Chapter 10

Niin pääsikin Ulla Riepu pois -- Kuukauden paikassa viihtyy. Sitten ei ryhtiä, rauhaa saa, Vaan kiehuu, kuohuu ja kiihtyy.

2/2

KAUHUTAUTI.

Koirat raivohon sairastuivat -- Sep' oli kamalata! Purivat eläintä, ihmistä monta, Ainakin liki sata.

Mutta kun ihmiset raivostuivat -- Houraantuivat mieleltään -- Purivat, tappoivat tuhansia Ihmisiä, veljiään,

Myrkyttivät jopa miljoonia Niinkuin ei peto tee yksikään. Raukat ne potevat onnettomasti, Tuskia kärsien kuoloon asti.

Milloin, oi parantuu tää raivo? Missä on Pasteurin lääkekaivo?

21/1

TARTTUVAN TAUDIN AJALLA.

Elegia.

Pakotusvoima julma ja mielivaltainen Maailman kulkuun tarttuu toisinaan. Raihnaisen maankin rinnan se kourii kuumeesen Ajaen vuoret tulta suitsemaan.

Kansatkin kuumesairaat saa houretuskia, Tarttuva kauhumyrkky valtaa saa. Rakkaus raivoon vaihtuu ja rauhan aatrasta Ärtyinen käärmekalpa puhkeaa.

Kansasta kansaan kulkee sen taudin myrkytys, Hallana hiipivät sen askeleet. Kauhistus sille kaunis on maa, sen järjestys, Riemuna heikon tuskat, kyyneleet.

Luonnonkin lait se hylkää, lait järki ihmisten, Hulluuden lait sit' yksin hurmaa vaan. Vieras on sille toivo jalojen sydänten -- Himoko voisi kuulla tuntoaan!

Missä, oi, luonnon herra, on luontos viljelys? Odotustuskiin kuolee oikeus. Jumala, missä liikkuu sun tahtos hengitys? Haudasta milloin nouset, rakkaus?

Taivaasen täält' et jouda maan päältä astumaan. Etnojen rinnat laita leppymään. Sankarit kansoista tee suokylmää perkaamaan -- Mielemme puhdista tok' ensistään!

31/1

VIEL' ONKO KEN JÄRJESSÄÄN?

Kun juhannus lunta tuopi Ja halloja heinäkuu Ja tammikuu vettä vihmoo -- Jo luontokin hullaantuu.

Kun lapsina vanhoiks tullaan, Että sydämen voittaa pää, Mut vanhus on hurjan teillä -- Siin' onkohan mielevää?

Kun kiroaa äiti lastaan Ja lapsi lyö äitiään Ja es'valta kansaa puijaa -- Ken silloin on järjessään?

Jos eksyykin luonnonvoima, Se sokko ja tunnoton, Vaan missä on ihmisen järki, Hyvä tahtokin -- missä on?

8/2

OUTO.

Tuli matkustaja kerran kaupunkiin, Uus, outo -- siksi sille juhlittiin. Hän kuunteli muita lailla oppilaan, Mut ilmi toi tuskin mitään omiaan.

Hän miellytti -- se vasta kunnon mies! Ja oudosta vain hyvää kaikki ties. Hän kunniapöytiin vietiin vierahaks Ja viisaat etsivät häntä tuttavaks.

Toki matkustajan poltti aivoja Ja aatos kuuma kyti rinnassa: -- Hän, hillitön, päästi irti totuuden! Se lensikin läpi ihmissydänten!

Siit' asti vierasta ei suosittu. Hän kaupungist' on ulos laahattu. Ei anneta yötä -- joskus torppihin On rohkea sentään päässyt yöksikin.

Ja totuuden ken pääsi paikallen? -- Se juoru ilkeä on, valheinen. Se kyyn on kylväjä; häijy häväistys Sen jälkiä juokselee kuin ilkimys.

11/2

PIENI.

"Olen pieni, oi, liian pieni! Ketä puoltaa voisin tai vastustaa? Ovat pieniä polkuja tieni! --" Viheliäinen raukka näin ruikuttaa.

Olet pieni, halpa ja pieni, Et uskoa Daavidin tunnekaan; Sinä vaivainen tattisieni, Joka maailman jalkoihin tallataan.

