Part 3
Ja kun palvelustyttö ilmoitti, että donna Concettina, rukoileva sisar, halusi puhua hänen kanssaan, ei hän lähettänyt tätä pois, jotta ei enää olisi yksin, vaan pääsisi omasta epätoivostaan ja tuskallisista ajatuksistaan. Hän tuskin tunsi donna Concettinaa, rukoilevaa sisarta, joksi häntä kutsuttiin, hän oli hänet naapurinaan vain pari kertaa tavannut, sillä donna Concettina asui toisen kerroksen kolmannessa porraskäytävässä. Hän kävi aina köyhästi puettuna, hiljaisena, alasluoduin silmin ja niin hiljaisin askelin, kuin olisi hänellä huopa-anturat kengissään. Niin astui hän nytkin varovasti sisälle, puettuna mustaan villapukuun, mustaan kaapuun ja mustaan, leuvan alle solmittuun suruhattuun. Kellertävissä käsissään piteli hän, kylmästä huolimatta, vanhanaikuista, kudottua työlaukkua, jonka päällä komeili kiekuva kukko mitä haljastuneimman värisenä.
Rukoilija-sisaren, donna Concettinan, kasvot olivat kauttaaltaan vahankeltaiset, ikäänkuin ei hänen suonissaan olisi virrannut pisaraakaan verta, ohuet huulet olivat tuskin vaaleanpunaiset ja hiukan tummahkot silmäluomet peittivät aina viekkaan katseen.
»Kiitetty olkoon Jeesus ja pyhä neitsyt!» tervehti hän hiljaisella äänellä.
»Aina ja ijankaikkisesti», vastasi signora Eleonora, joka tunsi kaavan.
»Ehkä häiritsen?» kysyi rukoilija-sisar, katsellen ympärilleen ja ristiten vahanväriset kätensä työpussin ympäri.
»Ette ensinkään», vastasi signora Eleonora, joka mielellään tahtoi paeta synkkiä ajatuksiaan.
»Te voisitte tehdä minulle hyvän työn», sopersi donna Concettina.
»Mielelläni, voimaini mukaan», vastasi signora Eleonora, joka ei ollut erittäin rikas, mutta aina hänen kätensä olivat valmiit antamaan jotakin köyhille.
»Tiesinhän, että te olette hyvä hengetär ja hurskas sielu, joka ette sitä minulta kiellä. Pidän sitä aina minulle erittäin suurena suosionosotuksena.»
»Puhukaa peittelemättä», vastasi vaalea rouva kärsivällisenä, näyttämättä vastenmielisyyttään pitkiin esipuheisiin.
»Tahdon sanoa teille, että me, äitini ja minä, olemme niin rutiköyhiä, että tuskin voisimme elää, jollemme paikkaisi silkkisukkia ja kutoisi pitsejä, hiukan ansaitaksemme. Voi, rouvaseni, kuinka vaikeata, kuinka kovaa on elämä, kun tahtoo elättää itsensä rehellisesti!» lisäsi hän huokaisten, ikäänkuin hänen olisi täytynyt kestää mitä vaikeimpia sieluntaisteluita, joissa hänen siveytensä olisi ollut lähellä haaksirikkoa.
»Niin, se on vaikeata», vastasi signora Eleonora, syvään huoaten.
»Kenellä meistä ei olisi koetuksia kestettävänä!» alkoi rukoilija uudestaan, tutkivasti vilkaisten Eleonoran kauniita kasvoja. »Elämä on alituista taistelua. Yhdellä on enemmän, toisella vähemmän kärsittävää, mutta kaikkien täytyy taistella. Äitini ja minä olemme koko ikämme saaneet kärsiä. Vasta nyt näkyy toivon välke pilkoittavan...»
»Kuinka niin?» kysyi signora Eleonora hajamielisenä, sillä häntä ikävystytti tämä intoileva puhe, joka ei auttanut häntä surujansa unohtamaan.
