Part 2

»Ei niin pieniä summia koskaan lasketa», vastasi virkailija lyhyesti, ja hänen jalokivisormuksensa kimalsi komeasti.

Samalla repäsi hän sulavalla kädenliikkeellä vastaanottokuitin ja ojensi sen professorille. Mutta tämä vastasi kylmästi: »Erehdytte; siinä oli kolmesataa liraa Elisabetia, neljäsataa Clorinda Fasulon.»

»Helposti korjattu», sanoi pankkimies, tukahuttaen kärsimättömyyden ilmeen kasvoissaan. »Antakaahan minulle kuitti takaisin.»

Hän otti kuitin ja kirjoitti siihen pienellä käsialalla pari muistutusta.

»Ei, herraseni», vastusti professori. »Ei tuo ole mikään oikea kuitti. Teidän on annettava minulle kummankin maksajan nimeen eri kuitti.»

»Teillä näkyy olevan liikaa aikaa, mutta minun aikani on täpärällä», sanoi kaunis nuorukainen hävittömällä äänellä.

»Se on teidän asianne, mutta olkaa hyvä ja antakaa molemmat kuitit, niinkuin ne haluan.»

»Silloin ette ole lausunut ajatustanne selvästi», vastasi toinen, kohauttaen olkapäitään, »mutta ei tee mitään, saatte kaksi kuittia.»

Ja huoahtaen kärsimättömyydestä, alkoi hän, revittyään ensimäisen kuitin, kirjoittaa kahta uutta, lausuen nimet tavuttain, jotta selvästi näkyisi, kuinka asia häntä rasitti.

Sitten repäsi hän kuitit kirjasta ja kysyi: »No, ovatko ne nyt oikein?»

»Ovat.»

»Silloin kai suvaitsette, että jätän teidät.»

»Mutta mahdattehan korjata kirjaankin erehdyttävän merkinnän?» huomautti professori kylmästi, poistumatta.

»Oi, se on pian tehty», huudahti nuori keikari mitä huolettomimmalla äänellä, revästen nopealla kädenliikkeellä pois kirjasta väärän kuittauksen ja rutistaen sen mytyksi.

»Miten? Te revitte kassakirjaa?» kysyi professori hämmästyksestä kankeana.

»Mitä toivotte?» kysyi häneltä virkailija, tekeytyen tyhmän näköiseksi.

»En mitään», vastasi professori, aikoen lähteä.

Tämän jälkeen pisti nuori mies päänsä luukusta ja sanoi käheällä äänellä: »pyydän herrasväkeä olemaan kärsivällisinä viisi tai kuusi minuutta, tulen heti takaisin.»

Odottajat murisivat tyytymättöminä. Kaikki näkivät, kuinka kaunis nuori mies levitti hajuvedeltä tuoksuvan, reikäompelulla kaunistetun nenäliinansa pienelle pöydälle, tunkeakseen siihen kaikki arvopaperit kirjavassa sekasotkussa, niin että ne näkyivät liinan joka kulmasta.

Hänen kulkiessaan rahakassansa kanssa ovelle, putosi pari kääröä nenäliinasta lattialle, mutta hän ei sitä huomannut tai ollut huomaavinaan, toisen virkamiehen pistäessä kulta- ja hopearahat sekaisin suureen likaiseen riepuun ja jättäessä kuparirahat halveksien nurkkaan.

Niin hävisivät molemmat virkailijat takaovesta, kuin olisivat he, maksajain aarteet mukanaan, maasta hävinneet.

De Peruta näki heidän katoavan ja hänkin meni, ollen epätoivoinen rahoista, jotka olivat kuin kuiluun kadonneet.

II.

