Kootut teokset 2: Runoelmia 1886-1906
Chapter 11
Poiss' on emo. Pienet puusta Häkkiin työnnetähän; Nähdäkkään ei saa ne kuusta -- Kylään riennetähän. Siellä kauhistuvat uutta -- Rautahäkin vankeutta.
Ville, Kalle ylpeästi Voitto-riemuissansa Äidilleen nyt kiireisesti Näytti saalistansa: "Onhan saalis kumma saatu, Äiti, huomaappas sen laatu!"
Murentui nyt äidin mieli, Kasvot synkistyivät, Nuhteihin sai hellä kieli, Silmät kyyneltyivät: "Vapahtakoon voima Herran Teitä orjuudesta kerran!
Joutuin linnut paikkahansa Viekää! Rukoilkaatte, Että vapauden kansa Aina olla saatte, Eikä häkkilinnun lailla, Orjat lain turvaa vailla."
AAMUTOITOTUS.
Tutu tuu, jo päivä koittaa, Tutu tuu, jo paimen soittaa Laitumelle laumojaan: Laajan laakson ruohomaan, Virran vieremille Miss' on paimenille Kukkakumpu, marjamaa, Missä lauma rauhan saa Rehoittaa. Ahdas laidun, lauma nälkäinen Syy on paimenten. -- Tutu tuu, jo kellot kaikuu, Tutu tuu, jo torvet raikuu: Riemu aamun, rauha illallen.
PÄIVÄN LASKUSSA.
Metsäjärven rannalla Istuin, surin, surin: Miks on musta maailma, Nurja, nurin kurin?
Päivä yöhön pakenee, Väistyi immyt multa. Kuka tyttö kestänee Sydämeni tulta. Yö jo läheneekin, yö, Synkkä sydämeni lyö.
Mutta yöstä -- kuulenko? -- Rastas, rastas soittaa! Laulun voiman tunnen jo, Siinä valkeus voittaa. Minä jollen voittaiskaan, Kunhan valkeus voittaa vaan.
Kirkas järvi, rannallas Kyyneleenä päilyn; Aurinko, tuo suudelmasi Sulle, sulle säilyn! --
VUOSI 1904.
KEVÄTKIRJE KESÄPAIKALTA.
En näe minä täällä kaunista -- Vain karkean sammalmaan Ja kanervan, vaan en kukkia Ja missä lie linnutkaan.
On mustia kannot honkien, Talon taatto möi puut ja joi. Nyt auki on tie suvihalloillen Ja tuimina tuulet soi.
Vaan nouseva metsä nuorta on Ja tuoresta pihka sen; Se hentona horjuu, toivohon Toki latvansa tähdäten! --
Kalakaijakin huutaa järvellä, Kun saalista sielt' ei nää. Vaan kalamies kutsuu venheessä: "Tule, täällä on kiiskin pää!"
On kiiskiä viel' ja krapuja. Ja rannassa lapset ui. Jos taatto vei taakse -- nuoretpa Taas eistymisviljaa pui. --
Jos pystyvät -- jollei luontoa Ne vainoa rosvoten; -- Kun voisivat muistaa huomista Ja heissä ois ihminen!
NUORISON KEVÄTLAULU.
Kirjoitettu Nuorisoseuran juhlaa varten kesällä 1904.
Raikkaaseen ilmaan laske jo laivas! Vapaus valloita väljä kuin taivas! Avatkaa taivas, vapaiksi tuulet, Vapaiksi ihmisen aatos ja huulet, Vapaiksi kukka ja lintu ja keto, Orjaksi hukka, se ahmiva peto! Auringon ilmaa kaipaa maa, Sulkuja, salpoja aukaiskaa!
Aukaiskaa joka lähde ja uoma, Missä on ihmisen innostusjuoma! Vapaiksi voimien vuoksia luokaa, Hengelle kasvantaoikeus suokaa: Oikeus hyljätä kuona ja saasta, Oikeus kasvaa taivaaseen maasta, Oikeus elämän kukkaseen, Hedelmäaikaan, miehuuteen.
Suosumu, eksytys, painu jo yöhön! Auringon kanssa me nousemme työhön. Luontokin auringon silmissä helmii, Elämä voimina toimii ja telmii. Nuoriso, voimasi puhjeta anna, Kansalles kauniita tähkiä kanna! Henkemme, luomisen aurinko, Vapaaseen työhösi nouse jo!