»Uusien pankkihuoneitten avulla», mutisi rukoilijasisar, antaen katseensa vielä kerran tutkivasti kiertää huonetta.
»Pankkihuoneitten?» huudahti Eleonora, suuresti hämmästyen.
»Niin. Koko maailmahan käyttää hyväkseen tätä kultasadetta, tätä mannaa, jonka Herra antaa sataa taivaasta! Se on todellinen Jumalan siunaus, joka nyt vuotaa Napolin yli ja jota se synteinsä tähden ei totisesti olisi ansainnut. Miksi emme mekin köyhyydessämme saisi osaamme siitä? Emmekö mekin ole Jumalan lapsia? Emmekö mekin ansaitse niin monien kärsimyksien jälkeen lohdutusta?»
»Mutta kuinka?» kysyi Eleonora vielä kerran, yhä enemmän hämmästyen.
»Tietysti», jatkoi rukoileva sisar, huomaamatta kysymystä, »olen jo kysynyt neuvoa hurskaalta papiltamme, don Teofilolta. Äitini ja minä emme koskaan tee mitään, kuulematta ensin hänen mieltään. Hyvä pastorimme kuunteli minua kärsivällisesti, kun kerroin hänelle hätämme, ja sanoi sitten, ettei ollut Jumalan tahtoa vastaan, mitä aioin tehdä. Eihän lehtikään liiku ilman, että Herra niin tahtoo! Siis ei ole mikään synti, jos käytämme hyväksemme pankkihuoneita, joiden Jumala antaa olla olemassa.»
»Mutta mitenkä sitten?» kysyi Eleonora kolmannen kerran mitä suurimman hämmästyksen valtaamana.
»Olen tullut luoksenne», jatkoi rukoilija-sisar yhä, osottaen viittauksella, että hän nyt tuli asiaan, »koska puolisonne, don Carlo, on pankkiiri signor Costan, tuon Napolin hyväntekijän, läheinen ystävä; signor Carlo voisi tehdä paljon meidän puolestamme. Tahdotteko te, hänen vaimonsa, pyytää sitä?»
»Ette vielä ole minulle sanonut, mitä toivotte pankkiiri Costalta. Mieheni... niin, luulen tosin ... että hän tuntee hänet...»
»Tunteeko hänet! Hänhän on kerääjä...»
»Mikä hän on?»
»Kerääjä.»
Tämä outo sana tuotti signora Eleonoralle ikäänkuin piston sydämeen. Mutta hän ei sanonut mitään, rukoilija-sisaren pistäessä kätensä työpussiin ja kaivellessa sitä, etsien jotain. Signora Eleonora odotti, että nyt ilmestyisi anomuskirje, jossa donna Concettina omassa ja äitinsä nimessä pyytäisi pientä lahjaa suurelta pankkiiri Costalta. Mutta eipä ilmaantunutkaan mikään pitkinpäin taitettu paperi, jollaisille Napolissa tavallisesti anomuskirjeet kirjoitettiin, vaan sen sijaan keltainen, todellakin keltainen pergamenttilompakko, joka oli useasta paikasta rikki ja sidottu kiinni käärenauhoilla.
Rukoileva sisar piteli sitä hartaan liikutuksen valtaamana kuin pyhää esinettä, asetti sen sitten, pudotettuaan työpussin lattialle, jossa se näytti valkoiselta rääsyltä, polvilleen ja avasi sen. Luoden kissamaisen viekkaan katseen ympärilleen, sanoi hän: »Me tahtoisimme panna pienet säästömme talteen pankkihuone Costaan.»
»Ah!» huudahti Eleonora, rajattomasti ihmetellen.
