Part 4

Keväinen lämmin on sulatellut lunta, on puhdistanut puut ja metsän, ja aukeilla paikoilla sitä kohta ei näy kuin päivän pääsemättömissä lokeroissa ja siimeksissä metsänranteilla. Loristen juoksevat vedet rinteillä, muodostelevat uria ja noroja ja kiirehtivät vaaran alla olevaan notkoon, notkossa luikertelevaan puroon ja, siinä sitte yhdessä puroveden kanssa, jatkavat matkaa joko metsälampeen tai johonkin salojärveen. Järvissä on jää yhtenä sohelona, se sohisee ja suhisee pienenkin liikkeen sattuessa ja on se puikottunut; puikot eroilevat, eksyvät toisistaan, sulavat ja katoavat näkymättömiin.

Ja kohta on luonto vapaa talven vallasta, vaan näyttää vielä alastomalta ja kuloiselta.

* * * * *

Vaaran rinteellä muutamassa kohden pistää näkyviin mustia, palaneita kantoja ja lumen tarkkaan hävittyä näkyy kanteikossa talven alainen, veltostunut oras. Toisessa paikassa on paljastunut viime kesänä kaadettu kaski... Siinä on kirves heilunut, siinä lastut sinkoilleet ja siinä on hikeä puserrettu kesäkuumalla sitä kaataessa. Siinä ryhöttää pitkällään vieretysten petäjä ja koivu, niiden lomassa leppä ja haapa, vaan niiden lehdet eivät enää lipattele ja niiden viheryys ja kauneus on kadonnut, elämän into kukistettu, runko kuivahtanut ja mehu haihtunut — ja tämä hävityksen kauhistus on leivän tähden.

Kaikki ovat paikoillaan siinä, mihin ovat kaatuissaan joutuneet ja kunkin kohdalla töröttää oma, eloton kantonsa. Kaatuneiden oksat ovat kietoutuneet toisiinsa, ne syleilevät toisiaan ja ne kuin kuiskailisivat: — kuolemassakin yhdessä, syleillen ja sovinnossa.

Ja talon naiset ottavat kassaroita ja kirveitä ja lähtevät tuon kasken karsintaan. Ritisten taittuvat oksat, vaan toisiinsa sotkeutuneina, ne eivät toisistaan erkane, rungot vain lomahtavat niiden varasta maaperään, ja siinä onkin kylliksi, muuta ei karsija tahdokaan. Jonkun päivän työskenneltyä ovat rungot oksistaan irti ja niin olisi kaski poltettavaksi valmis, mutta vielä ei ole maanpinta tarpeeksi kuiva, joten täytyy polttaminen lykätä tuonnemmaksi.

Vaan pianhan selkeältä taivaalta paahtava aurinko kuivaa, ja kun polttaminen on toimitettava kuloaikana, ennen ruohon nousua, niin eräänä kauniina päivänä pistetäänkin tuli risukkoon. Vaan ensin on täytynyt ryhtyä varovaisuuskeinoihin, ettei tuli pääsisi ihan tuossa kaskenrinnassa olevaan metsään, ja niin on ajettu sille kohdalle leveä vako ja saatu siten katkaistuksi tulta johtava, maan kanervainen ja rujoinen pinta. Räiskäen ja vonkuen lipuu tuli paikasta toiseen ja kohta on yhtenä lainehtivana tulimerenä koko kaskeksi kaadettu ala.

Siinä on lähellä kuuma ja siinä paahtaa, mutta siinä täytyy olla ihmisten ympärillä vartioimassa ja vahtimassa, ettei vaan tuli jotenkin ja jossain kohdassa karkaisi luvattomille aloille. Lapiot käsissä seistään valmiina viskaamaan hiekkaa maata myöten liplettävän liekin päälle tai sitte tuoreella havulla pieksämään tulta siksi, kunnes se tukehtuu, ja niin saadaan karkulainen ehkäistyksi.

