Chapter 4

Siis edistyksen vapaus On meillä yhteiskalleus. Sen kautta aukee yhteistie, Jok' eteenpäin meit' ynnä vie. Siis vapahaksi naisen työ! Pois naisen hengen tieltä yö! Pois ahtaat aatekerrokset, Yön jättehet! Niin näköpiirit uudet aukeaa Ja olot täyteläämmät puhkeaa, Kun kunkin luonto voittaa oikeudet. Mut nainen tok' ei milloinkaan Voi luopua naisluonnostaan.

VUOSI 1892.

ILTA TYYNELLÄ JÄRVELLÄ.

Tuoll' alhaalla välkkyvi pilviä, Siell' aivan siintävi taivas. Ja siellä, aaltojen kulkija, Näen riippamastoisen laivas. Ja eiköpä siellä leijaile Maailma, jonnekka kuljemme.

Kuu siell' on ja laskeva aurinko, On metsä, kallioranta. Mut huiput niillä on hornaan päin Ja korkeuksissa kanta. Siell' astuu nauta ja ihminen Kuin kattolautoja kärpänen.

Maa siellä on aivan nurjin päin, Mut taivas on taivaanlainen. Maan oloja järvikö pilkkaa näin, Niin onko se veitikkamainen? Tai liekkö sen käännetty maailma Vain aallon nukkuvan unelma.

YKS.

On maassa monta rientoa, Mont' uskoa ja toivoa Kuin metsän latvoja. Ne rinnan kilpaa kasvakoon, Ne vievät työhön, taisteloon. Mut kalleinn', armainna On sielujemme suvantoon Tää maamme painunna.

Jos riennot nostaa kiistoja, Se elämän on luontoa, Yht' emme unhota: Taas vaaran, sorron uhaten Mielt' yht' olemme jokainen Kuin vuorta harmaata: Tää Suomi, summa rientojen, On meidän runkona.

Meit' innostuttaa valistus, Lain turva, voima, vapaus, Meit' ohjaa oikeus. Mut niille työtä tehden, ne Kun kansan omiks tahdomme, Meiss' yks on toivomus: Ett' isänmaalle, Suomelle Niist' elpyis kukoistus.

Kun toimi, taito, ahkeruus Ja hyve, kaunis kuntoisuus Tääll' ilmi puhkeaa; Kun karttuu riista, rikkaus Ja viljelyksen vilkkaus -- Nuot meitä innostaa. Mut intoon liittyy ajatus: Noin kukkii Suomenmaa!

Ja viljelys kun versoo niin, Ett' ihmishenki kauneimpiin Helähtää kukkasiin; Kun tiede, taide helmivät Ja soiton, laulun helkkinät Kun suoltuu sydämmiin: Saa Suomi mielet kylmimmät Ihastuskyyneliin.

Kun kansa kaikin lahjoineen On hedelmöivä Suomelleen Kuin pelto viljava, Niin hallan hammas murretaan, Ei vihollisen sortokaan Voi maata turmella. Ken ihmisyyttä laihossaan Voi suohon sulloa?

Kuin järvet sadat tuhannet Ja virrat, kosket kuohuiset Tät' yhtä kaunistaa, Niin rikkahimmat rientomme Ne kuohuvat kaikk' yhdelle: Se yks on Suomenmaa. On sydän meille maamme, se Elomme nuorentaa.

HÄMÄLÄISTEN LAULU.

Uusi laitos.

Suin emme suurentele me, Tok' arvoamme tunnemme, Kun meilläkin on työ: Me viljelyksen vartijat Ja korven kolkon raatajat. Ei leikin, jouten, mieroten Tää kansa leipää syö.

Työ tyyni, jäykkä, kuuluton Loi viljat meidän peltohon Ja poisti hallayöt. Niin savinen kuin liejumaa Se kasvaa viljaa, pellavaa, Niin nostaa kylät, kaupungit Ja kultaa vetten vyöt.

Nää laajat viljelykset me Ain' uskollisna suojaamme, Kuin ennen, vasta myös. Näill' armahilla rannoilla, Hämeemme kyntökunnailla Sä, entispolvi ponnekas, Yöt voitit, synkät yös.

Yöt kestit, sorron, kuoleman, Myös voitat öistä julmimman, Sokean hengen yön. On Häme hidas, moititaan, Mut valonviljaa korjaamaan Se ensi miesnä rientänyt On, tehnyt suuren työn.

