Part 3

Oudolle vieraalle täälläkin osoitetaan vieraanvaraisuutta, ja hän on täällä tarkastuksen esineenä. Vieläpä joku kylän isännistä pyytää kanssaan kotiinsa lähtemään, jossa hänelle taas tarjoillaan talon varusta, eikä lasketa häntä pois ruokailematta... "Ehtii niihin tansseihin vielä sittekin", lohdutetaan ruualle päätellessä.

Tanssit eivät kuitenkaan kestä myöhään iltaan, vaan ne lopetetaan kohta hämärän tultua (talvella) ja sitte kokoonnutaan uudestaan joko samaan taloon tai johonkin toiseen "illatsuun". Siellä nuoruus omine iloineen paremmin luo hauskuutta nuorten mieliin, vapaammin voidaan lähestyä toisiaan, johon on avuliaana pirtin heikko valaistus... Hämärässä nurkassahan voi niin hyvin istahtaa tyttö pojalle syliin tai päin vastoin ja siinä korvan juurella on niin hyvä ilmoitella sydämmensä salaisuuksia toisilleen ja eihän varaava äitikään tuolta toisten takaa niin pian huomaa — hänen mielestään — tyttärensä sopimatonta käytöstä.

VII. Kosioretki.

Kun ei mitkään "herkuttelemiset" kuulu paastoaikuisiin tehtäviin, niin on myöskin vältettynä sulhasissa käynti silloin. Mutta "arkeen" päästyä on se naimaijässä olevan nuoren miehen ensimmäisiä tehtäviä. Hän, noiden tuumain päähän tultua, kumartaa kolme kertaa "jalkaan" niin hyvin isälle kuin äitille ja pyytää heiltä lupaa "mutson" [mutso = morsian, nuori vaimo] ottamiseen. Ja niin saatuaan luvan, lähtee hän sitte kosiomiehen [isä tavallisesti seuraa kosiomiehenä] kanssa ajelemaan — eikä tiedä kuinka monessa kylässä ja talossa sitä saa käydä, ennenkuin tapaa suostuvan tytön.

Ennen lähtöä tuodaan alottamaton leipä pöydälle: sulhanen istuutuu pöydän päähän ja kosiomies ottaa leivän ja leikkaa siitä hyvin kipakasti pienen kannikan: jos kannikka putoaa pöydälle leikattu puoli ylöspäin, niin sitte asia onnistuu, vaan jos leikattu puoli sattuu pöytää vasten, niin on epävarmaa. Kolme tuollaista koetta tehdään ja jokaisella on sama merkitys. Sitte noustaan pöydän luota liikkeelle ja kosiomies tekee ristinmerkin sanoen: — "Lähe nyt Hosbot auks"; sulhanen tekee samoin... ja nyt on se saapuvilla olevista tytöistä onnellinen, joka ensimmäiseksi ehtii kiertämään pöydän ympäri: hän joutuu silloin ensimmäiseksi naimisiin!

Oli' se poika enin arvellut erästä tyttöä lähikylässä ja sen luokse sitä ensin lähdetään ajamaan. Hepo juoksee, reki vierii, kello soida kalkuttelee ja miehillä sydän tykyttää, mutta pyylevyyttä ja mahtavuutta he eivät saa menettää.

Kylällä koirat haukkuvat; taloja vaeltaa ohi ja jo tuolla tytön talo näkyy. Siellä on kuultu "kellossa ajajan" lähestyvän, arvellaan sulhasten tulevan, vahditaan ikkunoissa ja nähdäänkin sitte arvelu oikeaksi.

Pihaan päästyään eivät sulhaset uskalla käydä hevostaan panemaan sen parempaan korjuuseen kuin pikimittäin sitasevat sen johonkin kiinni. Pirttiin tultua ensimmäiseksi ristitään silmät, sitte tervehditään suullisesti ja kosioimis sanoo: "A, ennen käim ilman, nytläksim sulhasiks."

