Chapter 3

Hän yritti lehteä puusta, Tuo viehkeä tyttönen. Hän yritti lehteä kauan -- Ei käynyt se kätehen.

Min' aattelin: riemastuttaa Voin tyttöä -- ruhjaisin Puun lehvän ja hälle annoin. Hän otti ja kiittikin.

Mut halp' oli hälle lehvä, Sen lehtoset halvat vaan: Ne leikkien maahan riipi Ja tallasi jaloillaan.

PARIISIN KAHVILASSA.

Tyttö kaunis istuu Tiskin takana, Viehkeästi kiehtoo, Hurmaa pakana.

Sinne silmät tähtää Nuorten herrojen, Luota olven, viinin, Kahvitassien.

Punehdu ei neiti: Posken hipiä On kuin alabaster Hieno, hempeä.

Kelle hymyn heittää, Kelle silmän luo, Jokainen voi ottaa Omaksensa nuo.

Kuinka monta yötä Lie hän hymyillyt, Kun noin huulten puna Pois on hälvennyt.

Mut on kauneus kaikki Yleistavaraa, Joll' on mieli auki, Nauttii, nauttikaa!

Tuota nähden juopi Lasin mielellään, Käy tääll' useammin, Lähtee myöhempään.

Kahvila on hetken, Hetken hauskutus. Kauemminko kestäis Tuon tytön rakkaus?

VIETIIN POIS.

Nyt se tyttö viedään pois, Nyt se viedään pois. Aivan niinkuin myöty ois, Nyt se viedään pois.

Rikas sill' on sulhanen, Kun se viedään pois. Tyttö tahtoi toisellen -- Kuinka vanhin vois! --

Kuinka vanhin antaa vois Lastaan köyhällen, Arvostaan hän eksyis pois, Eksyis alhaallen.

Rikas mies sen viepi nyt, Ottaa vaimokseen. Tyttö köyhän säästänyt On -- rakastajakseen.

Niin se tyttö vietiin pois, Niin se vietiin pois.

VIERAAT SILMÄT.

Nuo silmät suuret ja ruskeat, Palavat etelämaiset, Ne sydämmestäni poistivat Sinisilmät suomalaiset.

Eteläilmojen aurinko Nyt taivahallani loistaa. Kenties sen hehkuvat sätehet Voi katovuosia poistaa.

Jos sitten etelän runsaus Minussa puhkeaisi, Niin Suomi laihon ja hedelmän Tok' aina korjata saisi.

ILMOJEN MUKAAN.

Kaunihilla ilmall' elän satavuotiseksi. Rumaksi kun ilma kääntyy, Muotonikin vääräks vääntyy -- Silloin tuskin eläväni uskon huomiseksi.

JOKA AIKA.

Lämpö seuraa valoa, Kukka kevät-aikoja, Tunne ajatuksia, Rakkauspa nuoruutta. Minua nuo kaikki kahdeksan Tunnen joka aika seuraavan.

MATKAN JÄLKEEN.

Matkustaissa hiukan muututaan: Nyt on mulla housut Pariisista, Liivi sekä takki Englannista, Hattu Belgiasta perujaan. Alusvaattehet on entiset, Suomen villaa, kotikutoiset. Mielenikin, juro karttavainen, Muuttumaton on ja Suomalainen. -- Missä ovat uudet aattehet?

MIELENI.

Kuinka lie niin mieleni Herkkä kaunihille: Miellyn joka kukkaseen, Minkäs teen mä sille!

Miellyn joka rantahan, Miss' on suloisuutta. Mietin: tuohon rakennan Kotiani uutta.

Aion paikan omistaa, Silloin vasta pula: Huomaan, että toivoni Pettymys on sula.

Milloin muut jo hallitsee Koko seudun yli, Tai se mulle kylmenee Niinkuin vieras syli.

Kylmenee. Mut kaunista Uutta nähdessäni, Tuntuu niinkuin näkisin Parhaan ystäväni.

Nähdä saan ja tuntea, Omistaa en -- miksi? Särkynytkö onni lie Hetken kuplasiksi.

Olisko vaan kauneus Pelkkä laulun aine: Sydämmeeni koskettaa, -- Väistyy niinkuin laine.