Vaaleaverinen signora kulki ylös Corso Vittorio Emanuelea, jonka vasemmanpuolisen sivukäytävän kummuntapaiselta ylennykseltä näkee yli koko Napolin. Mutta hänellä ei ollut — oliko se sitten välinpitämättömyyttä vai hajamielisyyttä — silmäystäkään uhrattavana lumoavalle näköalalle yli meren, maaseudun ja kaupungin, joka levisi hänen vasemmalla puolellaan. Tiukasti kääriytyneenä talvikaapuunsa, silmät tiheän mustan harson takana maahan luotuina ja pienet, mustiin käsineihin puetut kädet ruskeaan puuhkaan piilotettuina, kulki hän nopeasti ja aivan ajatuksissaan eteenpäin. Siitä huolimatta huomasi hän, että hänen viereensä äkkiä ilmaantui varjo, jonka syvät, mustat silmät katselivat häntä sydämellisimmän hellästi.

»Hyvää päivää, signora Eleonora», sanoi nuorukainen hiljaa, herkeämättä häntä katsellen, ikäänkuin ei voisi kääntää katsettaan pois.

»Hyvää päivää, signor Paolo», vastasi rouva tervehtien, pysähtymättä.

»Ettekö salli minun saattaa teitä pientä matkaa?» kysyi nuorukainen pyytävästi. »Vain pari silmänräpäystähän matkanne enää kestää.»

Rouva painoi päänsä alas ja tumma puna peitti hänen kalpeitten kasvojensa puhtaan, miltei läpinäkyvän ihon. Sitten hidastutti hän askeleitansa, ja vaieten kulkivat he molemmat rinnakkain.

»Miksi te aina minua odotatte?» kysyi hän yht'äkkiä, samalla kertaa suuttuneesi ja alakuloisesti.

»Kun en muuta voi», vastasi nuorukainen, ikäänkuin loukkaantuneena luoden katseensa maahan.

»Tuotatte sillä minulle surua», sanoi vaalea nainen, ja äänessä kuului itkua ja hänen ihanat, syvät, armaat silmänsä näyttivät kyynelhelmien verhoamilta.

»Oi, älkää niin sanoko», rukoili nuorukainen kuin suruun tukehtuva. »Minähän kuolisin mieluummin kuin tuottaisin teille tuskaa». Ja hänen syvässä äänessään kaikui voimakas, tukahutettu intohimo. Rouva katsahti häneen vaieten ja koetti jouduttaa askeleitaan. Onneksi ei tiellä tänä kylmänä talviaamuna ollut suurta liikettä, enimmäkseen näkyi tähän aikaan Napolin kauniilla kaduilla ainoastaan hedelmä- ja vihanneskauppiaita ja työväkeä, ainoastaan toimeliaita, kiirehtiviä, vain työtään ja omia huoliaan ajattelevia ihmisiä, jotka eivät välittäneet noista kalpeista kävelijöistä, jotka keskustelivat toisiaan katselematta ja joitten silmistä leimusi polttava tuska.

Nuorukainen otti napinreiästään vihon kalpeita, puoliksi paleltuneita orvokkeja ja yritti työntää sen hiljaa seuralaisensa puuhkaan. Ja tämä tunsi itsensä niin heikoksi ja surulliseksi, ettei uskaltanut antaa takaisin tätä pientä, heikosti tuoksuvaa lahjaa, vaan veti kukat piiloon.

»Minä sain ne köyhältä tytöltä, joka kulki paljainjaloin ja näytti puoleksi kangistuneelta kylmästä; nämä olivat ensimäiset, jotka hän sai myydyiksi», kertoi nuorukainen, ikäänkuin päästäkseen ajatuksista, jotka hänet valtasivat, »ja hän sanoi minulle väristen ja vilusta kankeana, että minä tein hänet onnelliseksi.»

»Onnettomia on kaikkialla», huomautti rouva hajamielisesti, kohottaen katseensa.

»Te olette itkenyt, signora Eleonora.»

»En, en», vastusti tämä nopeasti.

»Tiedän, että olette itkenyt», toisti hän, katsellen rouvaa kiihkeän epätoivoisena.

»Miksi olisin itkenyt? Erehdytte ihan varmasti», vastasi vaalea signora, katsellen merelle, jotta ei näkisi noiden epätoivoisten silmien tutkivaa katsetta.

