Part 1

KORVEN KULKURI

Lukuja luonnon kirjasta

Kirj.

CHARLES G. D. ROBERTS

Englanninkielestä suomentanut

Hertta Enkvist

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

Korven kulkuri. Pesän varjelijat. Meren tiikeri. Hämäränpeikko. Kun eversti tuli Gallagherin leiriin.

Korven kulkuri.

Tosi Ismael se oli, tuo korven kulkuri, kynnet ja hampaat jok'ainoata muuta erämaan asujanta vastaan, isoa ja pientä. Ja jokainen muu salon eläjä oli myös sitä vastaan ‒ pienet ja heikot uinahtamattoman kauhun vallassa ja voimallisetkin tuntien pelonsekaista vihaa sitä kohtaan. Itse karhukin, joka tyynen halveksivana suhtautui paljoa kookkaampiin vihollisiin, alentui katselemaan tätä valppaalla äkeydellä. Vain jättiläispeura ylenkatsoi sitä täydellisesti ja asteli metsän läpi sen läsnäolosta välittämättä.

Kuitenkin tämä olento, jolle kuului kunnia, että kykeni herättämään noin yleistä pelkoa ja vihaa, tämä metsien kuljeksija, ei ollut villikissaa tai kettua isompi. Uudisasukkaat ja metsästäjät tiesivät sille monta nimeä. Tavailisin näistä oli "kalastaja", vaikka on jokseenkin käsittämätöntä, miksi sitä näin nimitettiin, kun sen kuntoisuus kalanpyytäjänä oli vielä paljoa kehnompi kuin pesukarhunkin eikä luonnollisesti mitenkään verrattavissa sellaisiin tottuneihin taitureihin kuin tuhkuriin tai saukkoon. Se tunnettiin myös nimellä "musta kissa", vaikka se ei ollut musta eikä kissakaan. Että sen nimittely oli näin vastaamatonta, se ei kuitenkaan ehkä ole niin ihmeteltävää kuin ensimältä tuntuu. Sen olemus ei antautunut täsmällisesti tai likeisesti tarkkailtavaksi, ja mitä valaisua siitä sattumoilta kyettiin saamaan, se hyvinkin saattoi sittemmin osoittautua virheelliseksi.

Suuren ja peloittavan _Mustela_-suvun jäsenenä tällä synkän _hemlock_-metsän kulkurilla oli täydesti se salamannopea notkeus ja raivoisa rohkeus, mikä on ominaista sen pienelle serkulle kärpälle, ja samalla tuo armoton viekkaus sekä paljon sitä hämmästyttävää lihasvoimaa, mikä kuuluu sen kookkaammalle sukulaiselle, vihatulle ahmalle eli "intiaanipaholaiselle." Vaikka se ei ollut juuri kolmea jalkaa pitempi terävästä, julmasta kuonosta kauniin tuuhean hännän päähän mitaten, oli se uskomattoman vinhain ja vimmattujen hyökkäystensä tähden enemmän kuin tasavertainen vastustaja ketuista voimakkaimmalle tai mille hyvänsä koiralle, joka ei ollut sitä kahta vertaa kookkaampi. Ne harvat vastustajat, jotka sen täytyi tunnustaa itseään etevämmiksi, mitä voimaan tulee, se tavallisesti voitti oveluudella.

Tummassa tuuheassa hemlock-metsässä oli tällä maleksijalla turvapaikkansa, siellä, missä synkät ikivihreät sulkivat pääsyn auringolta niin talvella kuin kesällä ja kaatuneiden, lahoavien puunrunkojen sokkelot soivat maassa lukemattomia kiemurtelevia pakokäytäviä ja kätköpaikkoja. Tämä oli sen valittu valtakunta, sillä se kiipesi kuin orava, ja sille oli yhdentekevää, kulkiko se maata myöten vai huojuvissa puitten latvoissa. Mutta sen liiankin tehokkaista metsästystavoista johtui, ettei havumetsässä enää ollut riistaa kovin runsaasti, ja sen tapana oli käydä saaliinhaussa kaukaisilla seuduilla. Juosten äänettömästi kuin kärppä ja väsymättä kuin susi se samosi suunnattomia taipaleita illan ja aamuruskon välillä. Välittämättä mistään rajoista se harjoitti salametsästystä puolueettomasti kaikilla rauhoitusalueilla, haastaen jokainoan muun metsärosvon joko voiman tai taidon kilpailuun. Mutta koko päivän se nukkui kääriytyneenä kokoon kuin rauhallinen kissa jonkin ontelon puun sisässä hemlockien synkänvihreässä varjossa. Se nukkui mielellään. Sen tavattomat ponnistukset vaativatkin koko joukon unta.