Mutta väliin se sittekin karkaa; se on tullut hirmuisella vauhdilla ja tuulen alapuolella se on paahtanut puut ja hypähtää suorastaan niihin, tai nuolaisee lieska, riehuissaan, vaon toisella puolella olevaa kanervikkoa, jota myöten karkaa tuimalla vauhdilla. Sen eteen ei ole menemistä, sillä tuuli työntää tulta, niin että pian joutuisi liekkien uhriksi. Kauempaa kaarretaan sille vastaan ja koetetaan tehdä esteitä, ja viimein saadaankin se jonkun suon äärelle tai aukealle paikalle tukahdetuksi..

Ei ole enää tulta suuremmassa määrässä muualla, kuin tuolla yhdessä kasken kulmassa ja ainoastaan ympäristöön levinnyt savu ja jälkeensä jättämä musta jälki ovat muistuttamassa siitä voimasta, joka oli riehunut niissä paikoin.

Ja niin on tuli tehnyt palveluksensa; se on riistänyt ja raastanut; irrottanut? ja erottanut oksat toisistaan ja hävittänyt ne pieniksi, pyöreiksi hiiliksi tai sitte kokonaan tuhkaksi. Suuremmista rungoista on kuitenkin enemmän jälellä ja kaikkein paksummat vain kuoreltaan kärventyneet. Vaan maan pinnassa tuli ei ole tehnyt tarkasti tehtäväänsä, joten sitä täytyy vieläkin poltella; oli jättänyt aina väliin palamattomiakin tierakkeita. Kootaan jälelle jääneistä kekäleistä roukkioita, sytytetään ne ja saatua hyvin palamaan, aletaan roukkioita pitkillä kangilla työnnellä pitkin kaskea paikasta toiseen. Ne palaa roihuavat edessä ja tulen paahde polttaa viertäjäin kasvoja ja saa ne ihan rokahtumaan; kuumuus tunkeutuu vaatteidenkin alle ja kirveltäen saa hien virtaamaan pitkin ihoa. Tuhka ja noki maasta pölisee, tarttuu hikiseen ihoon ja muuttaa raatajat väriltään melkein samallaisiksi kuin tuo heidän jälkensä, josta ovat tulirovion kanssa kulkeneet.

Tuska ja väsymys valtaa niin naiset kuin miehetkin, ja kaiken lisäksi rasittaa vielä kuumuudesta syntynyt jano, jota ei saa poistumaan, kun ei aina voi tai ei jaksa juodakaan.

Vaan tuleehan viimein ilta ja siksi on lämmitetty sauna, jonne kiirehditään ja jossa otetaan löylyä, minkä vain kutiseva, pölyinen pinta sietää; siellä pestään ja puhdistaidaan ja sitte ollaan taas kuin uudet ihmiset sieltä palattua. Iho on ruskea ja höyryävä ja huohottaen pistäydytään vaatteet kainalossa saunan ovesta ulkoilmaan, jossa istahdetaan kivelle saunan lähelle ja annetaan keväisen illan viileyden sivellä alastonta ruumista. Ilman annetaan kuivata ihon, pujottaudutaan sitte puhtaaseen paitaan ja virkeinä, vaikka väsähtäneinä poistutaan yöllistä lepoa ja unta saamaan, ja niin unhottuvat päivän vaivat ja vastukset huomisen varalle.

Taas onkin seuraavana päivänä ja aina vielä siitäkin seuraavana samaa edessä, samaa kuumuutta, likaisuutta ja puhdistautumista, kunnes kaskiraaje loppuu.