»Se on hyvin pieni, kolmenkymmenen vuoden kuluessa tuskalla ja kieltäymyksillä koottu summa. Tosin meillä silloin tällöin on ollut tilaisuus lainata ystävillemme pieniä summia ja siitä on meitä palkittu. Mutta ajat ovat niin huonoja, rouvaseni», lisäsi hän huokaisten, »ettemme siitä huolimatta ole milloinkaan voineet vuodessa saada enempää kuin viisitoista tai kaksikymmentä prosenttia. Nyt, kun Costa maksaa viisitoista ja kahdeksantoista prosenttia kuukaudessa, ymmärrätte, että olemme vaatineet vähät rahamme takaisin velallisilta. Siitä on ollut vaivaa. Kuinka monta rukousta olemmekaan sen tähden kohottaneet taivaalle! On niin tavattoman itsepäisiä velallisia, jotka tosin maksavat korot, mutta eivät millään ehdolla tahdo maksaa pääomaa! Mutta taivaallinen isäni ja eräs hurskassieluinen oikeudenpalvelija ovat auttaneet minua, sillä ei ole toista, joka niin osaisi yhdistää hurskauden ja tarkkuuden kuin Gaetano Falcone. Lyhyesti, olen vihdoinkin saanut kaikki kootuksi ja olen tuonut rahat mukanani, keskusteltuani papin kanssa vakavasti, ja toivon, että te annatte ne miehellenne.»
Puhuessaan laski hän hitaasti seteli seteliltä rahojansa. Mutta Eleonora oli uudestaan joutunut sydäntuskansa valtaan, sillä hänestä tuntui, kuin olisivat nuo häpeälliset korot punoneet hänen ympärilleen verkon, joka veti hänet häviöön.
»Kuinka suureksi summa nousee?» kysyi hän koneellisesti, luullen, että oli kysymys muutamasta sadasta lirasta.
»Valitettavasti on se hyvin pieni vain», sanoi rukoileva sisar, mutisten luvun toisensa jälkeen, ja signora Eleonora peitti kädellä silmänsä, ikäänkuin päästäkseen näkemästä kauhistavaa näytelmää, ja odotti kärsivällisenä. Ja kesti melkoisen ajan, ennenkuin rukoilija-sisar, vihdoinkin päätettyään laskemisen, kääri setelinsä tukkuun, jonka ojensi vaalealle Signoralle, ja sanoi muitta mutkitta: »Siinä on neljätuhatta liraa.»
»Mitä?»
»Neljätuhatta liraa», toisti hän.
»Jotka ovat teidän?»
»Meidän säästöjämme.»
»Ja te aiotte sijoittaa ne pankkiin?»
»Niin, mutta me aiomme erityisenä suosionosotuksena pyytää kaksikymmentä prosenttia kuukaudessa.»
»Erityisenä suosionosotuksena...?»
»Teidän puolisonne voi osottaa meille sen suosion. Mitäpä Costalle merkitsee joko kahdeksantoista tai kaksikymmentä prosenttia? Hänelle, joka ansaitsee niin paljon, on se ihan sama.»
»Keneltä siis luulette hänen niin paljon saavan?»
»Ettekö sitä tiedä? Teidän oma miehennehän sen on meille sanonut. Rahat tulevat Franceschiellolta.»
»Keneltä, Franceschiellolta?»
»Frans toiselta, bourbonilaiselta. Hän tahtoo napolilaisilleen osottaa suosiotansa; ja sitten, kun hän on tehnyt meille hyvää ylenmäärin, tulee hän itse takaisin, ja kaikki ottavat hänet avosylin vastaan. Oletteko jo kuullut laulun, joka aiotaan Franceschiellon tervetuliaisiksi laulaa?»
»Enhän tiedä mistään», vastasi signora synkän epätoivoisena.
»Arapite port' e ffeneste ca chill' amiso è teste.» [Avatkaa ovet ja akkunat, sillä ystävänne jo saapuu. Suomentaja.] Se merkitsee, että iloitsemme, kun bourbonilainen jälleen tulee. Mutta me vaadimme kaksikymmentä prosenttia, ymmärrättekö? Äiti ja minä olemme jo laskeneet monen kuukauden tulot.»
»Tässä ovat rahat», jatkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, ojentaen signora Eleonoralle jälleen setelitukkua. »Mutta... ymmärrättehän? Kaksikymmentä prosenttia! Muuten pidämme nuo muutamat liramme ja käytämme ne muuhun.»
