Chapter 2

Sun neuvos ohjaa koko maailmata, Maan kansakuntaa myös jok' ainoata: Siis meidän kansaa myös et unhota, Vaan asut meissä tahtos voimalla.

Kumoa täällä hengen orjavallat, Pois perkaa saastan suot, yöhuurut, hallat, Ett' ylentyisi touot tohisten Ja sato kasvais satakertainen.

Ett' aina uutta viljaa versoaisi, Niin kansas hengen luonne puhkeaisi Ja kasvais kypsi, täysi tähkäpää, Se tähkä, jota kaipaa kansa tää.

Se siemen, joka ihmishengen antaa Totuuden voimallista viljaa kantaa: Siit' on Sun vapautes valossa Uus elon-aika kerran koituva.

Niin asut, Herra, meissä valtiaana Ja koko maa on Sulle viljamaana. Vaan tuulten arka, päivän pelkääjä Ei istuintasi tohdi lähetä.

VUODET 1887-1890.

HELMENI PUOLESTA.

"Hän on julma Antikristus, Suuri syntinen; Vältä hänen ystävyyttään, Kunnon ihminen.

Hän ei usko niinkuin uskoo Kansa kristitty: Kieltää pirut, pyhimykset, Hän on villitty.

Kieltää, ett'ei Jumala ois Verenhimoinen, -- Vaikka Brutus konsulikin Oli semmoinen."

Niin ne kuiskaa siellä, täällä. Onpa ihme vaan: Ympärilläni on kansa Tyynnä, rauhassaan!

Puolueeton on se, näkee Pelkän ihmisen; Mua suosivi ja multa Viepi sydämmen.

Vaan jos kuulis papin huudon: "Väärän uskon mies!" Kansan uskovaisen viha Polttais mun kenties.

Suloiset ois polttohaavat Tunnonrauhassa. -- Tok' ei moista onnentuskaa Enään ansaita.

Terve, syytöksien keihäät, Teitä syleilen! Ystävinä rintahani Painan jokaisen.

Vaikk'ei muut kuin surma yksin Ystäväni ois, Vakuutuksen helmeäni Tok' en vaihtais pois.

29/3 1887

LINNUNPOIKASET.

Kun linnunpoikaset pesästään Kesällä kypsyvät elämään, Viel' eivät taida ne laulella, "Tiutiu, tiu tiu" vaan tiukkua. Sen verran oppivat äidiltään.

Suo heidän kulkea maailmaa, Kokea, kärsiä, oivaltaa, Niin ensi kevähän tultua On syvä, sointuva laulunsa Ja sydämmiin se jo vaikuttaa.

Pain. 13/12 1887

HAAVEITA.

Olenko vaan yksi noista Miljonista elukoista, Jotka hetken hengittää? Yksi noista tuhansista Kuolevista kukkasista, Jotka jälleen häviää?

Häviää kuin rakkulainen, Niinkuin liekki sammuvainen, Jok' ei tiedä itsestään. Miksi synnyin tietäväksi, Kaipaavaksi, etsiväksi, Miksi toivon yhtenään?

Miksi aavistuksen sarven Tungen yli tähtiparven, Yli äärimaailmain? Elämä jos loppuu tähän, Miksi synnyin etsimähän? Luomistyö ois petos vain!

Pettää voivat kangastukset, Toki silmän huomaukset Tosi luonto synnyttää. Saari, jonka näen tuolla, Onkin ehkä vastapuolla, Kerran voin sen yllättää.

Kerran, jossain hienommassa Suuren luonnon saarelmassa Itseni voin saavuttaa. Saavuttaa tuon korkeamman, Puhtahamman, ihanamman, Jota henki aavistaa.

16/4 1888

TUMMA JA VAALEA.

Leski-äidillä Kaksi tytärtä Oli: tumma ja vaalea. Tytär tumma se Koko kunnalle Tuli kuuluksi kauneinna.

Tytär vaalea Kävi kirkossa Sekä seuroissa uskovain. Väki vanha sen Näki kiitellen, Kylän nuoriso naurahtain.

Tytär tumma se Pojat ymmälle Pani luonteenhehkullaan. Monen liekistään Saatti syttymään, Monen herätti toivomaan.

Tytär vaalea Yhä ankara, Yhä vakavan muotoinen. Sulon hymysuu, Ilonliike muu Oli outoa hänellen.