Se olikin onneksi muulle metsänväelle, joka siis saattoi vapaasti kaiken päivää kulkea korvenkin hämärässä salaisilla asioillaan, tarvitsematta pelätä tuota hirvittävää puussanukkujaa. Mutta kun hämy laski, silloin vikkelät metsähiiretkin karttoivat sen läheisyyttä, ja villit kaniinit, jotka olivat tämän kulkurin tärkeimpänä jokapäiväisenä ravintona, pakenivat aukeammille metsäharjuille kuutamokemuihinsa. Vieläpä tuo leppymätön poikasten surmaajakin, kärppä, karttoi pyydystämästä hemlock-metsässä. Se tiesi, ettei Ismael tyytyisi vain ajamaan sitä takaa ‒ kenties vain siitä huvista, mitä vaikea takaa-ajo tuottaa ‒ vaan ahmisi myös sen haisevaa, sitkeää lihaa, joka oli jänteistä kuin piiskansiima, ja johon muut metsärosvot eivät iljenneet kajota paitsi äärimmäisessä nälänhädässä.

Eräänä kevätiltana, varhain nousevan kuun luodessa hopeavaloaan hemlock-puiden latvoihin, ennenkuin auringonlaskun kulta oli täysin sammunut taivaalta, heräsi Ismael tuntien tavallista kiihkeämpää ruokahalua. Se hiipi näkyville jotenkin nopeasti eikä kuluttanut aikaansa kolostaan johtavalla viistolla puunrungolla venyttelemiseen, kuten sen tapa muuten oli. Se oli edellisenä yönä syönyt vain kaniineja, ja kaniininlihalla on se ominaisuus, ettei se, kuten metsämiehet sanovat, "vatsassa toppaa." Syötyään sitä vaikka kuinka runsaan aterian tuntee itsensä pian taas nälkäiseksi. Sitä lihaa syövän täytyy siis aterioida usein. Tämä kuuluu kenties luonnon järjestykseen, jotta kaniinien hedelmällinen suku ei saisi vallata koko maanpintaa.

Kun korven kulkuri ilmestyi tikapuilleen, kajahti äkkiä ontto pärisevä ääni puiden latvoissa. Se oli kamala ääni ja kuului hyvin läheltä, mutta niin epämääräisesti, että oli mahdoton tarkoin tietää, mistä se tuli. Ismaelille oli tuo uhkaava ääni tuttu, mutta siitä vähääkään välittämättä se juoksi edelleen alas kaltevaa puunrunkoa. Iso sarvipöllö, joka oli kaikkien pienempäin otustelijain kauhu, ei kyennyt sitä peloittamaan.

Mutta tämä siivekäs rosvo sattui olemaan vastatullut ‒ siirtolainen puoleksiasutuilta seuduilta Ottanoonsis-laakson eteläpuolelta, missä "kalastajat" inhoten asuttuja paikkoja ja ihmisten naapuruutta eivät koskaan retkeile. Se ei tuntenut Ismaelia. Sen isot, kalpeat, tuijottavat silmät näkivät karvaisen olennon liukuvan alas puunrunkoa. Kun tämä hiipivä olento pääsi kuunvalaisemalle kohdalle, veti pöllö untuvaiset siipensä puolittain selkänsä taa ja pyyhälsi äänettömästi sen niskaan. Juuri silloin korven kulkuri katsahti ylöspäin ja päästi suustaan leveän murahduksen. Tässä äänessä oli jotakin niin kauheata, että iso pöllö älysi tehneensä virheen. Rajusti lepattaen se pyörsi sivulle. Mutta täpärä paikka siinä oli. Karvaisen maleksijan taipuisa kaula ponnahti pitkälle, ja sen hampaat painuivat pöllön villavaan reiteen. Se ei kuitenkaan saanut muuta kuin suun täydeltä kovin untuvaisia höyheniä, ja räpytellessään pois noin vaarallisen olennon läheisyydestä jätti hätääntynyt lintu sen raivoisasti raappimaan suutaan päästäkseen eroon tukahduttavasta, iljettävästä höyhensotkusta.

