Part 1

KORKOKEINOTTELUA

Kirj.

Matilde Serao

Tekijän luvalla italiasta ("Trenta per cento") suomentanut

F. O. Viitanen

Tampereella, Osuuskunta Wäinämöinen, 1908.

Matilda Serao on syntynyt v. 1856 Kreikassa. Hänen vanhempansa olivat italialainen politiko Franz Serao, joka valtiollisista syistä karkotettiin maanpakoon, ja tämän puoliso, muuan kreikkalainen ylimysnainen. Jo 17-vuotiaana alkoi Matilde Serao kirjallisen uransa sanomalehtikirjailijana, ja v. 1885 hän, naimisiin jouduttuaan, perusti puolisonsa (Scarfoglio) kanssa Koomaan sanomalehden »Corriere di Ro ma». Sen jälkeen hän on yhtäjaksoisesti työskennellyt sanomalehtihommissa. Nykyään hän toimittaa puolisonsa kera Napolissa laajalle levinnyttä ja tunnettua lehteä »Il Matino».

Sanomalehtitoimensa ohella on Matilde Serao kirjoittanut suuren joukon novelleja ja romaaneja, joista muutamat luetaan paraisiin, mitä uudenaikainen italialainen kertomistaito on voinut luoda. Italian kirjallisuudenhistoriassaan pitävätkin toht. Berthold Wiese ja prof. Erasmo Pèrcopo häntä Italian tunnetuimpana nykyaikaisena romaaninkiijoittajattarena. Toht. Alfred Friedmann, joka on kääntänyt saksaksi useita Seraon novelleja, pitää häntä monessa suhteessa nykyisen italialaisen kaunokirjallisuuden tyypillisimpänä edustajana.

Jokapäiväisen elämän monet pikkudraamat ovat useinkin Seraon kertomusten ja jutelmien aiheina. Hän katsoo synkästi elämää, ja samoinkuin hän sanomalehtitoimessaan usein ja sydämeenkoskevasti on puhunut köyhien puolesta ja maalannut voimakkain värein suurta suurkaupunkikurjuutta, samalla tavalla hän romaaneissaan usein nousee sotajalalle yhteiskunnan virheitä ja epäkohtia vastaan. Vaikka hän onkin realisti, pysyttelee hän kumminkin etäällä tämän suunnan äärimmäisyyksistä, ja hänen pessimismiäänkin miedontaa jonkinlainen henkäys etelä-italialaisen elämänilosta. Voittamattomana pidetään Matilde Serao varsinkin napolilais-elämän kertojana ja kuvaajana. Hänen parhaista teoksistaan — kaikkiaan nousee hänen kirjoittamiensa nidosten luku neljännellekymmenelle — mainittakoon »Fantasia», »La conquista di Roma», »Il paese di cuccagna», »Per monaca», »Addio, amore!» ja tämän jälkimäinen osa »Il castigo» sekä myöhemmistä »La ballerina», joka äskettäin on ilmestynyt suomeksikin. Enin luetuin hänen teoksistaan, mikäli maansa olojen tarkka tuntija, italialainen toht. Sophia Rebuschini eräässä tänne lähettämässään yksityisessä kirjeessä mainitsee, lienee kumminkin »Nel paese di Gesù. Ricordi di un viaggio in Palestina», jossa Palestiinan oloista annetaan kerrassaan suurenmoisia ja hienoja kuvauksia. Erittäin suosittu on Italiassa myöskin hänen useille kielille käännetty, nyt suomenkielisessä asussa »Korkokeinottelua» nimisenä ilmestyvä Napolin oloja kuvaava kertomuksensa »Trenta per cento», jota alkukielellä jo on levinnyt kuusi painosta. Viimeksi on Matilde Serao osottanut omaavansa runsaasti näytelmäkirjailijankin taipumuksia. Viime vuoden lopulla hän yhdessä ranskalaisen kirjailijan Pierre Décourcellen kanssa kirjoitti näytelmän »Dopo il perdono», jolla Parisissa oli sangen huomattava menestys ja joka aivan äsken on ilmestynyt kirjanakin.

