Part 2

"Syvälle metsään tultuaan, miniä näki ukon nousevan maassa makaavalle, paksulle puukelolle, ja alkavan astua sitä pitkin. Ehdittyään sen toiseen päähän, käänsi ukko mukin ja — muuttui samassa karhuksi.

"Utelias miniä tekee samat temput: nousee kelolle ja, päästyään toiseen päähän, kääntää mukin — ja hänellekin kävi samoin kuin ukolle.

"Karhuksi muuttunut ukko huomasi nyt vasta toisen, tuli Iuoksi ja alkoi puhua: 'Sinun ei olisi pitänyt tehdä noin, sillä nyt me molemmat olemme hukassa; nyt emme kumpikaan pääse metsästä kotia, emme koskaan ja pysymme karhuina ikämme!' Selitti sitte vielä, että jollakin oli hänelle kostettavaa ja se oli _rikkonut_ [noitunut; ylenluonnollisella henkivoimalla saanut hänen, tai toisen valtaansa, tekemään määrätyt temput ja muuttamaan olomuotoaan] hänen, mutta niin, että jos joku toinen perheestä seuraa häntä ja tekee samat temput, niin sitte molemmat tulevat rikotuiksi ja koko elinajaksi: muuten olisi rikkoumus rajoittunut yksistään ukkoon ja hänkin olisi ihmiseksi muuttuneena päässyt aina yöksi kotiin.

"Kesän he samoilivat metsässä, elellen kuin pedot ainakin ja kotiväen tietämättä, mihin olivat joutuneet.

"Tuli sitte syksy ja karhujen makuulle rupeamisen aika. He hakivat myös sopivan paikan, juurikkaan aluksen ja asettuivat siihen.

"Maattuaan siinä sitte pitkälle talveen, ukkokarhu näki unissaan, että heille tällä kertaa tuotiin hyvin veristä lihaa syötäväksi. [Raja-Karjalassa on yleisesti uskona, että karhut maatessaan ovat unissaan syövinään ja siten, luulotellen itsensä aina ravituksi, voivat koko talven elää todellisesti syömättä.] Hän kertoi unensa toiselle ja sanoi ettei se merkitse hyvää, vaan että heidät tänä päivänä tapetaan. Heidät oli kai nähty näillä seuduilla oleksimassa ja sitte kierretty...

"'Vaan jos sinä teet niinkuin neuvon, niin voit jäädä henkiin ja pelastut rikkoumuksestakin', ukkokarhu selitti. 'Silloin kun minä kuulen tappajain olevan pesällämme, niin ryntään ulos, vaan sinä jää sisään ihan pesän peräsopukkaan. He tietysti tappavat minun ja sitte he alkavat etsiä toista, sinua, koettaen saada pesästä ulos; vaan sinä elä liikahda, jos vaikka kuinka koirat rähisisivät pesän suulla ja jos miehet vaikka seipäillä pesää tiedustelisivat... jos vaikka sinuun koskisikin, niin ei sittekään. He heittävät viimein pesän rauhaan, luullen kiertäneensäkin vaan yhden karhun. — Sitte he rupeavat minua kettämään ja saatuaan nahkani irti, levittävät he sen pesän suulle hangelle... ja nyt sinä vasta hyökkää pesästä ulos tuolle nahkalleni, käännä siinä nahkallani mukki niin, ettei mikään kohta sinusta tule olemaan levitetyn nahkani ulkopuolella, niin sitte sinä muutut ihmiseksi takaisin ja vielä ihan samallaiseksi kuin olitkin.'

"Ei kauan viipynytkään, kun alkoi kuulua koirain haukuntaa ja siinä ne olivat jo tappajatkin pesällä. Heti ryntäsi ukkokarhu pesästä ulos ja hänet tapettiin. Etsittiin sitte toista, vaan kun pesästä ei mitään kuulunut, niin hylkäisivät sen rauhaan; kettivät tapetun karhun; levittivät sen nahkan pesän suulle hangelle... Vaan samassapa hyökkäsikin toinen karhu pesästä esille, käänsi mukin — ja muuttui ihmiseksi. Mutta karhun toinen etukäpälistä oli kalvosinta myöten jäänyt nahkaa ulommaksi ja se jäi sitä myöten ihmiseksi muututtuakin karhun käpäläksi ja jäikin koko elinajaksi...