Olet pienisieluinen raiska, Suurt' itseäs, kansaasi, hyljeksit, Oman onnesi onkija laiska, Joka maasi mainetta syljeksit.

Sin' et näe kuin itses aina, Omat hetkiset toivos ja nautintos; Sua maasi murheet ei paina -- Siin' on sun pienuutes, turmios.

Mene, kurja! -- Meillä on muuri: On turvamme kansain oikeus. Kun Jumala on pienissä suuri, On hänestä meidänkin rohkeus.

17/2

ERÄISSÄ HOPEAHÄISSÄ.

Hopea -- mikä on hopea? Loisto kylmä ja kopea. Lumen kiilto ja kimallus Talviauringon valossa. Vasta, kun kevät sulatti Lumen maasta, jään vesistä, Vuoti siunaus suvelle.

Kuuvaloa kalpeata On hopean kylmä hohto. Vasta, kun syleili kaksi Kaihomieltä kuuvalossa, Kuiskaten kodin suloa: -- Kuu kumotti aurinkona, Muuttui kullaksi hopea.

Mitä on hiuksien hopea, Vaikka vanhalla iällä? -- Pelkkä kuiva kuusen naava Talvikuutamon valossa. Vasta taistelun, tekojen Kunniallisten kulusta Hapset hohti kunniata, Pääkin arvossa yleni.

Onni kahden kaihomielen, Jotka kerran kuutamossa Sormet sormihin limitti! Osasitte oivalsitte Rakkautenne tulessa Tehdä kullaksi hopean.

Mikä on kulta? -- Ruokamulta, Johon rakkaus ripotti Aattehensa armahimmat, Että vilja versostuisi Kansan kasvavan varaksi.

Kansa -- siinä on sukunne, Siinä lapset, laaja perhe! Sitä kannattaa syleillä, Sille uhrata elämä, Siinä uudesti eläen.

24/2

TH. REININ

erotessa yliopiston sijaiskanslerin virasta.

Hän tammi muodoltaan on vakava Ja yhtä vankka oikeudessa. Ei suutaan soita, vaan kun lausahtaa, Niin kultaa lausuu paljon painavaa. Kun Miestä aattelen, niin innostun Ja kyyneleihin asti liikutun! On onnellinen kansa, joka ties, Ett' oma poika sill' on moinen mies; Viel' onnellisempi, jos seuraamaan Se valmis on tät' uskollisintaan.

Mit' olet meille, mitä tuleville, Ei kerrota nyt näille kuuleville. Se siemen, jota kylvit, viljoina Se nousee nousevissa polvissa. Ja taas, kun tässä maassa harhaus On selvinnyt, kun voittaa oikeus, Niin tahtos voittaa, nimes uudestaan, Kuin johtotähti, käypi paistamaan, Ja Suomen kansan kunniasta se Ei sammu yössäkään, ei himmene.

4/4

KESÄ ILMESTYY.

On aamu rauhaa hiljaista, Mut ilma vallan valkea: Lumi astuu maahan taivaasta Kuin impi villaverho. S'on kevät talvivaipassa, Sen läikkyy lämmin rinnasta Ja tuulelma sen huulilta Juo mettä niinkuin perho. -- Immyt valkeavaippainen Hiipii lehtohon rannallen.

Ei lunta -- vettä vihmoo nyt Ja ilman immet villityt Ne metsää haltioivat. Viu vau, viu vau! -- Ja halki taivaan, halki maan Nuor henki huokuu voimiaan, Sen luomislaulut soivat. Viu, vau, viu vau!

Nuor aalto rantaa rakastaa Ja roudan rinta halkeaa, Maan voima uhkuaapi, Touhinalla kiihkosalla. Näin luonto syntyy uudestaan, Käy helmimään ja kukkimaan, Suur usko silmät saapi, Toivoellen, ennustellen.

* * *

On hiljaista, taas hiljaista, Ei lunta näy nyt oksilla, Vaan taivaan helmihohtoa Ja kaikuu linnun soitto. Jo kevät talvivaipastaan On paljastunut vellomaan. -- Kas kirkkaassa veen kalvossa Jo päilyy päivän voitto! Immyt vihreävaippainen Nousee kylvystä aaltojen.

16/4

ENEMPI TILAA.