»Miksi tahdotte salata minulta kärsimyksiänne, signora Eleonora? Ettekö tiedä, että arvaan kaikki, että tiedän kaikki ikäänkuin sallimuksesta? Ettekö siis tiedä, että teitä rakastan?»

»Olenhan sanonut teille, ettette saa sitä sanaa koskaan sanoa, signor Paolo», vastasi hän ankarasti. »Erotkaamme nyt, sitä pyydän teiltä.»

»Hyvä», mutisi mies. »Ei tarvitse teidän enää kuulla minulta sitä sanaa, koska se niin teitä vaivaa. Mutta te olette antanut minulle luvan ottaa osaa kohtaloonne rehellisesti, ystävänä, nöyrimpänä ja vaatimattomana ystävänänne. Älkää minulta kieltäkö sitä, sillä se olisi suoraa julmuutta.»

»Antakaa anteeksi», sanoi hän, tunnustaen erehdyksensä, »mutta minä olen oikeastaan niin onneton, yksinäinen ja hyljätty, että melkein kaikki inhimillinen apu minua nykyään loukkaa ja epäilyttää. Minusta tuntuu kuin tahtoisivat kaikki vain lisätä kärsimyksiäni, ne, jotka minua vihaavat, ne, jotka minut ovat hyljänneet, ja nekin, jotka minua rakastavat. Olen väärässä, tiedän sen, ja pian kai ei minusta kukaan enää välitä.»

»Ennen kuolisin kuin teidät hylkäisin», vastasi nuorukainen lujasti.

»Älkää toki kuolemasta puhuko», sanoi hän pelästyen.

»Miksi olette itkenyt?» kysäsi nuorukainen uudestaan itsepintaisen päättävästi.

»Olin kirkossa», alkoi rouva, »ja itkin siellä kauvan ja katkerasti. Rukous tekee hyvää ja liikuttaa samalla. Emme milloinkaan niin tunne kärsimyksiemme suuruutta kuin rukoillessamme Herraa päästämään meitä niistä, vaikka kuolemankin avulla. Tämä sydämeni tuhkan kohenteleminen saattoi minut itkemään, mutta lohdutti minua myös.»

»Onko hän teitä jälleen kohdellut pahasti?» kysyi nuorukainen säälimättä, käyden suoraan asiaan.

»Oi, ei», vastasi rouva katkerasti, »hän ei ole minua suinkaan pahoin kohdellut.»

»Siis...», tutki nuori mies, kalveten vihasta, »siis... päinvastoin?»

»Ei, ei mitään ole tapahtunut», kuiskasi hän samalla katkeran valittavalla äänellä, joka kuului, kuin olisi hän ainiaaksi murtunut.

Sillä aikaa olivat he kulkeneet ohi pienien portaiden, jotka johtavat tieltä palazzo Cariatiin, missä signora Eleonora asui. Niin, he olivat kulkeneet kauas aina Bristol ja Bellevue hotellin ohi ja olivat nyt Corson kaukaisimmassa ja enin maaseutua muistuttavassa osassa. Rouva huomasi sen ensin ja sanoi, katsoen saattajaansa pyytävästi hellin, pelkäävin silmäyksin: »Kääntykäämme takaisin.»

»Kääntykäämme», vastasi nuorukainen voitettuna. »Mutta sanokaa minulle mitä _hän_ on teille tehnyt, saadakseen teidät itkemään.»

»Oi, ei mitään, ei yhtään mitään.»

»Sanokaa se minulle, signora Eleonora, sanokaa se parhaalle ystävällenne.»

»Hän ei ole tullut koko viime yönä kotiin; eilen varhain hän meni eikä ole vielä palannut», purkautui nyt äkkiä hänen syvimmän sydämensä valitus kuuluviin.

Nuorukainen katseli häntä vaieten.