Tytön tumman sen Joka poikanen Olis tanssihin tahtonut. Ja hän naurusuin, Yhä innostuin Monet yöt oli tanssinut.

Tytär vaalea Rukouksissa Yhä valvoi hartaammin, Ja hän haaveissaan Kävi kuihtumaan, Kävi silmät jo kuoppihin.

Äiti vaaleaan Toki luottaa vaan: Hänen tiensä vie taivaasen. Mutta tummasta Hän on murheisna: "Heitä maailma, lapsonen!"

"Ennen kuolisin Kuin ma hylkäisin Ilot ihanan nuoruuden." Tumma lausui niin Ja hän temmattiin Kylän tanhujen pyörteesen.

Meni yö ja kaks, Kovin vaaleaks Kävi tummikot poskuet. Veri aamulla Tuli rinnasta Sekä silmistä kyynelet.

Tytär vaalea Rukouksissa Päin käänsihen Jumalaan: "Sun on kunnia, Että siskoa Olet alkanut kutsumaan!"

Veri nuoruuden Pian terveyden Tuotti tummahan tyttöseen: Sydän entistään Tunsi liekkiään Paloi tanssihin uudelleen.

Meni yö ja kaks, Kovin vaaleaks Kävi tummikot poskuet. Jopa tanssissa Yönä kolmanna Veri ruskosi vaattehet.

Veren purppura Pursui rinnasta, Kaasi kalmahan tyttösen. Kaasi päivikseen, Ettei uudelleen Noussut tummikko tanssillen.

Tytär vaalea Rukouksissa Taas käänsihen Jumalaan: "Hyvin, Herra, teit, Että siskon veit -- Hän ei totellut kuitenkaan!"

Kellot soivatten, Nuorten kantaen Tummaa tyttöä hautahan. Mutta vaalea Äiti raukalta Vietiin -- hourujen hoivalaan.

26/10 1888

VELDESLAAKSO

Yli-Krainissa, Itävallassa.

Komeat on Karavankivuoret, Juliset on alpit uhkeat. Ne ne Veldesjärven laaksomailta Myrskyn tuhotöitä torjuvat.

Paljon aurinko suo paistettansa Soman Veldeslaakson lapsillen, Kansaa pulskeata kasvatellen, Hedelmiä maasta kansallen.

Vapauden hedelmää ei vielä Kasva toki Veldeslaaksossa, Vaikka siellä vuorituulet huokuu, Ilma puhdast' on ja raitista.

Vaikka raikkahasti iltasilla Kansa joskus juo ja kirkuaa, Hengen kielet sen on soinnutonna, Luonto ääniään vaan irroittaa.

Vaikka laakson kymmenkunnat kirkot Soittelevat kilvan kellojaan, Soittavat öin, päivin, illoin, aamuin, Kansaa eivät nosta kuitenkaan.

Soittakaatte, kirkot, kellojanne, Pois ne kansan työstä nukuttaa: Velttona vaan taivas-armoon luottaa, Mutta taistelunsa unhottaa.

"Toivonkirkko" tuolla sinivehreen Veldesjärven saaress' uskottaa: Kuka vaan sen kellonnuoraan tarttuu, Hän sen voittaa, minkä toivottaa.

Petosta ja kansan peijausta! Toivonkello kunkin rinnass' on. Jokaisen on sitä helppo soittaa, Mutta työ vaan viepi voittohon.

Veldeslaakson kansa nukkuu vielä, Omia ei tunne kellojaan: Maa on herrain, kansa kirkon orja, Kumpikin on jäykkä vallassaan.

Terveyttä vuorituulet huokuu, Vapahina virrat kohajaa: Mukahanne, vapauden virrat, Veldeslaakson kansa temmatkaa!

28/10 1888

SYYSLAULU.

Niin synkkä, kylm' on päivä, On syys jo Suomessa. Kun säilyis toivontuike Sydämmen pohjassa!

Pois väistyi laululinnut Niin kauas Suomesta. Kun säilyis laulunhenki Sydämmen pohjassa!

Ei kukka päätään nosta, Se vaipui turpeesen. Kun nousis raitis mieli, Sydämmen kukkanen!

Palaa ne linnut vielä, Kohoo ne kukkaset, Elämä vaan kun valtaa Sydämmen syvyydet.