Te hourujen huoneita laittakaa Ja vankilat vahvanmoiset! Jo joukkoja jyskii portilla Ja matkalla riehuu toiset.

Kun irti on valtio saumoistaan, Lainvanteita päämies katkoo, Niin kansakin hulluna, raivossaan Jalot, oikeat ohjeet ratkoo.

Siis rohtoa kansalle keitellään, Unirohto -- sitten rauta: Jos viina ei tuutisi viihtymään, Niin eiköhän kahleet auta!

He juovat ja naivatkin lohdukseen -- Mitä muut' olis harrastusta! -- Mut onnetta riutuvat matkalleen Ja sammuvat -- yö on musta.

Tää vaivaiskoppihin korjataan, Tuo puetaan valtion rautaan, Nuo hourujen huoneessa ruokitaan, Muut kirkkomme siunaa hautaan.

Vaan valtioviisaus nostaa pään, Ylös kiiveten korkealle, Ja sieltä se näyttää nyrkkiään Tuolle joukolle kirkuvalle.

22/4

KANSALAISMARSSI.

Väkivalta pois maasta ja turma! Alas veljien vaino ja surma! Pois miekkavalta, sana soimaan! Valo, oikeus, vapaus voimaan! Pois ilkeä sorto ja itsekkyys, Ruma, kunniaton, loka, kuona se on, Jota hävetä saa Koko kansa ja maa. Suur ihmisyys, suur ihmisyys, Kas siinä kansojen kestävyys!

Alas ryömijä, kerjäläishoukko! Ylös työmiehet, kunnian joukko! Pajat aukaiskaamme, paljat soimaan! Kansan arvo ja ansio voimaan! Pois tyhmyys, kunnoton typeryys! Käsi taitamaton Pula ainainen on, Siitä kärsiä saa Koko kansa ja maa. Suur ihmisyys, suur ihmisyys Kas siinä kansojen kestävyys.

Vihamiehemme, luottaen rautaan, Pani oikeuskirjamme hautaan. Meiss' eläköön, -- oi Jumal' auta! -- Laki voimallisempi kuin rauta! Tulihehkuinen, työjalo henkevyys! Käy soihdulla ties, Tee työsi kuin mies, On väistyvä yö Ja voittava työ. Suur ihmisyys, suur ihmisyys, Kas siinä kansojen kestävyys.

Ole suomalais-ihminen aina, Oma leimasi töihisi paina, Jalo, puhdas, kirkas -- sehän voittaa, Kevät luontomme toivoa soittaa. Vala uusihin muotoihin entisyys! Sinä päivin ja öin Lain johtoisin töin Ies päältäsi luo, Uus aika taas tuo! Suur ihmisyys, suur ihmisyys, Kas siinä kansojen kestävyys.

Alas rosvojen urkkijavalta! Ylös nousemme sorronkin alta. Meit' uhkaa vaino! -- omatunto! Kun valvonet, kestäähän kunto. Tuhat tuskaakin ennenkuin kelmiys. Mikä kehnoa on, Pois lohjetkohon. Mikä tervettä jää, Sen pystyssä pää. Suur ihmisyys, suur ihmisyys, Kas siinä kansojen kestävyys.

Mekö loisimme valtion karjan, Mekö teuras-valmihin sarjan? Me työmieskansa! Työmme juuri Maan onnen on ponsi ja muuri. Pois rauhamme sorto ja lemmettyys! Miss' oikeus on Pyhä, lahjomaton, Se Suomen on maa, Se työn kotimaa. Siell' ihmisyys, suur ihmisyys On kansan voima ja kestävyys.

28/4

VAPAUDESTA.

Amerikan Suomi-opiston kesäjuhlaan 1903.

Vaikk' olisit vapaa kuin taivaan lintu, Kuin indiaanikin metsissään, Mut tiedotonna jos tietäs kuljet, Niin eksyt, harhailet yhtenään.

Vaikk' olisit vapaa kuin pohjatuuli, Kuin halla hävitysretkillään, Mut hyvää tahtoa vailla vaellat -- Et parempi rosvoa ensinkään.

Vaikk' olisit vapaa kuin pimeys maassa, Jot' yö ja jäätikkö valloittaa, Niin vailla lämmintä, valkeutta, Elämäsi vaan olis kuolemaa.