Uuden kauneuden suo Kohdallensa tulla, Että laulun ainetta Aina riittäis mulla.

Senkö vuoksi tyttönen Minut ihastutti? Laulatutti hetkisen, Jätti, kutti, kutti!

Lentotähdet, jättäkää! Viel' on tyttö yksi, Aurinkoni, tok' ei hän Saane hyljätyksi.

Hän jos hylkää, sortukoon Koko luomakunta. Sitte tiedän elämän Olleen valheunta.

HELLI.

KEVÄTLINNUILLE ETELÄSSÄ.

Täält' etelästä sinne pohjolaan Jo kevätlinnut lentää laulamaan. On sydän heillä Suomen lapsillen Niin hellä, lämmin -- kyllä tunnen sen.

Olette, linnut, täynnä lauluja, Suloa, rakkautta, sointuja Ja keväthenkeä -- ne kaikki, ne Myös lahjoittakaa Suomen lapsille.

Ja lasten joukosta hän etsikää, Jok' uskollinen on ja ymmärtää. Hänelle tiukuttakaa erikseen Mun sydämmeni laulut sydämmeen.

2/4 1888

HÄN KOTONA.

Hän on kuin rauha, järjestys, Kuin kevät-aamun henkäys. Ja hänen pikku kammarinsa, Sen pöytä, tuolit, kirjasto Ja lelut -- joutilaat nyt jo -- Niin somasti ne sointuu toisihinsa, Ett' aavistan kuin armahaksi Hän kerran kodin kaunistaa Ja kuinka hänen henkeänsä Jokainen kohta heijastaa.

Kun palajaa hän koulustaan, Niin kohta muistaa serkkujaan. Niin itse unhottuu hän heihin Ja tietämättä palvelee. Mut aina sentään hallitsee: Hyvehen valta suur' on meihin, Kuin valo muovaa kukkasia, Niin hänkin ympäristöään. Ah, onnellista aikaa silloin Kuin valaisee hän perhettään.

7/8 1888.

MATKAVAUNUSSA.

Minä myrskyssä ja pakkasessa Kuljen kaupunkihin kaukaiseen. Matka viipyy tuiskun tuprutessa, Kylmänhenki pyrkii sydämmeen. Kenties jähmettyisin pakkasehen, Jollet sydäntäni lämmittäis. Mieleni nyt siirtyy keväimehen, Vaikka kuinka nurkat jyskyäis. Vaikka torkun matkavaunussa, Vieras kansa ympärilläni, Mielessäni kotivalkea Leimuaa, kun muistan silmäsi.

Königsberg 5/3 1888.

YÖLLÄ.

Nuku, armas, siellä kotosella, Sisko kultasesi kupehella. Silmiesi sinitaivosen Kattaa kansi tummaripsinen. Unelmista Suloisista Punehtuvat poskuesi, Rauha täyttää sydämmesi. Sydäntaivahasi kirkkahan Uni verhoo untuvainen. Sinust' annan kaiken maailman, Ollessas noin ihanainen. Mutta yö sun näkee vainen.

Königsberg 4/3 1888.

VÄLTÄN PULAN.

Sinä kullan murunen, Kullan puhtahimman. Minä vasken palanen, Vasken ruosteisimman. Minä kultahan kun sulan, Vältän ruostumisen pulan.

21/3 1888.

AURINKONI.

Kuu kiertää maata yhtenään, Se siit' ei pääse minnekään. Maa aurinkoa kiertelee, Siit' elää, siitä riemuitsee. Ja minun sydämmeni, se On pyhitetty Hellille: Hän maani, aurinkoni on Ja taivahani tahraton.

1888.

HENKENI.

Mun henkenikö vanhettuis? Ei koskaan, milloinkaan! Se on kuin taivaan tähtönen Ikuinen loistossaan.

Se yhtyy tähtein kiertohon Ja kulkuun auringon, Maan kaikkein maitten keväimeen Se yhdistynyt on.

Ja kaikkein kansain innostus Minussa puhkeaa Ja kaikkein aikain toivehet Mun toivomahan saa.

Ja kiihkot kaikkein hurjimmat Mun nostaa kuohumaan. Mut sydämmeni kuvastaa Myös taivaan kirkkainnaan.