Matilde Seraon kielenkäytöstä sanoo edelläviittaamani Italian kirjallisuudenhistoria, että tuskin kukaan Italian naisista on käyttänyt italian kieltä kauniimmin kuin hän.

Tampereella, maaliskuussa 1908.

Suomentaja.

I.

Professori Alessandro de Peruta oli juuri lopettanut historiatunnin Napolin ensimäisen, kuninkaallisen tyttökoulun kolmannella luokalla, jossa hän opetti joka aamu. Alfonsina Barracaracciolo, vartiavuorollaan oleva opettajatar, kalpea, hiljainen, sairaalloinen nainen, oli saattanut hänet pitkän, puutarhaan asti ulottuvan holvikäytävän läpi suureen, luostarimaiseen etuhuoneeseen tammisine penkkeineen ja leveine, mustine pöytineen. Sitten hän hiljaa poistui, silittäen laihan kätensä kapeilla sormilla vaaleita hiuksiaan. Professori nojasi kyttyräselkäistä vartaloaan pöytään, ja hänen suuren päänsä kellertävänkalpeat kasvot olivat kumartuneena päiväkirjan yli, johon hän hitaasti merkitsi tuntinsa, Barbarellan, koulun kaitsijan, jatkaessa sukankudintaan. Hänen painellessaan punaisella imupaperilla kuivain, luisevain sormiensa kirjoittamaa töhryistä nimikirjoitusta, tuli sisälle käsityönopettaja Clorinda Fasulo. Hän oli suuri, lihava, hauska nainen, jolla oli pulleat, punaisina loistavat posket ja niin kireä villainen puku, että näytti siltä, kuin olisi se joka silmänräpäys ollut vähällä ratketa pyöreäin olkapäiden ja lihavain käsivarsien liikkeistä.

»Hyvää päivää, hyvää päivää, herra professori», lausui hän iloisesti. »Voitteko hetkisen täällä viipyä?»

»Mielelläni», vastasi pieni mies-pahanen, joka kunnioittaen ja ihaillen katseli voimakasta, paksua naista.

»Te voisitte tehdä minulle palveluksen. Tunnetteko Ruffo-Scillan pankkia?»

»En», vastasi professori hienosti hymyillen, »en tunne sitä enkä mitään muutakaan pankkia.»

»Ei tee mitään, minulla on tässä osote. Luullakseni on pankki teidän matkanne varrella. Lyhyesti, jollette pidä vaivaa suurena, voisitte viedä sinne nämä seitsemänsataa liraa, kolmesataa liraa sisareni Elisabetta Fasulon ja neljäsataa Clorinda Fasulon nimeen.»

»Onko se säästöpankki? Otanko yhden pankkikirjan vai kaksi?»

»Ei kumpaakaan, herra professori. Margherita Lombardi, joka vei sinne kaksi kuukautta sitten sataviisikymmentä liraa, sai ainoastaan yksinkertaisen kuitin, jossa on pankin leima ja viisi, kuusi allekirjoitusta. Samoin emäntämme Teresina Farnese ja pienokaisten opettaja Filomena Scognamiglio. Siis ei muuta kuin kuitti. Kun rahat ovat olleet siellä kuukauden, saa sadasta lirasta satakaksitoista.»

»Kaksitoista prosenttia korkoa kuukaudessa!» huudahti professori hämmästyneenä.

»Niin, kaksitoista liraa», vastasi neiti ääneen nauraen, mikä teki hänen kasvonsa vielä punaisemmiksi ja loistavammiksi.

»Se ei minusta ole mahdollista», vastusti professori.

»Margherita Lombardi, Teresina Farnese ja Filomena Scognamiglio ovat niin saaneet», sanoi Clorinda Fasulo riemuiten.

