Chapter 12

Saartivat kyliä Suomen, Tallasivat Suomen touon, Talot polttivat poroksi, Vuodattivat kansan verta: Maa valitti vainolaista. Muukalainen rautarinta Vihan lietsotti vihalla: Maasta kirposi uroita, Hurmemiehiä tuhansin Vainomiehien varalle: Siinä Lallin keihäslauma, Kauko kalpamiehinensä Huimassa verikisassa. Siinä sankka loitsuparvi, Väinön taikojen tekijät, Tuimilla tulisanoilla, Vasamilla vahvan mielen. Suomen vartiat vakavat Ukon pilvien pitäjän Kutsuivat alas avuksi: Ukko tähtäsi tulensa, Kaatoi korskia uroita, Mielivaltaiset masensi, Kuin susien suuren lauman, Lammasnahkoihin puetun.

Ukon poika uljas Lalli, Suomen sankari väkevä, Iski säilänsä salamin Itse kirkon kiihkomiestä, Itse Henrikki urosta, Jotta kaatui kirkon paasi, Suomen kirkkovallan vanhin Hurme maatamme hyvitti.

II.

SYDÄNVALTA.

Kului aika, vieri toinen. Suomen rannalle merestä Nousi neitsyt lapsirinta, Ihmismieli, äitirinta -- Tuhat neitsyttä mukana.

Hän ei miekkoja mitellyt: Kantoi ristin rinnoillansa, Poven peitossa sydämen, Joka ihmistä rakasti Kuin emo omaansa pientä, Sitä vaali ja varusti Maailman meren varalta, Sille suuntasi elämän.

Neitsyt paimenen tapasi Neuvoi: kutsu kaikki kansa Tänne luonnon temppelihin, Heitä lapsen luo opasta!

Paimen nousi kukkulalle, Siellä torvehen puhalsi. Siitä raikui vuoren rinta Auringon kevät-ilossa: Kansa arkana likeni Kupittaalle, kuulostellen Ajan suuria sanoja. Siellä taivasholvin alla Luonto lehtiään avasi, Luki kirjojaan elämä. Linnut lauloi, metsä soitti, Taivas tulta leimahteli, Myrsky mainitsi lakia, Rakkautta päivä paistoi, Maata siunasi pisarat.

Neitsyt istui lähtehellä, Sylissä suloinen lapsi Kastekauhanen kädessä: Kastoi nuoret, kastoi vanhat, Puhtaudelle pyhitti, Käski lapsiksi ruveta Vertaisiksi toisillensa: Jäädä pieniksi pahassa, Suuriksi hyvässä nousta, Tasalle ikuisen taaton.

Veri säästyi vuotamasta Touvot maassamme tohisi.

III.

KIRKKOVALTA.

Lapsi neitsyen polvelta kasvoi Kansan kaiken suojasankariksi: Veljiksi ja siskoiksi opasti Kansan kaiken pienimmät kuin suuret Niinkuin metsän puista pienimmätkin Jumalan on puita, pyrkiviä Saman taivahan lakea kohti: Sama pyrkimys tuo saman arvon, Eri voima eri saavutuksen -- Ihminenkin kohti taivastansa, Elämänsä latvaa kohti kulkee, Vartta vahvaa etsii oppahakseen. Neitsyt poikansa tuo: tässä meille Opastaja oikeuden teille.

Jumalaansa luonnost' etsi joukko, Taivaasen päin kirkontorni näytti, Lapsi lausui: etsi kaikkialta, Kaikkialla liikkuu kaikkivalta -- Kellot kansaa katon alle kutsui.

Siellä aurinkona autereisna Kirkkoholvin alla hohti kruunu, Kuu ja tähdet kynttilöiksi vaihtui, Humu metsän, virran vilke väistyi, Urkusoitto hartautta huokui. Metsä kirkkoon kukkinensa muutti, Lintuina kumisi kuorolaulu. Korkealta pöntöstänsä pappi Pauhinalla kansan kuulla kukkui.

Pyhät miehet, sotaurhot mustat, Kaunistivat lehterien laidat, Neitsyt lapsirinta alttaria Armastutti, vaikka herranvoima Salamoita säihkyi neitseen yltä, Syvyydestä kostonpätsi suitsi, Kummitellen, kansaa kammotellen.

Kirkon sauhu-akkunoista sentään Totuus pilkisti kuin säde heikko, Valon seitsenkaari taide nousi Taimehensa kirkon holvin alla -- Nekin kaipasivat kirkast' ilmaa.