Vaan miehillä riittää kaskella työskentelyä pitemmäksikin ajaksi, vielä viettämisen ja kasken puhdistamisenkin jälkeen. Heidän pitää se kyntää, kääntää ylösalasin siemenien peittymistä varten. Kyntäissä saa päätellä ja seisautella hevosta ja aina väliin peruuttaa sitä takaisin, mies nostella auraa, sivuuttaa kiviä ja kantoja, vaan sittekin aura takertuu puiden juuriin, kynnet kaivautuneina juurien alle. Ei auta muu kuin täytyy kärsivällisesti perata ne tieltä pois ja jatkaa taas vaon tekemistä. Pienimmät ja hienoimmat juuret menevät auralla rutisten poikki ja irtautuneet päät jäävät töröttämään mullan päälle näkyviin. — Se on perkaamista ja pehmittämistä, joka vaatii kärsivällisyyttä ja itsensä kieltäymystä.

Mutta siinäkin elähdyttää toivo, työn palkkio, ja ne vaivat, joita siinä on kärsitty, unhoittaa raataja mielellään katsellessaan muutaman viikon kuluttua terhakkaa, puhdasta ja viehkeää orasta, joka samettimaisena verhona peittää karhean kynnöksen.

XI. Kesäisiä oloja.

On ollut kuumaa ja kaunista, päivät helteiset ja herttaiset ja kevään lapsellinen leikikkäisyys on alkanut saada vakavamman muodon. Alastomuus on alkanut kadota ja pukeutumispuuhissa on koko luomakunta. Mutta so on vähä vaivaloista ja käy hitaasti, sadetta kaipaavat kaikki, peseytyäkseen ja puhdistuakseen pukeutumista ennen.

Mutta vielä on päivän ja pari poutaa ja paahdetta ja sitte näyttäytyvät, kuin sanan tuojina, ensimmäiset pilvenmöhkäleet. Ne kokoontuvat taivaalla, muuttavat muotojaan ja jatkavat matkaansa verkalleen. Vettä ei niistä tipahda, vaan ne kuitenkin ovat tuoneet toivon tullessaan. Virkeänä katsoo silmä taivaalle, ja mielet jännityksissä odotetaan sadetta.

Ja taivaanranta tuolla etelässä mustuu, siellä synkistyy ja pimenee ja tuontuostakin vilkasevat silmät tuohon nousevaan pilveen. Se lähestyy ja kasvaa ja kohta on aurinko sukeltautumaisillaan pitemmäksi ajaksi pilven taakse. Vielä viimeisessä tingassa se paahtaa kaikella voimallaan, vaan pilvi tunkeutuu väliin. Sen varjon raja juosta lipettää maan pinnalla, se on jo ehtinyt korven yli tuonne korkealle vaaralle; sen toinen puoli on varjossa, toinen valossa, mutta varjo laajenee, valo pienenee ja kohta on sekin seutu tummennut.

Vaan levitessään pilvi on muuttunut mustansinervästä vesiharmaaksi ja näyttää se mehevältä, kostealta ja lupaavalta. Se kohotteleikse ja asetteleikse ja näyttää kuin valmistautuvan suureen tehtävään.

Hetki on juhlallinen.

Maassa on kaikki jännityksessä, on hiljaa ja kuin henkäisemättä; joku yksityinen liverrys jossain, pienen linnun pyrähtävä lennähdys, joku kalahdus ja muuta ei; vaan kuinka tuollaiset nyt kuuluvatkin hyvin ja kuinka ne vetävätkin huomion puoleensa!

Ensimmäisiä pisaroita jo tipahtelee, ne putoilevat harvaan, suurina ja raskaina... jo kuuluu kohinaa, tuhahtelee tuuli, taipuilevat puut, heilahtelevat vesat ja samassa muuttuukin tuuli puskuvaksi ja painavaksi. Pisaroiden tulo tihittyy ja kohta onkin seutu rankkasateen vallassa.

Mutta tuuli tuossa tuokiossa heikkenee, hiljenee ja lakkaa kokonaan ja sitte vesi putoaa suoraan ja tarttuu se maahan mehevästi ja metisesti. Se on nautinnon ja virkistyksen hetki, johon luonto ottaa osaa hiljaa ja hiiskumatta.

Mutta se on vaan keväinen sadekuuro, joka ei kestä kauan.