Jos sulhanen on vähänkin mieleinen, niin sanoo emäntä: — "Jaksaikaa, jaksaikaa.

"Tupa on tehty miesten tulla Talli hevoiset talun.⁻"

Sitte tervehditään kättelemällä ja sulhaset alkaa riisuutua.

Talon puolesta mennään hevonen korjaamaan suojaan ja pannaan sille eteen mitä parasta sen ruuaksi talossa löytyy. Emäntä rupeaa kahvin puuhiin ja tyttö pujahtaa pukeutumaan.

Kohta on taas talon väki pirtissä koolla ja morsian tuodaan valmistautuneena pirttiin.

"Täs on meijän kunnitsa. Ruskii ku repo. Valkii ku jänö... Oletteko rahasta rikkaat Tahi jallalta vesselät",

sanoo morsiamen sisään tuoja ja he kumpikin kumartavat syvään.

"Kruunu on rahasta rikas, Repo metsäs jallalta vesselä",

vastaa kosiomies sulhasen puolesta ja ovat he molemmat nousseet seisomaan.

"Kunnitsain kullattu Niätäin näytetty, Jos tavannetta, ni teijän. Josettä, ni meijän",

sanotaan taas morsiamen puolelta ja kumartaen poistuu morsian saattajineen syrjemmäksi...

"Tavataan, tavataan!" huudetaan kiireesti jälkeen.

Kahvi on nyt joutunut ja sitä tarjotaan sulhaisille riehtilällä paisteltuine vehnäkakkaroineen.

Viesti on kulkenut kylällä talosta taloon, että siinä talossa on sulhaset, ja niin on alkanut virrata kylän rahvasta sulhastaloon, joten alkaa ihmisiä olla ihan ahdinkoon asti. Morsiamen isä lupaa pirtin tanssia varten; soittajakin on jo saapuvilla ja sitte aletaan pyörähdellä.

Kahvin juotettua, alkaa emäntä apulaisineen valmistella sulhasille ruokia ja ensimmäisiin tehtäviin niissä kuuluu keitinpiiraat.

Tällä välillä siinä niin syrjäiset kuin asiaan kuuluvatkin kehuvat sulhasen ja koko hänen kotitalonsa hyvyyksiä ja tuodaanpa siinä samalla pahojakin puolia esille, vaan näistä jälkimäisistä ei tietysti sulhasen puolelta virketa mitään — eihän niitä tiedä olevan — mutta syrjäisiltä ne eivät jää tällä kertaa unhotuksiin ja koetellaan niistä kuiskailla niin, ettei vaan sulhaset kuulisi!

Saadaan sitte ruuat valmiiksi ja sulhanen seuralaisensa kanssa käsketään ruokaimaan. Siinä on morsiamen katsottava kuinka monella haukkauksella sulhanen syö keitinpiiraan... sitte niin pitkän ajan sisällä hän joutuu naimisiin [ehkä myös sitte niin monet sulhaset hänellä käyvät], jos tämä kauppa ei menisi päätökseen.

Syötyä pyytää kosiomies pöytää "ruokien maksamista varten" [on kiertelemällä sanottu, vaan tarkoittaa kihlojen antamista (tarjoamista)] ja hänelle luvataan se. Morsian levittää sitte pöydälle ensin suuren villaisen huivin ja sen päälle pienemmän, mutta silkkisen; tuodaanpa vielä pöydälle talon puolesta kokonainen leipä ja suolaa.

Sitte kosiomies alkaa levitellä huiville rahoja ja tarjoaa ne otettaviksi, ettei muka "hevonen jäisi pantiksi talossa syömisestä ja reuhaamisesta, ja näytteeksi, ettei sulhanen tahdo karunneuvoin lähteä talosta."