»Silloin se on vehkeilyä», mutisi professori arasti; hän ei koskaan uskaltanut varmaa mielipidettä sanoa ääneen.

»Eikö mitä! Ruffo-Scilla on ylhäinen herra ja kunnon mies; meillähän on hänen veljentyttäriään opistossamme.»

»Mutta miten hän voi niin satumaisia korkoja maksaa?»

Clorinda Fasulo oli hetken ääneti ja sanoi sitten, varovasti katseltuaan ympärilleen, melkein kuiskaten professori Alessandro de Perutan korvaan: »Ruffo-Scilla on asioissa Rothschildin kanssa; rahat ovat Rothschildin.»

»Ah», vastasi professori, syvään henkäisten. Kuitenkin teki hän, ankaran oikeudentuntonsa pakottamana, vielä viimeisen kokeen asiasta päästäkseen:

»Minkätähden ette itse vie rahoja pankkiin, Signorina Fasulo?»

»Koska käymme ulkona ainoastaan sunnuntaisin ja pankki on silloin kiinni. Olen pahoillani teidän tähtenne, sillä siellä on kai aina kova tungos. Tietysti! Kuka päästäisikään sellaista tilaisuutta käsistään? Mekin luovutamme kaksivuotiset säästömme. Ymmärrätte, ettei kolmesta- neljästäkymmenestä lirasta, jotka sisareni kanssa kuukaudessa ansaitsemme, juuri paljoa voi säästää. Miksi emme siis asettaisi rahojamme Ruffo-Scillan pankkiin?»

»Olen valmis palvelukseenne, vaikka olisin mieluummin suonut, että itse olisitte vienyt rahanne. Voisitte kuitenkin vielä ehkä katua; joku onnettomuus ...»

»Niin kauvan kuin mainitsemani henkilö on hänen yhteydessään», sanoi neiti, tarkottaen rahakuningas Rothschildia, »voimme olla levollisia.»

»Olen valmis palvelukseenne», toisti professori, vetäessään käsiinsä villaisia käsineitään, sillä hän tahtoi kaikin tavoin voittaa ystäviä opistossa. Siitä huolimatta painostivat häntä kovasti Clorinda Fasulon antamat rahat, niin pian kuin suuri, tamminen ovi, jonka koulun kaitsija Barbarella hänelle avasi, oli jälleen sulkeutunut. Hän oli syviin ajatuksiin vaipuneena. Koska olisikaan hänellä, köyhällä professorilla, ollut seitsemänsataa liraa hallussaan! Niin paljoa ei hän ollut koskaan omistanut, vielä vähemmin oli hän sellaista summaa koskaan mukanaan kuljetellut. Hänhän oli vain köyhä historianopettaja, joka, valmistuneena professoriksi ilman vakinaista paikkaa, töin tuskin sai kouluopetuksellaan ja paria yksityisoppilasta ohjaamalla kuun lopussa kokoon sataseitsemänkymmentä liraa, joilla hänen täytyi itse tulla toimeen kaupungissa ja vielä ylläpitää äitinsä ja sisarensa Giffoni Vallepianassa Cilentossa. Ei milloinkaan ollut hän yht'aikaa nähnyt seitsemääsataa liraa, tämä professori parka, joka asui kurjasti kalustetussa huoneessa via Concordian varrella olevassa palazzo Cariatissa. Via Concordia päättyy Corso Vittorio Emanueleen, mikä on yleinen köyhäin ja rikkaitten kokouspaikka. Ja kulkiessaan pitkää matkaansa jalan, jotta raitiotiemaksu, kolme soldoa, säästyisi, kosketti hän vähän väliä päällystakkinsa taskua, jossa oli Fasulo sisarusten seitsemänsataa liraa suureen, rikkinäiseen, mustasta, kuluneesta nahasta tehtyyn lompakkoon kätkettynä.