Pilvi alkaa oheta, ilma kirkastua ja taivas selitä. Vielä hetkinen hienoa ja yhä heikkenevää sadetta ja sitte ainoastaan harvaseen pieniä pisaroita, vienoa tuulen henkeä ja pilven varjo kiitääkin seudulla ja jättää sen viiva viivalta kinterillään olevalle seuraajalleen. Aurinko pilkistää pilven reunalta, pilvi yhä poistuu ja lempeänä ja lämpöisenä näyttäytyy aurinko kokonaisuudessaan selkeällä taivaalla ja yhtäkkiä koko seutu on lintujen laulun vallassa. Käet yhtyvät sitä säestämään. Ensin kuuluu kaukaa korvesta kukuntaa, hiljaa ja heikosti, vaan siihen yhtyy jo toinen, kolmas... ja eräs lennähtää talovaaran rinnepetäjään, asettautuu sen latvaan, kukahtaa ensin kerran, pari ja sitte sekin kuin innostuu ja yhtyy helkyttelemään kilvan toisien keralla.

Koko seutu on puhdistunut, ilmasta on usvakkuus kadonnut ja on se täyttynyt hienolla ja herttaisella tuoksulla. Aurinko paahtaa maan pintaan, joka on märkä ja vesiherneissä ja josta kohoaa hienollaista höyryä.

Mutta tuolla edempänä vielä sataa, auringon säteet tanssivat siellä putoavilla vesipisaroilla ja sinne ilmautuu kaunis ja kirkasvärinen taivaan kaari.

Ja kohta näkyy sateen virkistävä vaikutus, kuluu päivä, kuluu toinen, niin on jo lehdet puissa hiirenkorvalta varttuneet isommiksi, maasta on kulo kadonnut ja ruohontaimet saaneet vartta ja vahvistuneet.

Ja jo kalkattaa kellot vaarojen kosteikoissa, jossa karja ahmien riipii ruohostosta ruokaansa. Vasikkahaassa on temmellystä, juoksua ja hyrinää ja siellä vasta vapautta oikein tunnetaan ja — tutkitaan!

Se on alkua kesäiseen elämään ja siitä se varttuu ja vaurastuu ja siihen aina liittyy uusia ja uusia töitä ja toimia, kunnes se täyttyy kiireisellä hyörinällä ja puuhilla.

Pirtti on kuin unohtunut ja sen kanssa ummehtunut pirttielos. Siellä ei olla kuin parhaiksi syöntäaikoina - jos ollaan talon läheisissä töissä — ja sitte jo ehtoneella vetäydytään johonkin ulkosuojaan, jossa kesällä öisinkin nukutaan.

Vaan kun joutuu se aika, jolloin ollaan jossain edempänä "metsäruateilla", niin silloin ei päiväsin kotosalla tapaa muita kuin talon kykenemättömät vanhukset ja niistäkin ainoastaan naisvanhuksen. Hän on kodin vahtina ja hoitelee taloutta ja se onkin hänen mieleistä työtään. Hänellä on toveruutta talon pienistä paitaressuista ja silloin, kun niiden silmällä pidosta aika myöntää, puuhailee hän pihalla ja vasikkahaassa, juottelee vasikoita ja lämmittelee vesiä kodassa; rientää vastaan kotiin tallustelevalle karjalle, vastaa puhellen niiden ammumiseen, nimittelee jokaista erittäin ja tarkastelee salaperäisesti kylläistä karjaansa.

Miesvanhus ei pysy kotosalla, hän ei ole siihen tottunut, hänen täytyy puuhata jotain ja jossain. Ja kun hänestä ei ole toisten perheen jäsenten kanssa työssä kävijäksi, niin on hän ryhtynyt kalojen pyydystämiseen. Niillä retkillään hän viettää päivänsä, liikkuu siellä hiljaan ja verkalleen, aivan niinkuin hänen voimansa sallivat ja kun hän siellä väsähtää, niin hän levähtää istahtaen kivelle tai kallistuen mätästä vasten.