EVÄSTYS.
Jukka herra ja impi Aini, Joko loppui nyt leikkipaini? Tuliko vakava hetki, Alkoi yhteinen retki?
Sydän sydäntä luokseen sulkee, Retki kukkien läpi kulkee, Tie vie miehelään saakka, Kuorma on onnentaakka.
Särkemättä sit' onneanne Hoitakaatte nyt toisianne, Koti sammoksi luokaa, Isänmaalle se suokaa!
Laajetkoon kotikummun tuomi, Ett' ois kotinne koko Suomi! Sille on onnikin vakaa, Joka sen maallensa jakaa.
1/8
ERI AIKOJA.
SILLOIN.
Oli laulumme nuorta silloin, Kuin huhtikuussa leivojen; Kevät oli toukokuuta, Oras maasta puski pursuten. Sydän oli herkkä, hellä, Sen tunne läikkyi lämpöinen.
Kyti Suomessa päiväntulta, Se kukki, tuoksui liekissään; Elämätä tuhatpäistä, Se pyrki julki päilymään. Maa, taivas -- toisillensa Ne löivät rauhankämmentään.
Eli vapaus meillä silloin, Sen etuja valvoi valkeus, Ja näiden kesken syttyi Iloinen, luova rakkaus. Sen aviokylvön anti Oli Suomen onnen runsaus.
Niin toivojen vainioilla Nuor' into aukoi nuppujaan. Suokarpalonkin poski Se syttyi elämän purppuraan. Punaposket, herkkukosket -- Ne hallan unhottivat vaan.
SITTEN.
Ja sitten Tuli halla, rutto, myrsky-yö, Joka uskon, toivon maahan lyö Ja rakkauden viljan syö, Jopa itse ihmis-arvon myö. --
Se sitten, Kuin mato viljapellossa Ei säästä vuoden toivoa; Kuin niityn vaaravalkea Syö heinän, hiipii nurmessa. --
Ja sitten Se puuhun, metsään leimahtaa Ja hongat maahan ampuaa; Maan mustentaa ja polttaa juuret, Syö muistot, riistää toivot suuret.
Ja sitten Se kansan oikean ja suoran Lyö päähän raksin, orjanuoran, Sit' ohjaten kuin karjalaumaa Vain syöttää puuta, heinä-aumaa.
Oi, sitten Ies painaa kansan niskan, pään: Voit luottaa tuskin ystävään, Kun kaikki pettää toisiansa Ja itseäänkin pettää kansa.
Vaan sitten Ei vainotuista, nääntyneistä Edes pyydystäjä kostu meistä, Kun kansa kurja, onneton Vain katkeruuden saalis on. --
Oi, sitten Meist' eläinkunta holhotaan: "Syö, juo ja kuole!" huudellaan. Meit' outo käsi päähän nappaa Ja ihmistahdon meistä tappaa.
Näin sitten Se ihminen, se kuopataan, Kuin henkipatto, multaan maan. Ja juhtakansa jälkeen jää -- Se tottelee ja mökäjää.
JÄLLEEN.
Oi, uusi kevätpäivä meille koita, Sun toivojasi jälleen maalle soita! Elämä, itseäsi auta, Luo auki hangen alta hauta, Ja sinne survo ylväät Orjuuden pylväät!
Sun voimiesi helmivirrat päästä, Elämä, irroilleen taas yöstä, jäästä! Taas kuohuttele voimakosket Ja ruskottele kansan posket: Niin tenhomiehet nosta, Hallayöt kosta!
Niin aaltoaisi Suomen peltosarka -- Suur voima ei lie pienen vuoksi arka Ja kypsyis ihmisyyden laiho, Se kaikkein kansain yhteiskaiho; Ois taivas yks ja meri, Laiva vain eri.
25/9
ESILAULU
Runokokoelmaan "IImojen lauluja".
Merta Ilmatar ui, Vettä velloen; Aalto venhettä pui, Miestä uhmaten. Mies käy purjetta hoitamaan Ja laulaa vaan.
Maata Ilmatar lyö, Metsä touhuaa. Vaikk' on pirtissä yö, Perhe unta ei saa: Sydän äidin ja lasten, ne Käy laululle.