Maahan kerittyään Ismael läksi juoksemaan pahatuulisena. Se ei odottanutkaan riistaa näillä seuduilla, siksi se kiiruhti eteenpäin pitkin, äänettömin loikkauksin ‒ voiman, vauhdin ja tarkkuuden perikuvana. Jottei kuitenkaan menettäisi ainoatakaan tilaisuutta, minkä metsästysonni kenties potkaisisi hänen tielleen, samosi se kuono ylhäällä oli valmiina tarkkaamaan kaikkia ohikulkevia jälkiä.

Tultuaan esille synkimmästä korvesta se joutui nuoremmalle kasvialueelle, missä oli puolikasvuisten mänty- ja kuusimetsikköjen seassa koivujen, poppelien, vaahterien ja kirsikkapuiden tilkkuja. Täällä osui äkkiä vahva haju sen sieraimiin. Se pysähtyi kuin ammuttu ja jäykistyi silmänräpäyksessä; puoleksi pystyssä, kuono korkealla se tarkalla vainullaan tutki ilmaa joka suunnalla. Haju oli siilin, ja se oli niin tuore, niin vakuuttava, että tuon piikkisen nakertajan täytyi ilmeisesti olla ihan lähellä. Korven kulkurin säälimättömät, kapeaväliset, terävät silmät kurkistelivat joka taholle. Vihdoin vilkaistessaan ylöspäin se havaitsi tumman pallon keinuvan suuren koivun oksalla, pitkän matkan päässä rungosta.

Siili on kuitenkin saalis, johon muut metsän pyydystäjät eivät mielellään käy käsiksi. Sen kuolettavat piikit, terävät kuin neula, täynnä pieniä väkäsiä, jotka kerran käytyään kiinni painuvat hellittämättä yhä syvemmälle, kunnes saavuttavat kenties hengenvaarallisen kohdan, ovat sellainen vaara, johon kärppä, kettu tai ilves antautuu vain nälkiintyneenä. Mutta Ismael tunsi salaisuuden, kuinka piti käsitellä siilejä, ja tiesi, että vaarallisen panssarin alla liha oli voimakasta ja vatsantäytteistä. Ja korven kulkuri oli ylhäällä koivussa ja tuolla keinuvalla oksalla, ennenkuin hidasmietteinen siili aavistikaan sen lähestyvän.

Hyvin varovasti kulkuri nyt hiipi pitkin vaapperaa oksaa, joka painui syvälle lisääntyvän painon alla. Ihmetellen kenties, miksi oli äkkiä käynyt niin raskaaksi, siili hitaasti kääntyi kiivetäkseen jälleen vähemmän epävarmalle kannattimelle. Päästyään tuskin enempää kuin puoleksi ympäri se kohtasi muutaman tuuman päässä matalaksi kyyristyneen oudon vieraan hiljaiset, kuolemaa ennustavat kasvot.

Silmänräpäyksessä siilin joka piikki seisoi pystyssä, mutta sen asema oli niin hankala, ettei se heti päässyt kiertymään neulapalloksi, jommoista sen kaikki viholliset niin kammosivat. Vimmatusti se yritti vetää paljaan, suojaamattoman naamansa käpälien väliin. Mutta uhkaava tuomio lankesi liian nopeasti. Ismaelin pää ampui esiin vinhaan ja suorana kuin käärmeen, tähtäsi uhkaavan piikkiotsan alapuolelle ja kävi hellittämättömin hampain kiinni siilin nenään.

Tuntien aseman kaikki mahdolliset vaarat korven kulkuri alkoi samassa hetkessä rivakasti peräytyä runkoon päin. Siili ponnisteli kiertyäkseen kaksin kerroin, jotta sitten iskisi vihollistaan tukevalla, asestetulla hännällään, mutta sitä raastettiin eteenpäin liian kiivaasti. Painaen kyntensä syvälle ja ponnistaen vastaan kaikin voimin se koki pysähdyttää vangitsijansa ja riuhtaista verisen kuononsa irti. Mutta sitä kiskottiin niin huimasti eteenpäin, että sen heikko järki oli vähällä mennä sekaisin.