Vanhukset käskevät tyttöä ottamaan rahoja, vaan eihän hän kainoudessaan sellaiseen ryhdy, joten se jää isän tai äidin tehtäväksi. Isä ottaakin joukosta muutamia seteleitä ja sitte alkaa miettiminen ja lopullinen päätöksen odottaminen.

Sulhanen koettaa nyt saada tilaisuutta puhutellakseen morsianta kahdenkeskisesti ja ainahan sitä sellaista löytyykin. Mutta asiat kun eivät muutamassa tunnissa selviä, niin jäävät sulhaset yöksi taloon... ja sitte on sulhasen _velvollisuus_ muiden nukuttua mennä morsiamensa makuutilalle ja siinä sitte puhutella häntä vielä.

Aamulla on ratkaiseva hetki ja se pitää jo ylösnoustua sulhasia suuressa jännityksessä. Kaikki on kohtelu entisellään, joten siitä ei voi mitään päättää: annetaan kahvit, ruoka, kaikki yhtä kyytiä... pitäähän sitä jouduttaa sulhastoimia. Vanhemmat neuvottelevat aina väliin tytön kanssa ja sitte aamiaisen syötettyä jo levitetään huivit pöydälle. Mutta siitä ei vielä voi saada päätöksen aihetta millekään suunnalle, sillä tavallistahan on, että rahat pannaan näkösälle loppupäätöstä tehdessä ja jos hyvinkin sulhanen olisi kyllästynyt morsiameen ja koko tuumaansa, niin siitä saisi rahansa ilman mitään pois. Vaan kuitenkin on ratkaiseva hetki ihan lähellä... Jo tuleekin tyttö rahojen kanssa ja laskee ne huiville — mutta hän kumartaa ja sanoo: — "Passip luvus pitämäst"... [Samaa kuin: kiitoksia ottamastanne minutkin niiden joukkoon, joita olette ajatelleet sopiviksi!]

Tuosta nyt huomataan että asia _ei_ ole hyvin päin käynyt...

— Eihän sille mitä. Täytyy lähteä. Ajetaan toiseen taloon, — sanoo kosiomies rahoja pöydältä korjaillessaan. Vaan ei se tyttö olisi kirvestään kiveen lyönyt, jos olisi suostunutkin: poikahan on terve, talossa kyllä varusta... ja sitte vielä, kun meidän talo on _anoppiton_ talo; olisi päässyt itse emännäksi, eikä olisi ollut käskiää ja kuultavaa.

— Eipähän siitä mitä. Vaan kun tytölle ei näy raha kelpaavan, tytön isä vastaa vain lyhyesti. — — —

Sulhanen on käynyt hevosen valjastamassa — sitäkään ei tehty enää talon puolesta, niinkuin tavallisesti ja muille lähteville vieraille tehdään — ja nyt pukeudutaan lähtöön.

Sulhasparalla on kädet tuolla ulkona, pakkasessa hevosta valjastaissa kohmettuneet ja hän niitä mennessään hiilloksella lämmittelee.

Mutta emäntä huomaa tuon ja, luullen sulhasen tehneen jotain taikaa, ottaa päretikulla heti kuumaa tuhlaa liedestä ja viskaa sulhasen kintereille juuri kun hän ovesta astuu. Sulhanen jättää oven jälkeensä auki, ihan selkomaselälleen [tämä on tavallista onnistumattomilla sulhasilla; vaan jos milloin panevatkin kiinni, niin tehdään se _vasemmalla kantapäällä_ potkaisten!] ja ilman mitään saattamista kiirehtii kosiomiehen jälestä pihalle, ja istuutuvat rekeen ja lähtevät ajamaan toiseen taloon.