Syliini tullos, immyt, siis Kevääsen ainaiseen! Sun nuoruutesi kautta taas Ma liityn nuoruuteen.

Jos sitten tappais minut syys Ja talvi hautoais, Niin joka kevät henkeni Elohon puhkeais.

Ja niinkuin meri virrat maan Poveensa painaltaa, Niin suonet kaiken elämän Minuhun pulppuaa.

l5/1 1889.

MUISTELLESSA.

Maailman pauhinassa Sinutko unhotan? Sinua muistellessa Unhotan maailman.

Sinua muistellessa Mieleni rauhoittuu. Maailma pauhatkoonkin, Mieleni rauhoittuu.

Kuvasi sydämmeeni Suloa ammentaa, Kuvasi mielestäni Pahuuden kukistaa.

Sinua muistellessa Katselen taivaaseen, Tarkastan kotijärven Tyynehen syvyyteen.

VILSKEESSÄ.

Joukot vilskuu ohi silmiäni, Yksin, armas, asut mielessäni. Istun, syön, juon täällä ulkona Aatokseni seuraa sinua.

Katua kun astun valtavata, Silmissäni huomattavaa sata, Joukossa tok' etsin sinua, Silmies ja sielus suloa.

Silmä etsii, joutuu petetyksi: Yks on Suomi, Hellikin vaan yksi. Silmää viehättää voi tuhannet, Yksin sydäntäni hallitset.

Katuvarret kantaa loistavinta Tavarata kaikkein kallihinta. Silmiäni kiehtoisivat ne, Jos ne ostaa voisin Hellille.

Sit' en voi. Ne hylkään hyvillensä. Köyhä lahjoittaa vaan sydämmensä. Kaksi uskollista sydäntä Kaks on rikkauden lähdettä.

MERELLÄ.

I.

Syvästi meri huokaa, Sen rinta kuohuaa. Mut rauhallisna taivas Valoa vuodattaa.

Min' olen meri, minä, Levoton, aaltoinen. Sin olet taivahani, Valoisa, rauhainen.

II.

Jos kanssani laivass' oisit, Jos ynnä nyt kuljettais, Niin maailman myrskyt meitä Ei epäilyksehen sais.

Vaan saaren kaukaisen rantaan Meit' tuuli tuutien veis. Siell' ain' olis kevät-ilma Ja lintuset lauleleis.

Siell' aina on kevät-ilma Miss' asuvi rakkaus: Siell' onnellisten on saari Ja riemujen rikkaus.

III.

Kuvasi, armas, kannan Nyt vasten rintoain Ja sinut itses kätken Syvällä sielussain.

Voi laivan myrsky murtaa Ja kenties uppoan, Mut sinut sielussani Vien aallon pohjahan.

SE.

Ken ei voisi loistoakin voittaa, Kun sit' elämänsä läpi koittaa? Ken ei ulkokauneutta saisi, Kaikkensa jos sille lahjoittaisi?

Rakkautta tuskin ostaa jaksaa, Myös ei myödä: -- lempi lemmen maksaa. Se on rikkain, jota rakastan, Kaunihin se, jonka omistan.

UNESSA.

Sinua suutelin unissani. Niin puhdas oli se kohtaus. Olin äärettömästi onnellinen. Niin syvä oli se rakkaus.

Ei himon hiutua karkeata Viel' yhtynyt siihen suudelmaan, Vaan murheen sortama mieli siinä Sammutti onnenjanoaan.

Mut sitten erosimme -- sin' itkit Ja minua vihloi niin haikeaan. Sen teki aatos, tuo julma aatos, Ett'emme yhtyisi milloinkaan.

SIITÄ HERÄTTYÄ.

Miks uskonut olen joka solun Ja joka rahtusen, hiukkasen Meiss' olleen toisiamme varten? No miksi houkko nyt uskoin sen!

Kaikk' usko onko vaan pettymystä, Vaan hetken lievitys sairaallen? Totuutta varmaa vartoessa Vaan satu kerrottu lapsellen?

TOTELKOON!

On hulluus järjen silmillen, Kun Helliä rakastan. Mut luonnonlait on sydämmen Ja niitä noudatan.

Ei järki kauan vainottu Ja vaivaiskasvuinen, Voi luonnon mieltä ymmärtää -- Totelkoon nöyrtyen!