Jos ne hukkuisivat tai jos joku ne häneltä varastaisi! Paljas sellainen ajatuskin saattoi hänet kalpenemaan ja teki hänen kolmekymmenvuotiset pergamenttikasvonsa entistään kellertävämmiksi. Mieluimmin olisi hän mennyt pankkiin suoraa päätä, päästäkseen rahoista, jotka häntä suorastaan piinasivat, mutta ei ollut enää aikaa mennä palazzo Fausitanoon Toledokadulla olevan Carità kirkon torin varrelle, jossa Ruffo-Scillan suuri pankkiliike sijaitsi; hänen oli ensin opetettava via del Gesùn varrella olevan normaalikoulun toisen luokan oppilaita.

Sen takia antoi hän, yhä peläten kadottavansa rahat, kätensä edelleen olla vaaranalaisen taskun päällä poiketessaan koulukirjakauppias Cambardellankin luo via Trinità Maggiorella, josta hän, niinkuin usein ennenkin, lainasi vihon Muratorin historiaa. Kirjakauppias kuunteli tarkkaavasti erään vaaleaverisen, hienostipuetun nuorukaisen puhetta, järjestäessään Scavian kielioppeja pieniin kääröihin.

»Nyt vien don Antonion puolesta viisituhatta liraa pankkiin», sanoi nuori mies, mainiten erään kuuluisan lääkärin nimen.

»Niin paljon ja enemmänkin voi don Antonio panna pankkiin», lausui kirjakaupassa oleva pieni, vanha mies, joka nautti eläkettä jostakin entisen bourbonilaisen raha-asiainministerin virastosta. Hän vietti joka päivä kaksi tai kolme tuntia hiljaa ja liikkumatta Filippo Gambardellan kirjakaupassa ja puhui vain yhden lauseen joka puolen tunnin kuluessa.

»Ettekö te aio pankkiin mitään panna, don Filippo?» kysyi nuori mies imarrellen.

»Minä myyn kirjojani», vastasi hän hiukan epävarmalla äänellä.

»Lyön vetoa, että päätätte huomenna vielä sen tehdä», sanoi nuorukainen nauraen. »Tulenko huomenna takaisin?»

»Eikö mitä! Oletteko tekin ehkä pankkiiri?» kysyi Filippo Gambardella.

»En, mutta minä olen Ruffo-Scillan ystävä», vastasi nuori mies mitä suurimmalla kohteliaisuudella. »Muutenhan... en hänelle tee sillä palvelusta, vaan teille.»

»Ymmärrettävästi!» murisi eläkkeennauttija, ottaen hyppysellisen nuuskaa. »Kaksitoista prosenttia kuukaudessa on hyvä asia.»

»Liian hyvä», mutisi don Filippo välinpitämättömästi.

»Voitte levollisena uskoa pankille rahanne ettekä menetä mitään!» huudahti nuori mies iloisesti. »Rahat ovat englantilaisia, kaikki tulee Englannista.»

»Oletteko hyvä ja annatte minulle Muratorin?» sanoi de Peruta hämmästyneenä ja levottomana, sillä tämä toisinta asiasta herätti koko hänen epäilyksensä uudestaan.

»Odottakaa hetkinen, palvelen teitä heti», vastasi don Filippo Gambardella, nuorukaisen poistuessa nauraen ja luvaten seuraavana päivänä palata.

»Aiotteko te viedä rahoja Ruffo-Scillan pankkiin?» kysyi professori, kirjakauppiaan etsiessä Muratorin kirjaa.

»Kukapa tietää!» vastasi tämä, astuessaan tikapuita alas. »Ehkä vien sinne pienen summan.»

»Eikö se teistä ole uskallettua?»

»Arpajaisissakin uskalletaan ja kuitenkin ylläpitävät ne valtion ja koko maailma koettaa niissä onneansa», huomautti eläkkeennauttija. »Tahtoisin vain omistaa rahaa!»

»Onhan se muuten englantilaista keinottelua», mutisi kirjakauppias; »englantilaisethan tekevät rahoja niinkuin heinää.»