Tyttöä eivät sulhaset saaneet nähdä lähtiessään, sillä hän _ei saanut_ olla silloin pirtissä, vaan oli hän, kun sulhaset lähtöä rupesivat tekemään, pujahtanut tuvasta ja kavunnut porstuan ylisille (välikatolle) ja asettunut seisomaan juuri tuvan oven kohdalle, jotta sulhasten täytyi kulkea hänen alitsensa! — Sulhasten mentyä hän sieltä sitte laskeutuu alas ja juoksee halkopinolle, tempasee käteensä halon, mikä sattuu, ja kiirehtii sen kanssa tupaan; siellä sitte vasta katsotaan, sattuiko pyöreä, umpinainen halko vai halaistu; niillä on kummallakin oma merkityksensä.

VIII. Miniänä.

Vaan kun sulhasretki onnistun, niin lähdetään heti tytön myönnyttyä [Voi sattua niinkin, että vastauksen antaminen viipyy pitemmänkin aikaa, voi jäädä toiseenkin arkeen. — Ja jos kerran myöntymys tulee, niin sitte ei rahoja takaisin anneta.] ajamaan "bokostalle kirjojen tekoon" [kirkolle (kirkonkylään) kuulutukselle ilmoittautumaan] ja sitte, jos vielä samaa arkea riittää, vietetään yhtämittaa juhlalliset häät kaikkine häätapoineen; itkijöineen ja laulajoineen.

Sitte joutuu morsian uuteen kotiin, vieraille, tietämättömille tiloille. Hän on siellä uusi, nuori tulokas ja hänen tulee siis näyttää oikea varmuutensa ja toimeliaisuutensa, ettei olisi sanansiaa hänessä ja ettei appi ja anoppi ärhentelisi hänelle laiskuudesta ja toimettomuudesta..

Anopilla on hallitus talossa ja nuori "mutso" on hänen käskynsä alainen — ihan kuin palvelija, ja hän syöpi sitä, mitä eteensä annetaan; vaan kuitenkin häneltä vaaditaan enemmän kuin palvelijalta ja hänen pitäisi tietää enemmän, kuin sen. Mies on vain ottanut yhden työntekijän entisten lisäksi... "talo kun alkoi kaivata", eikä _vaimoa_ sanan oikeassa merkityksessä.

Vaan kun hän _luvataan_ joskus miehensä kanssa käymään kotitalossaan, niin täällä hänelle näyttämällä näytetään vielä kotoista rakkautta, — hänet otetaan niin hyvillä mielin vastaan, että kiireessä ja muka erehdyksessä pannaan kahvipannun sijasta lypsinrainta liedessä riippuviin hahloihin! Täällä he ovat vieraista parhaat ja annetaan heille mitä parasta talossa on.

Vaan kauan ei jouda viipymään, luvatusta määrästä yli, mutta jo silläkin ajalla äiti ehtii kysellä tyttärensä oloa ja elosta pienimmästä kohdasta suurimpaan, ja sitte yhdessä siinä itketään ikävyyksistä ja iloitaan hänen olonsa paremmista puolista.

Ikävältä tuntuu lähtö takaisin sinne ja sen kanssa, jolle oli ensikerran rekeen istahtanut jättääkseen kyllästyneenä vanhempain luona olemisen... _Nyt_ tuntuu niin hyvältä tuo kotoinen kohtelu, niin hyvältä äiti, isä, veli ja sisar. —

Mutta lähtiessään hän katsookin velvollisuudekseen jalkaan kumartamisen niin äidille kuin isälle ja vieläpä kaikille läsnäoleville omaisilleen ja kiittää heitä siitä huolen pidosta, jota hänelle kotona ollessa osoitettiin. Ja siinä kumarrellessa tulvahtelee hänelle kyyneleet silmiin, mielessä vieriessä muisto toisensa jälkeen, jotka ovat kaikki niin suloisia, ja niissä päällimmäisenä leijailee äitillinen huoli ja rakkaus.