Iltahämärä, salaperäinen auringonlaskun ja nousevan kuutamon sekoitus, oli tähän asti ollut haudanhiljainen; vain silloin tällöin kuului yli sinipunervan taivaankannen liitelevän yöhaukan juhlalliselta soinnahtava huuto. Nyt rauhan rikkoi kuitenkin kamala äänten sekamelska, hillitty, mutta epätoivoinen. Kaikille, paitsi aivan puun alla oleville, taistelu oli näkymätön. Mutta oksien vimmattu ritiseminen, läähättävät, voihkivat vinkaisut, kynsien armoton raastaminen irti puunkuoresta, tämä kaikki kertoi elävästi murhenäytelmästä.

Päästyään oksan haarukkkaan korven maleksija painoi notkeat takakoipensa lujasti puun runkoon ja heilautti äkkinäisellä tempauksella siilin jaloiltaan irti ja paiskasi sen huimasti alempaa oksaa vasten. Puolipyörtyneenä ja kerrassaan hämmentyneenä tuo onneton uhri painoi takaisin kaikki piikkinsä siinä keinuessaan ja tavoitteli kynsillään epätoivoisesti jalansijaa. Ismael sallikin sen melkein päästä tällaiseen asentoon ja sitten, sen riippuessa ojentautuneena ja avuttomana, hellitti sen kuonon ja karkasi kiinni sen kurkkuun. Heti kävivät uhrin ponnistukset heikommiksi ja jonkun hetken kuluttua lakkasivat kokonaan. Kun se riippui aivan hervottomana, laski pyydystäjä sen irti ja ruumis putosi maahan. Hyökättyään sen perässä, jottei mikään muu metsästäjä ehtisi sitä siepata, käänsi Ismael sen varovasti selälleen tietäen, että alaosat olivat pehmeät ja suojaamattomat, ja rupesi aterioimaan.

Syötyään kaikki, mitä jaksoi, se jätti luottaen ainaiseen hyvään metsästysonneensa tähteet jollekin ohikulkijalle ja kapusi läheisen pyökkipuun korkeaan ja tilavaan haarautumaan. Täällä se ryhtyi huolelliseen siistimiseen, tarkoin puhdistaen kauniin karvansa, kunnes ei jäänyt jälkeäkään hiljan sattuneesta verisestä seikkailusta. Sitten yhtä valveilla ja saaliinhimoisena, kuin ei olisi moneen tuntiin saanut mitään syömistä, se luiskahti alas pyökkipuusta ja kiiruhti eteenpäin läpi kuun hopeoittaman hiljaisuuden.

Hetken kuluttua kuului äänettömyyden halki juoksevan veden keveätä lorinaa. Näytti kuin tästä äänestä olisi jotakin välähtänyt kulkurin muistissa, sillä se poikkesi äkkiä syrjään ja pujahti pian esille pienelle, rehevälle niitylle, jonka keskellä matala puro hiljaa lauleli rantakivilleen. Mutta Ismaelin ei ollut jano. Se ei kiinnittänyt huomiota veteen, vaan kulki nuuskien ruohikossa, kunnes pian löysi, mitä etsi. Heti se heittäytyi kieriskelemään siinä edestakaisin ja pureksimaan sitä jonkinlaisessa hurmaustilassa. Se oli löytänyt kissanminttumättään, ja tähän kasviin sillä oli sama puolihullu himo kuin itse kissoilla.

Saatuaan kyllikseen tätä herkkua se jatkoi matkaansa puron vartta ylöspäin nenä korkealla kuten tavallista, mutta hajuaisti toistaiseksi jonkun verran tylsistyneenä kissanmintun kirpeydestä. Tämä kaiketi oli syynä, kun se viilettäessään suuren puolilahonneen kannon ympäri juoksi suoraan isoa mustaa karhua vastaan, joka möyri koppakuoriaisia viljavasta mullasta. Karhu teki vimmatun hyökkäysliikkeen sitä kohti jättiläiskäpälällään, mutta ovela maleksija luiskahti salamana sivulle ja pelastui viime hetkessä murskaantumasta. Säikähtyneenä ja raivoissaan se ryntäsi kannon ympäri ja ilmestyi äkkiä toiselle puolelle, murahti ilkeästi ja näytti aikovan karata tuon suuren pedon kurkkuun. Se ei silti ollut mieletön, ei likimainkaan, ja kun karhu hyökkäsi sitä kohden vihasta ärähtäen, pujahti se kuin käärme pensaikkoon.