Tai kasvakoon ja nouskoon se Sydämmen suuruuteen, Niin eivät aina riitele, Vaan käyvät rinnakseen.

Ja sitten -- sen jo aavistan -- Ei naura järkikään, Ett' Helliäni rakastan Kuin valo lämmintään.

ILOITSE.

Iloitse, Helli, pilvet pois, Ja nauti elämästä! Sydämmes auki luonnolle! Juo reippautta mielelle Elämän hyörinästä.

Siks on niin kaunis maailma, Siit' että iloitsemme. Iloa suosii Jumala, Vaan murhe pitää nurjana, Ilo on kiitoksemme.

Iloitsee päivänperhonen, Iloitsee kevätkukka. Syy iloita on ihmisen, Elämä olkoon ikuinen Tai periköön sen hukka.

Iloa, tyyntä riemua Siis sydämmeesi päästä. Ei kevätpäivä valoa Ja lintuin riemulaulua Maan asujilta säästä.

Kun joutuu syys, niin silloinkaan Iloa elä heitä. Se sydämmeesi rauhaisaan, Kuin lampun valo varjossaan, Maan myrskysäiltä peitä.

Kun kuihtuu ruusut nuoruuden, Keväimen lyhyt laina, Sydämmen ilo hiljainen, Elämän puhtaan kukkanen, Se suojaa, armas, aina!

Kun kohtaat milloin murhetta, Se kestä uljahana. Siit' ylene taas puhtoisna, Kuin valkojoutsen aallosta, Iloisna, kirkkaampana.

VUOSI 1891.

UUNNA VUONNA.

On vaipunut vanha vuosi. Ja yöhön se haudattiin. Ja katkerat muistovirret Sen haudalla laulettiin.

Se vuotten parvesta painui Kuin rosvokin joukostaan, Jok' ahneuskiihkossa ryntää Työkansahan rauhaisaan.

Viel' uhkaushuudot soivat Ja kansa on vauhkona -- Uusvuosi, oi tervetullut, Jo Suomea rauhoita!

Uus aika, oi tervetullut, Jo viihdytä voimakkaat, Ett' onnentoukoa tehdä Voi pienet kansat ja maat.

Mut voima jos raa'ast' uhkaa Lait polkea pohjiltaan, Uusvuosi ain' uskollisna Käy oikeutta puoltamaan!

Vie Suomen kansa kuin ennen Ohi nielujen, kuilujen, Vie vierellä kansakuntain, Läpi turmion tuiskuisen!

Uusvuosi, säilytä miehet, Ain' alttihit uhraamaan: Oman voiton, onnen ja hengen, Kun vaarassa on etu maan.

Uusvuosi, varjele maata, Elä synnytä pettäjää. Jos syntyy, sammuta henki, Ett'ei elinpäivää nää.

Ja syntynyt liekkö jo kurja, Se painajaisvaivoin lyö! Ja ruumiinkoi hänen luunsa Ja hengentarmonsa syö!

Mut uskollismieliset, uljaat, Uusvuosi, jo siunaa ne! Ja kunnioin, onnenpäivin, Uus aika, ne palkitse!

Ja kansa jos missä torkkuu, Sen korvihin toitota: Olemustasi vaara uhkaa, Pysy virkkuna, valveilla!

AHTAISSA OLOISSA.

Korsikossa pörriäinen yritteli lentoa, Mutta varvut vaiveroiset tielle loivat vastusta. Työnsin sille sauvan pään: Nousi -- läksi lentämään!

Keskeltä tuon törkyjoukon onkin nousu hankalaa: Ylös ahdingosta koittaa -- silloin alas tupsahtaa. Vaivoin, vaikka siivet on, Siitä pääsee lentohon.

30/6

KANSANOPISTORUNO.

Hämäläisten kesäjuhlaan Tampereella.

I.

Nouskaa maamme harjanteille, nähkää kaunis Suomenmaa. Kuinka pellot viljavoivat, vetten rannat kukoistaa, Kylät kasvaa kaupungeiksi, nousten vetten vieremiin, Liike liukastuu ja teitä juoksee kolkkiin syrjempiin.