Hän muistaa, kun häntä _silloin_ tuontuostakin haettiin etäisimpiin sukulaisiin vieraisille ("adjvoihin"), kuinka hänet sinne _äiti_ laski lähtemään kotoisten kiireiden töiden lomassa ja kuinka hän sinne iloisella mielellä läksi tarvitsematta ottaa mukaansa kuin vain tavan vuoksi jonkulleista käsityötä — eihän hänen tarvinnut siellä itseään työllä rasittaa, kun oli vieraana. Hän sai siellä oleskella useammat viikot ja hänellä oli siellä hupaisa. Monta iloista tanssi-iltaa hän muistaa noilta retkiltään ja miten siellä häntä kaikki "pitivät silmällä", niinkuin vierasta tyttöä ainakin. Sitte viikkojen perästä tuli isä ja äiti häntä hakemaan kotiin ja sitte oli taas niin virkeätä ryhtyä kotoisiin tehtäviin. Ei hänen kotona tarvinnut pelon alla olla, teki vain sen, mitä äitinsä käski ja ohjaili — ja nyt on kaikki niin vastakkaista.

Ylimmilleen kasvaa kaiho ovea avatessa, kynnyksen yli harpatessa, ja porstuan yli astuskellessa ovat askeleet ihan epävakaiset. Rekeen noustessa on sydän pakahtumassa itkusta ja hermotonna ja raskaasti, enemmän putoamalla kuin istuutumalla hän lyhjähtää rekeen. Hän katsahtaa vielä jälelleen... ja siinä itkee äiti ihan reen perässä; tuolla seisoo isä, tuolla sisar ja tuolla porstuan ovella veli... rakkaalla porstuan ovella...

Mutta miehensä sipaisee ruoskalla hevosta, joka syöksähtää juoksuun ja ei muuta kuin jää hyvästi kotoinen pirtti, kotoinen piha; jää hyvästi kotivaaran kuusikko, lirisevä puronen kuusikossa; jääkää hyvästi kaikin, kaikki, viimeinen veräjäkin — hyvästi, hyvästi.

IX. Elämä korvessa.

Talon hoito ja talous on naisten huostassa pitemmät ajat, kun miesväki on rahan hankinnassa.

Raha on heillä rahdilla ansaittava, sitä kun ei saada maanviljelyksellä eikä karjanhoidolla. Paras ansaitsemisaika on talvella ja tätä nykyä on tukinveto parhaiten tuottavaa. Senpätähden sitä ihan hakemalla haetaan, jos ei satu lähitienoilla olemaan ja matkustellaan kymmeniä kilometrejä.

Edeltäkäsin on jo viestin kautta kuultu, missä ja missä sitä on tukinvetohommaa ja niin sitte pannaan rekeen evästä siksi paljon, että sitä riittää niin miehille kuin hevosillekin pitemmäksi ajaksi, ja niin lähdetään ajamaan johonkin noista kuulluista paikoista.

Sieltä sitten työpaikan saatuaan he asettuvatkin useimmiten korpeen elämään, kun on paljon vetäjiä, ettei kaikille riitä talossa asuinsijaa, jos sattuukaan lähitienoilla minkäänlaista taloa olemaan. Ihmisille rakennetaan majat ja hevosille haetaan suojapaikkoja tuuheiden kuusien juurella; samoin myöskin jonkun tuollaisen kuusen juurta käytetään varastohuoneena — sen juurelle kun sijoitetaan ympäriinsä "talon tarpeet", miesten ja hevosten eväät.

Majansa he rakentavat hienonpuoleisista puista. Majan paikka puhdistetaan ensin lumesta, koverretaan sitte hiukan kuopalle ja sitte ladotaan maahan lyötyjen paalujen väliin seinäkkeet. Seinien varaan lasketaan katon kannatinpuut ja niille ladotaan pyöreistä ja halaistuista puista peräseinälle kalteva katto.

Yksipuolisissa majoissa ei ole kuin kolme seinää — perä ja sivuseinät — ja neljännen seinän sijalla, majan edessä, palaa alituisesti nuotio eli rakovalkea. Tuollainen maja on niin pitkä, että mies maatessaan pareiksi sopii sen sisään ja on se vain siksi korkea, että hyvästi sopii seinustalla istumaan.