Hitaita milloin kiusataan Meit' itsestämme luopumaan Ja mit' on kalleinta. Mut aikanaan myös pontevat: Kun muut jo rientoon uupuvat Ja kesken heittäisivät työn, On meissä tarmoa.

Ja vapauden ytimen Me tallennamme Suomellen: Itseisen luontomme. Vapaana kun tää pohja on, Niin vilja Hämeen vainion Myös kattaa kauneudellaan Ja kypsyy korjuulle.

On Häme pellon, vetten maa, Työn, toimen, viljelyksen maa Ihanarantainen. Kun minkä tänne istutat, Sen juuret syvään juuttuvat. Muut laulun tallensivat, me Totuuden siemenen.

Voi aika muuttaa kuortamme, Mut sydämmemme luonne se On Suomen selkäpii. Kuin harmaat louhivuoremme Me pettämättä kestämme, Meiss' ain' on Suomi vankkana, Muut joskin horjehtii.

Siis nouse, loista, Hämeenmaa, Ja kanna Suomen kunniaa Aikoihin vastaisiin. Kuin honka pulska pilvihin, Niin nouskoon kirkkain toivoskin, Mut työsi aina juurtukoon Sun luontees syvyyksiin.

KAKSI NÄLKÄÄ.

Kamarissa istui koulupoika, Käsi poskell', itku silmässä. Poloiselta silt' ei luku luista, Vaikk' on kirja auki pöydällä. Vasen käsi kantaa pettupalaa, Sille silmä kyyneliä valaa.

Poski kalpea, hän istuu siinä, Neuvotonna kaipaa neuvoa: Rahaa, ruokaa kodista hän vartoi, Mutta näytteheks sai pettua, Mustaa, katkeraa kuin murhe itse, Joka polttaa, viiltää sydämmitse.

Hyyryt, koulumaksut häntä painaa, Eväsleipä kaikki lopuss' on. Kotipuolta köyhyys ahdistaapi, Täällä hän on outo, turvaton. Kouluhun miks äiti lastaan laittoi, Viimeisen ruisleivän hälle taittoi?

Miksi hälle tiedon-into luotiin, Vaikka koulunkäynti kallis on? Miks ei oppi ostamatta vuoda, Niinkuin virtaa säde auringon? Raha poistaa rikkahitten surun, Köyhäkin tok' kaipaa tietomurun.

"Viime viljaleivän, poikaseni, Mukanas sait", äiti kirjoittaa. "Viime leivän, viime markat annoin, Nyt en penniäkään irti saa. Kotona on meillä pettu silkka, Sille särpimenä maidon tilkka.

Isäsi läks etsimähän työtä, Rautatielle luulen mennehen. Mutta kultaa sieltäkään ei kuulu. Vanhin siskos läksi mierollen. Nuorin nukkui rinnoilleni vasta, Taudin tuska kiusannut on lasta.

Lapselta on työläs työhön päästä -- Jospa edes mistä työtä sais! -- Eiköhän ne herrat kaupungissa Sua, poikaseni, armahtais. Sitten, kunhan kasvat suuremmaksi, Voisit nousta maalles maksajaksi."

Poika nousi tuoliltaan. -- "Oi, äiti! Kärsimyksiäs en sietää voi. Suruttako poikas ruista söisi, Kun sun mieltäs kurjuus katkeroi? Avuksesi tahdon työhön rientää, Kodin kärsimyksiä niin lientää.

Koettaa tahdon enkö toimeen pysty, Kättäkin kuin kirjaa käyttämään. Mies se täytyy minustakin tulla, Eihän kurjuus kestä yhtenään. Kerran päivä Suomellekin loistaa, Ruumihin ja hengen nälän poistaa."

AJATUS JA JULKISUUS.

"Ei uskon asioista saa Noin julki aatella. Jos mieles muista eroaa, Se itse tallenna."

Jos luonto tuntee rinnassaan Erikoisen kukkasen, Se eikö käyttäis oikeuttaan, Sen tuoden ilmoillen?

Niin saarnatkaatte orjille, Mut luonto vapaitten Ei sammu -- julki puhkee se, Valohon aueten.