Ja vapautesi vaikk' olis suuri Kuin meren oikkusten aaltojen, Niin elämän aatetta suurta vailla Sin' olisit mieletön lastunen.

Mut vaikka raskaissa kahleiss' oisit, Kun totuuden tiedät ja oikein teet, Niin lohdutusta ja voimaa tunnet, Vaikk' uhkaa aallot ja pauanteet!

Oi vapaus kaunis ja vapaus suuri! Sun hyvä tahto vain ansaitsee; Sun ansaitseepi, ken oikeudesta Ja ihmisarvosta taistelee.

ONNETON HEIKKOUS.

Olit rauha lempeä luonnoltasi, Kuin Vuoksen niskakin uomassaan, Mutt' edistykselle taistovalmis, Kuin koski kuohuva matkallaan.

Kuin pilvi, täynnänsä salamoita, On tyyni, kunnes se laukeaa, Niin vapausrientoinen, myrskyrinta Sin' olit, halveksit kuolemaa.

Sun toimentult' oli rinnassasi Ja voimauksien valkeaa, Vaan miksi käänsit sen vastahasi, Oi miks'et etsinyt sortajaa!

Ei, -- hätälaukaus sulta pääsi, Kuin etuvartijan varoitus: Sun uskos kansasi kuntoon horjui, Kuin Caton -- -- onneton heikkous!

11/6

VALKORUUSU.

Ruusu valkea, puhdas ruusu, Kosken pienen partahalla, Kevään varhaisen vieno kukka, Sinua muistelen maailmalla.

Ihmisrinnalle mik' on kallis, Kaiken parhaani sulle soisin. Mut on kallihin puhdas ruusu -- Mitä sulle siis antaa voisin?

21/6

KAARLO BERGBOM 60-VUOTIAANA.

Proloogi juhlanäytännössä 2 p. lokakuuta.

Suomi havahti; ja nuorukainen Unenhärmän silmästänsä hieroi. Päänsä nosti, katse kauas lensi, Kevätkirkkaudessa kiiri silmä, Sydän syvän hurmauksen tunsi, Elämä tempasi kuin tenhovirta, Luonto hurmasi kuin luomiskuume, Toimipyörre, huima touhukoski Valtasi valitun nuorukaisen. Ihmetyksin itsensä hän tunsi, Ajan aallokossa telmehtivän, Sydämessä suuret intokiihkot, Levottomat luomisliekit päässä, Taikasauvana kädessä taide, Kun etehen kansansa hän astui. -- Suomen kansa odotti kuin lapsi Ensi joulua tai juhannusta.

Elämä on laaja, luonto suuri, Meri rannaton on kaikkisuus. Mutta urhopa elämän merta Tunsi leikeltyinä leikkaleiksi, Tunsi toimitaiteen siivekkään.

Taide, innostuksen taikalintu, Kehyksihin kutsui maailmoita, Elämän kirjokangasta avasi, Osatöihin otti luonnonpiirit, Kutsui kuin elämän päämies itse Elämäst' esille annoksia,

Pienoispiirihin lumosi suurta, Ehjän, täyden toimimaailman, Jossa itseänsä ihmisluokat Kaikki peittymättä peilasteli.

Silloin hurmattuna huusi kansa, Niinkuin huutaa joukko, joka linnan Valtavuorelta on valloittanut -- Suomen kansan vastaisuuden turva, Suomenkielen linna valloitettiin. Kansain helmivirta väylän löysi Suomen kansan hengen sisäjärveen. Taidekin löys' itsellensä kansan.

Missä urho? Tuokaa kansan nähdä, Kuka voittaja on valtavuoren! -- Tunnetaanhan ukko kuuruniska, Sielusilmäinen ja hehkuposki, Kerä liikkuva ja liekkiväinen, Näkymätön, joka kaikki näyttää. --

Hän se kaiken nuoruutensa palon Suunnannut on Suomen näyttämölle. Miehen tahdon, kunnon, tiedonvalon Uhrannut on Suomen näyttämölle. Kiskonut on tälle ainoalleen Roponsa, rauhansa ja sydämensä. Miksi? -- Että nostais elämätä, Suomen kansan henkielämätä, Itseluovaks', elinvoimaiseksi, Uutta uhkuvaksi kasvannaksi, Kotiorsien kukittajaksi, Helmenhohtajaksi maailmalle!