"Ja tämä on ihan totta", vakuuttaa kertoja vielä uudestaan.

Häntä ei henno enää vastustaa: uskonsa ei siitä järkähtyisi ollenkaan, vaan hän tulisi loukatuksi ja niin katoaisi välillinen rauha ja sopu.

Tällaista uskoen he samalla ovat kuin pakotetut 'elämään niin, ettei tulisi kysymykseenkään itseään kohtaan tällaiset rikkomiset. Niinpä he koettavat kaikkien silmissä nysytelleidä hyvänä, niin puheissa kuin esiintymisessä, jos sitte takanapäin kuiskaillaankin toisesta tai tehdäänkin toiselle mitä hyvänsä.

* * * * *

Taikuus oli pinttynyt taloon. Niin ukolla kuin koko perheelläkin se näytti olevan kaikki kaikessa. Se seurasi ukkoa hänen kalastusretkilleen [talvisin pyydystetään lähi järvistä matikoita rysillä], jonne hän ei perille asti mennytkään, kun sattui nainen vastaan tulemaan. — Naisen vastaan tulo vei muka mieheltä saalisonnen, ja sentähden, kun tiedettiin milloin oltavan lähdössä kalastusretkelle, talon naiset pysyttelivät niillä ajoin ja siihen asti pirtissä, kun kalamies oli ehtinyt mennä, ja pirtissäkin koeteltiin sijoittautua niin, ettei vain siinäkään oltaisi hänen lähtiessään vastassa. Verkkoja valmistaissa, niitä laskiessa, pois ottaissa ja paikkaillessaan hän tarvitsi taikuutta, ja kun hän hiihteli saloista korpea, niin hän sillä turvasi yksinäisyyttään!

Naisväellä taikuus oli mukana läävässä, päivä- ja puhdetöissä, pellavia ja liinoja kylväissä, kasvattaissa, niitä ruokotessa ja sitte kuontaloa laatiessa, sitä värttinällä rihmaksi muuttaissa, ja ei se näyttänyt karkkoavan rukinkaan hyristessä; kangasta laatiessa olikin paljon taikuuden apua tarvis, että sen saisi siivollisesti kangaspuihin ja siinä vaikeuttomasti valmistetuksi vaatteeksi.

Vaan auttavatpa he vielä joskus syrjäistäkin noilla tiedoillaan, kun näkevät sitä todella tarvittavan. Niinpä oli läheisen talon pikku tytöllä kasvot rokahtuneina jo pitemmän aikaa. Hänen talossa käydessään oli talon naisvanhus katsonut monesti hyvin tutkivasti kipeitä tytön kasvoissa ja sanonutkin jo joskus, ettei tuo ole oikeaa tautia. Eräänä päivänä, tytön taas tultua, hän kuiskaakin tälle: "Nuo ovat tulen vihoja... Sano äitillesi, että hän ottaa tyhjän riehtilän [pyöreä paistinpannu] ja panee sen tulisille hiilille lieteen ja alkaa siinä sitte jollain kiivaasti hämmennellä. Sinä sitte jostain edempää, aivan kuin _tietämättäsi_ mitä äitisi siellä paistelee, kysy: mitä paistat: äitisi vastatkoon hyvin vihaisesti: tulen vihoja! — Kolme kertaa sinä kysy, ja äitisi vastatkoon joka kerta, ja saat nähdä, että nuo häviävät."