»Pitäkää ne»; sanoi signora Eleonora kylmästi.
»Kuinka?»
»Minä en ota niitä.»
»Miksi ette? Siksikö, että vaadimme kaksikymmentä prosenttia kahdeksantoista sijasta. Voi, rouva, hyvä rouva, mehän olemme niin köyhiä ja eläminen on niin vaikeata! Vakuutan teille, että jollei minulla olisi vanhaa äitiäni, en välittäisi siitä ensinkään; mutta kun jo on niin köyhä, täytyy tehdä parhaansa, jottei enää köyhtyisi enempää. Olemme tehneet laskumme; me tarvitsemme juuri kaksikymmentä prosenttia, siitä emme mitenkään voi luopua.»
»Voitte tehdä miten tahdotte, donna Concettina, mutta minä en voi rahojanne ottaa.»
»Ja miksi ette?»
»Koska en tiedä mitään noista pankkihuoneista, enkä tahdokaan tietää, en nyt... enkä koskaan.»
»Oletteko sitten mitään panneet niihin?»
»Minä? En», lisäsi signora jäisellä äänellä. »Mutta pidän parempana olla sekautumatta raha-asioihin.»
»Miksi ette sitten salli minun puhua miehenne kanssa?»
»Hän ei ole kotona. Hän on Salernossa.»
»Tuleeko hän pian takaisin?»
»En tiedä. Ehkä parin, kolmen päivän perästä.»
»Niin odotan häntä, vaikka olenkin hyvin pahoillani, kun menetän kaikilta näiltä päiviltä korot. Me olemme köyhiä ihmisiä, ymmärrättehän?»
»Miksi ette itse vie rahojanne Costaan?»
»Siellä, kuten muissakin pankeissa, on sellainen tungos! Tietysti! Kuka ei käyttäisi hyväkseen Jumalan siunausta? Mutta minä kainostelen niin suuria ihmisjoukkoja. Ja sitten, ei minulle korkoja ylennetä, kun en ole tunnettu. Odotan siis mieluummin teidän miestänne.»
»Oletteko sitten niin varma, että hän tekee teille tämän palveluksen?»
»Olen tietysti», vastasi rukoilija-sisar riemuiten. »Hänhän on jo monta aikaa puhunut minulle siitä aina, kun olemme portaissa tavanneet toisemme, ja neuvonut minua panemaan omiani ja ystäväini rahoja pankkiin.»
»Hyvä on», vastasi signora Eleonora, kohauttaen olkapäitään, kuin pudistaakseen taakan päähänsä. »Odottakaa häntä.»
»Säilytättekö salaisuuteni?» kysyi rukoilija-sisar, pistäessään rahojaan takaisin kellastuneeseen lompakkoon. »En tahtoisi, että tässä talossa tiedettäisiin meidän pienistä säästöistämme! On niin paljon pahoja ihmisiä! Ja näinä parina päivänä voisi tapahtua varkaus. Me naiset asumme ihan yksin. Siksi pyydän hartaasti, ettette puhu mitään.»
»En näe ketään, enkä puhu tästä kenellekään mitään.»
»Madonna tietänne valaiskoon», sanoi rukoileva sisar, nousten lähteäkseen.
»Pyhä neitsyt olkoon kanssanne», vastasi signora Eleonora hurskaasti.
Kun hän jälleen oli yksin, tunsi hän itsensä kuin huumautuneeksi. Palvelijatar tuli uudestaan sisälle kysyäkseen, halusiko rouva syödä välisuuruksensa; oli tullut myöhäinen ja tytöllä näytti olevan kiire. Niin lähti siis vaalea rouva väsyneenä ja uupuneena autioon ruokahuoneeseen, syödäkseen siellä yksin ja kiireisesti, palvelijan hätäisesti palvellessa.
Vähän ajan kuluttua kysyi tämä: »Salliiko rouva minun mennä ulos syömisen jälkeen!»