»Todellako? Minulle on puhuttu Rothschildista», huomautti professori de Peruta yhä epäillen.

»Rothschildistako? No, sitä parempi, silloin saamme olla varmoja. Näette, että Ruffo-Scilla ymmärtää asiansa...».

Professori lähti kaupasta, tulematta asiasta vakuutetuksi; mutta pieni eläkkeennauttija mietti, miten ihmeellistä oli, että hänelle maksettiin vain korkoja eikä pääomaa; jos hänellä nyt olisi ollut eläkkeensä pääoma, olisi hän voinut tulla rikkaaksi Ruffo-Scillan avulla.

Hitaasti asteli professori de Peruta tänä marraskuun aamuna normaalikoulun korkeita, pimeitä portaita ylös. Sairaalloisesti hermostuneessa mielentilassaan, joka on kyttyräselkäisille ominainen, tuntui hänestä kuin painaisi musta lompakko seitseminesatoine liroineen hänen rintaansa leiviskäin painolla. Tietysti ei historiatunti voinut tänään mennä muuten kuin huonosti, vaikkakin hän, työteliäänä, tunnontarkkana opettajana, otti vähäpalkkaisen virkansa, niin katkeralle kuin elämä hänestä tuntuikin, sangen vakavalta kannalta. Opettajahuoneessa, joka, kuten muutkin huoneet, näytti pimeältä, kostealta ja tomuiselta, katseli hän kirjallisuudenopettajaa, pientä, paksua, oppimatonta barilaista pappia, joka vilkkaasti keskusteli johtajan, laihan, tavattoman pitkän piemontilaisen kanssa, joka myös oli pappi. Kuvitteliko hän, vai kuuliko hän tuollakin kuiskattavan nimeä Scilla, tuon turmiollisen karin vaarallista nimeä? Hän meni ohi tervehtien, pysähtymättä, sillä hän tiesi, ettei häntä kaivattu eikä rakastettu. Oliko sekin kuvittelua, vai kuiskuttelivatko hänen oppilaansakin salaa samaa nimeä, istuessaan tarkkaamattomina ja kuuntelematta opetusta? Oliko se todellakin kirjoitettuna pienille paperiliuskoille, jotka kulkivat penkistä penkkiin ja otettiin vastaan hymyillen tai tirskuen? Olivatko Ruffo-Scillan pankkihuonetta koskevat asiat kiihottaneet näitä tyttöjäkin? Koska he olivat kaupunkilaislapsia, jotka kello kahdeksan aamulla lähtivät kouluun, oli joku heistä voinut kuulla niistä puhuttavan joko kotona tai matkalla tai vieraskäynnillä. Turhaan vaati hän milloin kohteliaasti, milloin suuttuneesi, sairaille ja onnettomille ominaisella ärtyisyydellä hiljaisuutta; tyttöjen lörpöttelyhalu ei ollut tukahutettavissa, eivätkä he oikeastaan pelänneetkään häntä, sillä huolimatta hermostuneesta äreydestään oli hän hyvä kuin lapsi ja aivan liian arka, heikko ja sairaalloinen, saavuttaakseen näiden itsepäisten kansanlasten kunnioittavan arvonannon. Hän itse voi tuskin odottaa tunnin loppua, päästäkseen koulusta kuulemasta enää puhetta tästä pankista, jonka rohkeus raha-asioissa ja jonka epäilyttävä vehkeily teki levottomaksi hänen ankarasti oikeudenmukaisen omantuntonsa, jonka ei vielä ollut tarvinnut häntä mistään syyttää. Miten hän olikaan onnellinen, kun kello vihdoin löi yksitoista, ja tytöt, niin pian kuin näkivät opettajan seisovan, itsekin nousivat kolistellen ja, käyttäen hyväkseen tekosyytä meluamiseen, huusivat kuorossa: »Hyvästi, herra professori! Hyvästi, herra professori!»