Tempuissa — etenkin mitkä koskevat kipujen parantamista, veren sulkemista y.m. — käytetään lukuja, Vaan tuossa, kun loitsija on syventynyt sanoihinsa ja tekoonsa täydellisesti uskoen niihin, vivahtaa esi-isien muinainen pakanallinen uskonto. He ovat tekemisissä muidenkin henkiolentojen kuin kaikkivaltiaan Jumalan kanssa, mutta kuitenkin Hän on heillä yksin _päättäjänä_ ja nuo toiset vain kuin _välillisinä_ toimijina.

[Tuota mielestäni hyvin kuvaavat loitsun säkeet:

"Piästä Luoja, piästä luonto, Piästä _piällinen_ Jumala".

Tuo sana "piällinen" ei ole ainoastaan runon muodon tai soinnun tähden saanut sijaansa sanan "Jumala" edessä, vaan sillä on syvällinen merkitys siinä; sille jo loitsiessa pannaan niin suuri paino, että se viittaa _ylimmäiseen_ Jumalaan. Ei se myöskään ole ylistyssanana, vaan _erotteeksi_ toisista sellaisista, joilla myös on valtaa.]

Tuosta myös seuraa, että jokaisella paikalla, joka rakennuksella, huoneella ja miltei joka esineellä uskotaan olevan oma haltijansa eli suojelushenkensä, jotka, kun vain ei mikä ole tai satu heidän mielikseen, kostavat tai ainakin ilmoittavat silloin olemassa olonsa, jos ei itse _näyttäytymällä_, niin sitte vaikuttaen jotenkin muuten, saattaen sopimattomasti käyttäytyjässä vaikka ruumiillsia kipuja aikaan.

Niinpä, kun kerran uteliaisuudessani otin käsiini pyhimyskuvan nurkasta tarkastellakseni sitä — se kun oli noita vanhoja, vaskinen ja taitteellinen — niin näkijät kauhistuivat tekoani ja samalla sanottiin: — "Liikuttelehan niitä hyvin paljon...!"

— Miten niin? kysäisin.

"Niinpä vain", talon naisvanhus vastasi salaperäisesti.

Miten sitte olikaan, niin minulle sattui kohta tuon jälkeen tulemaan silmäluomeen kipeä näppylä ja minulle sanoi tuo naisvanhus heti: "Siitä sait... Koske vielä obrosaa!" [Myöskin he kertovat tapahtumia haltiain esiintymisestä, siten todistaen uskonsa oikeaksi.]

IV. Uskonnollisuus.

Vaan tuo heidän luulottelunsa "pienistä jumalista" ei sentään estä heitä täydellä sydämmellä kiintymästä kirkolliseen uskontoonsa [he tunnustavat kreikkalais-katolista. — Koko oleskelupaikoillani (Korpiselällä) tapasin ani harvassa luterilaisia] ja näyttääkin se heillä olevan sydämmellisenä tehtävänä, eikä vaan velvollisuuden tunteen pakoittaman.

Se on heille kallis ja pyhä, vaikka sen syvällisemmästä sisällöstä näyttää heillä olevan ainoastaan hämärä aavistus.

Ja tuokin aavistus on kokonaan välityksellisesti heihin juurtunut, sillä he eivät osaa lukea [alkava sukupolvi kyllä jo voipi käyttää kirjoja (enimmäkseen kiertokoulujen vaikutuksesta)] ja niin itse hankkia tietoja siitä, jota he käsittelevät. Mutta se kuvastuu heille kuitenkin siksi suurena, siksi voimakkaana ja lupaavana, että "kynsin ja hampain" he siinä riippuvat ja seuraavat uskollisesti pienempiäkin _ulkonaisia_ menoja.

* * * * *

Niistä on paastoaminen — etenkin vanhoilla laiminlyömätön seikka... Ja silloin ei rasvat ruokia kostuta, ei pitemmilläkään paastoajoilla, ei edes erehdyksissäkään, sillä niin varovaisia ollaan.

Juuri paastoon laskeutuessa pestään ja puhdistetaan perinpohjin kaikki astiat, jotka vain tulevat sillä ajalla syöntäpuuhissa käytettäviksi ja sitte vielä astia tarvittaessa aina tarkastetaan, ettei vaan välillä olisi siihen jotenkin "arkeista" eksähtänyt. [Paastoamattomana aikana käytettäviä ruoka-aineita.]