Siksi sauvaansa on heilutellut, Kutsunut on Suomen kunnioita, Sananmiestä, laulunsankaria, Valon kankahalle kiehtojoita, Talttamiehiä ja takojoita, Soiton suorijoita, tanssijoita -- Ennen muita toimitaiteen henget, Tenhomiehet, tenhottaret naiset, Kaikki kansa, leirit laajimmatkin, Kaarlo Bergbomin tulesta syttyi Yhteistyöhön, temppelin tekohon, Jonka huippu hiipoo korkeutta: Suomen kansan kuolemattomuutta.

EKSYTTÄJILLE.

Ennen meillä miehet tohti Käydä vihollista kohti; Avomielin, avosuulla Antoivat sen totta kuulla.

Tuli vastaan mitä mahtoi, Miehestä mies käydä tahtoi. Harva suoraa miestä moitti, Joka oikeutta soitti.

Jos ken moitti -- mies sen kuuli. "Syytön moite" -- sen vei tuuli. Mutta miehen arvo, mahti Oli oikeuden vahti. --

Nyt on jäniksiä miehet, Niinkuin kääpiöt, niin pienet: Nääkin taitaa käyttää kieltä, Mutta halpaa orjamieltä.

Nuoleksivat kielellänsä Jalkaa herran, käskijänsä, Potkijansa, polkijansa. -- Sellainen nyt altis kansa!

Sala-ampujoit' on toiset, Veljenmyöjät, kurjat loiset. Joku mustetolpon takaa Tähtää veljeään ja -- makaa.

Siinä meidän sankarsarja, Sortajalle altis karja. Maailma, oi nähkös näitä Synkän vallan syöttiläitä!

Totuus, oikeus heill' on suussa Kukkuessa leipäpuussa: -- Totuuden he vatsaan syövät, Vääryydelle työnsä myövät.

Eksyttäjät, tehkää luku! Huutaa kerran uusi suku. Täynnä tuskaa, häpeätä Muistelee se aikaa tätä.

Ja jos kansa hukkuu teihin, Eksyy teidän askeleihin, Kiroaa se kiukussansa Perintöään, kahlettansa.

Uusi polvi, anteeks anna, Kehnot kilvet hautaan kanna! Olkoon oman rintas usko Sulle toivon aamurusko!

29/10

MINNE?

Väki rauhaton kodin jättää. Äiti vanhus on ihmeissään. Ja hän nurkassa nuorimmaltaan Käypi uusia tietämään.

-- Kysy, poikani, veljeltäsi, Mille maille hän matkustaa? -- Amerikkahan kullat kutsui, Siell' on dollarin kotimaa.

-- Kysy nuorelta siskoltasi, Miksi vaatteensa kokoaa? -- Ruotsin rikkahat häntä hempii, Tanska pestiä tarjoaa.

-- Kenen seuroja serkkus etsii, Ne kun jättivät kotimaan? -- Ehkä Islanti -- kaikki rannat Meille laskevat verkkojaan.

-- Mille ilmoille itse eksyt, Minne poikani vietellään? -- Siperiassa on vielä väljää, Minä vierinen Venäjään.

-- Kotimaatasi kuka kyntää? -- Mielivalta sen viljelee. -- Kuka vanhempas täällä vaalii? -- Hauta heikkoja korjannee.

-- Jätät maasiko vierahalle? Kansas tuulihin kylvetään! Sitte kehdosta orja nousee Isäin peltoja kyntämään.

-- Orja nouseeko! -- Sit' en sallis! -- Siunaa, äitini, lapsias, Että maamme ois meille kallis, Kansa vapaa ja kunnokas!

4-5/11

LUOJAN LINNULLE.

Miks' ei rintani anna rauhaa? Polttaa päivin ja polttaa öin. Luojan lintu, oi, missä lennät? Riennä luokseni hyvin töin!

Sydän riistä mun rinnastani, Että hetkenkin hoivaa saan; Luojan lääkitä vie se sinne, Miss' ei haavoita kiihkot maan!

Luojan kämmenen päälle laske Sydän parkani uutumaan, Luojan puhtaaksi puserrella -- Sitten mulle tuo uudestaan.