Ja kun hän on järvellä, pienoisessa venheessään, niin hän sielläkin vain liiraillen liikkuu paikasta toiseen ja nähtyään sopivan paikan, laskee pyydykset; nostelee ja katselee toisia, jo ennen lasketuita, ja ottaa niissä olevat kalahotit.

Yksin hän siellä on eikä päivissä puhetta vaihda. Hänen luonteensa on saloinen ja salaperäinen ja hän ei tunne kaipaavansa mitään. Hänestä on korvessa kodikasta ja hän hymähtää sen synkkyydelle ja hiljaisuudelle.

Hänelle kukkuu siellä "kultainen käkönen" ja hän aina väliin laskee verkon kädestään, heittää toimensa ja kuuntelee sen kukuntaa. Aurinko on ajan määrääjänä, ja kun se on ehtinyt etelän puoleen, päivällissuunnalle, niin hän meloskelee venheensä rannalle, vetäisee sen kuivalle, hakee sitte rannalta risuja, laittaa niistä rovion kivien koloon tai ankeammalle töyrylle. Ottaa sitte metsäkätköstään pienen, rautaisen kattilansa, täyttää sen vedellä ja asettaa vivun nenään rovion keskelle. Puhkaisee ja puhdistaa muutaman kalan ja keittää niistä sievosen sopan; palasen leipää panee hän siihen suurukseksi ja kattilasta hän sitte lusikalla tai sen puutteessa tuohilipillä lientä leivän kostukkeeksi ottaa.

Syötyä hän venähtää syöntäsijoilleen pitkäkseen, vieräyttää silmänsä kiinni ja nukahtaa.

Vaan ei hän pitkälti aikaansa unessa hukkaa, kunhan vähänkin, ja sitte hän kavahtaa ja lähtee taas venosellaan vesille.

Illalla kokoaa hän saaliinsa konttiin, kohottaa kontin selkäänsä ja alkaa tallustella talotonta taivalta, korpitietä kotivaaraa kohti. Köyryssä hän kulkee, sauva tukenaan, vaan kuorma on raskas ja se panee hiljaisessakin kulussa puhuttamaan. Mutta kukaan ei häntä kiirehdi, ja niin levähtää, istahtaa silloin, kun perin vaikealta tuntuu ja sitte jatkaa taas matkaa.

Ei ole enää kun kotivaaran rinne noustavana: rinteen alla hän vielä levähtää, sitte kapristaikse jäännökselle taipaleelle ja kohta on kotoinen pirtti ja kotoiset kohtelut tarjoamassa huojennusta ja hoivaa vanhalle ja väsyneelle.

Mutta kesä on vaurastunut vaurastumistaan ja kiirehtii raatajia toimissaan. Se on valmistanut parhaan parhaan ajan kasken kaateelle; on lehtipuut jo täydessä lehdessään ja niin täytyy kiirehtimällä kiirehtiä siihen tehtävään.

Saman ajan tehtäviin kuuluu vihkojen teko talvisiksi ruokavaroiksi lampaille, ja ihmisille täytyy myöskin nuoren täysilehden aikana saada kylpyvastat talviseksi tarpeeksi.

Kaski-alaksi on tällä kertaa katsottu kotivaaran lähellä olevan salovaaran rinne. Se on pari tai kolmekymmentä vuotta takaisinpäin ollut jo raajinmaana, vaan on siinä nyt lehtimetsä kaskeksi kelpaava.

Sinne lähdetään.

Ja jonkun aikaa siellä käytyä ja huiskettua, onkin metsä kumossa kuivamassa. Äärinvierin siinä on kirves työtänsä tehnyt ja armotta on kaatajat iskeneet jokaiseen puuhun, jättämättä edes "linnuille lepotiloa".

Väliaikaa ei taas ole nimeksikään.

