Part 5

Kavutaan porstuan nurkkaa vasten nojallaan olevaa pykäläporrasta ja päästään ylisille. Siellä kyyryisissä kävellään ja päresoihdun valossa liikutellaan romuja, sysitään niitä syrjään ja etsitään, vaan etsiminen näyttää jo pakkautuvan tyhjäksi vaivaksi. Tuolta se kuitenkin eräästä sopesta ihan pohjimmaisena pilkahtaa näkyviin, isäntä tarttuu siihen, kiskaisee sen, romut romahtaa sijalle, kannel kirahtaa, se sattuu vielä johonkin ja kumahtaa ontosti ja sitte on se käsissä. Se on rujanen ja pölyinen, enimmät tapit ovat poissa, yksi kieli on kireellä, toisia löysinä ja irrallaan ja on niitä tykkänäänkin pois.

— Isävainaja sillä soitteli, ei ole sen jälkeen tullut käytetyksi, selittelee isäntä ja oikoilee riippuvia käyristyneitä kieliä.

Se tuodaan sieltä pirttiin, pyyhitään ja puhdistetaan; tehdään tarvittavat tapit, kiinnitetään kielet, viritellään ja saadaankin se sointumaan. Mutta tuo sointu on vielä tahmeaa; koppa on kostunut ja siksi se pannaankin kuivahtamaan.

Sitte otetaan se esille ja joku harmaahapsinen vanhus istahtaa sen ääreen. Hänen koukistuneet sormensa koskettelevat kieliä, korvansa kuuntelee, sormien liikunta vähitellen tihittyy ja niin muuttuu kohta koko huoneen ilma sointuisaksi sävelmereksi.

Siinä lainehtii ja värehtii. Väreet liplettävät pieninä ja pehmoisina ja sivelevät korvaa hienosti ja hempeästi.

Soittaja itse on lumoutunut ja näyttää hän elävältä ilmiöltä, joka kokonaan on kuin sulautunut moniväriseksi, pulppuavaksi lähteeksi. — — —

Mutta kun vanhus on vaipunut ja sävelet lakanneet, kiirehtivät nuoret silloin aarteelleen. Heillä on kullakin arkkunsa eli lippaansa ja siellä he tallentavat kalleimpia kalujaan ja siellä on myöskin _heidän_ soitannollisen tyydytyksensä tuottaja. He tarttuvat lippaansa lukkoon, lonkovat kannen auki ja sieltä kohottavat käsille — "käsiharmonikan". Se on päältä "kaunis ja kuvikas" ja sen koskettimet "somat ja solevat" ja sitä pidellään hennosti ja hellästi.

Se rallattaa heille tanssit, se laulaa heille laulut ja on se heillä joutohetkinä kotona käsissä ja kyläteitä kulkiessa ilon pitäjänään purkaen parkuen kirjavia säveleitään. — — —

Mutta he eivät ole opissa olleet, käyneet mailla mahtimiesten, ei siis ihme, jos ei heillä enempää, parempaa o e. Se mitä heillä on vanhaa, on isiltä perittyä; heidän isänsä ovat niin eläneet ja he elävät myös ja mitä on uutta, on sen kuin tuuli tuonut tullessaan — ja siinä ei ole valikoimisen varaa.

Vaan kuitenki kaikitenki, hekin ovat olleet latua hiihtämässä, latvaa taittamassa — kuljettaneet _osaltaan_ eteenpäin sitä, jolla ei ole ollut

Emo elossa. Oma vanhin valvehilla;

ja on ollut

Tuulipuolella tupoa, Pohjoispuolella kotia, Joka tuulen tuultavana, Ärjynnän älyäjänä.