Noin viisi minuutta myöhemmin se hiipiessään oksain alta mäntytiheikössä törmäsi suoraan johonkin lämpimään ja elävään, joka makasi kokoon kyyristyneenä maassa. Sen nenä ei ollut antanut varoitusta ‒ ehkä sentähden, että villieläinten poikasilla usein näkyy olevan suojeluskeinona hajun puute ‒ eivätkä silmät myöskään, kun tuo pieni liikkumaton olento näytti sulautuvan ympäristöönsä sekä värin että muodon puolesta. Salojen maleksija ei kuitenkaan hämmästynyt. Sen harjaantuneet leuat tarttuivat silmänräpäyksessä tämän uuden saaliin kurkkuun. Kuului kimakka tuskan ja kauhun määkäisy, ja avuttomat jäsenet sätkivät surullisen lyhyen hetken. Niin huolellisesti kuin levoton metsävuohi olikin kätkenyt pienokaisensa, kohtasi sitä liian pian erämaan tuomio.

Ismael söi mielellään hirvensukuisten eläinten lihaa, varsinkin nuorten, ‒ söi sitä vielä mieluummin kuin siiliä. Sentähden, vaikka sen ei ollutkaan juuri nälkä, joi se ahnaasti lämmintä verta ja sai nielaistuksi hieman kiinteätäkin jälkiruokaa. Tässä mieluisassa puuhassa se kuitenkin piti tarkasti silmällä, palaisiko vuohiemo, jonka teräväreunaisia kavioita ja äidillistä raivoa se jo vanhastaan osasi varoa. Äkkiä kuului oksien rajua ritinää ja taittumista. Mutta se ei ollutkaan vuohiemo, joka sieltä raivasi itselleen tietä tiheikköön. Se oli äskeinen iso musta karhu. Tämä oli seurannut karvaisen maleksijan jälkiä ja tuli nyt siltä saalista ryöstämään.

Tuokioksi tai pariksi raivo melkein sokaisi Ismaelin. Se kyyristyi saaliinsa päälle kohdaten rauhanhäiritsijän niin silmittömällä vimmalla, että molempien riitapukarien ko'on ero melkein tuntui häviävän. Karhu ei kuitenkaan vähääkään piitannut sen raivosta. Se löntysti eteenpäin ja iski nopeasti pientä ruskeata petoa, joka oli kyllin röyhkeä tekemään vastarintaa.

Isku tietysti osui tyhjään; Ismael oli hävinnyt kuin varjo. Hetkeä myöhemmin karhu tunsi vihlovaa kipua suurissa lihaksissa juuri kantapään yläpuolella. Se pyörähti ympäri ja iski taas kuin leimaus. Mutta vastustaja oli jo mennyt. Se kyyrötti hiljaa muristen kymmenkunnan jalan päässä houkutellen karhua ajamaan takaa.

Mutta karhua ei raivostaan huolimatta voitu puijata. Haava, jonka se oli saanut, oli kyllä tuskallinen, mutta ei vaarallinen. Sen vastustajan leuat eivät olleet kyllin laajat saadakseen aikaan pahaa vammaa isoon karvaiseen raajaan. Se tiesi olevansa kykenemätön notkeudessa kilpailemaan ilkeän pikku vihollisen kanssa, joka sitä ivasi. Ja sen oli nälkä. Sillä oli kaksi kirkassilmäistä, oikullista pentua pesässään vuorenharjan kalliokielekkeen alla, ja niiden ruokahalu pani sen täytettäväksi vaatimuksia, joita eivät täysin tyydyttäneet metsän toukat ja villit juurimukulat. Metsävuohen liha oli sille kuin taivaasta pudonnut. Kiukkuisesti muristen se rupesi aterialle, mutta piti koko ajan tarkasti silmällä vihollistaan.

