta ja pajupensaikkoa, joka oli tarttunut rosoiseen kariin, ja kohosi vain jalan verran järvenpintaa ylemmäksi. Joutsenpari työskenteli yhdessä ‒ komea koiras yhtä uutterana urakassaan kuin kumppaninsakin ‒ ja kokosi kuivia risuja ja oksia kaikkialta järven rannoilta laahaten ne väkevillä nokillaan esille rämeistä, minne myrsky ne oli ajanut. Ne kutoivat lujan perustuksen ja rakensivat pesän kolmatta jalkaa korkean, jotta sen kallisarvoinen sisällys säilyisi kaikilta tulvavesiltä.

Tuskin oli pesä valmis, kun jo emälintu alkoi munia sisustaen samalla pesän runsaasti untuvilla. Munat olivat suuria, tummanvärisiä, hyvinkin kaksitoista tuumaa ympärimitaten pitemmältä puolelta, pinta himmeän säämiskän kaltaista. Kun niitä oli kuusi, joutsenilla tavallinen määrä, alkoi se hautoa.

Tähän pitkälliseen, vaivaloiseen työhön ei koiraslintu ottanut osaa. Tämä ei kuitenkaan johtunut sen puuttuvasta harrastuksesta. Lakkaamatta se oli vieressä valvomassa ja aina uskollinen huomaavaisuudessaan kovasti puuhaavaa kumppaniaan kohtaan. Koskaan se ei ruokaretkilläänkään eksynyt pesästä kauas. Aina, kun emälintu tuli syömään, pysytteli toinen pesän vieressä munia vartioimassa. Jos silloin jokin utelias lokki ohilentäessään ahnaasti tähysti pesän houkuttelevia palloja, kohotti joutsen uhkaavana siipiänsä ja hätyytti sen pois vimmatulla, sotaisella rähinällä.

Viikon, parin aikana tämä lakkaamaton vartioiminen ei kuitenkaan kysynyt muuta kuin kärsivällisyyttä. Mikään todellinen vaara ei uhannut. Suolla, noin puolen penikulman päässä, pesi pariskunta pohjolan suuria harmaan ja valkean kirjavia tunturipöllöjä, melkein kotkan kokoisia ja paljon julmempia. Näitä kamalia rosvoja ei joutsenten pesä kuitenkaan toistaiseksi vetänyt puoleensa. Ne eivät kuten lokit himoinneet munia, ja vain kalvavin nälkä olisi kyennyt ajamaan ne voimainkoetteluun saaripesän varjelijoiden mahtavien siipien ja nokkien kanssa. Kun munista kehittyisi joutsenenpoikasia, silloin kenties pesä alkaisi miellyttää pöllöjäkin; toistaiseksi ne eivät koskaan tulleet kyllin lähelle houkutellakseen edes varoitushuutoa valppaalta vartijalta.

Paitsi pöllöjä tuolla suolla eleli kärppiä, muutama näätä ja runsaasti pohjoisessa eläviä pieniä sinikettuja sekä jokunen isompaa ja paljoa vaarallisempaa punaista ketturotua. Mutta mikään näistä ei päässyt pesälle muutoin kuin uiden, ja joutsenet tiesivät, ettei näistä pedoista ainoakaan, jollei kenties jokin kovin uskalikko punainen kettu, huolisi lähestyä saarta, niin kauan kuin jompikumpi sen haltijoista oli lähettyvillä. Susia ei tarvinnut pelätä, sillä ne inhosivat näitä järven puoleksi uiskentelevia rantamia ja olivat sitäpaitsi seuranneet kulkuriporon jälkiä kaukaisille seuduille. Iso harmaa ilves tosin näkyi silloin tällöin varovasti hiiviskelemässä suon kuivempia kohtia, ja joskus se pysähtyi nälkäisenä veden yli kiiluilemaan pesän juhlallista valkoista vartijaa. Mutta joutsenet tiesivät, että tähän vuodenaikaan, kun riistaa oli runsaasti, ei ilveksenkään ollut niin nälkä, että kastelisi hyvin hoidettua turkkiaan saareen uimalla.