Verta Myrskytär käy, Läpi valtimon. Toivon silmä ei näy, Kaikki mustaa on. Sydän lauluhun puhkeaa Ja lohdun saa.
Aatos tunnetta lyö, Sana kaiuttaa; Päivä vaihtuu ja yö, Sydän aaltoaa: Työhön kättämme käskee se Ja lauluille.
Ukko, pauhaatko vai Ilohelmen luot, Meidän lauluissa kai Kuvas ilmi tuot. Valot, varjotkin taivaan, maan Ne lauletaan.
5/10
LOPPULAULU
Runokokoelmaan "Ilmojen lauluja",
SYYSKEVÄTTÄ.
Minä syksyssä Näen kevättä: Kun orasta Näen pellolla, Kun odelmaa Luo niittymaa -- Näen lasta äidin rinnoilla.
Syysluonnossa Näen toivoa: Pois leikaten Kun myrsky sen, Mik' eisty ei, Maan multaan vei -- Jäi lehtikanta uudelleen.
Kun vaihtuu sää, Uus, nuori pää Taas silmät saa Ja kukoistaa, Suu aukenee Ja laulelee -- Uus kevät maata valloittaa.
18/10
VAIHEISSA.
Näen manteren äärenä meren, Meren rantana mantereen; Ilon, rauhankin ääriltä veren On huomattu hyrskyneen, Kuin auringon paistehen mentyä On riehunut tuulta ja myrskyä Ja kuolema nyrkkiä näytti. Mut toivo taas rintoja täytti: -- Kun takana haaksirikkojen Oli tarjona jälleen venhonen. Ei rannatont' ole luotoa, Ei ääretönt' elämän muotoa. Uus aalto vain eillistä jatkaa, Kun vaaruen vaellat matkaa. Käy, ystävä, tyynesti venheeseen, Siin' uskossa myrskyä silmäten, Ett' aaltokin pyrkii tyynehen Ja ulappa kaipaa rantaa, Taas rantakin merta, se myrskyä, Yö auringon silmän säihkyä -- Sun levätä tyyni vain antaa Ja venhettä taklata, takoa, Ett' uhmemmin myrskyssä kantaa Se, kestäen maailman kuohuja. Näin, voittaen taikka vaipuen, Ole ihminen, ole ihminen!
6/11
YHTEISNUOTTA.
Oli kartanon herralla kauhea, Suur hurtta; se monta söi lammasta Ja haavotti viel' useamman. Kylä siit' oli rauhaton, tuskainen Ja valitteli kartanon herrallen. Mut hurtta söi viel' useamman.
"Sido hillitön hurttasi kahleisiin!" Niin kansan joukosta huudettiin. Mut herra se ääneti loikoi. -- "Puri koirasi eilen jo lapsia! Tapa villitty!" -- "Miks'ette paimenna!" Huus herra ja selkäänsä oikoi.
Kylän paimenet juoksivat metsiä, Sielt' etsien suuhunsa, säkkiinsä, Ja kartanon paimen ei huoli. Vaan syrjässä väijyvä metsämies Hän pyssynsä luodissa keinon ties: Hän ampui -- niin koirapa kuoli.
Kylä riemuitsi, mutta ei äännellyt; Vaan kartanon herra on hurja nyt -- Hän loikomasohvansa jätti! Hän ympäri maata on huudellut: "Jalon koirani tappoivat kirotut!" -- Ja kansaa hän ruunulle sätti.
Oli ääneti kansa ja kuulosti, Se joukkoja yhdisti, hommasi, Ei kiistaten riidellyt suotta. Jos herrakin haalasi joukkojaan, Niin kansalla valmis on puolestaan Suursuuntainen yhteisnuotta.
21/11
JÄRJESTYKÄÄ!