Jo kiiruhti hänkin kantamansa mustan lompakon painostamana ja kiusaamana katua alas, ikäänkuin olisivat onnettomat rahat häntä ajaneet takaa. Palazzo Faucitanon avara piha ja kauniit portaat rauhoittivat häntä vähän. Vihdoinkin saavutti hän päämaalinsa ja kymmenen minuutin kuluessa saattoi hän päästä vapaaksi taakastaan; sitten sai hän ajatella kävelyretkeään Kansalliskirjastoon, jossa hän teki tutkimuksia arvostelevaa historiaansa varten. Se oli pitkä, vaivalloinen työ ja hänen oppineena-olemisensa ihanne. Hänen mukanaan nousi portaita ylös muitakin ja taas toisia tuli ylhäältä alaspäin. Pankissa oli suuri joukko ihmisiä. Sen muodosti suuri, pitkähkö huone, jonka kaunis, vaahterapuinen väliseinä jakoi kahtia. Väliseinässä olivat virkamiesten luukut: kolme rahojen jättämistä varten, kolme, joista niitä sai ottaa; mutta ihmiset tungeskelivat tiheinä joukkoina ensinmainittujen edessä, eikä niillä luukuilla, joista korkoja maksettiin, näkynyt kuin kolme, neljä henkilöä. Yleisölle määrätty osasto oli sisustettu silmiinpistävän komeasti; siellä oli tummansinisellä sametilla päällystettyjä huonekaluja, joissa oli sinisiä ja kultaisia reunuksia ja tupsuja. Tummansinisiin, keltaisella kirjailtuihin virkapukuihin puettuja palvelijoita, joilla oli lakkeihin kirjoitettuna: _»Pankkihuone Ruffo-Scilla»_, kulki edestakaisin. Ja yhä enemmän ihmisiä tunkeili luukuilla toinen toistaan vastaan puristettuina. Kaikki pitivät rahaansa valmiina kohotetussa kädessään. Kaikellaisia seteleitä, keltaisia, sinisiä tai harmaita, järjestettyinä pieniin kääröihin tai kokonaisiin paketteihin, muutamat ihka uusia kuin olisivat juuri olleet kivipainosta lähteneitä, toiset likaisia ja rasvaisia kuin olisivat jo tuhansien likaisten käsien kautta kulkeneet. Oikeastaan ei nähnyt muuta kuin päitten yli kohotettuja seteleitä piteleviä käsivarsia.

Professori de Peruta tunsi itsensä hetken aikaa ikäänkuin masentuneeksi; sillä mitä hän aamulla oli pitänyt yksityisenä tapauksena, näytti hänestä nyt, kun tunti tunnin jälkeen kului, joltain, joka salaman nopeudella leveni joka haaralle ja kehittyi. Tämä ihmispaljous pelotti häntä; hän vetäytyi huoneen nurkkaan ja alkoi, kääntyneenä seinään päin, ottaa Fasulo sisarusten seitsemääsataa liraa lompakostaan, laskeakseen ne vielä kerran ja pitääkseen niitä valmiiksi kahteen osaan jaettuna, toisessa kolme, toisessa neljäsataa liraa, ja sitten hän asettui viimeiseksi hitaasti eteenpäin kulkevaan jonoon. Silläaikaa jatkui rahain antaminen mahdollisimman yksinkertaisesti. Uusimman kuosin mukaan vaatetettu nuori virkamies, jonka hiukset kiilsivät voiteesta, jonka viikset olivat taidokkaasti käherretyt ja jolla oli loistava, musta helmi kravattineulassaan ja suuri, kiiltävään, tukevaan kultasormukseen juotettu jalokivi pikkusormessaan, kirjoitti kiireesti kassakirjaansa maksetun summan suuruuden ja repäsi siitä pienen kuitin, jonka leimasi ja ojensi maksajalle. Samalla huusi hän niin äänekkäästi, että kaikki sen kuulivat, maksajan nimen ja maksetun summan suuruuden toiselle, puuaitauksen takana olevalle virkailijalle, joka kirjoitti molemmat pieneen luetteloon. Niin kuului nimi toisensa jälkeen ja summa summan perästä:

»Francesco Jadicicco, neljäsataakolmekymmentä!»