Lie Sokrateskin luontoa, Mut vastoin kansaa hän Julisti uutta uskoa -- Se maksoi elämän.

Ja Galileikin munkeillen Maan pyöreäksi loi. -- Kun totuus pyrkii ilmoillen Niin minkäs sille voi!

Niin Lutherit ja Zvinglit -- he Miks eivät vaienneet? Ois rauha jäänyt kirkolle Ja kansat uinailleet.

Elämä ei voi vaieta, Vaan uhkuu uudelleen. Niin vanhan viljan kuoltua Uus nousee kukkaseen.

Niin pienillä kuin suurilla On riemu rinnassaan, Kun valon nähden puhjeta He voivat maailmaan.

Valohon, julkisuutehen Myös aatos kirmahtaaa. Ken luvan antoi? -- Luonto sen Vapaaksi oikeuttaa.

JULKISUUS.

Se aik' on mennyt menojaan, Jolloinka munkki yksin luki, Ja oudon kielen kauhtanaan Hän kaiken viisautensa puki. Maat silloin paavi pannasi Ja pappi sielut kahlitsi Siteillä hirmuisilla. Nuo kahleet katkoi aika uus Ja julkisuus.

Sen hengen aik' on sammua, Jok' arkaeli julkisuutta Kuin konna siivo-seuroja. Ja ken nyt kätkee viisautta Ja tietoa kuin saituri, Hän rakkaudetta kuihtuvi Kuin kellarissa kukka. Valohon pyrkii aika uus Ja julkisuus.

Niin ennen valhe petosta Opasti, kutoi juorujansa Kuin lukki viekas verkkoja Ja niihin juoksi tuhma kansa. Nyt ajan sana julkinen Kuin päivä paistaa kansoillen, Tuop' oikeudet ilmi. Niin kansat ohjaa aika uus Ja julkisuus.

Niin monta kertaa polkenut On julkisuutta väkivalta, Mut oikeus on tempaissut Taas sanan irti painon alta. Se sana, lentoon päästyään, Taas levittääpi siipiään Ja tuomii painajaiset. Vapaaksi pyrkii aika uus Ja julkisuus.

Valittiin ennen harvat, nuo Sai kuulla julkisuuden kieltä; Nyt sanat kiitää kaikkein luo Ja kuulustelee kaikkein mieltä. Kuin ilma, päivän paiste, niin Vapaaksi sana aiottiin Ja omaks ihmisille. Nyt jokaist' etsii aika uus Ja julkisuus.

Käy, vääryys, julkisuuteen, käy! Niin oikeus ryntää sulle vastaan. Käy, pahe, ilmoillen ja näy! -- Jos pimeys vaan päästää lastaan, -- Niin hyve, kunto voimakas Ne valoss' on sun voittajas, Ja mik' on outo, tumma -- Ne kaikki vatvoo aika uus Ja julkisuus.

VUOSI 1893.

MERIMATKA.

Laiva kotirannassa Kauan vartoi lastissa, Vartoi myötätuulta, Viedäksensä maailmaan Tavaroita Suomenmaan, Vartoi myötätuulta.

Tuuli heräsi, Purjeet kohosi, Kotiranta jäi ja jäi.

Monet hellät sydämmet Sinne jäivät -- liinaset Liehuivat vain sieltä Rakkauden kieltä. Kotiranta jäi ja jäi.

Oikein oiva vauhtia Mennään alkumatkassa, Kautta tuttujen salmien, Tutun tuulen liekuttaissa, Laivan mieli ja miehien Kiitää kaukaisissa maissa.

Mutta mielen lentokuvat Tosityössä kukistuvat.

Joutuu sitten ilmat kurjat, Vaihtomieliset ja nurjat, Tuuli kieppuu siellä täällä Eikä viihdy millään päällä. Idät, lännet, pohjat pyörii, Kaikki ilman kulmat kierii. Ilmattaret, hurjat naiset Pitävät kai tanssiaiset. Kulkee monet virtaukset Ristiin, rastiin, Vaan ei mitkään viimahdukset Viihdy mastiin. Perällä kun pohja teutoo, Kokass' etelä jo reutoo, Kumpikin ne jättää pian Uuden tuulen tulla sijan. Moisten henkivirtain kanssa Lainehet käy kummissansa, Sinne tänne huikennellen, Neuvotonna lieksahdellen. Mielessä on suuntaa sata, Mut ei yhtään vakavata. Jotain uutta tuumaa tässä Harkitaan -- lie syntymässä.