Siitäkö soimaa viisaat, ettei polvesta polveen, Taattojen kylvöjä tee lapset ja kyntöjä käy? Ruissadon runsaan jälkeen Suomen ei kansallispelto Antanut ainian vain pelkkiä ruissatoja. Ruismaa entinen kasvaa kauroja, ohria, vehnää, Paksuja palkoja luo, juurikkaitakin tuo. Nousipa myös ahon rinnasta kukkien kultainen tarha, Unhotu nousemast' ei ryyti ei pippurikaan. Näitä ei nää kuka silkkaan tottunut on rahariistaan: Puupinot nähdä hän voi, miestä ja metsiä ei. Turhako lie, kun on pelloksi pengottu karkea kaski, Kun jakoviljelys jo nuorison johdossa käy? -- Tään saman pellon puolesta vanhaso, nuoriso yhtyy Vartiovuorelle maan parhainta punnitsemaan. Nyt kuka toistansa toimii, soimaa toista ja solvaa, Hänpä ei kauaksi nää, jalvoissa nuokkuu pää. Ei näe suurta hän työtä, jok' yhteispontta nyt vaatii, Vaatii silmiä päin kauaksi katselemaan. Yhtenä miehenä, vartijat, tornimme huipulle nouskaa Kansamme nähkää sielt', ihmiskuntakin myös!
Pain. 21/11
EDLA SOLDAN.
k. 1/12 1904.
Elinaikanas ympärilles Sinä toivoja istutit, Isänmaallesi, toivikilles Monen laulajan hoivasit.
Moni kukkasi nousi maalle, Kättä kiitellen hoitajan; Monen linnunki maailmalle Laskit, kuulit sen laulavan.
Näit sen nousevan, kansa kuuli, Sin' et näyttänyt itseäs. Linnut lennätti purjetuuli, Se sun riemasti sydäntäs.
Niitä seurasit korvin, silmin, Niinkuin äitikin lapsiaan, Joit' ei saavuta -- kyynelpilvin Yksin raukenit päälle maan.
Sitte silmäsi kauas siirtyi, Iltataivasta tarkaten; Kalma kasvojes päälle piirtyi, Mutta rauha sai sydämen.
Kukan kylvöä kukka tuopi -- Sinun kukkias hoidellaan; Laulu laulua uutta luopi -- Vielä haudallas lauletaan.
Pain. 5/12
ORJIA.
Vai vapaiksi mainit meitä! -- Lie vapaita oltu niin, Kun metsissä puista puihin Me saalista haalittiin.
Kun karhun ja sutten kanssa Me painia löimme vaan -- Mut Untamo sitten kytki Jalon Kullervon kahleillaan.
Sota syttyi ja sotia käytiin Ja kahleita katkottiin, Mut miekalla vietiin orjuus Vaan ihmisten sydämiin.
Himo synnytti kiihkon, vimman Ja puolue toistaan söi; Veli veljensä kimppuun iski, Isä lapsensa orjaksi möi.
On orjia orjat vielä: -- Käsi, jalka on kahleeton, Mut tahto on orjan tahto, Kun himo ylivallass' on.
5/12
TALVIPÄIVÄN PYSÄYS.
Aasian rannoilla hurmeisiin Pimeyden valtikka haudattiin, Upposi yö, Haudast' yön yli maailman Päivä on nostanut valtikan -- Maassa on alkanut valon jalotyö.
Kansa kun valkeuskansaa lie, Selvänä sille nyt siintää tie -- Auringon tie: Valon-ilo kuopaten kuolemaa, Elämätä kylvää ja nostattaa, Muotoja luopi ja elämään vie.
Auringon polkuja oivalla! -- Murheen mustasta mullasta, Kahleista sen, Vapauden lapsia puhkeaa, Elämänsä lakia ne noudattaa, Uskoen, toivoen, laajentuen.
Ruhtinas aurinko säätää näin: Kasva sun elämäsi latvaan päin, Juurista maa! Laiksesi oikea itses tee, Kansalais-ihminen niin ylenee, Elämän valkeus valtianaan.
Kasvusi nousua kiiruhda, Ennenkuin päiväs on vaihtuva, Palajava yö! Ennenkuin aurinko vuorossaan Verisenä luotasi raastetaan, Epätoivo huutaa ja raskas on työ.
Kasvusi nousua kiiruhda, Taas valohetkesi lyö!
Pain. 23/12
HERRA MEITÄ VARJELE!
Kynttilät Pilkkivät Taivahalla Korkealla -- Taivaan tähtikynttilät.
Valkeat Loistivat Alahalla Maailmalla: Maamme kotivalkeat.
Varkaat ja Rosvotpa Kuun ja tähdet tervata Tahtoivat -- ei ylttyneet. Siit' on julmat suuttuneet.