Minä vuoksena voimallisna Sitten kansani kirkastan, Suomen Indus- ja Oxusvirrat Johdan korpihin maailman.

Luojan lintu, oi, missä viivyt? Sydän kärsivä kanna pois, Että voimien lähtehestä Ikiterveyden se jois!

15/11

ODOTTAESSA.

Suur kaikkisuus! Sun käskyäs noutaa vanhus kuu, Kun väistyy se pois tai palautuu, Sua palvellessaan. Sua auringon tahto tottelee, Kun pimenee se tai valkenee, Sua seuratessaan.

Suur kaikkisuus! Sinä tähtiä käsket leiristään Ja ne lähtevät noutain mielellään Sun ymmärrystäs. Kun soihtuja ihmismaailmaan Sinä syttelet, käyvät ne matkoillaan Sun järjestystäs.

Suur kaikkisuus! Sua elämä tottelee ja työ. Sun tahdissasi ajan suonet lyö Ja aalto hakkaa. Sun tahdostasi lumi valtaa maan; Kun lämmintä lainaat uudestaan, Niin talvi lakkaa.

Suur kaikkisuus! Nyt pimeätä on ja odotetaan; Tuo valkeusmiehesi päälle maan, Sen auringoksi! Moni sydän on synkkä ja eksynyt, Tuo kynttiläkruunusi edes nyt Yövartioksi!

Suur kaikkisuus! Sinä ihmisen kunkin aikanaan Myös heität rannalle oudon maan, -- Hän sammuu täällä. Sinä kansamme joulupuuksi tee, Jok' itse on kirkas ja valaisee Myös muut maan päällä!

Suur kaikkisuus! Me odotamme sulta suurempaa, Joka maamme ja kansan kirkastaa Ja liekkiin luopi. Se suur on takana talven, yön Ja takana raskaan päivätyön -- Suur voiton tuopi.

Suur valon vallan kaikkisuus, Luo meille uhrisydän uus! -- Se voiman suopi.

11/12

MYRSKY HULLUJEN HUONEESSA.

Eilen ilma viihtyi rauhassa, Vähentyi holhoushuolet. Monta viisasta sanaa lausuivat Hullut ja mielipuolet. Toivottiin parempaa.

Mutta yölläpä jo vaihtui sää -- Myrsky lentäen pauhaa Eikä hullujen huonekunnassa Tunneta viisaan rauhaa, Levoton pelko vaan!

Tuonpa aivot myrsky herpaisee: Hän on neuvoton, myöntää, Kuinka holhoja tehdä tahtookin; Aivotyön itse hän työntää Luotansa, loikoen.

Tuon taas aivot myrsky kiihottaa! -- Hurja hän riehuu ja liehuu, Itse yltyen, muihin hyökäten, Tuskissa kuumeen kiehuu, Myrskyten myrskyssä.

Suurin hulluus kohtaa holhojan: Sairaita tyrmiin sulkee, Jäänä kylmänä kuulee huutoja, -- Julminta tehdä julkee Hullujen päämies tää.

Taivas pilvess', usva aivoissa, Mielissä myrsky pauhaa. Taivas, seesty jo, päivä paljastu, Lahjoita, luonto, rauhaa Hulluuden kurjuuteen!

Luonto sairastaa kuin ihmiset, Luonnon taudit on meidän. Missä tahtomme, mielentarmomme? Teidän on voitto, teidän Vallassa myrskyt myös!

SUUTTUNUT.

Hän oli suuttunut, miel' oli paha, Kielikin pureva kuin vesisaha, Ketä tuli vastaan, leikkasi niitä, Mut oli muutamat kovaa kuin piitä: Purasivat vastaan, särkivät kielen, Verille rikkoivat vihaisen mielen.

Miel'paha laajeni, taajeni, suurtui, Pitkäksi aikaa joukkohon juurtui. Suuttunut tuskansa tulvia suri: Miks oli hillitön, ensiksi puri? Elinilo karkasi -- minne? ei tietty, Vaikka jo kauan on neuvoja pietty.

HE JA ME.

Taas ratsuja villejä kengitetään Sun nuoria viljojas polkemaan, Ja vainonvoimia yllytetään Sun kirkkosi, koulusi kaadantaan. Sinä lempeä, lauhkea suomalainen Vain kynnät ja kylvät ja kirkkoa käyt, Kuin ystävä sortajallesi näyt, Kuin laps' olet luottava, uskovainen.