Viel' armas päivä nousee, Valaisten Suomea, Kun säilyy valo ja lämmin Sydämmen pohjassa.

14/11 1888

KÄYNTI KOTIKYLÄSSÄ.

Kun kuljin kotilaaksoon, Sit' tuskin tunsinkaan. Siell' oli kaikki toisin Ja uutta kerrassaan.

En vanhaa nähnyt muuta Kuin kuun ja päivyen Ja vanhat valtatuulet Ja virran savisen.

Maa, pohjaltansa vanha, Myös näytti muuttuneen: Nyt suurusviljan antaa, Mut ennen ohdakkeen.

Se mökki, jossa synnyin, Matala, ränstynyt, Se uuden uljaan tieltä Jo pois on väistynyt.

Ja naapuritkin vanhat, Nyt nuoren näköiset, Ei niinkuin ennen juopot, Vaan selvät, puhtoiset.

Kapakkarähjän kohtaan On koulu noussunna: Ei kuulu rekivirret, Vaan laulu sointuisa.

Myös kirkko, "koulun äiti", On uusi seiniltään. Mut ken se siellä nyyhkii Ja itkee yhtenään?

Kaikk' uudistuu ja nuortuu, Siis miksi huudellaan, Ett' uusi polvi kaataa Kumohon kaikki vaan?

Jos ränstyneet se kaataa, Niin uutta rakentaa. Myös sen työt aikanansa Uus suku uudistaa.

20/11 1888

ELIAS ERKKO.

Syntyi 12/4 1863, kuoli Meranissa Tiroolissa 21/11 1888.

Täällä kirjoist', elämästä etsit Totta, kaunista ja oikeaa. Suuntia loit tehtävihin suuriin, Että iloinnut ois isänmaa.

Kultalankaa mieles kehräeli, Kertorunon kerran luodakseen Suomen herännästä, nousennasta, Suomen vyölle siitä kaunisteen.

Suomen edistys ja Suomen nousu, Koko kansan hengen kasvanta, Mieltäsi ne lämmitti ja loisti Köyhyydessäkin ja sairasna.

Joudutella halusit tuot' aikaa, Jolloin kansa luontaisvoimistaan Suomalaisen hengen värit painaa Sivistyksen joka tuotelmaan.

Niinpä hautui mielessäsi suurta, Aattehesi pyrki elämään, Mutta surma armotonpa särki Parhaat hankkehesi yhtenään.

Särki niinkuin myrsky puuta pirstoo, Kunnes kaikki oksat irroittaa, Sitten rungon lehvättömän luhtoo, Suojattoman varren kukistaa.

Niin sun nuori elämäsi riutui, Aattehesi kuihtui nupussaan. Väärin sulle, väärin Suomellemme, Jollei toivos toteuisikaan.

Sulle siellä, täällä Suomellemme Puhkee kukka, kasvaa hedelmä; Sulle siellä, täällä Suomellemme Myrskyn jälkeen päivä selkeä.

15/12 1888

JOULUHYMNI.

Jumala valkeus maailman, Jumala kirkkaus taivahan, Jumala kaiken alkujuuri, Jumala elämän voima suuri, Sinulle kiitos ja kunnia, Sinulle valtakunta meissä! Kuin kätes ohjaa taivaita, Kuin tahtos johtaa tähtyeissä, Niin meitä ohjaa, johdata, Totuuttas meissä soinnuta, Asusta, Herra, itse meissä!

19/12 1888

JOHANNES TAKASEN KOHTALOSTA.

Tää kansa ulkokullattu Sun haudallasi itki; Sen päälle kylvi kukkia Ja ohdakkeet pois kitki.

Se nosti kiven kaunihin Sun hautakummullesi Ja hurskaat virret veisaten Se kätösensä pesi.

Mut eläessäs ahkeraan Sait veistää nälissäsi, Sait sairastaa ja kuollakin -- Ei auta kansas käsi.

Tää hetken kansa tuhlaten Jos hylkii parhaitansa, Sen hengen viljat halla vie Ja mierost' elää kansa.

Se muilta aina lainaten Ei muille mitään maksa; Ei miehen varren mitallen Se koskaan nousta jaksa.

13/4 1889

SURUN KEVÄTLAULU.