Mutta eräänä päivänä liukui yli suon, pysähdellen ja matalien pensaitten takana piileskellen, kaunis, tummanruskea, uhkaavan näköinen muukalainen. Se oli pitkä ja matala ruumiiltaan, taipuisa kuin käärme, pää julma ja suippo. Se hiipi veden rannalle ja seisoi siinä kiinteästi katsellen pesässään hautovaa emää.

Pesän valpas varjelija ei koskaan ennen ollut nähnyt kiiltonäätää, mutta se ymmärsi heti, että tämä oli vihollinen ja vaarallinenkin. Levittäen mahtavat siipensä, alentaen ja kurottaen pitkää kaulaansa, kunnes se oli samalla tasolla maan kanssa, sihisten kuin höyryviemäri se kiersi pesän ympäri, kunnes pääsi kumppaninsa ja noiden surmaa ennustavien silmien väliin. Veden reunassa se seisoi komeana, hohtavana, lumivalkoisena. Tuokion aikaa nuo kaksi niin erilaista vastustajaa seisoivat tarkastellen toisiaan välillään parikymmentä yardia kirkasta vettä.

Kiiltonäädän ei ollut erittäin nälkä, mutta sillä oli, kuten tavallista, halu surmata. Sen vitkastelu ei johtunut epäröimisestä, vaan yksinkertaisesti siitä, että se ei ollut koskaan ennen nähnyt joutsenta, ja ovelana se mittaili vastustajaansa joka puolelta ennen hyökkäystä. Vihdoin se äänettömästi luiskahti veteen ja ui aika vauhtia saarta kohden.

Tavallisissa oloissa joutsen ehkä mieluimmin olisi odottanut hyökkäystä omalla kynnyksellään, mutta jokin äkillinen vaisto kehoitti sitä ryhtymään otteluun sillä taistelukentällä, joka sille oli tutuin. Se painui veteen sileästi kuin öljy ja liukui pitkin pintaa ilman huomattavaa ponnistusta voimakkaiden räpyläinsä avulla paljoa nopeammin kuin näätä. Mutta se ei purjehtinut suoraan vihollista vastaan; päinvastoin näytti jälkimäisestä, kuin se aikoisi välttää taistelua. Kaartaen se ui eteenpäin kuin epäröiden, miten menetellä tällaisessa tapauksessa.

Näätä oli melkein sen rinnalla, kun se käännähti vinhasti kuin salama ja kohoten ylös vedestä syöksyi suoraan uijan päätä kohti. Uija sukelsi, mutta yllätettynä se ei ollut kyllin nopea, vaan sai pyörryttävän iskun oikean silmän yläpuolelle linnun väkevästä nokasta. Hetkeksi sokaistuneena siltä puolen se samalla yltyi hurjaan vimmaan. Että pelkkä höyhenpukuinen rohkeni sitä vastustaa, se oli uskomatonta. Näätä kohosi silmänräpäyksessä pinnalle työntäen puolet vartalostaan vedestä esille ja ilkeästi narskuttaen pitkillä valkoisilla hampaillaan. Mutta se joutui käsittämättömään melskeeseen, jossa oli suunnattomia, ruhjovia siipiä, piestyä vaahtoa, ennen kuulumatonta sähinää ja sokaisevia, jäykkiä sulkia; eikä sen puolestaan onnistunut saada kuin muutamia höyheniä murhaavien leukainsa väliin. Hämmentyneenä ja tukehtumaisillaan se vaipui takaisin suu höyheniä täynnä. Kun se vielä kerran sukelsi aikoen nousta pinnalle jossakin hyökkäykseen soveliaammassa paikassa, kenties noin jalan verran pintaa alempana, kävi sen niskaan kiinni teräksenkova leukapari. Joutsen oli työntänyt pitkän käärmemäisen kaulansa veden alle kuin etsiäkseen liljan juuria ja saatuaan lujasti kiinni vihollisestaan puisteli sitä kuin rakki vanhaa kenkää. Sen kaula ja nokka olivat erinomaisen sopivat tähän työhön, sillä liljan juuret ovat sitkeät ja vaativat pontevaa nykimistä.