Parvi musta loitsupilvistänsä Kansaa kalpeaa sumulla syötti, Siltä innon itseluoton riisti. Murtui heikot, mut ei tarmo murru, Uhkeasti päänsä nostaa uhma. Holvi kaikui: "Tääll' on liian ahdas: Auki akkunoita tuulten tulla!"

Sydäntänsä kuumaa kuulostellen Kansan parhaat päivän alle pyrki. "Kääntykää jo kadotuksen tieltä!" Huusi kirkko -- kansa päivään kulki.

Neitsyt lapsirinta, ihmisrinta Alttarilta nousi, lausui: "amen".

IV.

ELÄMÄN VALTA.

Elämän virtaa kirkko vartioitsee Joen ruoppaisen tuon rannalla; Maailman merta uhmii uljas linna, Niemelle kun nosti muurinsa. Sydän virta on ja kansa meri.

Elämän virrat kiehuttavat merta, Kansa kuohuu, nousee kapinaan: Sato oli kehno, pelto kylvön petti, Työmies tuskin kestää kuormiaan. Esivaltaa ohjaa väkivalta.

Väkevä voittaa, heikko maahan sortuu, Miekan valtaa kirkko kannattaa: Etuja etsii, riistää rikkautta, -- Sydämiä painuu, uppoaa: Kirkon harjaan korppikotka lentää.

Kirkosta neitsyt ihmisrinta poistuu, Poikansa hän löytää ulkoa: "Opettakaat", hän huutaa, "kaikki kansa! Kirkas mieli vain voi valaista, Elämän tiet ja luonnonvoimat johtaa.

Kirkkohon tiede, taide templiin tuokaa Kansan kuultaviin ja nähtäviin! Aavistus uskon oppahana siintää Toivon tiellä kansan sydämiin: Sydän aavistuksiansa uskoo.

Vapaus suokaa! Ihmistä ei muuten, -- Karjaa kasvatatte karsinaan. Vapaana luonto muovaa muotojansa, Etsii onneansa, taivastaan. Itsessään on kullakin lain aita.

Papeiksi kansa käyköön temppeliinsä, Elämään ja suureen luontohon! Aurinko siellä kirjat aukaisee ja Totuuksia täynnä lehdet on, Tuhatmuodoin kauneuskin kukkii."

Riemuitsi kansa, huusi: "amen amen!" Kirkon luota läksi juhlien: Valoa kohti, kerrottiin, se kulki, Suomen toivon virttä veisaten. Taivas kirkas kansan päällä päilyi.

"Valoa kohti!" väki valpas huusi. Laski päivä, saapui tähtiyö: Totuuden helmet korkealla hohti, Maassa jatkui tutkimuksen työ: -- Taiteen taivas, tieteen päivä koitti.

Satoa Suomi siitä päivin kantaa, Yön ja hallan vallat vapisee; Samea vaippa tiedon tieltä halkee, Valkeuden virta laajenee: Kansa valtaa itsensä ja maansa.

V.

TYÖKELLO.

Päivä paistaa, tuulet entää, Laivat soutaa suuntiaan; Omin tarkoituksin lentää Kukin lintu matkoillaan.

Mut on toivon yhteisranta, Yhteisparvihin se vie, Synnyinmaa on yhteiskanta, Sinne johtaa työmme tie.

Lämpö ilmaa, lämpö vettä Liikuttaa ja läikyttää; Lämpö elämänkin mettä Suonissamme lennättää.

Siitä rientojemme venho Vauhtihinsa voiman saa; Työn ja innostuksen tenho Lämpövuosta pursuaa.

Elämä on suurta työtä Laivan laajan matkalla; Kaikki häärii työssä myötä, Suunta heill' on sielussa.

Elämä on suurta työtä, Vainio on synnyinmaa; Kaikki häärii työssä myötä, Oikean ken oivaltaa?

Yönkin sydämessä valvoo Valo, vaikka peitossaan; Oikeuksiaan se palvoo, Niitä neuvoo puoltamaan.

Valvo! Kestä riita, kiista, Mutta muista tiellä myös: Parhain kasvaa onnen riista, Kun teet kunnialla työs!

Työhön, työhön! kello soipi, Elämää työ ilmaisee. Työssä tarmo nousta voipi, Suonten vuokset virtailee.

Vuosituhansien töistä Onnemme on tähkäpää; Pitkäin öiden tähtivöistä Meille päivä pilkistää.

KULTARANNASSA.

Tuttavan muistikirjaan.

Kultarannassa Illan ruskoa Ihaellen ihmettelen: Näin päivän painuvan Alle kullan, purppuran -- Tuota itselleni tavottelen:

Työni päättyen Suomen rannallen Soisin jättäväni kultaa: Kultaa hengen kirkkahan Sydämiä valtavan, Vaikka itse vaivun Mustaan multaan.