Kevähällä käyskelen Hautakumpuin päällä: Etsin velivainajaa -- Hän ei nuku täällä.

Nukkuu hänkin, nukkuu vaan Kaukan' etelässä. En voi hänen haudallaan Käydä itkemässä.

Syksy hänet hautasi, Kevät vaan ei nosta. Miks et, Herra elämän, Kuolemalle kosta?

Joka kevät kukkia Uudestaan voit luoda, Miks et veljyt armasta Takaisin voi tuoda?

Ruoho maasta puhkeaa, Noustaksensa kukkaan, Hedelmäänkin -- veljeni, Hänkö sortui hukkaan?

Hänessäkin kauneus Pyrki puhjetakseen. Pyrki Suomen kunniaa Hänkin kukkiakseen.

Kevät hänen rinnassaan, Niinkuin lintusella. Lintu laulaa, hän ei vaan Saanut lauleskella.

Kevät, jospa noutaisit Veljyt kultaseni! Maani toivot maksaisit, Surut sydämmeni!

16/4 1889

KEVÄTRUNO

Suomen laulujuhlaan Viipurissa 18 p. kesäkuuta 1889.

I.

Valon, päivän pojan, sydämmessä Syvä lempi paisui polttavaksi. Läksi kultalinnastaan hän maahan, Kosimahan maata morsiokseen. Missä liikkui, kylvi kultiansa, Luonnon suurisyntyisen tavalla, Elämäksi kaiken luomakunnan.

Suomi vartoi armast' auttajakseen Yön ja kylmän orjakahlehista; Monen kovan takatalven kesti, Idän imut, pohjan puuskaukset, Kevähän tok' uskoi koittavaksi.

Taivaan seitsenkaarta kulkiessaan Valo näki Suomi-neiden, mieltyi Kaunihimpaan sinisilmäisistä. Seitsenkaarelt' astui kukkulalle, Siitä hongan latvahan laseiksen, Alentiiksen koivun, pihlajan ja Pajupuun ja lepän, tuomen oksiin -- Huutehessa hohti metsän hapset. -- Siitä laski immen poven päälle, Mutta vaippa valkoinen sen peitti, Valkovaipan alla nukkui Suomi, Rinnassa vaan heikko toivo tykki.

Valo luonnonsyntyinen ei säiky: Poven lämmitti, niin sydän sykki, Vaippa valui immen ryntähiltä, Hymy vieno värjyi poskipäillä, Mut on silmä himmeä ja kylmä.

Valo luonnonsyntyinen ei säiky: Lämpimillä lemmensuudelmilla Vapautti immen sinisilmät Sokeudesta, jäisen kaihen alta.

Nyt ne loistaa päivän päilyessä, Kuvastavat kaiken luomakunnan. Saimaa, Päijänne ja Roine läikkyy, Välkkyy etelän ja pohjan virrat Niinkuin Suomenlahden lainehetkin -- Talvell' ei kuin koskipäät vaan kuohui. Nyt ne välkkyvät kuin hohtohelmet Morsiamen kaulan kaunisteena. Mut häävaattehit' on impi vailla.

Valo suurisyntyinen ei säiky: Kutoi armahansa kukkasihin, Tuorehisin, luonnonsyntyisihin, Teki tukkametsät tuuheoiksi, Vehreöiksi painoi hienot helmat, Että kuohahteli immen rinta, Kevät-tuntehet kun siellä tulvi. Valollen jo sykki Suomen sydän, Lämpimästi lainehteli mieli. Mut on soitto vielä suorimatta, Riemunkielet kesken jännitystä.

Valo luonnonsyntyinen ei säiky: Etelästä kutsui päivän poika Linnut tänne, täällä syntynehet, Kutsui soittajoiksi valon häihin. Sytytti ne linnut sätehillä, Sätehetpä muuttui säveliksi, Että kaikui kaikki ilmanrannat, Ilontiusketta kun piti peippo Leivon, sirkun, kerttusien kanssa. Nousi riemu runsahimmillensa,

Satakielisen kun soitto helskyi. Ylimmilleen yltyi juhlahenki, Käki valon kunniaa kun kukkui. Niin ne juhlalaulut lainehteli Yli järven, niittyjen ja pellon, Kylän kautta kallionkin rintaan, Josta kaiku vastasi ja kertoi, Että vuori ihastuksest' itki, Kuullessansa valon vihkivirttä. Säveliä tuore tuuli kantoi Joka kukkasenkin kuulustella: Eri nuotti eri lintusella, Eri kukkasella eri tuoksu. Yhtehen ne sointuivat tok' kaikki, Suomen linnut, Suomen kukkasetkin: Sytyttihän sama valo heidät.