Kaksipuoliset majat ovat kumminkin käytännöllisemmät ja paremmat ja tehdään ne rakentamalla kaksi yksipuolista majaa vastakkain. Katto on tuollaisissa majoissa keskeltä avonainen savun ulos pääsemistä varten ja toisessa sivuseinässä on kattoaukon kohdalla majan oviaukko, ja keskellä majaa palaa rakovalkea joka lämmittää tasaisesti ja palaa aina yhtä säännöllisesti.

Se on siirtolaisasumusta ja asettautumista seuduille, jossa kenties ei milloinkaan ole ihmiskäsi perannut maata, kylvänyt siementä ja tuskin koskaan on siinä auran jälessä ihminen astuskellut. Ei ainakaan tuo taivasta tavoitteleva ikihongikko viittaa mihinkään sellaiseen eikä myös muustakaan ympäristöstä voi saada sitä käsitystä.

Ei siellä ole vesakkoja, ei ahoja, ei ole lampien ranteilla valkaman jälkiä viittaamassa aikaisemmasta asutuksesta: kaikkialla on vaan yhtä alkuperäistä, vanhaa korpea, joka on saanut homehtua ja korvettua minkään puhdistavan käden häiritsemättä... ja niin laajalti kun sitä tuollaista on!

Tuskin siellä on monesti ihmisääniäkään kuulunut, tuskin ihmisjalka on monessakaan paikassa tallannut.

Mutta _nyt_ siellä luikertelee teitä, vieläpä kovia ja paljon ajetultakin, vaan heti huomaa, että ne ovat vasta syntyneet ja luikertelevat vasta karsituita ja raivatuita uria. Nyt siellä on liikettä: siellä kohtaa ajajia; juoksujalassa kiirehtii hevonen, jolla on perässään reessä vahva, paksu tukki, tai pari kolmekin, ja kuorman päällä istua kököttää ryysyinen ajaja. Tuolle tulee vastaan täyttä ravia kuorman vienyt, tyhjillinen ajaja ja se ohjautuu tiepuoleen tehden tietä raskaan kuorman kuljettajalle.

Siinä vaihdoksessa vaihdetaan kiireellisesti muutama sana, kysäistään: — "Joko olet tänään monta kertaa ajanut?"... "Montako olet vienyt?" — "Jokos sinulla on mones kerta?" tai jotain sellaista ja taas kumpikin jatkaa matkaansa. Kuormanviejä kiirehtii sinne, johon hänellä on määrä tukit viedä ja on se paikka joen varrella ja ihan sen rannalla; siellä ne tarkastetaan ja mitataan, jonka toimittaa tukkien vastaanottaja, ja jos ne ovat kelvolliset, niin saa hän ne pudottaa reestään ja kasata toisten joukkoon, ja sitte hän lähtee taas toisia noutamaan. Hän on vetomies, ja tuota työtä kestää hänellä päivät päästään.

Pääteiden varsilla on jo aukeampia paikkoja, joissa lyhjöttää maassa suuria, tuuheita latvuksia, paksuja käyriä oksia ja niiden joukossa pistää näkyviin paksut, valkopäiset, verekset kannot — niissä paikoin on jo "uudisasukkaiden" kirveet heiluneet.

Pääteiltä vie syrjään pehmeitä, vähemmän ajetuita teitä, jotka pujottautuvat syvemmälle ja syvemmälle tiheään hongikkoon, johon joutuessa päivä tuntuu kuin hämärtyvän! Sieltä alkaa kuulua koneellista hakkaamista, kuuluu rytinää ja kohta rysähdys, ja sinne paikalle jouduttua näkee puun juuri kaadetuksi.

Se oli suuri ja paksu honka, joka kaatuissaan avasi metsään aukon, taivutti heikommat allensa ja niin teki tietä itselleen.