Ilkeät Päättivät Valot maan Sammumaan: -- Nyt se kestää kehno työ Joka yö, joka yö.
Nouse jo, Aurinko, Varjele Kotimme, Herra meitä varjele!
LESKI.
Hän miehensä kanss' aina pahast' eli, Ei rakastanut, sen kuin tukisteli. Mies raukka siitä kuihtui kuihtumistaan, Pää paljahaksi kävi haivenistaan.
Niin suri mies, ett' otti kuollaksensa Ja vaimovallan jätti talollensa. Se tapaus kun paikkueella kuultiin, Niin leskeä nyt onnelliseks luultiin.
Ei aikaakaan, niin miehen haudan päällä Kukoisti mit' on kukkasia täällä. Ne vaimo armas istutti ja sääsi, Hyvillään ehkä, miehestään kun pääsi.
Niin uskottiin. Mut joka sunnuntaina Muut kirkkohon käy, haudalle hän aina. Siell' itkee nyyhkyttää hän polvisillaan, On kalpea kuin hanki puhtaimmillaan.
Hän katuu entist' ilkeyttään siellä. Niin tietää toiset säälivällä miellä. Mut toiset tuumii: itkee pahempata: Kun ei voi löytää tukisteltavata.
UHRI.
Niin hoikka hän oli varreltaan Ja hento kuin oljenkorsi, Ett' elämä häntä painosti Ja vastoinkäymiset sorsi.
Muut mitä kantoivat hilpeään, Se tuskia hälle tuotti Ja tunto soimasi yhtenään, Vaikk' aina hän Luojaan luotti.
Oli torpanpoika hän syntyjään, Ei hennoksi häntä luultu, Vaan kourin karkein kohdeltiin, Ei valitusvirttään kuultu.
Ei sotinut vastoin yhtäkään, Muut mustasi häntä ja tuhri. Kuin karitsa kärsi tuskiaan, Tämä nälkäseutujen uhri.
KOTIPÄÄSKYN KAIPAUS.
Kaiken yötäkin pääsky laulaa Suomen räystähän alla: Missä viivytte, Eero poika, Pikku Paavo ja Ella?
Kauas, kauas te purjehditte Meren valtavan taaksi; Läpi myrskyjen teitä kantoi Suuri maailman haaksi.
Siellä maailman markkinoilla Eikö lintuja lennä, Joilta siipiä lainaisitte Isänmaahanne mennä?
Täällä paljon on perkaamista, Paljon kesken on töitä, Käsin tehtävin raataaksenne Puhki päiviä, öitä.
Ameriikasta ahkeruutta Tuokaa korkea taakka, Luja tahto ja taitavuutta Kotikonnulle saakka!
Vapauttakin, vapautta, Jota rintamme soittaa -- Senpä kullan me kotimaalle Omaks aiomme voittaa.
Sitte dollarin suuruisiksi Suomen markatkin muuttuis, Eikä onnemme kultatähkää Näiltä rannoilta puuttuis.
Sydämenne, oi sydämenne Isänmaallenne tuokaa! Uutta toivoa, rohkeutta Suomen lähteistä juokaa!
Täällä pääskynne pieni laulaa Kotiräystäänne alta: Riennä henkesi hettehille, Nosta nuoruuden valta!
SOTAMIES.
Hän kotiin saapui, sotamies, Ja haavoitettuna. Ja sodan kauhuja hän ties, -- Ties paljon kertoa.
Hän kertoi, kuinka luokoa Löi sodan viikatteet Ja urhot vuoti hurmetta Kuin viinin rypäleet.
Ja joukot kuinka talloivat Maan viljapeltoja Ja kansat lyötiin -- kaupungit On maassa tuhkana.
Siell' äidit, lapset parkuivat Ja saastui puhtaus. Mut urhon maine maalle jäi -- Niin päättyi kertomus.
Sen kansa kuuli kauhuissaan, Jäi vaimot voihkaamaan: "Oi, milloin vaipuu vainoojat Ja vimma sammuukaan!"
Taas sotamies hän jatkaa: "Ei! Oi, kiitos Jumalan! Me voitimme, muut surma vei, Maa kärsi vierahan!
Ja keskellenne hoiti mun Naiskätten laupeus. Siis, ystävät, nyt riemuhun, Pois voiton vaikerrus!"