»Kyllä, mutta tulkaa pian takaisin, sillä minä olen yksin.»
»Kaksi tai kolme tuntia tarvitsisin», sanoi tyttö, tuoden kahvia. »Minulla on kaksi hyvin tärkeätä asiaa.» Ja tavasta, millä hän rouvaa katseli, näki, että hän olisi mielellään sanonut kaikki. Tämä nousi, mennäkseen takaisin saliin, antaen tytölle silmillään merkin jatkaa. Hänellehän oli kaikki tervetullutta, mikä saattoi hänet pakenemaan ajatuksiansa ja vaipumaan täydellisen unohtamisen ja huumauksen tilaan.
»Teidän armonne tietää, että aion mennä naimisiin parin kuukauden perästä ja että saatoin säästöjeni ja kaikkien rouvan antamien lahjojen avulla hankkia itselleni liinavaatteita, koristuksia ja hiukan vaskiastioitakin keittiötä varten. Sulhaseni Totonno on myöskin tehnyt ostoksia, ja niin ei meille ole jäänyt soldoakaan, [1 soldo — 5 penniä. Suomentaja.] jolla voisimme häitä viettää.»
»Annan teille hiukan siihen tarkotukseen», sanoi rouva, katsellen hajamielisenä erään ranskalaisen romaanin päällyspaperia.
»Armollinen rouva on niin hyvä!» vastasi palvelijatar liikutettuna. »Mutta me tarvitsemme melkoisen summan, meidän pitää maksaa kolmen kuukauden vuokra ja muita sellaisia menoja. Siksi päätimme eilen Totonnon kanssa viedä panttilainastoon liinavaatteemme, koristeet, vaskikalut, lyhyesti kaiken, mitä voi pantata. Siellä annamme niiden olla kolme kuukautta ja sijoitamme kaiken, mitä niistä saamme, pankkiin. Kolmessa kuukaudessa, rouva kulta, kasvaa se meidän laskujemme mukaan melkein kaksinkertaiseksi; siinäpä todellinen ilo. Esimerkiksi, jos saamme kolmesataa liraa panttilainastosta... niin kasvaa se meille kolmessa kuukaudessa korkoa satakahdeksankymmentä liraa. Sitten lunastamme panttiin pannut tavarat ja meille jää satakahdeksankymmentä liraa. Oi, Totonno ja minä olemme kaiken niin hyvin laskeneet.»
»Raffaella parka!» huokasi signora Eleonora hiljaa.
»Mitä, minäkö? Ei se ole säälittävä, jolla on omaisuutta ja terveys; ja nyt, kun meillä on uudet pankkihuoneet, ei kukaan ole köyhä, rouvaseni.»
Rouva painoi päänsä alas, alkaen lukea.
»Annatteko minulle kolme tuntia aikaa, armollinen rouva? Meidän täytyy ensin mennä panttilainastoon ja sitten pankkiin. Panttilainastossa on aina paljon ihmisiä, sillä kaikki tahtovat viedä rahoja pankkiin ja panttaavat siksi kaikki, mitä heillä on. Me annamme kauniit villaiset sänkyvaatteemmekin, jotta summa tulisi suuremmaksi. Portinvartia on pantannut aito hopeaisen pyhän Genovieffankin, niin että on todella synti...»
»Menkäähän jo, menkää, Rafaella parka!» mutisi hänen emäntänsä hiljaa.
»Ettekö tarvitse mitään?»
»En mitään.»
»Hyvästi, armollinen rouva.»
»Näkemiin.»