Se on kuin jäähyväishetki entiselle elämälle, jossa kukoisti maailmallisuus iloineen, herkkuineen ja nautinnoineen ja jossa synnillisyys oli jokahetkisenä tarjokkaana; ja on se harppaus toiseen, joka on kuin erakkoisuus keskellä ihmispaljoutta. Se hetki lyöpi leimansa, vaikuttaa mieliin hartautta, tekee heidät alakuloisiksi ja vaiteliaiksi.

Mutta tyytyväisyys kuvastuu heidän kasvoillaan ja vajavaisuuksia tuntematta keräytyvät he pöydän ympärille nauttimaan höystämättömiä ruokiaan. [Syömään ruvetessa he aina pesasevat kätensä ja tekevät he sen yhtä hyvin kotona kuin kylässäkin.] Tavallisesti on siinä leivän särpimenä suolatuista kaloista — tai joskus vereksistä — keitettyä lientä ja sen jälkeen liemessä olleet ja siitä erotetut kalat ja potatit; sitte nauriita keitettyinä ja paistikkaina, ja onpa vielä välistä vaihdokkeeksi imellettyä ja uunissa kypsytettyä sakeanpuoleista ruisjauholientä (mämmiä), johon syömään ruvetessa sekoitetaan marjoja (puoloja); vieläpä joskus keitetään ryyneistä puuroa ja se maustetaan liinansiemen-öljyllä; alituisesti käytetään maidon asemesta "rieppua". [Vesi, jossa nauriit ovat keitetyt. Nauriista lähtenyt mehu on tehnyt sen imeläksi ja ruskeaksi; on imelyytensä tähden sopimaton (epäterveellinen) suuremmassa määrässä juotavaksi. Siitä valmistetaan myös kuivatuita nauriita vedessä liottamalla; se on vieläkin imelämpää ja väriltään ihan tumman ruskeata.]

Vaan näissäkin ruokalajeissa tehdään vielä rajoituksia paaston eri ajoilla. Niinpä eivät "oikein uskolliset" syö kalaa paaston ensimmäisellä ja viimeisellä viikolla eikä myös keskiviikkoisin ja perjantaisin, jotka päivät paastotaan ympäri vuoden, paastoamattomanakin aikana.

Kiitollisina he aina lähtevät pöydän äärestä ja kiittävät Kaikkivaltiasta antamistaan. Lyhyt on tuo kiitos, pari sanaa vain, vaan sanojen vähyyden korvaa ristinmerkin tekeminen, jota ei saa unohtaa minkäänlaisissa tilaisuuksissa.

Kirkko kun on salokylistä kaukana, niin siellä ei tule usein käydyksi. Sen siaan pidetään jumalan palvelus joka pyhä- ja sunnuntai-aamu kotosalla, pirtissä.

Vähä ennen aamiaista, kun ruoka on jo pöydällä valmiina, sytyttää talon miesvanhus pyhimyskuvan edessä olevan, hienon vahakynttilän, ja se on merkki koko talon joukolle kokoontumiseen. Siinä kuvan edessä alkaa sitte vanhus supatella kuulumattomasti rukouksiaan, aina väliin silmiään ristien ja toiset perheen jäsenet, seisten hänen takanaan, seuraavat hänen esimerkkiään.

Toisten joukossa seisoo siinä pieni poikanen, joka ei osaa tehdä sitä, mitä toiset, töllistelee vain. Mutta isänsä tarttuu hänen käteensä ja tekee sillä ristinmerkin pojan puolesta, painaltaa hänen päätään kumarrukseen ja niin on talon pieninkin ottanut osaa yhteiseen hartaushetkeen.