Niin kansa kiihtyi intoihin, Pois läksi järkevyys. Toi riemu maljat seurahan, Vaan väistyi ihmisyys.
MYRSKY JA KOTIVÄKI.
On taivas pilvessä ja sataa -- Sen mummo eilen jo ennusti, Kun selkää särki ja kolotti -- Nyt lieden luona puuropataa Hän hoitaa -- mieli maassa mataa.
Sit' aavisti myös vanha vaari, Kun kiljui nuorille "joutua" Ja riiheen riennätti viljoja. Nyt käyränä kuin sillan kaari Hän ulkotöissä ui kun saari.
Kun tahtoo, niin ei ilma haittaa. Mut Ulla Riepu se rentona On sairasvuoteella hentona; Pien' Anni pöytään puuron laittaa Ja Ullakin syö, koska maittaa.
Vaan vasta nainut nuori pari On tuskin huomannut sadesään: Se kahden hyöri kuin leikillään. Kun tunne lämmin, tahto vari Loi liiton -- väistyi vastakari.
Mut Antti, vanha poika kurja. Hän, irti päästäen julman kyyn, Nyt lykkää naisille kaiken syyn Siit', ett' on maailma näin nurja Ja myrsky täällä riehuu hurja.
RUOTULAINEN.
"Kylmä kuin kristillinen rakkaus." _Suomalainen puheenparsi_.
"On nähty, kuinka Jumala Hänt' ankarasti tuomii, Kuristaa taudin kourilla Ja nälkävitsoin suomii. Pois hältä otti omaiset Ja ajalliset hellyydet.
Nyt Herran vihan virrassa Hän uipi -- ken vois auttaa? Ken hälle tohtii tarjota Nyt pelastuksen lauttaa? Kun tuon on tehnyt sallimus, On turha tässä vastustus!"
Niin lausuu hurskas Palturi Ja silmää ruotulaista. "Tuo uskoton", hän jatkavi, "Ei koske uskovaista." Vaan lapset raahaa raihnaisen Pois synkän pirtin soppehen.
Sen jälkeen hurskas linnassaan Niin menestyy kuin aina. Hän kirkon miesnä siunataan Ja murhe hänt' ei paina. Vaan seurakunnan parhaimmat Hänt' ihannellen huomaavat.
Mut verta itkee ruotilas Ja sydämess' on kanne. "Oi, Herra, onko lapsias Nuo nurjat vainoojamme?" Mut kirkonmies on rauhassaan -- On Herra hänen puolellaan.
JOUTUOS!
Oi, joutuos, joutuos joutsenlintu Mun orteni laulajaksi! Ei muit' ole lintuja linnassani, Sun kanssasi meitä on kaksi.
Liki liitele, laskeu oksalleni, Käsvarteni tarjoan sulle. Siin' istuhan! rintani rikkaudesta Minä laulan ja -- sinäkin mulle.
Minä köyhäkö? Kultia kaipaat multa! Sinut laulankin kullakseni. Ja kaivoksen helmiä kannan sulle, Kun annan mun oman sydämeni.
HEIKKO TUULI.
Matti matkusti murhemielin Kotirannasta maailmaan Eikä kertoa voinut kielin, Mitä tuskia tunsikaan.
Tunsi kaihoa, kaipausta, Ketä kaipasi, mainitsen: Tänä hetkenä silmä musta, Toiste lie sinisilmäinen.
Matti kaipasi kaikupohjaa. Joka sointuisi sydämeen. Usein kohdalle tiensä ohjaa, Mutta eksyy mies uudelleen.
Matti! tuulesi lienee heikko, Ei vie venhettä valkamaan. Toisin touhusi Risto veikko -- Sill' on Saara nyt polvellaan.
LUONNON YÖ.
On luonnon yö kuin pääskynen, Se siisti, puhdas lintunen: Se missä laskee siipensä, On siellä rauhaa, lempeä, Kuin metsän pirtissä.
Tuo mulle yö, älä myrskyä Sun siivissäsi lennätä -- Yö jälkeen raskaan päivätyön! -- Oi, toisit onnellisen yön, Kuin alla tähtivyön!