Missä ennen hyinen halla särpi vuoden toivehet, Siellä nyt on talo kaunis, pellot viljan aaltoiset. Missä sorsa rauhass' ennen souti -- höyry huhkii nyt. Sitkeästi maata, vettä kansa tää on viljellyt.

Nähkää täällä uuras kansa, juro, jäykkä luonnoltaan, Mut sen murtumaton tarmo viljellyt on meidän maan. Vankka tarvittiinkin voima hallaa, nälkää kestämään, Kestämähän vainovaltaa, sortumatta jännettään.

Meidän isät, jäykät Jäämit, syvän kynnön kyntäjät, Kuokkamiehet, aatran urhot, kovan koulun kävivät. Lännen opit, oikeudet omistivat voimakseen, Kansan ydintä ei nähty muukalaiseks muuttuneen.

Suomalaisna on se ollut, pysyy suomalaisena. Omast' itsestään ken luopuu, menettääpi kaikkensa. Kulkee vieraan varjona ja jättämättä hedelmää, Vihdoin kesken kevättänsä yöhön, myrskyyn häviää.

Nytkö häviäis tää kansa, nytkö valonpäivinään? Pimeäst' on päivään päästy, ken nyt pettäis itseään? Kansansako pettäis, maansa möisi leivän kannikkaan? Luopuisiko Suomen suku parhaimmasta luonnostaan?

Lännen valta meilt' ei vienyt Suomen mieltä, kieltäkään! Idän pilvetkö nyt peittäis Suomen päivän hämärään? Pimeyden joka pilkku, raakuus -- viekää meiltä ne! Mutta Suomen mieli, kieli -- niiss' on meidän valtamme.

Siin' on Suomalainen pohja, suurin vaivoin viljelty, Siltä pohjalt' ellös sorru, ellös eksy, hämmenny! Siitä kasvaa kaikenmoinen jalo, kaunis viljelys, Siitä Suomen kansan onni, toivo, turva, edistys.

II.

Niin muinen kerran raaka rosvojoukko Se syrjäkylän viljamaille marssi, Se pellot polki, ryösti kuhilaat Ja kylän kansan, itse isännät, Nuo viljelijät, pellon perkaajat, Tuon vapautta nauttinehen heimon Se kytki käskettäviks orjikseen Ja armottomast' otti heiltä maan. Ei auttanut, vaikk' uljas kyläkunta, Kuin sankarit, maatilkkujansa puolti, Ja moni silloin taistellessaan sortui, Perintömaataan hurmein kostutellen, Kun illan rusko kultaa päivän laskun Siin' uskossa, ett' uusi päivä koittaa, Jok' auringon taas nostaa taivahalle, Tuo linnut laaksoon, maille vapauden. Ei auttanut, vaan joukko suuren suuri Löi kylän kansan, painoi pakkotöihin Ja herraks asettui se toisen maalle, Kuin omin vaivoin viljellyt sen oisi Tai omat isät panneet perustuksen.

Ei siinä kyllin, että kylän sorti: Tuo rosvojoukko vielä julkeasti Ja ylvästellen kertoi maailmalle, Mink' oli suuren sankar'työn se tehnyt, Kun suuri joukko pienen heimon voitti Ja onnelliset onnettomiks painoi.

Mut mennyt on se rosvovallan aika, Se aika, jolloin huokas ihmissydän, Kun riutua sai julman voiman alla. On kylä taaskin kahlehistaan vapaa, Sen oma henki särki väkivallan, Sen sankarien työt ne päivän nosti Ja vapauden linnut kutsui laaksoon.

Mut miksi vielä meidän päivinämme Suur' kansakunta pientä poljeksii, Sit' ahdistellen, varsin vainoellen, Kuin rikkonut ois pieni suurta vastaan?

Pien' edistystä rauhoin, rakkauksin Vain etsii, noudatellen luonnettaan, -- Ei muita sortaen ja solvaellen, Ei karsastellen suurten kunnioita -- Tuot' oikeutta itse luonto puoltaa. Miks tallataan siis luonnon kantalait?

Mut kaikki sorto jäännöstä on noista Ajoista julmista ja katkeroista. Viel' luonnon oikeus ja ihmisyyden Voi häätää vääryyden ja pimeyden.

III.