Hakkaaja alkaa karsia sen vahvoja oksia ja saatuaan tarpeeksi pitkälle karsituksi, leikkaa latvan irti ja alkaa kirveellään koloa rungolta paksua, kaarnaista kuorta, vasta kun se on ihan alaston, heittää hän sen rauhaan ja odottamaan hevosmiestä, joka sen kulettaa pois.

Tuossa toisen puun kimpussa työskentelee toinen; kolmannella on taas puu kaatumaisillaan, se jo häilähtelee, ja neljäs iskee ensimmäisiä iskuja puun kylkeen. Lastuja sinkoilee hangelle ja joka lyönnillä jäätyneesen puuhun antaa kirves kimakan kelauksen.

Lumessa makaa jo monta kaadettua ja alastonta puuta, metsä on siinä kohdassa harvennut, metsähämärä kadonnut, hanki pehmautunut ja lumi tallautunut, joten se ei enää syvälle upota. Mutta vähä syrjemmässä, kaadettavien puiden luona, hakkaaja seisoo nivusiaan myöten lumeen uponneena.

Raatajat liehuvat vähissä vaatteissa, vaan sittenkin juoksee hiki ihan juoksemalla pitkin kasvoja, väliin henkäistään, pyyhkäistään hihalla märkää otsaa ja taas jatketaan alotettua työtä. Talvinen päivä on lyhyt, ja vaikka sitä kuutamoisin puolelta öin jatkaakin, niin täytyy sittekin kiirettä pitää; rahaa on tarvis, elämä on arvosta ja työ korvessa, paksussa lumessa hidasta ja hankalaa.

Tuossa ihan lähellä, puiden lomitse, näkyy heidän majansa; se on kaksipuolinen ja sen kattoaukosta nousee keveänä ja ohuena sinertävä savu. Maja on melkein kokonaan lumen peitossa, mutta oviaukon ympärystä on paljas. Majan edusta on tallautunut kovaksi tantereeksi ja on se, niinkuin piha tavallisesti, heinänen ja rujainen. Etupuolelle ja sivuille on jätetty suuret tuuheat kuuset seisomaan, ja siivosta niiden juurilla näkyy, että ne ovat hevosien suojapaikkoja; eväitä suojaava kuusi on myöskin siinä lähellä ja riippuvat sen alimmaiset oksat taipuneina melkein maahan saakka.

Ihan majan takana kohoaa vielä jyrkkänä seinänä tiheä hongikko ja tekee se jyhkeän vaikutuksen. Sen rintuuksessa tuo "uudispirtti" näyttää vähäpätöiseltä, niin tarumaiselta: kääpiöiden asunnolta ja olinpaikalta.

Kaukana tästä ei ole toinen työskentelevä miesryhmäkään, sillä kirveen kalke ja kaatuvain puiden rytinä kuuluu ihan selvästi. Siellä on samallaista painimista, sielläkin vuotaa yhtä paljon hikeä kuin tässäkin palstassa. Ei sielläkään käydä omassa, lähellä olevassa majassa päiväsin lämmintä etsimässä, eikä liioin menetetä aikaa ruokaillessa ja nälkää sammuttaissa.

Ja niin on koko korpi täyttynyt elämällä ja on se jaettu palstoihin, joissa työskentelee kussakin oma miesryhmänsä.

Mutta mitä viehättävintä on näky kauniina pakkaisiltoina, kun kaikkialla on haudan hiljaisuus ja on koko korpi kuin nukuksissa. Vaan kun poikkeaa ajotieltä pienoiselle, pehmeälle polulle ja lähestyy jotain majaa, niin siellä löytää kuin korven öisen sydämmen tykyttämässä. Palava nuotio levittää valoansa majasta yön pimeyteen ja kultaa ympärillään läheiset puut... Ja kohoaapa se punertavana vielä tuonne ylöskin, kunnes se heikoten siilautuu pimeään, mustaan avaruuteen, jossa tähdet vilkuttaen tervehtivät sitä. Majan ympärillä hevoset syödä ravistelevat, ja ihan majan luo tultua kuuluu sisästä ihmisääniä.