Ja niin oli hän jälleen yksin. Hänen tuskiensa katkeruus oli kuitenkin vähentynyt. Hän ajatteli, tuntematta erityistä tuskaa, että oli kuin olisi hän ollut mukana haaksirikossa ja kärsinyt sen kaikki kauhut Hän oli mielessään tuntenut häviämisen katkeran toivottomuuden ja kuolemankamppauksen, aaltojen lyödessä hänen ylitsensä ja vetäessä hänet mukanaan syvyyteen. Mutta nyt oli tuo kamala silmänräpäys ohitse. Hän oli hukkunut. Hänestä tuntui kuin hän makaisi äärettömän meren pohjalla, hiekalla ja levillä leväten, ja nukkuisi vienosti, suloisessa hervottomuudessa, jonka tuollainen kamppailu tuottaa. Hän huomasi olevansa auttamattomasti hukkunut, tunsi voimansa perikadon tykkänään uuvuttamiksi, suunnattomain vesimääräin painaessa hänen ruumistaan ja päätään. Mitä hän enää voi tehdä? Hänhän oli hukkunut. Kaikki oli häntä vastaan noussut kovana kohtalona ja tämä kohtalo oli yllättänyt hänet, heikon naisen, ja voittanut jo ennen taistelua; eikä kuolinhetken katkerasta surusta ollut jäänyt muuta jälelle kuin alakuloinen valitus kaiken sen tähden, mitä hän oli ympäristöstään ja itsestään kadottanut. Hänen suloiset kasvonsa erottautuivat kalpeina synkkää taustaa vastaan; hän oli puettu pumpuliseen pukuun, jota vyö piti koossa, ja hän liikkui elottomana, aavemaisena makuuhuoneensa parvekkeella, josta näki palazzo Cariatin puutarhaan.
Rakennuksen vastapäisessä osassa näkyi eräästä akkunasta Paolo Collemagnon uskolliset, hellät kasvot. Hymyiltyään heikosti toisilleen, katselivat he aivan ajatuksiinsa vajonneina, puhumatta, liikkumatta, toisiaan. Tunnit kuluivat, päivä läheni loppuaan, ja yhä seisoi akkunansa ääressä maailman unohtanut ja hyljätty Eleonora Triggiano.
III.
Viimeinen viikko ennen joulua oli tänä vuonna erittäin lämmin. Ankara pohjatuuli, joka joulukuun alussa oli raivonnut Napolin kaduilla, tehden napolilaiset, jotka eivät siedä kylmää, hyvin onnettomiksi — kolea pohjatuuli, joka saa huulet kalpeiksi ja silmät punaisiksi, hiljeni, ja vieno scirocco-tuuli sulki helmaansa kaupungin, jolle tämä tuuli on kaikki kaikessa. Pelkäsivätkö ehkä sade ja suuri kylmyys köyhäin, varsinkin katukauppiaitten, rukouksia, sillä nämä, jotka kaupitsivat kaikkia mahdollisia tavaroita, pelkäsivät tänä ilon viikkona yhtä paljon kumpaakin. He olivat suorittaneet kynttilä-uhrin, jotta tulisi kaunis ilma ja ihmiset lähtisivät kotoaan ja ostaisivat, mitä suurella torilla oli saatavana.
Sama on asian laita pääsiäisenkin edellisellä viikolla; silmät katsovat kohti korkeutta, kuuluu huokailemista ja rukouksia, vieläpä epäitsekkäidenkin puolelta, että päivä paistaisi, sillä kaikki tietävät, että nämä viikot ovat köyhille tärkeät, silloin kaikki auttavat ja ostavat. Puolivarakkaillakin on, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuneekin, näissä tilaisuuksissa suurehkoja summia tuhlata. Tänä vuonna oli se todellakin rahvaan mielestä ollut Kristus-lapsi, joka taivaallisessa armossaan oli muuttanut pohjatuulen sciroccoksi ja siten tehnyt mahdolliseksi, että koko Napoli oli muuttunut markkinapaikaksi. Markkinain melu oli jo alkanut ja nousi nyt alemmista kaupunginosista ylöspäin aina Toledokadulle asti, missä se muuttui melkeinpä sietämättömäksi, koska sinne olivat sadat kauppiaat pystyttäneet kojunsa. Toledokadulta nousi melu vielä ylemmäksi aina Corso Vittorio Emanuelelle ja viheriäisille kummuille, niin että koko kaupunki oli täynnä korviasärkevää humua, ikäänkuin Vesuvio olisi kumean äänensä nostanut pauhaamaan.