Niityntapasissa heinä käy täysikasvuiseksi. Ei muuta kuin täytyy terästellä viikatteita, sitoa ne varsiin ja teroitella ja lähteä joukolla heinän tekoon. Lähin heinämaa on kotivaaran alla, joen varrella, vaan on se, niinkuin kaikki muutkin, vesottunut, metsistynyt ja mätästynyt. On vielä sammal kohonnut pinnalle ja on siinä heinää vain harvassa ja sekin kovaa ja vihvilänsekaista.

Siihen tartutaan tarmolla, jo kaadetaan heinä ensin aukeammilta paikoilta ja sitte käydään kaivelemaan lepikkoja, kannetaan niistä heinät aukealle, kuivaillaan ja sikäli pielestetään. Kun kaikki on kasaan saatu, niin ympäröidään pieles aidalla ja ollaan valmiit lähteinään toisille heinämaille.

Ne ovat kauempana pihasta, ovat korvessa. Siellä on yksinäinen järvi ja sen rannat ovat heinäiset ja ovat aikoja takaisin raivatut niittymaiksi.

Sinne lähdetään useamman päivän eväillä ja siellä on edellisiltä kesiltä ja työajoilta jälelle jäänyt maja, risuista tehty. Sitä ilmat ovat ränsistäneet ja sitä nyt vähän korjaillaan ja majoitutaan siihen. Ainoastaan pyhäsinä käydään kotona, ja jos sitte eväät keskellä viikkoa väsäytyvät, niin joku yökautena pistäytyy niitä hakemassa.

Mutta täällä onkin heinän korjuu pitkällistä ja hankalaa. Järven rannat ovat pitkälle lietteiset, mutaset ja pehmeät. Lietteet kasvavat kortetta ja tuolla jo ihan vedessä kohoaa sankat ruuvikot, ja ne kaikki ovat eläinten ruuaksi kelpaavat kokoon saatavat.

Aidaksien ja puiden varassa, puoli alastomana, siirrytään askel askeleelta kosteikkoon, vesi räiskyy viikatteella huitoessa, mutta kortteikkokin tutisee ja osa osaltaan kaatuu se vesiselle alustalleen. Heti haravoidaan ne kasaan, mätetään sapilaille ja porraspuiden varassa kannetaan ylemmäksi, johon levitetään kuivamaan.

Siinä kantaissa sattuu kantajilta jalka puulta luiskahtamaan, se hurahtaa syvään, kantaja kaatuu ja, pitkällisen mudassa rypemisen jälkeen, hän pääsee vihdoin märkänä ja mutaisena jaloilleen portaille. Taas jatketaan kuormineen matkaa ja voipi vielä useamminkin samalla tiellä sattua polkaisuerehdys ennenkun taakka on saatu kuivalle ja kantavalle maalle.

Päivät läpeensä on samaa ja samallaista ja sitte kun ruvetaan ruuvikon kimppuun, niin siinä onkin alituisesti vedessä seisominen. Ruumis on puoleen paljastettu ja on se kuin mutahaudassa, jossa ainoastaan pinnalla on aito vesi. Siirrytään aina syvemmälle ja syvemmälle, kunnes edemmäksi meno on mahdotonta, vaan silloin seistäänkin jo kainaloihin saakka mutaisessa vedessä.

Se on rasittavaa työtä ja väsyneenä siinä kallistautuu iltasittain majaan nukahtamaan. Märkyys on sittekin vaatteissa ruumiin ympärillä, vaan kun kesäinen yö on lämmin ja makaaja puoleksi peittyy kahiseviin lehtiin, niin siinä se vaan yö tulee häiriöttä vietetyksi.

Ei siellä joudakkaan ihan puhtaaksi rantoja tekemään, sillä kotivaaran kaateikossa valmistuu ruis. Se jo kellertävänä huojuu ja täyteläisinä tähkinä nuokkuu korjaajiansa odotellen.