»Mutta missä hän voi olla?» alkoi rouva uudestaan kuin puhuisi hän itseksensä, kuin jatkaisi hän ääneen puhuen sisäistä keskustelua. »Mitä hän tekee! Miksi ei hän tule kotiin? Onko hän kadottanut kaiken rakkauden ja hävyn tunteen, eikö hänellä enää ole pienintäkään kipinää omaatuntoa? Vai onko hän todella vaarassa? Kunpa edes tietäisin, missä hän on? Mutta siitä ei minulla ole aavistustakaan. Minä olen kurja, heikko, tietämätön nainen, joka en voi häntä suojella enkä pelastaa!»

Hän työnsi sanat suonenvedontapaisesti esiin, kuin olisi hän ollut niistä tukehtumaisillaan, ja puhui katkonaisin lausein, korottaen ääntään, kuin olisi hän yksin salissaan eikä julkisella kadulla miehen kanssa, jota hän toivottomasti rakasti.

»Siis rakastatte miestänne yhä, signora Eleonora?» kysyi tämä vakavasti.

»Niin», vastasi hän varmalla äänellä, »rakastan ja kunnioitan häntä.»

Mies ei vastannut mitään, mutta hän kalpeni ja signora Eleonora voi nähdä, miten tämän voimakkaan, rohkean miehen silmät kyyneltyivät.

»Velvollisuus...» lisäsi rouva, ikäänkuin puolustuksekseen.

»Eikä hän sentään täytä ainoatakaan niistä velvollisuuksista, joita avioliitto teidän kanssanne hänelle asettaa», vastasi nuori mies, joka häntä jumaloi.

»Mitäpä siitä? Jos rakastaisimme, ainoastaan vastarakkautta saadaksemme, olisi elämä liian hyvä.»

»Se on totta», huokasi mies.

»Ja sitten, kukapa tietää, mitä hänessä liikkuu! Pari päivää on hän minusta ollut niin hämmentynyt, että tuskin olen uskaltanut häneltä mitään kysyä, vielä vähemmin häntä mistään nuhdella. Usein istuu hän parvekkeemme nurkassa, viettäen siellä monta tuntia polttaen ja sanaakaan puhumatta ...»

»Olen nähnyt hänet», keskeytti Paolo, »minun huoneeni akkunasta näkee kaikki».

»Väliin on hän hillittömän iloinen, kuin tahtoisi hän huumata itsensä jotain unohtaakseen. Oi, signor Paolo, varmaan häntä uhkaa vaara! Ei hän ole vielä koskaan koko yötä ollut poissa kotoa.»

»Näin hänet eilen illalla», sanoi signor Paolo kylmästi ja hajamielisenä.

»Oi, olkaa armelias ja sanokaa missä», rukoili rouva kädet ristissä.

»Miksi sanoisin sitä teille?» vastasi hän jonkinverran välinpitämättömästi. »Olenko minä teidän miehenne vartia?»

»Olette oikeassa, minä vain kiusaan teitä», sanoi rouva hieman nöyryytettynä. »Mutta kuitenkin... minua rauhoittaaksenne.»

»Oi, voitte olla levollinen ...» vastasi nuorukainen, pilkallisesti hymyillen. »Teidän miestänne ei uhkaa pieninkään vaara.»

Ja mitä pilkallisemmin hän nauroi, sitä aremmaksi ja hiljaisemmaksi kävi rouva, sillä hän aavisti totuuden, vaikka ei uskaltanut enempää kysyä.

»Näin hänet eilen illalla», jatkoi nuorukainen kuin ajatuksissaan, »niinkutsutussa Talvipuutarhassa. Ettekö ole siellä koskaan ollut?»

»En, en käy missään.»

»Suokaa anteeksi, kysyin tyhmästi. Talvipuutarha on julkinen huvittelupaikka, jossa eivät kunnialliset naiset juuri käy.»

Rouva oli käynyt kalpeaksi ja antoi katseensa painua maata kohti. Mutta nuorukainen himoitsi katkerata tuskaa, jota hän tunsi, kun tiesi rakastettunsa kärsivän, ja siksi hän jatkoi kertomustaan hiljaisella äänellä, kuin koskisi se aivan turhaa asiata.