Eleonora Triggiano pysyi, niin kauan kuin kadut olivat jään peittämät, yksin kotona. Uunissa paloi tuli, ja hehkuvan hiilloksen kuumuus nukutti hänet alakuloisen velttouden tilaan, joka yhä enemmän sai hänet valtoihinsa. Hänen miehensä oli palannut Salernosta ja oli entistään iloisempi ja puheliaampi, hyvätuulisena polttaen ja lörpötellen lakkaamatta. Mutta hänen vaimonsa kalpeat, miettivät kasvot vaivasivat häntä. Hän oli tuonut mukanaan parin ihmeen kauniita ja kallisarvoisia jalokivikorvarenkaita, jotka Eleonora otti väsyneesti hymyillen, pitääkseen niitä tuskin puolta päivää. Kaksi kertaa oli hän ehdottanut huvimatkaa Sorrentoon, jossa talvisin oli tapana käydä, mutta Eleonora oli molemmilla kerroilla kieltäytynyt, syyttäen pahoinvointia ja kylmyyttä.
Oikeastaan antoi hän vaimonsa mielellään olla yksin ja osotti hänelle kohteliaisuutta vain päästäkseen omantunnontuskista, jotka häntä joskus vaivasivat. Mutta kun hän näki Eleonoran ikävänä ja oikullisena, jätti hän kodin paperossi hampaissa ja iloisesti hyräillen laulunpätkää. Kaksi kertaa oli hän ollut koko yön poissa ja kolmannella kerralla ei hän enää katsonut maksavan vaivaa pyytää anteeksi ja koettaa selitellä poissaoloaan, kuten siihen asti. Eleonora pudisti päätään ja vaipui jälleen surkeaan mietiskelyyn, viettäen pitkiä aikoja polttavan tulen loimussa. Ei hän käynyt enää ulkonakaan eikä ollut nähnyt Paolo Collemagnoa; hän tahtoi karttaa häntä, sillä vaikka he vain kadulla tapasivat, jäi hänen sydämeensä kuitenkin kummallinen heikkous. Ainoastaan kun hän istui pienessä nojatuolissaan ikkunansa ääressä ja oli lukevinaan, suuntasi hän silmänsä kirjasta kalpeihin kasvoihin, jotka näkyivät kolmannen kerroksen akkunassa ikävöivinä ja epätoivoisina. Ja illoin, kun hänen puolisonsa söi illallista Talvipuutarhassa tai oli Lidia Gioian kanssa sekalaisessa seurassa San Carlossa [Kuuluisa varieteeteatteri, josta Matilde Serao laajalti kertoo äskettäin suomeksikin ilmestyneessä kirjassaan »La Ballerina» (Tanssijatar). Suomentaja.], luki hän pitkiä kirjeitä, joita joka päivä sai, sillä hän ei voinut kieltäytyä näiden kirjeiden lukemisesta eikä ystävänsä äänettömästä katselemisesta. Mutta hänen verettömät kasvonsa kalpenivat päivä päivältä ja mustat reunat silmien alla puhuivat unettomista öistä.
Mutta sinä päivänä, jona scirocco otti Napolin hellään helmaansa, sammutti Raffaella tulen uunista ja avasi ovet parvekkeelle. Kun Eleonora Triggiano nousi vuoteeltaan, räpytteli hän silmiään suloisen päivänpaisteen häikäisemänä. Nyt, auringon paistaessa kirkkaasti ja lämpimästi akkunoihin ja kun kadulta vielä tunki iloinen melu hänen korviinsa, ei hän voinut, kuten muulloin, vetäytyä hämärään nurkkaan huoneessaan, selaillakseen puolinukkuneessa tilassa jotain kirjaa tai miettiäkseen. Tylsä hitaus, jonka vallassa hän oli, väisti sinisen kevättaivaan iloisuutta ja kirkasta päivänpaistetta, sillä ne, ne lopultakin poistavat kaikki napolilaisen tuskat.