Niin kun kaikui valon vihkivirsi Suomen laululintusien suusta, Vapautti paimenen ja lauman Rikkahille luonnon laitumille; Säikkyi halla, karsas luonnon impi, Kietasiiksen usvavaippahansa, Nousi suolta, läksi liikkehelle, Pimeässä rauhatonna piili, Kunnes, kevätkielten sointuessa, Itse yökin poistui pohjolasta -- Halla hukkui valon valtakuntaan. Valonvirttä, kevätkieltä kuullen, Suomen suuri toukoaika alkoi: Höyryt vinkuivat ja lastilaivat Suomen sinivettä viilteleivät.

Toiset mailta vierahilta toivat Seitsemiä touonsiemeniä, Koetteeksi kodistuuko täällä Suomen oman siemenen ohessa Ulkomaitten uusi toukovilja. Suomen suuri toukoaika alkoi, Kävi kuokka, uudenmoinen aura, Vanha pelto siementä sai uutta, Elämän loi siemenehen valo.

Niin se valo Suomi-neiden voitti, Että immen kasvot kirkastuivat. Niin se paloi rakkautta Suomi, Että taivas tulta soilehteli. Niin se kaikui Suomen kevätlaulu, Että syttyi koko Suomen sydän, Yhtyi kansa valon vihkivirteen.

II.

Tiedonvalo ennen loisti Opinkukkuloille vaan. Harva saavutti sen sieltä, Käytti kohta valtanaan.

Joukko valonjanoisena Kuihtui hengenköyhyyteen. Joskus tiedonsirun löysi, Niinkuin lasinsirpaleen.

Sirut voivat vahingoittaa, Mutta huolin hoivaten Taito niistäkin voi laittaa Mökin seinään ruutusen.

Siitä valonsäde tuikki Laakson mökki huonohon. Vaan ken sätehen on nähnyt, Pyrkii päivän valohon.

Valonjano juurtui, suurtui, Henki alkoi viljomaan. Valon arvon kautta kansa Tunsi omaa arvoaan.

Tunsi, etsi oikeuttaan, Suurempata soihtua. Noustiin opinkukkuloille, Huudettihin: "Tietoa!"

Vihdoin tiedon teljet särkyi, Valo vyöryi virtanaan, Pyrki päästä joka laaksoon -- Siellä täällä torjutaan!

Valo nosti puoltajoikseen Pojat päivärintaiset, Alkoi Suomen kevätkesä, Kuohui kaikki sydämmet.

Naiset nousivat kuin miehet, Valo, valo huulillaan. Sydänmaankin syvät joukot Läksi valon noudantaan.

Läksivät kuin paimenetkin Muinen valon kehdollen, Sieltä kantoi kallihinta Kotihinsa jokainen.

Hengen hedelmät ne nousi, Nousevat nyt yhtenään: Valon, vapauden joukko Nuorisossa näytetään.

Aika huutaa: Päästäkäätte _Valo kaiken kansan luo!_ Valtava kuin kevätvalo, Joka uudistusta tuo.

III.

Pois raunioilta laulamasta Ja jumaloimast' entis-aikaa! Kun vanhain kunto johtaa lasta, Niin uudet laulut suusta raikaa.

Apina luotiin matkijaksi, Mut ihminen ain' uutta luomaan: Meit' etehen vie jalkaa kaksi, Ain' uutta työtä valmiit tuomaan.

Mit' entisess' on oivanlaista, Se luonnostaan on perustamme, Mut mekin jotain kelpaavaista Myös jälkeisille rakennamme.

Siis eteenpäin, työ johtajamme Ja silmät kauas aikaan luomme! Me uuden jakson aloitamme, Mut jälkeistenkin alkaa suomme.

Elämä juoksee jaksoellen, Puu kasvaa kerkin vuodessansa, Niin korkeuteen päin vähitellen Myös kasvi pyrkii -- samoin kansa.