Ja niin täytyy kiirehtiä kotoisille pihoille, täytyy tarttua sirppiin ja kyyristäytyä kiirehtijän kimppuun ennenkun se tulee liian valmiiksi ja rupeaa karisemaan.

Siinä kyyrii naisia ja miehiä, siinä sänki enenee, kuhilaita ilmestyy ja kun vaan poutana kestää, niin on muutamassa päivässä huojuva laiho koottu töröttäviksi kuhilaiksi.

Mutta siihen taas valmistuu touot ja ne vievät raatajilta aikansa nekin. Ja sitte täytyy viljat korjata, koota pitkulaisiksi närtteiksi ja pyöreiksi ja pystypäisiksi keoiksi ja saavat sitte siinä tilassaan oleilla siksi, kun tulee aikaa niiden riiheen ahtamiseen ja puimiseen.

Ja siihenhän se kesä hupeneekin.

Siihen sitte vielä rukiin panot, syystyöt ja talvelle varustautumiset ja niin on taas ajanjakso eteenpäin eletty.

Lepohetkinään (sunnuntaisin) eivät nuoret vietä kaikkia aikojaan pirteissä tanssien, niinkuin talvella, vaan keräytyvät yksiin ja lähtevät "pitkäänpuoraan", astuskelevat metsäpolkuja kylästä ja taloista edemmäksi. Kulkevat ensin yksissä, vaan sitte alkaa joukko hajoilla, yksi pari jää yhteen kohtaan, toinen toiseen ja siellä sitte iloitaan ja mellastetaan; siellä kuhertelee kukin "mielitiettoineen", siellä kun ei ole kuin

"Kuuset kuulemassa, Hongan oksat oppimassa."

Siellä unhoittuvat vaivat ja vastukset, arkipäiväin huolet ja väsymykset.

* * * * *

Vaan samalla, kun kesä on tuonut laveutta elämään, on se myös muodostellut hankaluuksiakin. Niinpä on matkan teko salopaikoilla vaivaloista monien ja laajojen soiden tähden. Niitä myöten täytyy kulkea ja ovat ne ihan kantamattomat, jonka tähden onkin ylikäytävän kohdalle laitettu silta latomalla sylen pituisia pyöreitä pölkkyjä vieretysten toinen toiseensa kiinni. Mutta suo kun on vetelä, niin nämä eivät kauankaan kestä suon pinnalla, vaan painuvat, ja sillan kohdalle kokoontunut aito vesi on osottamassa tien kohtaa. Mutta kun salolaisen hevonen on tottunut tuollaiseen, niin se ei epäile eteenpäin mennessään: se laskee vain varovasti jalkansa, etsien veden alla olevia siltapölkkyjä ja kun se tuntee jalan sattuneeksi pölkylle, tallaa se vasta koko painollaan ja niin, vaikka hitaasti, kuljettaa se selässään olijan suon laidasta toiseen. Suolta päästyä ja kohotessa kovalle ja kuivalle tuntuu helpottavalta ja hyvältä. Metsäpolulla ei päivä paahda, ei kilota silmiin, siinä on varjossa ja viileässä. Siinä ei silmä pitkälle eteensä näe, sillä polku on kaita, luikertelee ja kiertelee lakkaamatta; mutta katse kaivautuu sivuille, sujuu sen minkä pääsee ja sivuuttaa seisovia jättiläisiä; niiden juurilla, puolihämärässä näyttää niin viehkeältä ja viihdyttävältä.

XII. Käänteessä.

Mutta vaikka tiet ovatkin suurimmaksi osaksi poloisia polkuja, seudut sateisia, korvet kolkkoja niin onpa kuitenkin uutuuksia sinne osunut.

Harvassa on enään savupirttejä tai entisaikuisia rakennuksia, vaan ovat ne muuttuneet uudemmanaikuisiksi ja savupirtit uloslämpiäviksi. Entinen uuni on kolhittu kumoon, sijalle on laitettu toinen, pyöreän ja puisen savupiipun sijasta kohoaa sammaltaneella katolla kulmikas ja kivinen.