Mutta Ismael tunsi sattumalta hyvin tuon vuorenharjalla olevan pesän ja sen kallisarvoiset asukkaat. Turvallisen välimatkan päästä se oli sitä tarkastellut ilkeämielisesti hammasta purren, mutta ei ollut oikein huolinut ryhtyä vaarallisiin seikkailuihin sen valtaamiseksi. Nyt kuitenkin raivo pyyhkäisi pois sen muulloinkin vähäisen taipumuksen varovaisuuteen. Ei sentään nytkään sen viekkaus kokonaan haihtunut. Se teki lopullisen uhkaavan rynnäkön isoa vastustajaansa kohti, siten varmasti herättääkseen sen jakamattoman huomion, ja sitten, ikäänkuin vihdoin masentuneena karhun vastahyökkäyksen vimmasta, se pujahti tiehensä, ei liian nopeasti, päinvastaiseen suuntaan kuin mikä johti pesälle. Ovelasti se etsi kuutamoiset, aukeat kohdat, ja vanhan karhun silmät seurasivat sitä epäluuloisina, kunnes se hävisi varjojen hämäryyteen.

Päästyään vihdoin hyvillä mielin silmänkantaman taakse se pyörsi ympäri jäljissään, teki lyhyen kierroksen ja riensi suoraan harjanteen huippua kohti.

Vanhalla karhulla oli pesänsä pienessä kapeasuisessa luolassa juuri siinä, missä viistot liuskakivikerrokset, jotka olivat Siniharjun tärkeimpänä aineksena, äkkiä päättyivät ja kallistuivat yli syvän kuilun. Tästä rotkosta alkoi tyynessä ilmassa keveästi soliseva Siniharjun puro, joka on ryöppyävän Ottanoonsiksen mitätön lisäjoki. Pitkin jyrkänteen sivua, noin viidentoista jalan matkan, kulki monesta kohtaa murtunut pengermä, joka johti luolan suulle. Pilvetön kuunvalo loisti nyt suoraan tähän sisäänkäytävään sivuten petäjäin solakat huiput valkoisiksi alhaalla laaksossa.

Se oli kieltämättä vaarallinen umpimutka, jossa ei ollut takaovea pakoa varten, mutta metsien kulkuri ei epäröinyt. Se tiesi, että vanha karhu oli kaukana poissa, alhaalla tiheikössä harjun toisella puolella syömässä varastettua ateriaansa. Se hiipi pitkin pengermää, ja tumma, notkea hahmo oli hetkisen aikaa selvästi näkyvissä kuutamossa. Sitten se pujahti luolaan.

Nuo kaksi kiiltäväkarvaista pentua, jotenkin kotikissan kokoisia, alkoivat tuntea nälkää. Yhteen kyyristyneinä luolan perällä ne hiljaa vikisivät itsekseen, pienet suipot korvat pystyssä, odotellessaan kotiin palaavan emon askelten ääntä, kirkkaat, hauskat pienet silmät innokkaasti tähdättyinä oviaukon täyttävää valoa kohti. Äkkiä ne näkivät, ei emon kookasta muotoa, joka aina täydellisesti peitti tuon valon, vaan matalan, hennon olennon, joka juoksi sisään kevyesti, kauniisti hyppien. Ne tiesivät heti, että se ennusti kuolemaa, tuo loikkiva olento, jonka silmät olivat niihin suunnattuina niin tasaisella, julmalla välkkeellä, ja molemmat alkoivat kimakalla ulinalla huutaa apua.

Mutta pennut olivat luonteeltaan kovin erilaisia, niinkuin usein sattuu eläimillä, jotka ovat niin vaihtelevia ja niin suuressa määrin yksilöllisiä kuin karhut. Toinen niistä kohtasi vaaran urheasti, pienoinen tassu kohotettuna iskemään ja huulten ohuet mustat reunat uhkamielisesti pikku hampaiden päältä taaksepäin vedettyinä. Toinen, noiden lähestyvien silmien uhkauksesta silmänräpäyksessä kauhistuneena, alkoi kovasti vavista ja menetti kaiken liikuntakykynsä.

Tämä pieni raukka osui ensin metsäsissin silmään. Hyökäten suoraan pienokaista kohti se kieritti sen selälleen ja alkoi hurjasti sitä raadella. Tähän murhatyöhön liittyi tyydytetyn kostonhimon riemu, ja hetkeksi peto unohti oveluutensa.