Tää meille armas Suomen luonto Se meitä muodostellut on, Sen ankaruus, sen hyvänsuonto, Ne vaativat työn, taistelon. Me korvet täällä viljelimme, Ne kesytimme, valloitimme -- Ken uhkaa meille turmion?

Meit' ei lie koskaan hemmoteltu, Siit' ansio on kohtalon; Vaan koeteltu, kiusaeltu Meit' usein raskaastikin on. Kun Luoja myötämatkan antoi, Niin työmme hedelmiä kantoi, Siit' aina kiitos soikohon!

Mut väärän vallan myrkkykohtu Jos maahan sorron synnyttää, Niin silloinkin on meillä lohtu, Kun kansa uskolliseks jää: Kun itseään ei Suomi petä Ja oikeuden tiet' ei jätä -- Ken voisi meidät hävittää?

Meiss' yksin, meissä itsessämme Voi olla meidän puoltajat: Kun mielet, voimat yhdistämme Niin ylhäiset kuin alhaisat; Kun tiedon tornit matkallemme Me rakennamme johdoksemme, Niin väylät selvät aukeevat.

Kuin rautaverkko yhdistääpi Maakunnat toisen toiseensa; Kuin järvet järviin vieriääpi Maan halki ranta rannalta, Niin yhtyköön myös Suomen kansa Ja veren-, hengenvoimallansa Itselleen olkoon muurina.

Pois kuolkoon vanha heimokiista Ja ahdas nurkkakuntaisuus! Meill' yhteinen on hengenriista, Sam' entisyys, sam' aika uus. Lait, laitokset meill' ovat samat, Isien kätten vahvistamat Ja niihin vakaa luottavuus.

Tät' oikeuden vankkaa pohjaa Siis Suomi seuraa riennoissaan, Mut valistus meit' uutta ohjaa Sen perustalle laittamaan. Ei jähmetyksen kuolemata, Vaan edistystä kasvavata Nuor' etsii Suomi innoissaan.

2/8

ELÄMÄ JA LEPO.

Bismarck lausuu: "Anna maata sen, Jok' on levollinen, rauhainen." Miksi sittenkin Päivyt aamusin Nousee taivahalle? Miks se nostaa maan Öisest' unestaan, Elämää luo maailmalle? Miksei luonnon maata suo Rauhassa kuin nukkuu nuo Vaipunehet kirkkonurmen alle?

Jos on valvovien huoli se, Että nukkuvia tuudimme: Miksi keväimet, Nuoret, tuorehet Tervehtivät meitä? Miksei karhua Talvimajassa Lumi ainaiseksi peitä? Eläväiset miljoonat, Kukat, lintuin laulelmat -- Miksi, päivyt, herättelet heitä?

Tytär nukkuu päivän noustessa, Uinuu neitsehisnä, armasna Unta autuaan. Miksi äiti vaan Nyyhkii viatonta? "Nouse, huoleton, Veljes vesill' on, Päivä tehtävää tuo monta!" Miksei umpukan Suoda uinuvan, Neiden nähdä unta huoletonta?

Suurin, voimallisin elämä! Mikset mertenkin suo levätä? Miksi lähetit Maahan sankarit, Tapausten luojat! Itsetuntohon Kansa noussut on, Hyljännyt jo unensuojat. Tuntee onnenaan Käyttää lahjojaan, Itsessänsä löytää turvan tuojat.

Bismarck lausuu: "Anna maata sen, Jok' on levollinen, rauhainen." Maatkoon vainajat! Unet rauhaisat! Emme häiri heitä. Maatkaa, väsyneet, Paljon palvelleet, Mekö moittisimme teitä! Mutta, luontaiset Voimat, tuorehet -- Ettekö jo unenhelmaa heitä!

* * *

Näen kuinka soita ja auhtoja Ketoja muokataan. Maan luonto nuortuen, tuoretta Käy viljaa kasvamaan. Ja järki kättä ja työtä käyttää Ja koneet ihmisneroa näyttää. Näen kuinka auringon valkeus Työn avuks kiiruhtaa, Ja tieto, kansojen kirkkaus, Valloittaa maailmaa. Mut muut' ei luonto voi rauhaa antaa Kuin minkä toimi ja työmme kantaa.