Siellä täällä luulee tapaavansa rakennuksen, joka näyttää olevan oikein alkuperäinen. Se on pyöreistä hirsistä, ulkonevilla salvaimilla. Siinä on pirtti, niin kuin kaikki muutkin suojat saman katon alla paitsi aitat, riihi ja sauna, jotka ovat erillään. Pitkin seinämää on, patsaiden varassa, pölkyistä ladottu, leveä, hevosella ajettava porraskäytävä, joka kohoaa loivasti ja johtaa tanhuan ylisille, ja sen keskipaikoilta johtaa ovi pirtin porstuaan. Porstuasta on ovi pirttiin ja toinen vastakkaisella seinällä tanhuaan, johon laskeutaan alas portaita. Tanhua, josta pääsee lehmäläävään ja toisesta ovesta lammasnavettaan, näyttää pylväskäytävältä, sillä sen välikaton kannatinparruja tukevat vielä paksut patsaat.

Pirtin porstuasta on vielä ovi "etehiseen", jossa säilytetään talontarpeita, niin syöntäaineksia, kuin astioitakin; porstuasta pääsee vielä tanhuan ylisillekin.

Rakennus on korkea ja asuinpirtti suuri ja tilava, vaikka yhdessä ovisopessa onkin suuren suuri sisäänlämpeävä uuni. Katto on kolmitaitteinen, keskelle kohoava ja keskimmäisessä osassa on savun ulospääsyä varten reppänä eli lakeinen.

Ilma pirtissä tuoksahtaa savuiselta ja raittiilta, mutta siinä tuntee seisovansa kuin raunioilla, silmäilevänsä jätteitä, sillä kenties kohtakin romahtaa, vielä kannattava lattia sijaltaan. Se on jo painunut, on kierostunut, askeleet on siinä epävakaiset ja se notkahtelee tallatessa. Seinät ovat pullistuneet, ovat talloneet ja niitä on paikkailtu useasta kohdin. Mutta uskollisesti on, seinäin alaosaa pesemällä, säilytetty varmana raja mustuudesta kiiltävän yläosan välillä. Raja kiertää ympäri pirtin oven kamanan korkeudella ja on se kuin savun toiminta-alan laajuuden määrääjänä.

Mutta tässä vanhassa luhistuvassa rakennuksessakin huomaa uudemman ajan toimittaneen ikkunaluukut viikaheitoiksi, jotka lepäävät toimetonna ikkunan poskessa, vaikka kuitenkin omien uurniensa varassa. Niissä on niitä toimessa ollessaan työnnelty, missä ne ovat kuluttaneet itseänsä ja niihin on ne jätetyt viettämään viimeisiä hetkiään. Mutta ikkuna-aukot ovat suurennetut ja varustetut laseilla ja puitteilla.

Vaan lamppu ei oe vielä ehtinyt tänne puhteita valottamaan, päre on vielä siinä virassa, palaa pihisee uunin patsaassa pihdissä, siinä roihuaa, ratisee ja laskee paksusti tervassavuaan. Päretulen valossa, soihtu kädessä, liikutaan pimeällä ulkona, toimitetaan askareet niin läävissä kuin muissakin ulkosuojissa.

Astiatkin ovat puiset, vanhanaikuiset, ja kaikki kalut vanhoja. Eipä ole ehtinyt tänne vielä edes niin tavallinen kone kuin rukki, vaan on värttinä vahvasti virassaan.

Täällä nyt toivoo tapaavansa kanteleenkin, ja alkaa sitä etsivin silmäyksin hakea. Mutta sitä ei näy ja niin tulee sitä kysäisneeksi, missä se on?

— Olihan se meillä, — vastaa isäntämies, missä lienee. Etkö tiedä? kysäisee hän emännältä.

— Eikö liene porstuan ylisillä.

Ja sinne lähdetäänkin isännän kanssa sitä hakemaan.