Ja noustessaan soi luonnon kielet, Sen huomaa parhain leivosista. Soi Suomikin, sen reippaat mielet Ne kaikuu kevätlaulelmista.

Soi, Suomen laulu, nyt kuin ennen, Ett' yön ja sorron vallat nukkuu! Ei herätäksensä kuin ennen, Vaan niin, ett' ainiaaks ne hukkuu.

Soi, Suomen laulu, nyt kuin ennen, Ett' aina valvehill' on kansa! Ei velttoon horroksehen mennen, Vaan vartioiden soihtuansa.

Soi, laulu, nuorna, tuorehena, Totellen omaa luontoasi! Vapaana valon kukkasena Myös vapaa olkoon maailmasi.

Niin laulu aikain vaihtuessa Keväimet jälleen palauttaa Ja maailmankin vanhetessa Se kansan hengen nuorennuttaa.

ANARKISTI.

Mies näki niin paljon rikkaita, Ne näyttivät onnellisilta. Mut köyhä raukka hän kerjäsi Ja usein vilussa värjätti. Mies näki niin paljon rikkaita, Mut itse hän kerjäsi.

Hän kerjuhun eksyi tehtaasta, Kun siell' oli murtanut jalkansa. Siit' asti köyhtyi ja vaimo läks Luo naapurin, rikkaan ystäväks. Hän kerjuhun eksyi tehtaasta, Lapsjoukko jäi leivättömäks.

Ja katuja lapset kuljeksi. Mut vanhinpa heistä kelpasi. Se oli niin kaunis tyttönen, Senvuoks se kelpasi valloillen. Muut neljä katuja kuljeksi, Yks kelpasi valloillen.

Nyt isä on aivan raivossaan. Lie tuskin terve hän aivoiltaan. Hän kulkee noituen valtoja. Muut pitävät häntä hulluna. Ja kyllä hän onkin raivossaan, Mikä liekin aivoissa.

19/5 1890.

TÄHÄN AIKAAN.

Totta se mahtaa maailma olla Hullu ja kurja sentään, Koska ne toinen toistaan syövät, Onnea etsien sentään.

Pienempiään syö suuret kansat, Rikkaat köyhempiänsä, Särkevät lemmen, luottamuksen, Polkevat ystävänsä.

Syöväthän raa'at Afrikassa, Nekin syö toisiansa. Sieltäkö lie ne suuret rikkaat Etsineet esikuvansa.

9/6 1890.

VIISAUDEN PAIKKA.

Hän ennen näytti kuin kerjäläinen, Oli arka, raukka ja tyhjäpäinen. Mikä lie tehnyt sen? Nyt hän on reipas, rohkea, Kuin valtakunnan vartija. Mikä sen siksi sai? On viisas, voipa, mahdikas Kuin vanha virkavaltias. Mikä sen siksi sai? Voi kuinka on tuhma maailma, Kun syitä ne eivät oivalla: Hän syödäkseen kuin sai!

No niin, nyt ymmärrämme sen, Mies köyhä on neuvoton, On tyhmä, arka nälkäinen, Vaan vatsassa viisaus on. Siis iloitkaamme, riemuitkaamme, Kun vatsassa viisaus on!

1890.

TOTTUNUT.

Papukaija kartanolla Oli aivan valloillaan, Kuitenkin kuin sidottuna Seinän luokse napukkaan.

Siit' ei liikkunut hän kauas, Päivät päästään pakisi, Samat jutut mitkä muinen Talon tytär opetti.

Kerran siinä istuttaissa, Juodessani kahvia, Kysyin: "Siivet sull' on, lintu, Mikset lennä ulomma?"

Lintu päätään kallisteli, Näytti kuin ois tuuminut. Sitte luulin lausuneen sen: "Olen tähän tottunut."

NUOT JA ME.

Nuo luulevat itsensä oppineiksi, Jotk' eivät usko kuin vaan näitä Täänpäiväisiä tähkäpäitä. He eivät tahtoisi muuttua meiksi, Jotk' uskomme myös vanhaa viljaa Ja uutta omistamme hiljaa. He ovat uuden päivän narrit, Me edistyksen rattaan jarrit. He eteenpäin muka tahtovat viedä -- Mut sit' emme, suoraan sanoen, siedä.

ENTINEN JUOKSIJA.