V. Runollisuus.

Vaan nuo hartaudet ovat vain kuorena sille, joka on piiloutunut itse sydämmeksi. Aikaa voittaen tuo kuori muuttuu läpikuultavaksi ja silloin ei tarvitse enää kuin vain pieni viittaus ja sydän on vieraankin käsiteltävänä. Silloin on leipäihminen poistunut ja sijalle on siirtynyt jotain vienoa ja syvällistä, useimmiten surunvoittoista, mutta myöskin välistä iloista ja jyhkeääkin, joita ei luulisi noin kömpelön kuoren alla löytyvän. Se saa heidät itsensäkin unhoittamaan hetkiseksi sen, missä he milloinkin elävät; se näyttää kuin loitsivan heillekin uuden maailman, jossa tuntuu niin hyvin viihtyvän — rikkomatta edes paastosääntöjä.

Tuo sydän on heidän runollisuutensa, lyyrillinen henkensä, joka kukoistaa parhaiten heidän yksinäisinä hetkinään, mutta joka luo heijastuksen muissakin erilaisissa tilaisuuksissa, kun on vain jotain johtimena.

Ja ei se rajoitu paljaisiin sanoihin, kylmään, haukottelevaan osanottoon ja kuulemiseen, vaan se todella vie heidät mukanaan. Mielensä tuntuu kaihoiselta, sydämmessä pulpahtelee ja ajatukset ehättävät tuomaan tunteita ilmi. Mielellään he jättävät työnsäkin seisahtamaan kuullessaan runomuotoon puetuita ajatuksia ja elämää. Siinä kehrääjänsä edessä seisoo kököttää hyrisemättömänä rukki, ukolta on seisahtanut verkon käpy kouraan, ja tuolla pöydän päässä korjaustöitä toimittavalta isännältä on naskali jäänyt pöydälle joutilaana ja itse hän, kyynärpäät pöytää vasten, pää nojautuneena käsien varaan, kuuntelee, kun hänen suurempi poikansa tuolla uunilla, pienoisen, tuikkavan lampun valossa "laulaa" — kuten he runojen lukemistakin sanovat — Kantelettaren rimoja.

Mutta kai ei isälle tuolta saakka hyvin kuulu, koska hän käskee poikansa laskeutumaan uunilta ja tulemaan hänen luokseen pöydän ääreen lukemaan. Poika tottelee ja sen jälkeen kertyy koko perho pöydän läheisyyteen. Naiset ovat kukin tuoneet rukkinsa mukaansa, vaan ne eivät jouda pyörimään, kuin kehrääjäin ajatukset ovat kiintyneet kuuntelemiseen. Vanha mummo vain pyörittää värttinää sormiensa välissä ja toisella kädellään vetää kuontalosta tappuroita kierittäen niitä rihmaksi. Vaan pää on mummoltakin kallelleen vaipunut ja sisällinen ja sisällinen iloisuus on punannut hänen kasvonsa, värttinä näkyy pyörivän itsestään ja sormet toimivan oman tottumuksensa mukaan.

Tuollaisia hetkiä oli monta, sitä viehättävämpiä heistä, kuta enemmän perehtyivät Kantelettareesen talon poikien sitä ääneensä lukemalla. Heistä ei tuntunut vanhalle useammatkin kerrat kuullessaan samoja runoja.

Mutta ukko ei aina malttanut kuunnella äänettömänä, vaan tokasi tuontuostaki keveästi väliin: "Tuossa on samaa, kuin meilläkin lauletaan..." Ja sitte hän saneli muististaan säkeitä, mielestään luetun kohdan sisältöisiä.

Vaan kun kysyt häneltä, eikö hän nyt yhdellä tiellä laulaisi enemmänkin, niin näyttää hän hyvin epäröivältä, aivan kuin ei tietäisi, mitä vastata. Mutta hänen miniänsä, kuultuaan kysymyksen, ehättää ukkoa auttamaan ja selittämään syyn hänen puolestaan:

"Ei kuikka ku'itta juokse Eikä viinatta vihellä", sanoo hän nauraen.