Ja onni, minkä suo mielityö, On maassa varminta. Mut milloin -- harvoin se hetki lyö -- Työ löytää omansa? Se yhtä harvinaista on varmaan Kuin löytää oikean oman armaan.

Toki levon rauhankin löytää se, Ken työss' on tunnokas, Ken vieras ollut on vilpille Ja muille armias. Työn sota, riennotkin vaikka pauhaa, Tää vanha keino ain' antaa rauhaa.

YKSIN.

Yksin istun ja armastelen Luonnon suurta maailmaa, En voi kuiskata kullalleni Mitä tunnenkin ihanaa.

Yksin astelen murhemielin, Olen matkalla murtua. Kenen kanssa voin neuvotella, Kuka tahtoisi kuunnella?

Yksin aattelen lentomielin Kauas taakse ja eteenpäin, Syvällenkin ja korkealle -- Mutta yksin, vain yksinäin.

Yksin eksyn ja erhetynkin, Yksin nousen ja lankean, Yksin, itseeni luottamalla, Työni, matkani suunnitan.

Lämmint' etsin tok' ympäriltä, Rakkautta tok' ikävöin: Senpä puute on kurjuuteni, Siitä kärsin mä päivin, öin.

SE NAIKKONEN.

Allegoriia.

On nainen kiehtovan kaunis, Kuin Vuoksikin niskaltaan; Sen pyörteeseen kuka eksyy, On hukkuva kerrassaan.

Se kielin viekkahin kietoo, Yhä tarjoten kultia, Donrannan ja Krimin viinaa Ja tähtien loistoa.

Lupaellen untuvavuoteet, Maat, mannut ja kartanot, Mun vapauttani väijyy Sen naikkosen suutelot.

Hän hekkumoiksensa vaatii, Ett' itseni unhotan, Ett' unhotan kansani, maani Ja kieleni kalleimman.

Hän hekkumoiksensa tahtoo Mua hallita orjanaan, Ett' tahrisin kansani maineen Petosjuonehen kurjimpaan.

Mun onneani ei etsi Se kiehtovakielinen: Hän haalii vain himon ruokaa, Mun toivoni tallaten.

Hän multa nauttisi tenhon Ja mieleni saastuttais, Niin katkeruutta, en muuta Minä palkaksi siitä sais.

Se portto viskaisi viimein Mun nauruksi lapsilleen: Te suomalaisen nyt näätte, Petetyn sekä pettäneen.

Mut tuot' ei sieluni siedä, Ei Suomeni kunnia: Valon puolehen kansa kääntyy, Sielt' etsien voimia.

Ei loisto, hekkuman pyörre Sit' eksytä aaltoineen, Jok' aina valkeutt' etsii Ja oikeutt' ohjakseen.

Jos unhotan sinut, Suomi, Mun itseni parhaimman, Suon yöksi päiväni käyvän, Suon silmäni sammuvan.

Jos unhotan oman kansan, Mun henkeni hettehen, Mun hyljätköön kotiranta Kuin särjetyn ruokosen. --

Naisnaapuri kiehtovan kaunis, Kuin Vuoksikin niskaltaan, Sun orjaksesi ei suostu Mun henkeni kumminkaan.

KOULULINNA.

Nyt sotakäskyn kuulla saatte, Siis laukku selkään ottakaatte Ja linnaan astukaa! Se linna kylässä on tuolla, Mäen rintehellä, päivän puolla, Hei, sinne astukaa!

Se Suomen kivist' on ja puista, Isien töistä siunatuista Se linna noussut on. Ei pyssyin pauke, tykkein kauhu Sielt' uhkaa eikä ruudin sauhu, Tok' on se pelvoton.

On linnan muoto kirkas, jalo, Sen ikkunoista paistaa valo Ja mieli lämpöinen. On linnan uljas komentaja Ei kenraali, vaan opettaja, -- On koulu linnanen.

Niin, sotakäskyn kuulla saatte: Nyt laukku selkään ottakaatte Ja kaikki tarpehet: Ne kynät, vihkot, muste, taulut, Ja kirjat sekä Suomen laulut, Ja olkaa urhoiset!

Ken kestää linnan harjoitukset, Hän suuret voiman ilmaukset Voi kerran osoittaa: Hän näyttää, ett' on suomalainen, Jokainen, vankka muuri vainen, Jot' ei voi kukistaa.