Niin kaunis oli se nuorena, Niin uljahasti se juoksi, Ett' aika harva sen ohasi Ja harva ennätti luoksi.

Sit' ylistettiin ja ihailtiin Ja voitti se palkinnoita Ja päivälehdissä mainittiin Sen suuria ansioita.

Mut köyhän miehenpä tallissa Se laihtui nälkiä nähden. Se kiskoi raskaita kuormia Vaan elatuksensa tähden.

Niin synnyltään jalo juoksija Kävi ahdasrintahiseksi, Sai pattijalkana ontua Ja joutui hylkiömeksi.

Niin Polle kuihtui ja kuoli pois, Se haudattiin tässä tuonaan. Mut kenties taivas nyt kohtelee Hänt' armollisemmin luonaan.

ST. DENISSÄ.

St. Denissä, liki Pariisia, on vanhassa tuomiokirkossa Ranskan ruhtinassukujen hautaholvit.

Näinkö ahtaat hautaholvit On se valtakunta, Jossa Ranskan ruhtinaat nyt Vetää pitkää unta? Iäkseenkö itsevalta Tänne vaipui maailmalta?

Ennen takkikin ja tukka Tottelivat heitä; Noudatteli puu ja kukka Heidän kätyreitä. Kansaa painoi heidän eljet, Puissa viel' on saksen jäljet.

Vaan nyt ahdingotta kansa Versoo vapahasti. Puu ja kukka voivat nousta Vaikka pilviin asti. Miss' on valta jälkeistenne, Missä sukusuuruutenne?

Kysyin. Vastasiko kaiku Vaiko joku haamu: "Meidän vallan maassa murti Tieto, opin aamu. Kansa kasvoi suuremmaksi, Nousi itse valtiaksi."

Mutta jälkeisenne, mitä, Mitä niist' on tullut? -- "Muiden vertaisia taikka Ovat suuruushullut." -- Eikö siitä pelastusta? -- "Kyllä -- laittakaa yö musta!"

Lausuin: Tok' on kirkossa nyt Vielä yksinvalta. Mahtaa teille tuntua siis Täällä mieluisalta. -- "Kyllä, kun vaan kestäis tätä Kirkollista hämärätä."

SE KOLMAS.

Tiroolin kauniissa vuorimaassa Se vaunu kiiruhti kulkuaan. Siin' istui vaunussa kalvas sulho Ja nuori morsian rinnakkaan, Ja kolmanten' oli kuolema.

Se vaunu vierisi vuorten halki Ja halki virtavan laaksomaan. Niin voimakkaina ne virrat hyökyi Ja vuoret nostivat huippujaan. Mut kulki sielläkin kuolema.

Siell' lehdet ilmahan tuuli puisti Ja kylvi ne virran vietäviin, Ja surma paineli suukkojansa Jo kauniin rannikon kukkasiin. Niin kulki sielläkin kuolema.

Mut vaunu vierisi loitommaksi, Meranin laaksohon lauhkeaan. Ja morsian seuras sulhoansa, Sen sairasvuoteelle, hoitamaan, Ja kolmanten' oli kuolema.

Ja käsivartensa kietoi neiti Sen nuorukaisensa kaulahan, Ja nuorukainen niin kiihkeästi Se näytti neitoonsa tarttuvan. Mut kolmas siin' oli kuolema.

Oi auta, rakkaus, kuolemasta, Mies nuori Suomelle pelasta! Niin paljon hänestä toivotaan ja Niin paljon hällä on toivoja. Mut kolmas siin' oli kuolema.

Se kolmas painalti nuorukaisen Niin liki luisia ryntäitään: "On turha kaivata talven maata, Jää tänne luokseni etelään!" Se kolmas, se oli kuolema.

Se julma riisti sen nuorukaisen Ja painoi etelän multahan. Jäi pohja poikaansa kaipaamahan, Jäi itkemään polo morsian. Se julma, se oli kuolema.

MIKSI?

Jo aikaisin, kun olit piennä, Ihailin sinuss' ihmistä, Avujen tielle syntynyttä, Elämään ilman vilppiä.

Se mitä aattehissa etsin, Sinussa näytti elävän Ja sinuss' itsekkyyttä vailla Näin tahdon puhtaan, ylevän.