»Eikö rouva aio lähteä ostoksille? kysyi Raffaella, hankkien itselleen hommaamista hänen lähellään.
»Ei minulla ole mitään ostettavaa», vastasi emäntä epävarmasti.
»Oi, menkää kuitenkin, rouva hyvä, vaikkapa vain armeliaisuudesta!» sanoi tyttö, mennen noutamaan uutta pukua, jonka ompelija oli tuonut jo neljätoista päivää sitten, mutta jota rouva ei tylsyydessään ollut tahtonut pitää.
Hän oli oikein sievä tuossa tummansinisessä verkapuvussa, joka oli koristettu kapeilla hopeareunuksilla ja johon kuului pieni takki suurine, taiteellisine nappeineen. Koko puku teki hänet vielä tavallista nuoremman näköiseksi. Suuren, tummansinisen huopahatun reunan yli riippui vanhan ranskalaisen kuosin mukaan suuri sulkatöyhtö vaaleille, kiiltäville hiuksille, jotka olivat kootut paksuun solmuun niskaan; leveät hatun reunat varjostivat suloisia kasvoja. Raffaella ojensi hänelle puuhkan, kukkaron, nimikorttitaskun ja valkoisen nenäliinan ja mutisi tuolla napolilaiselle ominaisella nöyrällä tuttavallisuudella, jota voisi pitää hävittömyytenä, jollei tietäisi sen olevan hyväntahtoisuutta: »Kun rouvalla nyt olisi tuollainen pieni, tuollainen... niin rouva ostaisi leikkikaluja ja vahasta tehdyn Kristuslapsen.»
»Älkää viitsikö puhua tuollaisista, Raffaella», sanoi hänen emäntänsä hiljaa, napittaessaan käsineitään.
»Se ei ollut Jumalan tahto ...» lisäsi Raffaella, jota ei voinut estää viimeistä ajatustaan ilmi tuomasta.
Niin lähti Eleonora Triggiano ensi kerran kahteen viikkoon hitaasti kotoansa. Mutta hän kulki ilman päämäärää tai tarkotusta, sillä ei hänellä ollut mitään tekemistä, ja siksi kulki hän koneellisesti. Corso Vittorio Emanuelea ylöspäin pieneen San Pasqualen luostarin kirkkoon, jossa hän tavallisesti kävi rukoilemassa. Corsollakin oli jo melkoisen vilkasta; kaikkialla näkyi kojuissaan puuhailevia ruokakauppiaita, joilla oli suuret varastot makkaroita, kurkkuja ja mitä erilaatuisimpia juustoja; vihannes- ja hedelmäkauppiaat taasen olivat asettaneet omena- ja päärynäkoppansa pitkin koko sivukäytävää. Siellä kohosi appelsinipyramideja, mandariniröykkiöitä sekä kokonaisia valkokaali-, parsa-, talvisalaati- ja naurisvuoria, kaikki niin tuoreita ja viheriäisiä, että oikein silmää ilahuttivat. Myyminen ja tinkiminen oli juuri alkanut, ja jotta pääsisi hiukankin häiritsemättä eteenpäin, huomasi signora Eleonora parhaaksi jättää sivukäytävän ja kulkea keskellä katua kirkolle, jossa hän toivoi löytävänsä yksinäisyyttä, alakuloista hiljaisuutta, joka soveltui hänen sydämensä toivottomaan välinpitämättömyyteen. Mutta kirkossa oli joulun kunniaksi kiillotettu hopeakalut kiiltäviksi, oli hankittu uusi punainen messukirja ja alttarin tavallinen valkea liina oli vaihdettu erittäin hienoon, pitsitettyyn; niin, vanhat maljakotkin oli lukkari puhdistanut tomusta ja niissä oli raikkaita ruusuja. Kirkossa oli juuri nyt rukoilijoita, ja signora Eleonora polvistui nöyränä tummalle puupenkille, köyhäin paikalle, sillä heillä ei ole maksaa soldoa, jolla saisivat olki-astimen.