»Pasquale Foderaro, kaksituhattaseitsemänsataaseitsemänkymmentä!»

»Salvatore Apricena, satakaksikymmentä!»

»Parooni Costanzo Vasaturo, seitsemäntuhattayhdeksänkymmentä!»

Ja kirjanpito kävi niin nopeasti, ettei tarkasti katseleva Alessandro de Peruta voinut kyllin ihmetellä. Muutkin ihmettelivät tätä liikkeen liian suurta yksinkertaisuutta ja nopeutta ja olisivat luultavasti toivoneet enemmän muodollisuuksia; mutta kun toinen toisensa jälkeen helpotuksesta huoahtaen, kuin olisi raskaasta taakasta päässyt, sekä täysin onnellisena, kun näki asiansa hyvin toimitetuksi, lähti sieltä, ei kukaan uskaltanut sanoa mitään.

Aina kun mainittiin joku suurempi summa, kurottivat kauvempana seisovat kaulaansa, nähdäkseen, kuka se onnellinen oli, joka voi antaa tuhansia liroja Ruffo-Scillan pankkiin talletettavaksi, ja he puristivat lujemmin muutamia sadan liran seteleitänsä huoaten, kun ajattelivat niitä suunnattoman suuria korkoja, joita olisivat voineet saada tuhansilla. Oi, miten vähemmän rikkaat kadehtivat niitä, jotka voivat panna niin suuria summia hyväätekevään Ruffo-Scillaan, saadakseen jo kuukauden kuluttua suuria korkoja ja voittaakseen neljännesvuoden kuluttua suunnattomasti rahoja!

Professori Alessandro de Peruta näki tämän kaiken omin silmin ja hänen ihmetyksensä nousi minuutti minuutilta. Kun oli niin pieni, nousi hän varpailleen, nähdäkseen luukusta liikehuoneen sisustan. Ja kummallisen mielikuvayhdistelmän johtamana muisti hän samassa silmänräpäyksessä vaikutelman, jonka kolme tai neljä vuotta sitten oli saanut Italian toisessa pääkaupungissa Firenzessä. Hän oli matkustanut sinne, saadakseen suosituksia nykyiseen virkaansa normaalikoulussa. Erittäin muisti hän päivän, jolloin hän, asiansa toimitettuaan, oli etsinyt erään napolilaisen ystävänsä, jolla oli virka kansallispankissa. Kun hän ei tiennyt ystävän osotetta ja koska hän hiukan pelkäsi Firenzen katujen kauneutta ja vilkkautta, oli hän mennyt suoraan pankkiin. Ja koko se juhlallinen vaikutus, jonka tuo suuri, valoisa, hehkulaitoksen lämmittämä huone ja sen syvä hiljaisuus, jota eivät edes kävijäin askeleet häirinneet, oli häneen jättänyt, palasi nyt äkkiä hänen muistiinsa; hän näki tummanvihriäiset verhot, suuret, jykevät, mustanpuhuvat pöydät, komeat kipsi- ja marmoriveistokset, kalliit, lujat, puiset huonekalut, vaikuttavan huoneen koko melkein majesteetillisen vakavuuden ikäänkuin kangastuksena edessään. Salissa suuren puuaitauksen takana oli hän nähnyt ystävänsä muitten virkailijain joukossa, jotka siellä hitaasti ja äänettöminä työskentelivät, istuen korkeissa nojatuoleissa suuret konttorikirjat edessään, ja jotka vähän väliä pistivät kynän korvan taa, verratakseen kahta kirjan eri sivuilla olevaa lukua. Ja samassa huoneessa oli hän nähnyt kokonaisia rivejä kirjahyllyjä, kattoon asti ulottuvia seinäkaappeja ja korkeita ja leveitä kirjoituspulpetteja, joiden ääressä virkailijat kirjoittivat. Kaikki tämä oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen; hän oli arvostellut ystävänsäkin entistään suuremmaksi tämän arvokkaan koneiston yhtenä pyöränä ja aivan huumaantuneena uskalsi hän vain hiljaisella äänellä kutsua ystäväänsä yhteisille illallisille ennen matkaansa. Illalla kohteli hän häntä suurimmalla kunnioituksella ja puhui vähän väliä hiljaisella äänellä ja arvokkaasti kansallispankista, ikäänkuin suuresta, ylevästä, poissaolevasta henkilöstä, ikäänkuin mahtavasta jumaluudesta, joka oli saavuttanut hänen kummastelevan ihailunsa.