Maissa tämä temppu olisi tietenkin heti ollut linnun häviö. Ketterä, jäntevä näätä olisi kääntynyt ympäri ja käynyt hampain kiinni vastustajansa kurkkuun, jolloin taistelu olisi ollut lopussa. Mutta täällä vedessä se ei saanut mitään tukea, minkä varassa ponnistaisi. Se ei voinut muuta kuin potkia hyödyttömässä raivossaan. Sitäpaitsi, tottumattomana kamppailemaan veden alla, se tahtomattaan avasi suunsa ja samassa tunsi alkavansa tukehtua. Jos joutsen nyt todellakin olisi ymmärtänyt asemansa edullisuuden, olisi se ilman muuta voinut hukuttaa ahdistajansa ja näin vapauttaa erämaan yhdestä sen pahimpia vitsauksia. Mutta vimmastunut lintu, joka ei itse tuntenut mitään vastenmielisyyttä pitäessään päätään useita minuutteja yhteen menoon veden alla, ei osannut aavistaa, että sellainen koe olisi sen viholliselle ollut kuolettava. Se hellitti hetken perästä kauhean otteensa ja jäi keveästi peräytyen odottamaan hyökkääjän uutta ilmestymistä veden pinnalle, torjuakseen sen uusilla iskuilla suurista siivistään, joihin se alati turvasi.

Tavallisesti kiiltonäätä on viimeinen peräytymään tai masentumaan minkään rangaistuksen uhatessa. Mutta tällainen kuritus oli niin salaperäistä, niin aavistamatonta, että täksi kerraksi se tuntui muuttuneen koko luonnoltaan. Muuten on hyvin luultavaa, että oikein perinpohjainen upotus jäähdyttäisi sarvikuononkin taisteluinnon. Niin ainakin kävi näädän. Vaikka sen keuhkot olivat halkeamaisillaan ja silmissä iski tulta, ymmärsi se heti, kun puserrus niskasta heltisi, jäädä vielä muutamaksi sekunniksi veden alle uiden samalla epätoivoisesti omaa rantaansa kohden. Kun sen vihdoin täytyi nostaa päänsä pinnalle, oli se enää muutaman jalan päässä rantapensaista, mutta sen vastustaja oli myös siellä. Nielaisten keuhkojen täydeltä ilmaa, jonka puutteessa se oli menehtyä, se sukelsi uudelleen ja tällä kertaa niin syvälle kuin suinkin pääsi, pelastuen kuin ihmeen kautta, kun sen voittaja taas nuolennopeasti tavoitti sitä nokallaan. Vasta päästyään suojaavien juurten ja runkojen keskelle se rohkeni kohota jälleen, mutta silloinkin vain huomaamatta madellakseen niiden välitse, kunnes oli ehtinyt hyvät kaksikymmentä askelta veden rajasta. Sitten se pysähtymättä luikki tiehensä miettimään tätä tilannetta, eikä sitä nolompi näätä ole milloinkaan pitkin suota samoillut. Joutsen näki vilaukselta näädän pakenevan, kajahutti erämaan yksinäisyydessä ilmoille raikuvan voitonriemunsa ja ui ylpeänä takaisin pesälleen.

Kun nuo viisi kärsivälliselle emolle pesässään niin pitkäksi käynyttä hautomisviikkoa lähenivät loppuaan, tuli kangasmaille ennenkuulumaton kuivuudenaika. Lukuisat vesisuonet, jotka muulloin huuhtoivat suota, kuivuivat niin peräti, etteivät pitkäikäiset joutsenet muistaneet sellaista koskaan ennen sattuneen. Pitkällisessä varjottomassa päivänpaisteessa järvi kutistui uskomattomasti. Viimein, pesän varjelijain mielipahaksi niiden saari lakkasi olemasta oikea saari. Kallioryhmä, joka sen muodosti, kohosi niin korkealle vedestä, että ilmestyi kapeaharjainen kari, joka yhdisti sen rantaan. Se ei ollut kuin jakso toisistaan etäällä olevia, epävarmoja astuinkiviä, joita hienoinkin vedenväreily huuhteli, mutta se riitti valmistamaan kyllin taitavalle kulkijalle kuivan pääsön saareen. Joutsenet katselivat sitä yhä levottomampina.