»Talvipuutarha on puoleksi teatteri, puoleksi laulukahvila ja lisäksi ravintola, jossa esitysten jälkeen iloisesti syödään; se on yhtymäpaikka nuorille, hienoille herroille, riippumattomille aviomiehille ja vapaille, riippumattomille nuorille naisille...»

»Ymmärrän, ymmärrän,» vastasi rouva, joka kiiruhti askeleitaan, ikäänkuin päästäkseen enempää kuulemasta.

»Nyt, kun Napolille näyttää koittaneen rikkauden ajat», jatkoi nuori mies, joka oli päättänyt mennä asian pohjaan asti, »kun ne kaikki, jotka uskovat uusiin pankkihuoneisiin, ovat tulleet rikkaiksi ja pankkien pitäjät enemmän kuin rikkaiksi, on Talvipuutarha joka ilta iloisia vieraita tulvillaan. Siellä tuhlataan rahaa kasoittain! Ja teidänkin miehenne antoi kultakolikoittensa eilen illalla kimallella Lidia Gioian maalattujen silmäin edessä.»

Rouva ei enää rohjennut sanoa mitään, mutta häpeän puna peitti hänen suloiset kasvonsa. He olivat saapuneet melkein hänen talolleen, kun hänessä heräsi uusi ajatus, joka aiheutti kysymyksen: »Onko minun mieheni näiden pankinpitäjäin kanssa tekemisissä?»

»On, nähtävästi pankkiiri Costan kanssa.»

»Ja asia on vaarallinen?»

»Kuka sen voi tietää! Nykyään uskoo siihen koko maailma...»

»Tiedän, sehän on yleinen hulluus.»

»Niin, mutta siitä voisi myös tulla äkillinen mullistus».

»Vaarallinen?»

»Niin, jokainen rehellinen omatunto nousee sellaista suunnatonta keinottelemista vastaan...»

»Ja te sanotte, että mieheni on vakavasti siihen sekaantunut?»

»Siltä ainakin näyttää.»

Rouva värähti inhosta, kulkiessaan alas portaita, jotka johtavat Corso Vittorio Emanuelelta discesa delle Colonne Cariatille. Päästyään alas käytävälle, pysähtyi hän, sanoakseen nuorukaiselle hyvästit.

»Olette tosin minut tiedoillanne rauhoittanut,» sanoi hän, »mutta samalla tehnyt hyvin, hyvin surulliseksi.»

»Siis teette puolisollenne sen mielihyvän, että olette hänen tähtensä mustasukkainen?»

»En», vastasi hän varmasti; »en ole mustasukkainen, ainoastaan hyvin levoton noiden pankkiasiain, tuon vierailla rahoilla keinottelemisen tähden, jonka te sanotte niin vaaralliseksi. Tahdotteko nyt näyttää olevanne todellinen ystäväni?» lisäsi hän tuolla lempeällä äänensävyllä, joka nuorukaista hurmasi.

»Käskekää minua!»

»Auttakaa minua pelastamaan mieheni. Olen jo sanonut teille, että en ole mustasukkainen, mutta minä kuitenkin elän hänen talossaan ja minulla on hänen nimensä. Hänen häpeänsä olisi minunkin ja hänen onnettomuutensa koskisi minuakin. Koettakaa mahdollisimman tarkasti ja yksityiskohtia myöten tutkia tuota keinottelua; toimittakaa tutkinto, koettakaa paljastaa totuus kuin olisitte tutkintatuomari. Ja kun vakava vaara uhkaa, kaukaa tai läheltä, niin sanokaa se minulle vapaasti ja säälimättä.»

»Sen tahdon tehdä», sanoi nuori mies täydellisesti voitettuna.

»Sillä välin puhun mieheni kanssa. Joskus hän kuulee minua ja tällä kertaa aion puhua niin hartaasti, että toivon voivani hänet pelastaa.»

»Te olette pyhimys», kuiskasi nuorukainen, »mutta en luule sen ihmeen teille onnistuvan.»