Kultaranta 15/7

JUHANNUSNUORISO.

Toukomme kukkii: nuoriso uhkee Juhannustähkinä loistaa. Kerran ne kukkaset viljaksi puhkee, Maan hätävuosia poistaa.

Kypsy, oi kylvömme, heilivä työmme Hedelmän korjaus-aikaan! Haipuos halla ja surmaiset yömme Valkeusvaltojen taikaan!

Laulava työ kevätkukkia vaalii: Sydämesi kieliä soita! Laulava työ pesän linnulle haalii, Työn ilot, ottelut koita!

Valu sydän keskelle aaltojen vuota, Itsesi ohjaten siellä. Oman elinvoimasi lähteihin luota, Pysy pyhän tuntosi tiellä!

Kevät on sulla, siis leivona lennä, Joutsenna soutele selkää! Ylhäälle anna sun laulusi mennä, Elon ulapoit' älä pelkää!

Toimi kuin aalto, niin voimasi kestää, Toimeton hyytyy ja raukee. Sittekin jäähdytkö? -- Uus kevät estää; Järvet ja kukkaset aukee.

KESÄKUUMASSA.

Onhan täällä kukkia, Tuoksu vallan huumaa; Ilma hohtaa hehkua, Kauheast' on kuumaa. Niitä sentään sietää vois, Jollei sydäntuskaa ois.

Kukkisihan rauhassa Sydämeni vilja, Jollei kukkaparvesta Uupuis itse lilja. Lilja! -- eikö kanna vaan Sitä toinen rinnallaan?

Lintusia laulatan, Istun täällä yksin. Kukat, linnut liikkuvan Näen vieretyksin. -- Tyttöni on loitolla, Leikkii toisen polvella.

Ruusut, liljat tuoksukaa! Päätäni jo huumaa; Sydäntäni ahdistaa, Tääll' on liian kuumaa. Ilmaan haihtua kun vois, Taikka talvi unta tois!

Pain. 9/9

TOIVEITA.

Kasvaisinpa puuna siellä, Missä liikut, armas, tiellä: Sinut helteessä varjoaisin. Liikkuisinko lintu minä, Missä päilyt kukka sinä: Sulle lauluni soinnuttaisin. Oisin vaikka kotiseinä, Missä sinä muuriheinä: Sulle turvani tarjoaisin. Tai kun kattoholvi oisin, Sinut lampukseni soisin: Korkealle sun kohottaisin. Oisinp' oiva honkatupa, Siell' ois sulla valtalupa: Rakkauden ois valtakunta. Valtaistuin uupuis sulta, Siihen saisit polven multa: Nähdä voisimme onnen unta.

Pain. 14/10

ALBERT EDELFELTIÄ MUISTELLEN.

Kun taattokansamme asui korvessa Ja perkasi peltomaitaan, Niin naapuriinsa se kammoi kuulua Ja näkyä pellon laitaan.

Kun versoi viljansa, kasvoi karjansa, Ei silmätä vieraan suonut. -- Niin Suomi kättensä taidon kultia Myös muille on myöhään tuonut.

Kun pirtin lautsalla syntyi lauluja, Ne kantele siellä soitti. Vaan vasta uudemman päivän noustua Ne maailman rantaa voitti.

Ja mitä maalasi kodin Kullervo, Ei maailma niistä tiennyt. Vaan vasta uudemman ajan taistelo On vuorille meitä vienyt.

Ja aika lausui: On tuossa tannerta, Se töilläsi viljavoita! Mies raaka sorti sen miekan mahdilla, Se hengelläs nostaa koita!

Ja parvi nuori nyt tarjoo töitänsä Suurkansojen kilpamaille. Se valtaa mieliä, leikkaa lehviä, Maa arvoa ei jää vaille.

Niin taiteen tenholla urho valloittaa, Kuin miekalla -- mut ei maita: Vaan ihmisrientojen tieltä raukeaa Tuo kaihtava, karsas aita.

Me sukulaistumme: kansa toistansa, Kuin veljeä, uskoo, luottaa, Ja kansain veljeys kukkamaistansa Suurvaltaisen sadon tuottaa.

Niin henkitenholla, taidon töillä me Suurvaltamme rakennamme. Ja kansat liittohon aatevöillämme, Kuin verkoilla, vahvistamme.

Ei valtaa muuta kuin ihmisoikeus Ja oikeus työn ja valon, Niin luomisvoimamme nostaa vapaus, Kuin kevät auringon palon.