Vihdoin koitti se päivä, jolloin kärsivällinen hautoja kuuli liikettä ja naputusta ja vienoa ääntä kuudesta kallisarvoisesta munasia rintansa alla. Kerran toisensa perästä se painoi päänsä niiden sekaan kuunnellakseen lumoutuneena tai vastatakseen pehmeillä, rohkaisevilla kurkkuäänillä. Kumppanikin lähestyi pesää unohtaen syömisensä, mutta aina muistaen pitää säihkyvin katsein silmällä rannalle vievää karia.

Pian yksi pienoisista joutsenenpoikasista, jaettuaan kuoren kahteen puoliskoon teräväkärkisen nokkansa säännöllisillä iskuilla, työnsi ylemmän puoliskon pois, ikäänkuin se olisi ollut vain kansi, ja kieri ulos ihan märkänä emonsa kuumaa, alastonta rintaa vasten. Emo työnsi kuoren puolikkaat sisätysten, jotteivät veisi niin paljon tilaa, ja vähän myöhemmin heitti ne ulos pesästä, etteivät painuisi toisen munan päälle näin tukahuttaen sen asukkaan.

Pian jälleen kaksi pienokaista puhkaisi kuorensa melkein yhtaikaa. Ihastunut emo oli nyt puoleksi seisaallaan jättääkseen kosteille sätkyttäjille enemmän tilaa. Juuri tällöin muuan suuri harmaa ilves kierrellen tavallista lähempänä veden rajaa huomasi astumakivet ja päätti kulkea niiden yli. Jo kauan se oli himoinnut näitä suuria valkoisia lintuja.

Tavallisissa oloissa ei joutsenista väkevinkään kykene mittelemään voimiaan ilveksen kanssa, vaan joutuu poikkeuksetta tuon julman, voimakkaan pedon avuttomaksi saaliiksi. Mutta usein villieläimet, poikasiaan puolustaessaan, osoittavat sellaista kykyä ja urheutta, josta tavallisina aikoina ei osaa uneksiakaan. Silloin ne ovat täysin välinpitämättömiä kaikista vaaroista, ja tällainen mieliala saa usein aikaan mahdottomiakin. Sitäpaitsi on toista puolustaa siltaa kuin taistella aukealla.

Ei kumpikaan joutsen ollut hetkeäkään epätietoinen siitä, että tässä oli kuolemanvaara. Ne tunsivat ilveksen tavat. Emälintu nousi seisomaan muniensa ja poikastensa keskeltä ja astui varovasti pesästä sähisten ja lyöden siivillään. Molemmat linnut ymmärsivät olla hyökkäämättä tämän vihollisen kimppuun maalla tai vesillä. Päästäen raivoisia huutoja ne kohosivat vaivaloisesti ilmaan.

Ilves oli saavuttanut astumakivistä toisen, terävän ja kapean, ja pysytteli sen päällä ennenkuin loikkaisi seuraavalle, varovaisena kuin kotikissa, joka pelkää kastelevansa jalkansa. Juuri kun se valmistautui hyppyyn, iski koirasjoutsen sitä raskaasti päähän, niin että se oli vähällä menettää tasapainonsa. Sen etukäpälät ja viiksinen kuono tosin painuivatkin veteen, mutta vahvat, hyppyä varten sovitetut takakynnet pitivät kalliosta kiinni. Kiukkuisesti sylkien ja hämmästyneenä se kapusi entiseen asemaansa. Mutta seuraavana hetkenä se oli niin ajattelematon ja ylen rohkea, että nousi takajaloilleen ja tavoitti ahdistajaansa toivoen siten vetävänsä sen ilmasta maahan. Juuri silloin, kun ilveksen tasapaino oli epävarmin, heitti emälintu vaaraa uhmaten koko murskaavan painonsa sitä kohti. Auttamattomasti ilves kierähti karilta ja joutsen putosi sen mukana ja päällä, painuen syvälle veteen.