Se tahto, niinkuin lähteen suoni, Poreili tyynnä povestas, Siit' ensi lauluvirtas hertyi, Lapsuuden aamulaulelmas.

Niin itse iloitsit ja muihin Loit rakkauden lämpimän, Mut veljyesi sydän silloin Se liikkui muita enemmän.

Hän innostui ja aatos lensi: Tuost' armas Suomi miehen saa, Kun koulu lahjat kukkasehen Ja avut tähkään kasvattaa.

Niin kouluun pääsit. Uusi onni Sukusi täytti toivossaan. Jokainen askel uusi voitto Ja huonosti et noussutkaan.

Mut koulun ahdas tunkka-ilma Söi hennot voimas nuorena. (Jos tiesin tuon, en pois ois vienyt Sinua luonnon rinnoilta.)

Jo laulus elpyi -- surkastuikin Taas niinkuin touko kylmyyteen. Mut koulutunkan jätettyäs Heristyi henkes uudelleen.

Taas lapsimieles puhdas into Säteili vapaudessaan, Ett' ystäväsi tuolla täällä Sinusta toivoi parhaintaan.

Nyt itselles et rauhaa suonut, Vaan luonnosta ja kansasta Ja ajanvirran pyörtehestä Kokoilit kauniit' aarteita.

Ne niinkuin tähtimaailmasi Valaisi mieles taivasta Ja armahalle kansallesi Ne kerran tahdoit tarjota.

Mut voimas sortui innon alle, Kuin hento ratsu juoksussaan Ja aartehias isänmaalle Et ehtinytkään tarjoomaan.

Niin sorruit niinkuin työmies sortuu, Aseensa vasta takonut, Ja työhön nähnyt pystyviksi, Mut silloin käsi rauennut.

Halusit silloin hartahasti: "Niin mielelläni eläisin!" Sukusi rukoili ja itki Ja morsiames kiihkeimmin.

Mut taipumaton oli taivas Ja Herran korvat lummessaan: Hänt' ehkä väärin kiusasimme, Hän kenties teki parhaintaan.

Niin moni huima hurjaellen Elänyt harmaapääksi on. Miks sortui häness' ennen aikaa Elämä siivo, nuhteeton?

Tai entispolvienko synnit Hänessä etsi kostoaan, Nuo synnit, joita harjoitellen Sovitusvereen luotetaan?

Tai yhteiskunnan yhteistauti Söi hänet niinkuin hallayö, Jok' usein uutismailla hiipii Ja jyvän tähkäpästä syö?

Vai liiaksiko, taivas, annoit Sun rikkauttas Suomellen, Kun monen monta toivon tähkää Noin murrat kesken kukkien?

Nyt tuolla nukkuu nuorukainen Tiroolin vuorilaaksossa, Mut morsian itkee, suku itkee Tääll' isänmaassa kaukana.

SEINEN RANNALLA.

Viinitarhojen rintehellä, Astuen Seinen rannalla, Mieleni on niin musta, raskas, Mieleni kolkko, katkera.

Mikä se vaivaa miehen mieltä, Mikä se tuottaa murhetta? Kirkas on ilma, kaunis luonto, Kaunis on täällä maailma.

Suru se vaivaa, karvas murhe: Kuollut on kallein ystävä, Eik' ole armast' ainoata, Maailma puuttuu lämpöä.

Vielä se kaivaa katkerammin Suomeni kansan kohtalo. Pilvi se peittää Suomen taivaan, Synkempi uhkaa turmio.

Pois suru sairas! Miehen murhe Työssä se näyttää suuruuttaan. Työtä se vaatii ystävän muisto, Työtä kunnia synnyinmaan.

Lemmettömänkin lohdutus työ on, Siinä hän etsii onnea. Sairaankin paras onni on työhön, Mielityöhönsä sortua.

RANSKAN TYTTÖ.

Imi viiniä hän jo äidistään, Joi janoon sitä ja syödessään. Niin kasvoi kuutehentoista. Nyt on hän viiniä puhdasta, Sitä hehkua enin huulilla. Moni lie jo juopunut noista.

Niin kuohuu nyt hänen luontonsa Kuin puhtahin Ranskan sampanja. Se kirpoaa yli laitain. Senvuoks' ei siedä hän kahleita, Ei jähmettyneitä muotoja, Vaan kapsahtaa yli aitain.

SE TYTTÖ.