Sun yhteis-onnesi pohjalta jo Pois paasia, parsia riistellään, Lain turva, sun kattosi mainio, Se kelvottomaksi nyt kiistetään. Sinä lempeä, laupias suomalainen Näet untasi, nukkuen rauhassa yöt Ja tyynesti toimitat päiväsi työt, Olet ihmisten oikeutt' uskovainen.

Sun kielesi, joka sun sieluas soi Ja jok' on sun elämäs hengitys, Sen vieras suustasi kiskoa voi -- Sitä räiskyy ratsujen kengitys! Sinä huoleton, rauhainen suomalainen Vain nauttien lauloit, leikit ja joit Ja huomispäivälle velkoja toit, Kuin lammaslaum' olit hajanainen.

Kun luonasi Kaakkolan kartanomies Käy perintö-onneas arpomaan, Sinä neuloista kiistelet, veljesi ies Ja oikeus -- niitä et huomaakaan. Sinä lohdutat itseäs Euroopalla, Mut rakkaus sulla on tunnetta vaan, Teon mieheksi milloin kasvanetkaan, Kun keskoista työmme on kaikkialla?

He meidän keskellä keksivät kyyn, Sen auttavat uusia poikimaan; Me toistamme syytämme, vaan oman syyn -- Sen milloin riennämme korjaamaan? Meit' auta ei maailman valtain kunto, Jos lahkot kansamme juuria syö: Meit' auttaa veljekäs toimi ja työ, Jalouhrinen, voimakas yhteistunto.

LASTU ULAPALLA.

Lastulla orava laskee Salmen selkää. Siipipurjein lintu liitää Eikä pelkää. Ihminenkö raukka rannalla Kuihtuis' orjana?

Suuri lastu kaarilaita Eikö kantais? -- Sen kun sukkulaksi laittais, Siivet antais -- -- -- Eikö halki ulapan se veis, Kun sit' ohjaeleis?

Kaksi nuorta lastun laittaa Sukkulaksi; Työntävät sen lainehille Kulkijaksi; Uskaltavat sillä avaraan, Outoon maailmaan.

Kahta nuorta aalto kantaa, Hyppii hyrsky, Ei näy ystävää, ei rantaa, Soittaa myrsky. Venheväki käyttää voimiaan, Mitä tulkoonkaan.

Tuntevat ne tuulta, tuskaa Nuoret kaksi. Venhe vuotaa, laidat ruskaa. -- Auttajaksi Rakkaus on mahti tenhokas, Käytä voimias!

Lastulla orava laskee Salmen selkää. Siipipurjein lintu liitää Eikä pelkää. Ihminenkö raukka rannalla Kuihtuis' orjana?

RASKAS SYKSY.

Syysmyrsky löi lehdet puista Ja kukkaset maahan kaas; Vei elämält' ihanan kruunun -- Mutta palajaa kukka taas.

Yöhallat ja kaakon kylmät Ne talvensi meidän maan, Ja kotipihan pääskyset poistui -- Ne palajavat aikanaan.

Suur kurkien parvi kertyi Yli kaupungin kirkumaan. Ne pakenevat, neuvoen toistaan, Vaan palajavat aikanaan.

Koko maatani myrsky riisti, Vei viattomat lapsetkin, Vei taimissa vastaisen viljan. -- Heissä toivoa rakastin.

Syys julmuri! Kansani lapset Noin kylvätkö maailmaan? Tai auringon kanssako kerran Ne maahansa kutsutaan?

SVEITSIN RHEINILLÄ.

Sinä Rheinin rannan viinirinta impi, Terve kuin äidiksi syntynyt; Sinä toimentyttö, voimakas kuin Rheinvuo, Vapaa kuin Rheinfall kahleeton. Sinä tohdit nostaa pääsi korkealle, Viehätyslaulujas kuunnellaan; Europan kansoja sun vapautes hurmaa, Sorretut onneas kaipaavat. Kaipaavat kuin alppivuoren raikast' ilmaa, Terveinä paitansa nostaakseen: Rinnalleni riennä, suori, tyttö, Suomeen Vapauden lapsia synnyttämään!