»Luuletteko, että mieheni jo nyt on vaarassa?» kysyi hän pelästyneenä.

»En tiedä», vastasi hänen saattajansa vältellen, »mutta olkaa vakuutettu, että otan siitä selvän, kuin koskisi asia ystävääni», lisäsi hän katkerasti.

Mutta nyt alkoi ihmisiä kulkea ohi, ja he tarkastelivat nuorta paria uteliain silmäyksin, kentiesi arvaten totuuden. Signora Eleonora oli saapunut aivan kotinsa luo, hänen ei tarvinnut enää muuta kuin kiertää giardino Cariatin kulmaus... Niin ojensi hän siis nuorukaiselle pienen, mustan, soman käsineen verhoaman kätensä, jota tämä hetkisen piti omassaan.

»Voikaa hyvin», sanoi hän, »nyt minun täytyy mennä, kaikki katselevat meitä».

»Mehän olemme koko ajan puhuneet _hänestä_...» vastasi nuori mies alakuloisena.

»Se on meidän turvamme», sopersi hän; ja sentakia tuntuu minusta, kuin olisin vähemmän syyllinen. Voikaa hyvin, signor Paolo».

»Sanokaa: näkemiin!»

»Näkemiin... vaikkakaan en vielä tiedä, koska tapaamme.»

»Heti kun minulla on tietoja.»

Ja niin sanoen katsoi hän rakastettuaan niin hellästi silmiin, että tämä tunsi koko heikon sydämensä täyttyvän säälistä.

»Miksi tekin illoin menette talvipuutarhaan?» kysyi rouva, hienosti hymyillen.

»Ainoastaan ilahtuakseni...» vastasi mies, ilosta punastuen.

»Mutta te olitte yksin, eikö niin?» kysyi hän suurimmalla luottamuksella.

»Olin, rakas, ihan yksin», vastasi mies huumautuneena.

»Ja nyt ette enää menekään sinne», sanoi signora, poistuessaan hurmaavasti hymyten.

Hän näki keveän, tumman olennon kiiruhtavan pois nopein askelin ja katoavan kulman taa. Hänkin asui suunnattomassa palazzo Cariatissa, sen kolmannessa kerroksessa; signora asui toisessa. Mutta peläten tuhansia naapureita, jotka asuivat tuossa mehiläispesässä, ei hän rohjennut saattaa häntä ja samalla itse jäädä taloon, vaan hän lähti jälleen tielle, vieden vaistomaisesti huulilleen käden, joka oli pidellyt vaalean signora Eleonoran kättä.

Palazzo Cariatin avarassa pylväskäytävässä tapasi signora Eleonora Triggiano naapurinsa, professori de Perutan, joka juuri oli menossa ulos tuntejansa antamaan. Rouva hymyili hyväntahtoisesti, sillä hän oli aina ystävällinen köyhälle, ahkeralle, aralle ja onnettomalle miehelle, jolle naisen hymyily oli erityisesti suuren arvoinen ja joka siksi aina tämän naisellisen hyvyyden lumoamana jäikin rouvan eteen seisomaan. Koska tänä aamuna oli hyvin kylmä, oli professori puettu avaraan, karkeaan, ruskeaan talviviittaan, jonka flanellivuori saattoi sen näyttämään hyvin paksulta, sekä lyhyihin, karkeisiin käsineisiin, joissa oli suunnattomat sormet. Kun hänen hattunsa vielä lisäksi, myöskin kylmän vuoksi, oli painettu syvään otsalle, oli hän sangen kummallisen näköinen, mutta pysähtyi kuitenkin, tapansa mukaan, rouvan eteen, vaihtaakseen hänen kanssaan pari sanaa: »Miten voitte, signora?» kysyi hän hätäilevän levottomalla osanotolla, kuin olisi toinen pitkän ajan ollut sairaana; oikeastaan oli se vain hämmentymisen peittämistä.

»Kiitos, hyvin», vastasi rouva, »ja te, herra professori; olette aina ahkera?»