— Niin, niin! Ei se oikein näin ihmisten keskuudessa käy ilman. Vaan kun olisi pari ryyppyä, niin sitte sitä kuin muistaisikin paremmin, selittää nyt ukkokin jo kaikessa avomielisyydessään ja naurussasuin.

Pianhan tuosta puutteesta pääsee — ainahan sitä sen verran saa — ja niin saatuaan nuo pari ryyppyä, sanookin hän: "Nyt me laulamme."

Ja sitte hän alkaa.

Hän laulaa Wäinämöisen ja Jougamoisen laulutaistelusta; kuinka siinä Jougamoinen joutuu häviölle ja Wäinämöinen laulaa hänet

"Suin lumehe, päin vidihe. Kobrinimnahe kovalle, Kynsin kylmähe kivehe, Hambahin vesihagohon."

Ja kuinka sitte Jougamoinen rukoilee armoa ja tarjoaa Wäinämöiselle lahjoja, vaan

"Eib on kelboa köyhän skenkit, Eikä mitkään skelmisskenkit"

Wäinämöiselle.

Viimein lupaa hän parhaan lahjan, sisarensa, ja silloin vasta pyörsi Väinämöinen pyhät sanansa ja päästi Jougamoisen alennustilastaan.

Sitte hän laulaa Jougamoisen kostosta ja maailman luomisesta, kuinka

"Lappalainje laiha poiga, Pit on viikoista vihoa, Kauvan aijuist on katsetta Piälle vanhan Väinämöisen;"

kuinka tuo häntä

"Aina ambuo kägesi",

vaan kuinka Jougamoista

"Käet kieldi ambumasta Sormet suoniset ebäsi."

Ja kuinka

"Ilot ilmal' on ihalat. Laulut maalle luatuisate" —

ja Jougamoinen ne kadottaisi ampumalla itse ilojen tuojan, Wäinämöisen.

Vaan tuosta huolimatta Jougamoinen

"Togi ambui ei totellut. Varsin ambui ei varannut. — — — — — Ambui päivän, se niisti, Ambui toisen, se ylisti. Ambui piännä kolmantena — Kohdi ambui kolmantena."

Kuinka sitte uhrinsa

"Suistui suin lumehe, Suin lumehe, päin vidihe, Kiändyi kämmenin merehe" —

Kuinka sitte Wäinämöisen meressä uiskennellessa

"Sotka lind' on suora lindu"

laati pesänsä

"Vanhan Wäinön polven piähe"

ja kuinka se siihen muni "kultaisen munasen": miten muna sitte. Wäinämöisen liikutfaissa "polvuttahe", särkyi ja sen eri osista muuttui maa, taivas, aurinko, kuu ja tähdet.

Sitte hän laulaa Lemminkäisestä; laulaa ilmattaresta emosta, kun se synnytti maailman pahennukseksi yhdeksän poikalasta ja kuinka se ne sitte nimitti:

"Mingä pisti pistokseksi. Mingä ähkyksi asetti."

Vielä laulaja kutsuu poroja aina Lapista asti hänen ammuttavakseen. alkaen:

"Metshän onni, metshän Osmo, Maan sulho, mannun sulho, Pane juoni juoksemahe, Näillä mailla, manterilla, Näillä miehen metsimailla, Näillä harhoilla saloilla. Tiäl on mutte mieluhate, Tiäl on veet vuolahate, Tiäl on ilmate ihalat. Nylgysä akka Tabivon Elä pie, elä pitele, Lase vilja valloillehe..."

Tässä hän keskoittaa ja selittää lauletun osan sisältöä ja kuinka runossa poroja nimitetään viljaksi. Sitte hän taas jatkaa:

"Virbusa poiga Tabivon, Elä peö, elä pitele, Lase vilja valloillehe, Salon poiga rautasauva, Sinun on pandu paimeneksi; Öin etsi, päivin anna. Miun on pyynti päivinäni, Siun on anto aigoinasi. Hotj ei ole tännembänä, Ni sie tuo'os tuonembana Kau'on soaresta satengi, Lapin hoaran hartiasta, Kuhanvuoren kulman alta. Liikuta mägi lihani Miestä vasten pyytäväistä, Yheksissä pyytäjissä. Kaheksissa katsojissa, Ylipyytämättömissä, Poikki Pohjolan joesta, Sivuts on Imandron järven; Suita suitsilla ylennä, Päitä päitsillä kohota, Ota vitsa viittä syltä, Koivu korven notkelmolta."