NUORELLE VELJYELLE.

Oi, veli autuas nuor, joka varhain saavutit vaimon! Elämän viisaus suur sun sydämessäsi lie. Viisain päin moni poikana hassuelee alas hautaan, Eik' ole päällä tän maan oppinut onneas sun. Tien jalon viittoo hän, joka noutaa tuntonsa ääntä, Jollei viitottu vaan ollut jo ennen sun ties.

KERRAN.

Jo kerran päätin, en vannonut: Vast'edes lemmest' en laula; Vaan sydän parka on järjellen Ain' ollut ansa ja paula.

Jos sydän vait' olis tuskissaan, Jos onnen ääneti kantais, Ei kannel laulajan kajahtais, Ei kielet sointuja antais.

Jos kerran rakkaus kuoltuaan Ei haudastaan kohoaisi, Sen kanssa kuolisi laulukin, Ei kannelkaan kajahtaisi.

Vaan lemmen haudalla tuskat soi; Kun lempi kuoleman voittaa, Taas kannel riemua kaiuttaa Ja onnen aurinko koittaa.

Niin kirkastettuna rakkaus Myös laulajan ylentääpi Ain' ylle taivahan yhdeksän -- Mut tuskin sinne hän jääpi. -- -- --

VIIPURIN KAUPUNGIN 500-VUOTISELLE MUISTOLLE.

Vihatkaat pahaa, kiintykäät hyvään, veljellinen rakkaus keskenänne olkoon sydämellinen!

Ap. Paavali.

Minä kammon ristiä, kammon uskoa, Jos kansalle se kasvaa orjuutta, Tai miekkavallan se maahan tuo -- Se murhaajan oppi on.

Minä kammon kulttuurikaapun kantajaa, Jos töissään vääryyttä hän harjoittaa Ja sentään kunniast' ylväs on, Kuin sokea silmistään.

En ylistä minä Torkkel Voittajaa, En Ruotsin miekkavallan kunniaa, Jos kyntömiehen lyö rautamies Tai susi jos lampaan syö.

Vaan oikeusvallan tuojaa ylistän, Lain turvaajalle virren viserrän, Ja ihmisarvolle ken suojan soi -- Eläköön muistossa hän!

JAAKKO HÄKLIÄ MUISTELLEN.

k. 28 p. toukok. 1902.

Sinut, ystävä, tapasin nuorena Siell' ihanassa Karjalan maassa; Olit vapauden ilmassa leijaillut Kuin varsakin väljässä haassa.

Ilon nuorukaishengessä Suomea Sinä näit kuin toivojen saarta; Sinä uskalsit lähteä astumaan, Vaikk' ylhäistä taivahan kaarta.

Ja nuorukaismieli, se lentävä, Sun tiellesi kukkia kylvi; Piti sydämesi herkkänä, lämminnä, Kun myrskykin telmi ja mylvi.

Sinä herkkä kuin laps olit uskomaan Mitä toivoit -- kullaksi vuorta. Jos uskosi pettikin toisinaan, Et kadottanut intoas nuorta.

Sinä aatteita linkosit ilmoillen, Niin ilotulin valkasit tiesi; Moni aatekin sammahti kylmeten, Ei sammunut sydämesi liesi.

Mitä kultia voittanut lienetkin, On kuollutta kultien loiste, Mut ilos oli elävä ja lämpöisin Sun sydämesi päivänpaiste.

Kovin kaipaillaan, kovin tarvis on Valon kirkasta heijastusta: Suru maassa on haikea, neuvoton Ja auringon silmä on musta.

KYYHKYN POJAT.

Kuusi suojas oksillansa Kyyhkylinnun pesää, Jossa emo poikiansa Hoiti kaiken kesää, Hoiti niinkuin äiti aivan, Näki yöt ja päivät vaivan.

Kasvoi pojat, viel' ei lennä -- Kuherrusta kuultiin: "Pakohon täst' ei nyt mennä", Pesässä niin luultiin, Vaikka usein pesän luoksi Kalle Villen kanssa juoksi.

"Häkkilinnut siivot noista Kyyhkysistä saisi; Oispa hauskaa kaikenmoista, Kun nuo kasvattaisi." Vaan ei poikain päähän lennä, Mit' ois häkkiin itse mennä.