Niin akanvihuri äkkipää Nyt ryöpsähtää. Sen iilipilvi lennättää. Se luulee laivat kääntävänsä Ja luonnonvoimat säntiltänsä Ja merenpohjat nurin närin, Sielt' etsivänsä salakarin Ja siihen ruhjovansa laivat, Niin päättävänsä matkavaivat. Se kohisee Ja tohisee, Se nostaa meren huomiota Kuin nousemass' ois suuri sota. -- Kun laivaväki Sen kumman näki, Se kietasiikse öljytakkiin Ja rasvalakkiin, Niin valvovaksi Ja hartahaksi. -- Mut iilipilvi vihuroi Ja räiskää, roiskaa minkä voi. Se sataa rapsuttaa Ja laivaa liekuttaa. Se puskee, pauhaa, pohtaa, Kuin uhkamieli sukeltaja Tai ahnas aarteen tavoittaja Se syvyyksiä kohtaa. Se väsyy, taukoaa Ja jälleen ponnistaa, Mut väsyy aina vaan Ja vaipuu, pettyneenä voimistaan.

Laivan mielestä ei jää Matkan pää. Vaikka venhe väylältään Joskus poikkeaa, Se tok' yhtenään Sinne palajaa. Noutain hetken tuulten tarkoitusta Matkustaja voittaa kokemusta.

Vanhan tuulen maininki Silloin tällöin loiskuvi, Laivan kylkeen läikähtää, Hervotonna siihen jää. Sekin suunta puski aikanaan -- Raukeaa nyt vuorostaan.

Illan tullen tuuli herää, Aallon henki virkoaa. Vieno myötätuuli Purtta tuudittaa. Laivan saumoiss' ei nyt ruska Myrskyn tuska, Mennä vierii verkalleen. Ei se kieku Eikä lieku, Vettä viiltää tasaiseen. Ilmass' ei nyt kuulu uhkaa, Ei se vongu, sen kuin suhkaa, Niinkuin palkeet seppää palvelee. Yö jo lähenee. Vilvas tuuli purjeet pullistaa. Laineet haastelee -- Ken se luonnon kieltä oivaltaa? Merimies nyt harrasna Seisoo laivan kannella. Kirkossa hän nuokuten Kuuli saarnat pappien. Täällä tähtitaivaan alla Mielellä nyt valvovalla Luonnon sanaa tarkastaa. Luopi silmät meren yöhön: Sieltä kiiluu, kimaltaa Miljoonia parvia Kipunia Kirkkahia Niinkuin kiiltomatoja, Siin' ne välkkyy öisess' aallossa. Syvyydessä helmiä, Korkeudessa tähtiä, Mieless' ajatuksia, Työtä, vaivaa matkalla -- Siin' on luonnon totta, kaunista.

Taasen aamulla Ilma uinahtaa, Purjeet mastossa Jouten tutajaa, Laiva näyttää torkkuvan. Merimieskin kopissaan Kuuluu kuorsaavan. Toiset korjaa touvia Taikka paikkaa purjeita. Päivä paahtaa taivaalta.

On suuren suurta ja mahtavaa, On juhlallistakin täällä, Kun meri taivasta kuvastaa Näin kirkkahalla säällä, Kun syvyys huokuu, huokuu Ja laiva hiljaa nuokkuu, Kun merimies laulussaan Käy kaipaamaan:

"Niin kaukana kuin on maa ja taivas Toinen toisestansa, Niin kaukana täytyy merimiehen Kulkea kullastansa. Tuuli tuu, tuuli tuu, tuuli tuu!"

Tyyntä kestää kauemmin, Kestää päivän, toisenkin, Kestää ikäviksi. Mitä hautookaan Syvyys kohdussaan? Mitä aikoo avaruus? Ikävä kuin ikuisuus Äärettömän suuruuden on hiljaisuus.

Meren laine laiskuuttaan Homehtuu; Luonto työstä, työstä vaan Uudistuu. Kapteen nurkuu: "Ennen myrsky, Ennen hurja aaltoin hyrsky, Kuin tää veltto toimettuus!"