Oi, pääsky mustasiipinen, Sun rintasi on valkoinen: Kun siipes lentoon laukeaa, Niin kirkas aamu aukeaa Ja laulusta soi maa.
KARPALE.
Minä olen karpale -- tunnette sen? Minua ei turmele pakkanen; Talvi ei surmaa, hukka ei syö, Petä ei pitkä pohjolan yö, Poskeni hohtaa, kevät kun lyö -- Minä olen voittaja hallojen.
Kirpeän karpalen -- tunnette sen, Suon veriruskean kyynelen. Voimia murheen mullasta juon, Virvotusjuomaa tuskille tuon, Lohtua loitsin kansalle suon -- Yllytän voittoihin hallojen.
SELIN.
Rakastat kaikkea oikeutta, Ihmisyyttä ja puhtautta -- Sittenkin ilkeät kielet ja huulet Maineesi maahan polkevan kuulet.
Olisitko enkeli -- niitä jos ois -- Parjauksilta et säilyä vois. Perkeleitä on maassa sen verran, Että ne tahrivat taivaankin Herran.
-- Kuinka siis kuljen, kuinka ma elän? -- Tuntosi mukaan, kuntosi mukaan, Kääntäen parjaushulluille selän -- Paremmin ei voisi elää kukaan.
KAIKKIALLA.
Taivas tuolla näyttää maahan laskevan, Kerran tuonkin kohdan varmaan saavutan.
Saavun sinne, siellä taivas loitolla. Matkast' ei se kiellä, tie on tarjona.
Jatkan, jatkan matkaa -- suurta nähdä saan! Taivas unhottuupi kauneudessa maan.
Taivas, joka näyttää loitos laskevan, Kaikkialla maassa sen nyt saavutan.
VUOSI 1905.
PÄIVÄN SÄDE.
Kun päivä syksyin paistaa ikkunaan, Se mieleheni nostaa kukkiaan. Mut talvi tallaa, hanki hyytää ne, Jääkaihi kylmä kasvaa kohdalle. Ja sydämeni herkkä lintunen Se päänsä siipeen painaa vaieten, Se tuntee talveaan Ja lakkaa laulustaan.
Mut impi silloin astuu huoneesen, Se ruusuposki, helmisilmäinen. Hän, hellä, puhdas, kevätsormillaan Lyö sydämeni kielet sointumaan. Niin elämäni virran rantamat Taas kevättänsä mulle versovat, Maa antaa kukkiaan Ja linnut laulujaan.
12/1
PÄIVÄN IMPI.
Impi astui tupaseeni, Tähtisilmä ruusunen: Päivä paistoi sydämeeni, Nosti sinne kukkasen. Mikä lie se kukkiaan, Sydämeeni juurtuu vaan.
Kukka kasvaa versovasti, Sit' ei surmi pakkanen. Nousee kaunis kattoon asti, Lintu istuu lehdellen. Sielt' on sitten helkkyneet Laulun helmikyyneleet.
Kevät, hallitsekin siellä Elämäni lähdettä. Valtikkaa en sulta kiellä, Sulta päivän immeltä. Sinun käsistäsi nään Kukat käyvän hedelmään.
14/1
UUSI KEVÄT.
Hauta se oli minun elämäni, Yksin, aukea, kaiuton. Nähnyt ei kenkään kyyneltäni -- Näkihän silmäys auringon!
Näkihän metsäkin ouruvettä, Kuinka se talvea huuhtoi pois. Sydäntä kyynele huuhtoi, että Palata sinne taas nuoruus vois.
Hautaholvini alhoon astui Kevät-yö impenä nuorena: Silmäni kyyneleistä kastui, Riemujen aamukasteesta.
Kukkia immen on poskipäissä, Toivoa silmistä säihkyää. Minäkin uutena, niinkuin häissä, Taas alan kannelta helkyttää.
Hiirenkorvall' on koivun lehti Uuden elämäni tarhassa; Vuokko ja ruusu jo aueta ehti, -- Nurmi on nuorta ja puhdasta.
29/1
KUN JÄLLEEN NÄIN.