On meissä intona ihmisrientoja Ja kuohuja korkealle: On mielenkiihkoina luoda muotoja Elämään kaikkialle.

Niin ihmiskunta, kuin luonto valtava, On muotojen luomispaja, Ja maa, kun sankari pois on muuttanna, On muistojen pyhä maja.

Sen majan täyttävät teot taiturin, Ne elämää täällä jatkaa: Ne tunteen työntävät uusiin aaltoihin, Tääll' uusivat innon matkaa.

Tuusulassa 16/10

VAIHTELUA.

EILEN.

Päivä paistoi, aalto välkkyi, Kevätlinnun laulu helkkyi, Tuuli haastoi hongistossa. Kuvittelin, toivottelin: Mun on Anni kainalossa.

TÄNÄÄN.

Mikä maailmass' on varmaa? Aalto on kuin taivas harmaa, Mets' on musta, myrsky hurja, Annia en nää, en kuule, Luontokin on mulle nurja.

HUOMENNA.

Huomenna -- niin toivon, luulen Linnun laulavan taas kuulen. Astun onnellisten laivaan, Jota tuutii purjetuuli -- Näen Annin silmäin taivaan.

Pain. 11/11

ONNEN-OPPI.

Suomennos.

Vanha pöytälaulu vuodelta 1793. Alkuaan A. G. Silverstolpen tekemä. Muodostellut 20:nnen vuosisadan ihanteitten mukaan Valfrid Vasenius.

Näkeväsi luulet autuaan, Kun joku kansojen johtaa kohtaloita. Tunteeko hän rauhaa silloinkaan? -- Öin pelkää kuolemaa ja kapinoita. Ei voi valtiaiden Arvo, mahti maiden Muuttaa uskoani, Onnen-oppiani: Autuas, ken muita rakastaa Ja -- huomaa! -- itsensä unhottaa ken voipi, Sorroksistakin hän sointuaa, Ja rauhan, riemun kannel häness' soipi.

Kysy sotakentän urhoa, Hän autuaastiko hurmetöihin suostuu? Onko onni hällä teltassa, Kun sotamiehen ihmis-arvo ruostuu? Ken on Hannibali, Hän on kannibali. Kurjaa kunniata! Uskon oivempata: Autuas ken muita rakastaa j.n.e.

Luulet kultaa onnen seuraavan? Oi, muista Lyydian Kroisokuningasta: Hänpä nousi päälle valkean Ja luopui aarteinensa maailmasta. Rikas murheen tuttu, Se on vanha juttu. Muut voi kulta voittaa, Mulle laulu soittaa: Autuas, ken muita rakastaa j.n.e.

Ken tuo onnen luota laumojen, Kun politiikasta käypi huutamassa? Hermonsa hän myöpi maineesen -- On sitten sanatooriin sortumassa. Onniraukan moisen Sallin voittaa toisen. Mulle työ tuo rauhaa, Mielentyyntä lauhaa. Autuas, ken muita rakastaa j.n.e.

Vallankiiltoako kaipaisin, Kun mulle rakkaus onnen kasvaa jaksaa? Kun mun tieni puhkee ruusuihin, Ne kuihtukuivat laakeritkin maksaa. Lievitystä antaa, Ystävyyttä kantaa, Siin' on onnentaika Tuo se, armas aika! Sillä autuas, ken rakastaa Ja jot' ei karsaus eikä kiukku paina: Sorroksistakin hän sointuaa, Käy häness' onnen auvovirrat aina.

Pain. 18/11

TUTTU TÄHTI.

On tuttu tähti: se valaisee Ja lämmittää joka hetki; Se pientä, suurtakin palvelee Ja kauan kestää sen retki.

Sen väsy siivet ei lennostaan, Ei uuvu sydämen juuret, Vaan sill' on voimia matkassaan Ja tarkoituksetkin suuret.

S'ei pyydä lämmintä, antaa vaan, Vaikk' itse jäätä se kohtaa; S'ei vaadi, valkeutt' antaissaan, Vaan hornankuiluunkin hohtaa.

Jos sille aukean selkäs suot, Se sulle lämmintä kantaa; Jos mustan muotosi siihen luot, Se kirkkauttansa antaa.

Jos missä kalmakin kammottaa, Yö valtakelloja soittaa, Niin tähden silmä siell' aukeaa, Ja hallan vallat se voittaa:

On metsä vihreä, virta soi Ja lintu ilmoja liitää. -- Oi, ihmismielikin, mikset voi, Kuin tähti, lämpöisnä kiitää!

Kun lämpötähtenä loistaisin, Niin onnistuttaisin muita, Ja veisin ilmoihin kirkkaihin Maan kylmäkarmeita kuita.