Kaikki tämä palasi elävästi hänen muistoonsa, hänen seisoessaan keskellä tämän kirjavan, kalpean, ennakkoluuloisen, hälisevän joukon huumaavaa melua, kaikkien näiden joko kurjasti tai silmiinpistävän komeasti vaatetettujen ihmisten keskellä, jotka kiireesti käärivät kokoon vastaanottokuitin ja sitten riensivät pois kuin olisivat lähteneet julkisesta pelihuoneesta. Se palasi hänen muistoonsa, kun hän katseli aitauksen toiselle puolen, jossa näkyi kaksi, kolme erimallista tuolia ja pieni pöytä; jonka ääressä eräs virkailija kirjoitti, mitä luukulla oleva nuori mies saneli. Ei ollut siellä kirjahyllyä, ei kaappia, ei kassaa eikä kirjoituspulpettia, ei mitään muuta kuin tyhjä, kolkko huone, joka ehdottomasti teki epäilyttävän vaikutuksen.

»Carlotta Bencivenga, kahdeksansataayhdeksänkymmentä!»

»Rosario Fuortes, satakaksikymmentä!»

»Gaetano Amirante, kaksitoistatuhatta seitsemänsataa!»

Pankinhoitaja otti rahat viimeksimainitulta, joka oli suuri, vahvarakenteinen mies, puettuna kellahtavaan päällystakkiin ja keltaiseen huopahattuun, selvästi maalainen, sekä alkoi laskea niitä. Siinä oli likaisia, rasvaisia seteleitä ja joukossa oli myös pussillinen piastereita, joita ei enää ollut pitkään aikaan ollut käytännössä, Ferdinand toisen, bourbonilaisen, aikuisia rahoja... kokonainen paperi- ja hopearahojen mallikartta, jolle virkamies laskiessaan huomaamatta itsekseen hymyili, maalaisen, jonka takana professori Alessandro de Peruta seisoi, ahneesti silmillään seuratessa joka seteliä, joka rahaa.

»Kaksitoistatuhatta seitsemänsataa», sanoi pankkimies, alkaessaan kirjoittaa vastaanottokuittia.

Hän pani koko summan muitten saamiensa rahojen joukkoon, joka oli kasvanut suureksi arvopaperikohoksi sekä kokonaiseksi kulta- ja hopeakasaksi, jonka varalle heillä nähtävästi ei ollut edes kassakaappia. Eikä ollut vaikea huomata, kuinka vastahakoisesti maalainen lopultakin rahoistaan luopui, kulkien pois pankista hitain askelin, huojuttaen paksua ruumistaan kuin hanhi.

»Seitsemänsataa liraa Elisabetta ja Clorinda Fasulon nimeen», sanoi professori Alessandro de Peruta.

»Elisabetta ja Clorinda Fasulo, seitsemänsataa», huusi pankinjohtaja kovalla äänellä, pyyhkäisten rahat syrjään ja aikoen kirjoittaa kuitin.

»Ettekö laske rahoja?» kysyi professori hämmästyneenä.