On taas ilta. Kokkapuolta taivahilta Äänettömät liekit väikkyy. Tuulee täältä, tuulee sieltä, Vastatusten laineet läikkyy. Meri kantaa salamieltä Syvyydessään.

Mutta yöllä tuuli uhkee Valtaan puhkee. Meri uuden suunnan saa, Yö ja myrsky liittoon yhtyy, Työhön ryhtyy, Raivopäisnä mellastaa. Voimallisna aallot riehuu, Kiihtyy, kiehuu, Kuohuu, korskuu, Pauhaa, parskuu, Ylös mastoon roiskuaa. Jyskii, Ryskii, Laivan laitaa pommittaa: Saumat oihkaa, Ruskaa, voihkaa, Niinkuin sairas kajuutassa, Outo merta kulkemassa: -- Hän surkeuttaan vaikeroi, Kuin kurja sill' on elämä, Jok' itseään ei auttaa voi, Niin kurja, niin kurja elämä. -- Liekkikäärmeet uivat ilmassa, Kirjaellen merta, taivasta. Pauhinalla sortuu pilvet, Kuin ois yössä inhat ilveet, Sota julma, miekat, kilvet Vuoroin siellä singahtaisi, Kolkko vääryys voiton saisi. Meri paisuu palleaksi, Syvyys vuorehtii ja pärskii, Milloin pyrkii pilviin asti, Milloin aalto laivaan tyrskii. Ilm' uhkii Ja puhkii, Se huokuu Ja vonkuu Ja mastoissa vinkuu. -- Jo lasti roikkuu kallellaan, Mut ilma kiihkoilee ja yltyy vaan. Tuntuu kuin ois viime hetki, Meren pohjaan suorin retki, Synkkää täällä, synkkää siellä, Viittoja ei laivan tiellä. Mutta kapteen karjuu yössä, Miehet ankarass' on työssä. Ne kääntää Ja vääntää, Ne veivaa Ja reivaa. Eivät päästä valitusta, Taisteluhun pelko hukkuu. Riehukoon yö, korppi musta, Kerran, kerran sekin nukkuu. Aikansa Kaikella. Vaihtuu tuulet, myrskyt muuttuu, Luonto suuntihinsa suuttuu, Ottaa uusia.

Yön työt päivä paljastaa, Lastin rippeit' aalto kantaa: Siinä uivat pitkät parret, Paksut palkit, hoikat hirret. Tuolta masto loitompaa Siintää, niinkuin hukkuvainen Auttajalle kättä antaa, Vaikk' on apu myöhänlainen. Miss' on nyt tuon laivan väki? Rannallako? Pohjassako? -- Taivas tietää, myrsky näki.

Mut on monta laivaa muita, Myrskyn halki ohjatuita: Toiset suurten perhoin lailla Purjesiivet pullistaa, Jotkut siipiä on vailla; Niitä höyry ryskytellen, Itseenluottain, intoellen, Suoraa suuntaa kuljettaa. Vapahina, uljahasti Ulappaa kaikk' uivatten. Miksi? Mistä? Minne asti? Itse tietköön jokainen. Kukin vastaa matkastaan, Päästyänsä satamaan.

Aamun rinnoilla Myrskyn kohdusta Syntyi reipas myötätuuli, Pulloposki, paksuhuuli. Tarttuu laivan purjeihin, Niinkuin poika urhoisin; Se kuin pilvissä Laivaa lennättää, Että silmissä Siintää matkan pää. -- Sydän oikein lämpiää. -- Viippoo, vaappoo, laiva luikuu Aallon harjalt' toisellen, Merikarjut vierell' uivat, Hyrskis, tyrskis kilvaten. Mieli rannan riemuja Kuvaa kultaisiksi. Tuuli purtta jouduta! Miksi viivyt, miksi?

Merimies nyt rauhassaan Työskeleepi laivallaan. Lasti kalteva Täytyy korjata, Että väistyis vaara silloin Kuin taas myrsky mylvii milloin.

Hetipä tuuli tuittupää Kääntyy toisahalle, Vinha aalto viilettää Laivan loitommalle: Riutuu mielen toivehet, Toiveet liika varhaiset.

Tuuli tyyntyy vähittäin, Nukkuu, raukeaa. Tuulen vuoteheksi käy Sumu sankka, tiet' ei näy. Tuskin huomaa mistä päin Reitti aukeaa.