»Olen. Ja se on minulle suuri lohdutus», lisäsi hän hajamielisenä, sillä hän olisi jälleen mielellään mennyt, mutta ei tiennyt, miten lopettaisi keskustelun.

»Ja miten perheenne voi?» kysyi rouva kohteliaisuudesta, jotta jotain sanoisi.

»Oi, kiitos», vastasi professori liikutettuna. »Eilen sain pitkän kirjeen kotoa. He kysyvät minulta... he tiedustelevat uusia pankkihuoneita», mutisi hän, vaipuen äkkiä ajatuksiinsa.

»Hekin tietävät niistä? Sinne asti on huhu kulkenut?» kysyi rouva hämmästyneenä, voimatta estää äkillistä kalpenemistaan.

»Siltä näyttää... maaseudullakin on siitä kuultu. Ja sitten...» lisäsi hän vaivalloisesti, »ovat maaseudun naiset niin uteliaita... he tahtoisivat tietää kaikki... ja luulevat, että me voimme kaikesta antaa tietoja...»

»Mutta luultavasti aikovat hekin panna rahoja johonkin pankkiin?» lausui rouva hiukan kiihottuneella äänellä.

»Oi, ei, sitä en luule», jatkoi professori hitaasti ja vaivalloisesti, kuin olisi hänellä pala kurkussa. »Heillä ei ole rahoja eivätkä voi saadakaan; tiedättehän, että olemme hyvin köyhiä».

»Ehkä niin onkin parempi», sanoi rouva miettiväisenä. »Olette kai kuitenkin vastannut?»

»Tietysti, heti. Olen kirjoittanut heille, etteivät nämä pankkihuoneet ole muuta kuin suoraa keinottelua, olen todistanut, etteivät voi muuta ollakaan. Mahtavat sitten ainakin olla varuillaan!»

»Mutta, kuten sanotte, eihän heillä ole mitään — kadotettavaa?»

»Silloin on kirjeeni muille varotuksena», tuumi professori, ja sanat tuntuivat pysähtyvän hampaiden taa.

»Hyvästi, herra professori», sanoi rouva äkkiä, tullen kuolon kalpeaksi, kuin olisi jäinen kylmyys hänet vallannut.

Professori katseli vielä, miten hän kulki pihan poikki ja alkoi nousta portaita. Sitten lähti hän työhönsä, ajatellen jälleen saamaansa kirjettä, jossa sisar niin tarkasti kyseli pankkihuoneista, paljaasta uteliaisuudesta, kuten hän kirjoitti, vain kuullakseen niistä jotain. Mutta veljestä, tuntui, kuin olisi kirjeestä huokunut sydämentuskaa. Eihän äidillä ja sisarella ollut pienintäkään omaisuutta; miksi siis tämä suuri uteliaisuus?

Signora Eleonora Triggiano taas puolestaan tunsi koko surutaakkansa raskaana painona laskeutuvan sielulleen, hitaasti, ikäänkuin väsyneenä, noustessaan portaita ylös.

Tuskin oli hän joutunut huoneustoonsa, kun palvelijatar antoi hänelle kirjelipun. Siinä oli muutama lyijykynällä kirjoitettu rivi, jonka hänen miehensä oli asemalta lähettänyt. Se kuului yksinkertaisesti:

»Rakas Eleonora!

Matkustan Costa pankin asioissa Salernoon; paljon rahoja ansaittavissa. Kolmen, neljän päivän perästä olen jälleen kotona. Näkemiin!

Carlo.»