Hän on tätä laulaissaan aina enemmän ja enemmän innostunut, on joutunut ihan haltioihinsa ja on tämä hänellä kuin alku loitsuihin.

Hän alkaakin sitte loitsuja ja jokainen nivel hänellä liikkuu päästellessään loitsusanoja.

Vaan sitte hän tunteekin väsähtäneensä ja tarvitsee levähtää. Paljon sitä on yhtä kyytiä tullutkin, kun vielä jokainen säe on pitänyt laulaa kahdesti, kun ei ollut erityistä säestäjää.

Mielihyvällä katselee tuota uskollista, väsähtänyttä työmiestä, kun hän pöytää vasten heittäytyneenä levähtää. Veri on kuohahtanut hänen kasvoihinsa ja hikipisara toisensa jälkeen lähtee liikkeelle kiirehtien harmaalle parralle. Terävästi hän yhdellä silmällä tähystelee eteensä ja näyttää ajatuksiensa siivillä liitelevän — vaan kuka tietää, missä.

— Kuulehan Juhani — sanoo hän katkaisten äänettömyytensä; eiko se ole näin, että

Joka puu minnuu puruopi, Joka sammakko sanuopi, Joka rietta riitelyöpi, Joka leppä leikkoavi, Joka huapa hakkoavi.

kun joudumme vieraille paikoille ja vieraiden ihmisten pariin... siellä kun ei kukaan tunne —?

"En tie ketä kumarran — Kumarran kutai vähäsen..."

Siihen hän taas keskoitti ja katsoi hyvin tutkivasti silmiin. Vähän ajan perästä hän kuitenkin jatkaa:

"Kylmä kuusi korves oli Tuost oil miulle tuutu tehty. Tuskahist on tuu'itella, Varppehista vuaputella, Huolista on huiskutella."

Hänen äänensä nyt jo värähteli ja hän on todella väsynyt. — Vielä hän puhkeaa sanoihin:

"Ukko uupui, vanha vaipui, Kuoli konttiloin tekijä."

Ja siihen hän tällä kertaa lopetti, sanoen vielä, että hänen suvussaan hänen kanssaan menee _runolaulanto_ hautaan, sillä ei ole yhtään hänen lapsissaan eikä lastensa lapsissa hänen seuraajaansa.

TOINEN OSA.

VI. Paastosta päästessä.

Paastosta päästessä unhottuu kerrassaan kieltäymysajan rajoitukset ja elämä alkaa taas täydessä vauhdissaan. Jo ensimmäinen yö "arkea" [arki = paastoamaton aika] vasten — olkoonpa sitte tuo yö miten suurta juhlapäivää vasten tahansa — menee naisväellä valvoissa ja valmistellessa arkiherkkuja. Silloin räiskää tuli uunissa, lehajaa liedessä, ja silloin paistetaan ja keitetään, hyöritään ja hääritään; kaikilla on kiirettä eikä siinä jouda turhia lörpöttelemään... ei kun kysymyksiä tehdään ja neuvoja jaellaan; koko öinen, hiljainen elämä on muuttunut täysin eloisaksi ja virkeäksi.

Toiset naisista hienontavat piiraan kuoria ja toiset taas "sultsinan" kuoria. Ja kun on niitä jo aimo kasat saatu, niin levitellään piiraan kuorille jo valmiiksi keitettyä ja jäähdytettyä sydäntä ja toiset sikäli näppiensä nenilla muodostelevat piiraat valmiiksi ja kiidättävät jollekin piiraslaudalle odottamaan uuniin panoa. Talon miniä on ruvennut paistelemaan sultsinan kuoria hiilloksella, ja vanha emäntä paistelee riehtilällä uunin suulla, lieskassa, ja paahteessa, ohuesta ohrajauhosekotuksesta "tsuppoin" kuoria.