Mutta merisairas se Nousee kannelle. Rantalintuja Lentää laivalla. Kalastajat kuutoista Tuovat kaloja. Terve, oudon rannan tervehdys! Terve, kaikkein kansain veljeys!

Herää tuuli uudelleen, Tuutii laivaa hiljakseen. Illan suussa sumussa Venhosta Luotsi nousee laivahan, Tuttu monen kulkijan. Yö kun on Valoton Eikä kuu ja tähdet riitä, Näyttää tulimajakka, Toinen, kolmas tietä siitä Meriportilt' oudolta Rantaan kaupungin. Kun on halki päivää, yötä Nähty vaivaa, tehty työtä, Joutuu vihdoin satama -- Kuka vartoo rannalla? Kenen silmä siellä palaa? Terve, ranta rauhaisa! Joskus, joskus merimieskin Rauhaa halaa.

Tyynessä nyt valkamassa Laiva seisoo rauhassaan, Kuin ei myrskyss' ankarassa Taistellut ois milloinkaan. Mut sen ympäri ja yllä Elämää on yltäkyllä, Pauhinaa ja paukkinata Puuttumata.

1889-93.

SUOMALAISEN TEAATTERIN SYNTY.

Kirjoitettu Kaarlo Bergbomin syntymäpäiväksi 2 p. marrask. 1893. Lausuttu suomalaisen teaatterin 25 vuosipäivänä 10 p. marrask. 1894.

Kas kuin lapset leikissänsä Häämenoja näyttävät, Kaks on hääparina tässä, Onnelliset, viehkeät, Kolmas pappi vihkimässä, Sitten tanssit ketterät.

Kaikki käy kuin elämässä, Leikiksi ei muisteta, Lastuviuluansa soittaa Nuorin poika pankolla, Ilon, innon valta voittaa Mielet pienten parvessa.

Toinen näytös: lapset leikkii Vanhain perhe-elämää: Tyttö tuutii vauvalasta, Kehtovirttä visertää, Poika kengittää hevosta, Puuhevosta säyseää.

Kaikki käy kuin elämässä, Leikiksi ei muisteta, Onhan herkkä lapsen tunne, Miel'kuvastin kirkasna. Sinne pienet kiitää kunne Suuret ajan virrassa.

Kolmas näytös: lapset leikkii Hautajaisten menoja: Pieni kuoli, kellot soivat, Soipi laulu surkea. Vanhempainkin mielet voivat Tuota kuullen mustua.

Kaikki käy kuin elämässä Leikiksi ei muisteta, Aik'ihmisten tavat toimeen Puhkeavat lapsissa. Noin heräisi taide taimeen -- Kun ois tuota hoivata!

Neljännessä näytöksessä Nuor' on impi tuskissaan: Ilmoille hän tahtois tuoda Kuvat kummat sielustaan, Elämän kaikk' eljet luoda, Nähtäviksi maailmaan.

Tahtoisi kuvata konnan Kujeillensa, koukuilleen, Näyttää narrin naurettavan Elävänä, ilveineen, Sankarinkin kunnokkahan Kantaa arvon kirkkauteen.

Tuost' on impi tuskissansa, Ei voi auttaa äitikään: Isä tyttärensä toivot Pitää melkein leikkinään: "Turhia nuo tuskat, raivot, Paras mennä miehelään!

Papiksi et kelpaa, tyttö, Muuksi et voi toivoa." -- "Suo mun luoda elämästä Maailmalle kuvia! Elämästä -- juuri tästä Tulkita suo totuutta!"

Silloin sankar' immen luokse Astuu, tarttuu kätehen; Taiteen pappi luontoansa, Valpas, säihkysilmäinen, Euroopainen koulultansa -- Sydän suomalain on sen.

Immen temppeliin hän viepi, Siellä hoitaa, kasvattaa. Alkaa sitten viides näytös, Esirippu kohoaa: Immen sanat, kasvot, käytös Elämätä kuvastaa!

"Suomalainen teaatteri!" Huutaa kansa innoissaan. Silmät säihkyy riemumieltä, Eläköötä huudetaan, Talvi riutuu suven tieltä, Kukat kasvaa tukkunaan.

Kukkihin se impi peittyy, Luonnon kevät tullut on, Linnut laulukielin saavat, Soitto liittyy voittohon, Parantuvat tuskat, haavat, -- Ihme aavistamaton!