Siinä tekee mieli seisahtamaan ja silmäilemään ja siinä tuntee nauttivansa. On niin äärettömän rauhallista, tyyntä ja vienoa.

Majan oviaukosta sisään kyyristäytyessä silmä kohtaa multaisella permannolla ryysyisiä olentoja, joiden kasvot ovat mustuneet ja likaiset, tukka pitkä, hartioille asti, ja koko olentonsa näyttää väsyneeltä ja alakuloiselta.

He ovat itseään ravitsemassa, illallisella, syövät leipää ja vettä, ja jolla on kalaa varastossaan, on hän hennonnut ottaa pari mujetta, paistanut ne ja sitte pienen murusen kerrassaan taittaen käyttää sitä leipänsä särpimenä.

Illallisen jälkeen he sitte latoutuvat kahden puolen nuotiota — jalat tulelle päin — lepäilemään ja pian uni kietookin heidät virkistävään helmaansa.

Mutta useinpa tulee keskeytetyksi tuo öinen nautinto. Yöllä nousee ankara lumipyry ja se tupruuttaa lunta majan kattoaukosta sisään, ajautuu makaajain päälle ja nuotion lämmin sulattaa sen siinä vedeksi. Nukkuja on pian märkänä ja alkaa vilusta värähdellä. Hän unimielissään vetää itseään kyyryyn, mutta yhä lisääntyvä märkyys ja vilu kiusaa nukkujan herälleen... Mitä nyt lämpimikseen, nuotiosta sitä ei nyt tarpeekseen saa? Illalla kuivamaan ripustetut jalkineet ja rievut ovat tulleet entistään märemmiksi ja sama on vaatteidenkin laita.

Ei muuta neuvoa kuin nousta ylös, lisätä märkiä vaatteita päälleen ja lähteä ulos, sydänyöhön, tuiskuun ja pimeään ja ruveta työhön lämpymikseen.

Tottumuksen voima on suuri; he eivät suurestikaan; nurkuile tilaansa, ovat tyyniä tuulessa ja tuiskussa, pyryssä ja pakkasessa. Heille on tuollainen jokapäiväistä, elämään kuuluvaa kärsittävää ja heitä kuin vahvistaa se veljellinen ystävyys, joka vallitsee heidän keskuudessaan, vaikka yhdessä ja samassa majassa ja ryhmässä on useammalta eri taholta toverit.

Pari kertaa koko talvisella ajalla pitempimatkaiset pistäytyvät kotosalla, mutta siinähän sitä jo onkin vaihtelua ja sieltä palattua tuntuu kokolailla virkistyneeltä. Sillä tiellään he puhdistavat itsensä, muuttavat vaatteitansa, ottavat uutta evästä ja niin tuntuu elämä kuin uudistuneelta. Ruuassakin on vaihtelua; kotoa on tuotu keittoaineksia, joista iltasittain nuotiotulella pienoisessa kattilassa keittää tuhritaan jonkunlaista keittoa.

X. Kaskiraaje.

Tulee sitte kevät.

Se lopettaa tukkivetohommat ja talviset työt ja toimet ja vaatii toisia töitä ja tehtäviä.

Aurinko on päässyt pilvestä, se on kohonnut ja aina vieläkin kohoaa korkeammalle; viikottain se kiertelee selkeällä taivaalla ja alkaa jo paistaa ihan täydeltä terällään. Ilma on köykäistä ja kuulakkaa ja yöt lyhenemistään lyhenevät, muuttuvat lämpiöisiksi ja vähitellen valoisammiksi, jotta viimein ei ole yösilmää kuin hetkinen ja sekin vetää valossaan vertoja talviselle päivälle.