Jokainen oppii aikanansa, Ett' on myös luotu Suomen kansa Aseeksi korkeimman. Ja kukin yksityinen meistä Ei syntynyt lie turhan eistä, Vaan syntyi valtahan:

Me itseämme vallitsemme Edistykseen; mut orjaks emme Suo Suomen henkeä. On maassa paljon murtuvaista, Mut mikä meiss' on suomalaista, On aina säilyvä.

Siis, kaunis koululinna, loista Ja hengen velttoutta poista, Vapaiksi meitä tee! Kun kukin meistä kohdastansa On vapaa, silloin koko kansa Vapaana työskelee.

VALITUS MIEHESTÄ.

Miehet -- nehän maailman Tällaiseksi loivat, Naissuvulle katkeran Kärsimyksen toivat, Itse herrastellakseen Naisen loivat orjakseen.

Mies on tehnyt raamatut Varsin väärät, nurjat, Joiss' on Eevat kuvannut Sekä Saarat kurjat, Joilla vaan on huolena Omenat ja lapsensa.

Senpä vuoksi vielä nyt Nainen lasta kantaa. Ruokahuolet, keittelyt Mies nyt hälle antaa. Tuskin naisen salliskaan Pistää päätään maailmaan.

Mies -- no kukas sitten muu! Naisen pisti häkkiin, Jossa raukka tuhmentuu, Jääpi niinkuin säkkiin. Kureliivit -- eikö net Lie tuon häkin jäännökset.

Ken se neuvoi uskomaan Miestä naisen pääksi? Juuri miesi, noustuaan Oikein itsekkääksi. -- Ikäänkuin ei naisessa Äly oiskaan hienointa!

Mies, se julma, kylmä pää, Nytkin ottaa, jättää. Nainen tuskin hirviää Tarjotakkaan kättään. Mies -- se hävyttömintä! -- Mont' on yksin jättännä.

Sama mies, se vietävä, Kaikki vallat johtaa. Senvuoks sota verisnä Maailmaa nyt kohtaa. Olis nainen vallassa, Sodat käytäis sanalla!

Olis nainen vallassa Edes miehen verran, Silloin totta maailma Parannettais kerran, Epäkohtaa tuskin jäis -- Pois ne kaikki pyyhittäis.

Vaan nyt voittoon pyrkien, Sotaa, sotaa käymme; Kaikki keinot koitellen Salaa, julki näymme: Miehen sydän -- ensin se! -- Järjen kyllä voitamme.

Sitten, naisen johdossa Kun on kaikki mielet, Maassa saadaan oikeutta, Soipi sovun kielet. Mieskin, vanhan tavan vuoks, Pääsee neuvopöydän luoks.

NAISESTA.

Maankulkijoitten kummana Käy pyrstötähti taivasta. Sibillan lailla ennustaa Se sotaa, nälkää, kuolemaa. Sit' uskoo taikain uskojat, Mut järjelliset nauravat: Tuo kaasutähti ennustais! Sen arvon sais, Vaikk' itsetietoista ei sielua Sen löyhäss' ainehessa asusta. Mist' äly sille puhkeais? Inehmo itsetiedoton Vain luonnon leikkihyrrä on.

Kun usva aamun silmillä On vailla rajapiirteitä, Niin aurinko ei armainnaan Sen läpi pääse loistamaan. Siks etsii usva muotoja Ja siittää kultakastetta: Niin päivyt seitsenvärisnä Voi päilyä, Ja kastehelmen kautta kuultaen On valo mettä luonnon huulillen Ja luonnon sielu säihkyy helmestä. -- Tät' ennen nainen usvana On ollut järjen otsalla.

Nyt tiedon päivän noustua On nainen helmi loistava: Kun uskon kaaos haaveineen On saanut järjen rungokseen, Kun tunteen-usva piirteet saa Ja taide mieltä kirkastaa, Niin nainenkin täys-ikäisen On kasvuinen. Ja silloin yhtä hyödyllistä on Mies taikka nainen johtaa taistelon, Kun ihmiskunt' ei kulje ontuen, Vaan sukupuolet, ymmärtäin Tointoistaan, käyvät vierekkäin.