Viides näytös kestää vielä, Suomalainen näytelmä, Sama impi toimii siellä, Kuningatar helmivä, Elämän, totuuden tiellä Palvelee hän ylintä.

Palvelee hän kauneutta. Mutta ylipappina Opin on ja luonnon tuote, Jolla ain' on varalla Viisas lause, varma luote: Kaarlo Bergbom -- kunnia!

TYÖKANSAN MARSSI.

Työkansa, nouskaamme! Tuo entisyyden loistoisuus Ja nykyisyyden mahtavuus On työtämme. Nyt painavatko meitä ne! Ne niskoiltamme puistamme. Täysikäisiksi kypsyttää Meit' aika tää Ja neuvoo menneisyys.

Työkansa, nouskaamme! Työ korkeimman on tahtoa, Mut kurjuus orjan kahleita -- Ne katkomme. Siks emme raada juhtina, Vaan luonnon eturinnassa, Valoa kohti pyrkien, Töin, taistellen -- Se meidän valtatie.

Työkansa, nouskaamme! On meissä Suomi suurinna Ja kansan voima vahvinna, Me nouskaamme! Kun perhekunnat, lapsemme Me valvehille nostamme, Ne uuden voiman tenhokkaan Tuo maailmaan Ja Suomen vahvuuden.

Työkansa, nouskaamme! Meit' osa kallis vartoaa, Töin, toimin, voimin valloittaa Sen tahdomme. Työn kunnia, työn arvo, ne Ja valistus on toivomme, Kaikk' oikeudet tasaiset, Tiet avoimet Ja veljein vertaisuus.

VUOSI 1894.

NUORUKAISEN MUISTIKIRJAAN.

Nuorukainen, soihtuasi kannat, Tulta nostat, nostat korkeaan. Valaistako maailmaa sen annat Vaiko tuotat murhaa mailmaan?

Elämätä vaiko kuolemata Ympärilles luonet hehkullas? Rakennatko maata ihanata Vaiko turmelet sen tarmostas?

Elämäsi antaa vastauksen: Kuinka kesyttää voit luontoa, Toteutatko maasi toivomuksen, Sulle totuus onko kalleinta.

Horjahtanet -- nouse pontevasti, Pyri kehnosta ain' oivempaan, Pettää voivat voimas useasti, Hyvä tahtos älköön milloinkaan!

1888-94.

HALLITSIJAPARIMME HÄÄPÄIVÄNÄ.

Lausuttu Keisari-Suuriruhtinaan Nikolai II:n ja Aleksandra Feodorovnan hääpäivän juhlanäytännössä Suomalaisessa teatterissa 26 p. marrask. 1894.

I.

Niin sankka usva joskus peittää maan, Ett'ei voi siintää valon tuikekaan, Käyp' ihmiset kuin raskaan taakan alla Ja himmeen silmän kohtaa kaikkialla, Töin tuskin toivo jatkaa lentoaan.

Se jatkaa sentään: Halki usvien Se pyrkii ilmakertaan kirkkaasen, Sen silmä etsii tähtimaailmoita, Siks yöt ja myrskyt, tyrskyt sit' ei voita, Se löytää aina valon sätehen.

Se halki syksyn, talven pakkasten On voinut löytää uuden keväimen, Ja kautta takatalven, keväthallan On toivo löynnyt lämmön, valon vallan Ja hedelmiä luovan kukkasen.

Niin nytkin Suomi suruharsossaan Jälestä vankan rauhan ruhtinaan Luo silmät puoleen nuoren valtiaansa Ja lohdutus on hänen rinnallansa: Ihana "Päivänpaiste" loistossaan.

II.

Kun päiv' on noussut valtaistuimelle, On kevät-aika, luonnossa on häät Ja siivet kasvaa luonnon nuoruudelle, Elämän riemun kaikkialla näät.

Valoisa lämmin lainehtien kierii, Avaten kukkasen ja linnun suun, Vapaina tuulet tuoksii, virrat vierii, Virittää voimat työhön siunattuun.

Näin luonnonvaltakunnat pienet, suuret Omia seuraa peruslakejaan: On heillä eri luonne, tavat, juuret, Mut kaikki luottaa valon valtikkaan.