Siit' asti kuin sun jälleen näin, Voin kiitää korkeuksiin päin: Voin unta nähdä puhdasta, Kuink' uudistuu tää maailma Niin että taivaan vertainen On sydän täällä ihmisen, Kuin järven rinta tyynellä Maan kuvastaa ja tähtiä. -- Sun kuvas kirkkain tähdist' on Ja sill' on tenho auringon: Jään vaihettaa se kukkaseen. Yön päivään, syksyn keväimeen. Ja mik' on vielä suurempaa: Se puhdistaa ja kirkastaa Niin että sydämeni suo On kirkas lähde, helmivuo, Jok' yltä vuoren juostessaan Voi rannat soittaa kukkimaan. Sen jokaisessa helmessä Sun kuvas päilyy tähtenä. Oi, sinuss' uskon maailmaan Ja aurinkohon nousevaan!
25/1
MAANPAOSTA PALAAVILLE.
Tuskaa tuntomme kerran soi katkeraan, Kun tyly ilkeys kaahasi ruoskallaan Veljemme syyttömät synnyinmaastansa pois.
Kyynelhelmistä kuumista seppeleen Jäisen talvi loi heidän kulmilleen. Maansa jättivät -- routa mieltämme söi.
Kurjan maanpaon tuskia kärsien, Näkivät koittoa taas kevätpäivyen: Kotimaa viittasi: tulkaa töillenne taas!
Tulkaa, sorretut, maan oman rannoillen, Roudan alta on nouseva kukkanen. Vapautta järvemme vaativat -- ihminen myös.
Suomeen saapuivat veljemme rakkaineen: Rannat raikuvat riemuja sydämeen. Maast' ilokyynelin jäät sulatamme pois, pois.
Nurmen kukkaset vastaanne tuoksuaa. Kansan rinnasta lauluja laikahtaa: Kaunis on kärsiä uhrina syntymämaan.
Kaunis on taistella puolesta oikean. Kaunis on kantaa seppeltä voittajan, Voiton kukka kun ihmis-arvoinen on.
Yöllekö kostaisi päivä, yön voittaja? Pimeyden tappio elämän on kunnia. Hedelmä maallemme seppel on uhraustyön.
Yön on voittaja aamun purppura, Vapaus on orjuuden voittajan rinnassa, Auringon ilmassa hän kevätleivona soi.
Pois nyt katkera mieli, se usva yön, Vapauden aamun alta ja tieltä työn! Kunnian töillä me voitamme arvon ja maan.
Pain. 17/4
KOTILAMPPU.
-- "Miksi kynttilöitä, lamppuja, Miksi vielä sähkövaloja?" Kysyi poika. Äiti vastasi: "Mitä hourit? Missä silmäsi? Etkö iltavirttäs laulellut?
Onhan aurinko jo sammunut, Kuu levolla, tähdet peitossaan, Jo tulossa -- etkö ymmärrä, Ettei riitä yksin kynttilä? -- Lamput, sähkölyhdyt tarvitaan."
--"Äiti, äiti! Heikot silmäs on, Lamppuja kun vaadit kattohon, Uuden lampun, vanhan varreltaan, Olen toimittanut loistamaan, Sähkölampun -- maatkoon kuutamo! -- Sydämeni kotiaurinko Tyttöni on -- eikö valaise? -- Hänessä on kyllin minulle."
Pain. 31/5
LUONNONMAASSA.
Kevät on Luonnonmaassa, Käki jo kukkuaa, Rastas laulaa haassa, Ruusuja puhkeaa. Vahva tuoksu metsän täyttää, Lupaavalta luonto näyttää. -- Minä vaan Anniani kaipaan.
Saalista aalto antaa, Kultia laine luo; Peltokin viljaa kantaa, Satoa työmme tuo. Pesiänsä linnut täyttää, Lupaavalta luonto näyttää. -- Minä vaan Anniani kaipaan.
Suojakin honkapuinen Kangasta kaunistaa, Lattia elfenluinen Askelta kaihoaa. Täyttynee kun kerran kaiho, Kaksin kasvaa työstä laiho. -- Minä vaan Anniani kaipaan.
Pain. 9/9
VALTALAULU.
Turun laulujuhlassa 17 p. kesäkuuta.
I.
SOTAVALTA.
Rautamies merestä nousi, Ristirinta, pääkypärä, Vaskivarsi, miekkavöinen, Muoto murskea, kopea; Tuhat moistansa mukana Kilpirintaista urosta, Sotamieltä, rauhakieltä -- Turun rannalle tulivat.