Mutta jonkun sekunnin kuluttua sitä häiritsi heikko kynsiminen ja pureksiminen sen takakoivissa. Toinen pentu, ollen sitä ainesta, mikä ei katso taistelun vaaroihin, oli uljaasti tullut pienen vuodekumppaninsa avuksi. Leuat verestä märkinä, hirveästi murahtaen, Ismael pyörähti ympäri päästäkseen eroon tuosta mitättömästä ahdistajasta. Mutta samassa sen korviin sattui nopean tassutuksen ääni ulkoa kallioilta. Yhdellä salamannopealla loikkauksella, kuin olisi sen ruumis paljaita teräsjousia, se saavutti luolan suun.

Mutta samassa hetkessä emäkarhu, kiireestä hengästyksissä, ehti myös paikalle. Jokin vaistomainen pelon puuskaus oli puistattanut sitä jo juhla-aterian alussa, eikä se ollut jäänyt asiata miettimään, vaan oli tullut. Suunnaton käpälä, osuen yhdellä sivalluksella Ismaeliin suoraan vasten kuonoa, musersi siltä pään olkain väliin ja naulasi sen kallioon. Sitten toinen käpälä laskeutui kuin moukari sen hintelille lanteille. Vielä kuolinkamppailussakin korven kulkurin leuat liikkuivat haukkaillen hurjasti ja sokeasti. Mutta parissa sekunnissa kaikki oli ohi. Värähtämättä se makasi, muodoton veri- ja karvamöhkäle, kostajan jalkain alla.

Vanha karhu vetäytyi taaksepäin ja silmäili raatoa hetkisen. Sitten se kiiruhti pesään ulisten levotonna. Vahingoittumaton pentu kompuroi sitä vastaan. Hätäisesti tätä nuollen ja nuuskien se sai selville, että pentu oli loukkaantumaton, ja kääntyi sitten kuolleen puoleen. Uikuttaen se nuuski ja nuoli tätä poikastaan ja käänsi sen hellästi käpälällään. Kesti kai hyvinkin minuutin, ennenkuin se jaksoi oikein käsittää, että se oli kuollut. Kun se ei enää saattanut epäillä totuutta, lakkasi se valittamasta. Nostaen leuoissaan pienen, hervottoman ruumiin se kantoi sen luolan ulkopuolelle ja laski sen viivytellen jyrkälle kalliorinteelle. Se luisui hitaasti paikaltaan, ikäänkuin emo olisi juuri tätä suunnitellut, ja putosi jäsenet levällään, kierien ympäri yhä uudelleen, kunnes tarttui kiinni ja jäi riippumaan iäkkään hongan oksiin viitisenkymmentä jalkaa alempana.

Emo ei pysähtynyt tätä katselemaan. Kääntyen äkkiä se vielä kerran heittäytyi korven kulkurin raadon kimppuun piesten ja repien sitä kynsillään, kunnes siinä ei ollut jälkeäkään otuksesta, joka kerran oli samoillut erämaita. Ollen omalla tavallaan nirso ja hunajan ja hedelmäin ja pehmeän lihan suosija, se ei alentunut syömään tätä sitkeätä, jänteistä lihaa. Kun se oli täysin purkanut sille kostonsa, lennätti se raadon halveksuvasti kauvas yli pengermän ja vetäytyi luolaan imettämään jäljellä olevaa pienokaistaan, ja mitä korven kulkurista oli jäänyt, se putosi rotkon pohjalle siellä ravitakseen jonkun ketun tai villikissan vanhaa vihaa tai, vieläkin häpeällisemmin, ollakseen pitkäaikaisena juhlapöytänä jäytäville kovakuoriaisille ja ahnaille paarmoille.

Pesän varjelijat.

Kaukaa etelästä, sinisiltä palmujen reunustamilta merenlahdekkeilta, tuo valkoinen jättiläislauma tuli liidellen. Voimallisin siivin se halkoi yläilmoja liki puolentoista penikulman [Englannin penikulma on 1,609 m. _Suom._] vauhdilla minuutissa. Hohtavana kiilana, suunnaltaan horjumattomana, se kiiti sankkain, välkkyvien, salaperäisten korpien ja kullanvihreiden suoniittyjen päällitse. Mahtavassa, tahdikkaassa lennossa jokainen valtava valkoinen siipi välkähti hetkeksi kuin lumi taivaan syvää sinitaustaa vasten, kun siihen osuivat auringon vaakasuorat säteet, sillä päivä ei vielä ollut ehtinyt tuntia ylemmäksi taivaanrannasta.