Se valtikka se seuraa oikeutta, Ikuista, joka mailmat järjestää; Hyvyyttä seuraa se ja rakkautta, Jok' eri muodot sointuun yhdistää.

III.

Terve, nuori oikeuden turva! Terve, sulo lemmen "Päivänpaiste"!

Sulle suuret es'isäsi näytti Oikeuden, laupeuden tietä, Jonka kahden puolen kaunihisti Kansakuntain riennot kukoistavat, Kaikk' edistys, valistuksen vilja, Vapauden ilmanalan anti, Nopeasti nousee tähkihinsä Alamaisten onnen vahvikkeeksi, Hallitsijan töitten kunniaksi: Kansan onni valtiaalle kiitos.

Tällä tiellä kaunis valtapari, Kauan hallitkoon ja onnellisna. Nouskoon heille työstä raskahasta Sato herttaisia hedelmiä, Sato kukkia ja kunniata, Kiitoslaulut kansan sydämmestä, Onnellisen, uskollisen kansan, Jonk' ei sydän suulla teeskentele! Nouskoon kuolemattomuuden kukka Iät kaikki ihaeltavaksi Miljoonien sydämmellä, suulla! -- Paras palkka oikeasta työstä: Rauhallinen, moittimaton tunto!

Olkoon Valtijaamme ohjaksissa: Vankka tarmo Ensi Nikolain, Aleksander Ensimmäisen lempeys. Aleksander toisen vapaa mieli, Aleksander kolmannelta rauha, Näiden kaikkein oikeudentunto, Niin on ohjaksissa suurin kunto.

Nuoren suuriruhtinaansa häihin, Lainkuuliaisna, uskollisna, Näitä Suomi sydämmestään toivoo, Toivoo pitkää onnen viljavuotta!

RAUTATIELLÄ.

Säkeniä säihkyy yöhön, Höyry kulkee, kylvää ne. Nouskaa edistyksen työhön! Huutaa kone kansalle.

Mikä jyske, ryske, pauke, Seudun kansa kavahtaa: Uusi aika tästä aukee, Kun näin matk' on joutuisaa.

Liike vilkastuu ja toimi Valtaa salon sydämmet, Työhön kutsuu kaikin voimin Kansan joukot rauhaiset.

Vierähtää vaan anna vuotten, Niin nuo suotkin kuivataan: Miss' on liike, siell' ei suotten Kansa jouda loikomaan.

Mutta valistusta meille! Moni voisi hairahtaa: Eksyy ehkä tuhman teille, Pyörän alle lankeaa.

Seis! Kas tuolla kansan joukko -- Asemalle saavumme. Terve, toisen seudun veikko! Näin nyt helpost' yhdymme.

KUKKA LUMESSA.

On nurmen vihreys vielä Niin tumma kuin nuorena, Ja kuihtunut kukka nukkuu Mun äitini haudalla.

Mut tuulen henki on raaka Ja kalsea aurinko, Ei hellyytt', armoa riitä, Vaan luntakin vihmoo jo.

Voi ankaruutt' olojemme! Vaikk' elämän voimat ois Ja kukka hedelmän toisi, Niin talvi sen sortaa pois.

SYYSTUNNE.

Syys-ilta on tyynen kaunis Ja miettivän rauhaisa, Mut luonnossa hiljaa hiipii Himo hillitön: kuolema.

Se hehkuvin, ruskoposkin Käy taivahan rantoja, Ja metsien lehvät hohtaa Sen kiehtojan kuumetta.

Kun missä on heikko, hento, Sen ahmii se suudellen: Niin kaunihin lammen kylmii, Vie lehden ja kukkasen.

Ja hedelmät hienot korjaa Se hekkumankiihkossaan, Vaan muikeat pihlajanmarjat Jää oksille nuokkumaan.

Käy haikea tunneviima Läpi luonnon ja ihmisen: Siit' yöksi on hautuva myrsky, Himon temmellys kiihkoinen.

* * *

Mun mieltäni mustat muistot saartaa: Näen veljeni kuolinvuoteellaan Ja sairaan siskoni kalvaat kasvot -- Minä jäykistyn heidän vaivoistaan.

Näen julmana vääryyden ja sorron Yli pienten ja heikkoin tallaavan, Näen luonnon neitsyyden raiskatuksi. Pahan ryöstävän kauniin maailman.