Rokkakattila kiehua porisee liedessä ja turahduttelee tuontuostaki sisällystään tuliselle ja kypsäksi kiirehtivälle alukselleen.

Mutta yö ei ehdikään paljon yli puolesta, kun puuhat jo lähestyvät loppuansa, ja päästään nauttimaan öisen puuhan tuotteita ja sammuttamaan pitkän paaston tuottamaa rasvaruokain kaipuuta.

Miehet herätetään makuultaan. Juodaan ensin kahvi ja sitte kohta käydään ruokaan käsiksi.

Ensimmäinen ruoka on rokka [lihakeitos, vaan siinä ei ole herneitä, ei potattia, ainoastaan lihaa, vettä ja suuruksena ohraryyniä]; sitte tuodaan möhkäleissä rokkaliha pöydälle ja isäntä möyhentelee sen pieniksi suurenmoiseen astiaan, josta sitte kukin saa parhaan tahtonsa mukaan ahmia lihaa suuhunsa.

Tällä välillä jo nuoremmat naiset levittelevät ryynisydäntä tsuppoin kuorille ja valmistavat, kolmikulmaiseksi käärimällä, tsuppoja syötäviksi: voiheraan sitä kastellaan ja se maistuukin hyvälle.

Sultsina seuraa tämän jälkeen, niinikään pöydässä täytettynä ryynisydämmellä ja käärittynä pitkulaiseksi liuskaksi.

Näitä kaikkia lajeja on syöty siksi paljon, että syöjiä jo röyhtäyttelee, vaan kiisseli vielä on syömättä, eikähän sitä mikä kesken ruokia erkane pöydästä... ja tuoltahan sitä jo emäntä kantaakin kovaksi jähmettyneenä maidon kanssa syötäväksi.

Se oli viimeinen ruoka. Vaan kauanhan siinä jo oli taisteltukin eikä siis ole ihme, jos pöydän luota lähdettyä laskeudutaankin muutama tuntiselle ehtoneelle.

* * * * *

Päivemmällä valjastaa isäntä hevosen korjan eteen ja lähdetään kylään tansseihin. Ne ovat jo parhaillaan, kun saavutaan tanssipirttiin, vaan hälinä ja tanssi taukoaa heti, kun outo vieras saapuu heidän iloihinsa, eivätkä he rupea toimeensa ennen kuin vieras on heitä pyytänyt ja kehottanut.

Sitte alkaa taas käsiharmonikan räikeä ääni kuulua ja sen johdolla aletaan pyörähdellä. Tanssi seuraa tanssin jälkeen. Tanssitaan "katrillia", "ristkontraa", "muanitusta", "lanssia" y.m. Itä-Karjalassa käytännössä olevia tansseja. Huvittavin tai sievin niistä on "lanssi"... se on milt'ei hienoa salonki-tanssia.

Kuuma on tytöillä jos pojillakin, mutta siitä huolimatta on pojilla hattu päässä... siten kun näyttää miehekkäältä ja mahtavalta!

Kylän kauppias on myös saapuvilla paperosseineen, vesirinkeleineen, orehkoineen ja karamelleineen ja kauppa käy joltamoisesti, pojan tunnokkaana velvollisuutena kun on ostaa "mielitietolleen" jotain suuhun pantavaa, ja pitäähän itselläänkin olla paperossi hampaissa niin tanssiessa kuin levähtäissä.

Ihmisiä on aina tupa täynnä, sillä jos toisia meneekin, niin virtaa toisia sijaan, nuoria ja vanhoja, ja jokainen uusi tulokas tekee sisään astuttuaan ristinmerkin vaikka pirtissä kuinka mylläköitäisiin.