Ei yhtäkään sydämellistä sanaa hänelle, ei mitään muuta kuin pankkihuoneesta ja rahoista. Ja kentiesi ei hän ollut matkustanut yksinkään! Ehkä oli hänen mukanaan tuo nainen... miksi signor Paolo häntä kutsuikaan?... niin, Lidia Gioiaksi, joka varmaan oli valenimi. Hän viskasi pois hattunsa ja kaapunsa, välittämättä palvelustytöstä, joka kysyi, kattaisiko hän suuruspöydän. Rouva vaipui nojatuoliin, epätoivoisena painaen nyrkkiin puristettuja käsiään päin ohimoitansa ja silmiänsä. Hän ei enää ollut lemmenkade, hän oli puhunut totta Paolo Collemagnolle. Mutta hänen sieluansa painosti aavistus lähenevästä, turmiollisesta elämänkäänteestä, ja tällä hetkellä oli hän sellaisessa neuvottomuuden ja turvattomuuden tilassa, jossa meistä tuntuu, kuin horjuisi pohja jalkaimme alla ja kuin kiusattu sydän parka turhaan etsisi pelastusrengastansa. Hän oli yksin. Rehellisellä ja vilpittömällä mielellä oli hän uskonut elämänsä miehensä, Carlo Triggianon käsiin; tämä ei kuitenkaan osannut pitää hänen sydäntään arvossa ja oli todellisuudessa jo eronnut vaimostaan, vaikka he lain ja ihmisten edessä vielä olivat erottamattomasti yhdistetyt. Hänellä ei ollut lapsia, ei sukulaisia eikä ystäviä muita kuin yksi ainoa, Paolo Collemagno. Mutta tämähän ei tuntenut häntä kohtaan ainoastaan ystävyyttä, vaan rakkautta! Tuo nuorukainen oli häntä rakastanut jo kaksi vuotta lohduttamattomalla, toivottomalla, intohimoisella rakkaudella, ja kun hän ajatteli hyvää nuorukaisparkaa, jonka elämän tarkotuksena ja päämääränä hän oli, aukeni hänestä tiellensä toinenkin kuilu. Hän oli todella puhdas ja hyvä, hän inhosi pahaa ja syntiä; mutta kuinka usein oli hänen vastustuksensa muuttunut sääliksi, niin sääliksi, sääliksi! Mutta kuka sääli häntä, yksinäistä ja hyljättyä? Siinä hän makasi kylmän, harmaan talvipäivän hämärässä, äänettömän huoneensa hiljaisuudessa. Ja koko hänen kotinsa oli hiljainen ja äänetön kuin koko suunnaton palazzo Cariatikin, joka kolmekerroksisena kohosi Corson varrella ja kuusikerroksisena komeili via della Concordialle päin. Siinä oli kaksi isoa porraskäytävää, kolmet pienet portaat, kahdet palvelijoita varten, sekä kaksikymmentäneljä pienempää ja suurempaa huoneustoa. Mikä yksinäisyys! Ja missä oli sillä aikaa hänen miehensä? Salernossa, ajamassa noita kauheita asioita, jotka täyttivät hänet pelolla ja mahdollisesti riistivät hänen miehensä kunnian; Salernossa, tuon maalatun naisen, tuon Lidia Gioian seurassa, joka tyytyväisenä käytti väärin voitettua kultaa. Oi, tätä yksinäisyyttä! Mutta missä oli sitten Paolo Collemagno? Varmaan ei kaukana hänestä, huoneessaan kolmannessa kerroksessa, jossa hän ehkä juuri kirjoitti hänelle yhtä noista syvästi tunteellisista kirjeistä, joihin hän ei koskaan vastannut, mutta joita hän ei säälistä hennonut kieltäytyä ottamasta. Vai ajatteliko hän ehkä hänen palavaa rukoustansa miehensä pelastamiseksi ja pani toimeen tutkimuksia? Mutta eikö Paolo tälläkin osottanut rakkauttaan, niin jaloa, sankarillista rakkautta, että hän tunsi itsensä liikutetuksi syvimmässä sydämessään ja kiitollisuuden vahvain siteitten sitomaksi? Mutta ei häntäkään, jota hän intohimoisesti rakasti ja joka epäilemättä olisi rientänyt hänen luokseen ainiaaksi... ei Paolo Collemagnoakaan hän saanut kutsua. Hänestä oli yksinäisyys hyve, tuon miehen seura syntiä. Yksin, yksin, yksin!