Pain. 9/12

PAIMENLAULUJA.

Argentiinalaisiin säveliin.

1.

Viihdy täällä, impi kukka, Helmisilmä, tummatukka! Pelkään, tuolla vie sun hukka, Jos mun seurastani jäät.

Etsineekö mieles muita? Tääll' on ylhäisiä puita, Lintujakin laulusuita -- Niiden seurassa mun näät.

Sulle, laululintu suurin, Suojan täällä valmistan; Lemmestäni laitan muurin, Kukkavallin valtavan.

Niin me, pieni perhekunta, Teemme toivontaikoja, Näämme onnenpäivist' unta, Luomme onnenaikoja.

2.

Tupa kylmä; honkametsä ympärillä tohisee. Tuvan jättää hento tyttö, korvessa hän harhailee. Kesken loppui mökin leivät, Vilu, nälkä äidin veivät, Mihin taatto eksyi, eivät Tunne -- tuuli arvannee.

Pieni lintu tuulten teitä lenneskellä oivaltaa, Mut ei siivet nosta meitä, jalkoja ei päästä maa. Kylä kaukanako lienet, Mihin, metsä, orvon vienet, Mihin eksyy maassa pienet? Puissa tuuli touhuaa.

3 a.

Taimi pieni nosti päänsä Sydämeni mullasta, Jätti talven, jätti jäänsä, Tahtoi kerran kukkia: Siksi etsi aurinkoa -- Silloin löysi tyttösen.

Päivä kirkastutti mielen, Nosti tunnon kukkimaan; Poisti hallan karsaskielen, Antoi onnenlaihojaan: -- Pirtissä nyt aurinkona Loistaa äiti lapsien.

3 b.

Elämää ja kuolemaa se armas aika aaltoaa. Riemu kuihtuu, murhe haihtuu, kaikki on maassa vaihtuvaa. Rakkauden kultakuplat rauhan onnen heijastaa.

Joskus pilvi meitä peittää, joskus päivä hohtelee, Hellettänsä taivas heittää -- jäilläkin se leikitsee! Niinkuin lasta, leikitellen luoja meitä kohtelee.

4.

Riennä, riemu, täällä vuotellaan, Sulle sydämeni säästän. Laita lintus laulamaan Mulle kevätkultiaan -- Ylioksalle sen päästän. Riemun rastas rakkautta juo! Vapautta sulle sallin. Luonnon kaihokannel tuo, Sydämeni soida suo, Elämälle annat mallin.

Pain. 16/12

OLVILAULU.

Vanhaan tapaan.

Monesti vanha polvi Se on kuin vanha olvi, Niin katkera ja haikea Ja vaikea.

Monesti nuori polvi Se on kuin uusi olvi, Niin kuohuva ja kiehuva Ja riehuva.

Täys kypsynyt miespolvi On täysin käynyt olvi, Niin tenhokas ja tarmokas, Täys arvokas.

VIIPYESSÄNI.

Miksi täällä viivyttelen, Miks' en riennä kauas pois? Hänet, jota etsiskelen, Muualt' ehkä löytää vois.

Yksi tyttö tänne kiintää, -- Eikö muita neitoja? -- Niityt vihreöinä siintää, Kaikkiall' on kukkia.

Povi puhdas, huuli hellä, Teillekö näin laulelen? Eikö joka tyttösellä Syki sydän lämpöinen?

Tääll' on tyttö toimijalo, Käsi töillään tenhoaa; Tääll' on lämmin, puhdas talo, -- Minutkin se puhdistaa.

Pain. joulukuussa.

AIK'IHMINEN.

Kun lapsi kasvaa suureksi, Ken sitä silloin holhoisi? Hän lähtee suureen maailmaan Ja itse ohjaa kulkuaan, Tiet itsellensä raivaa. Hän itse hoitaa kontuaan Ja käypi töistään vastaamaan, Hän aarteet itse kaivaa.

Hän valmis tiellään, toimissaan On oikeutta valvomaan, Ja vaikk' ois rosvoparvessa, Hän muistaa ihmisarvonsa, Kuin vaatii valpas tunto. Ken kunniata tunteva Voi ahdistaa sen arvoista, Jot' aateloipi kunto?

Mut itsekäs kun naapuri Hänt' ahnein mielin maanitti: "Myö mulle tahtos ohjakset Ja sydämesi toivehet, Niin kullat, arvot annan!" Hän vastaa: "Kullan arvoinen Vaan vapaana on ihminen, Siis vapauteni kannan!"

Ja työtä, työtä huutaa hän, Kun oman tuntee tehtävän: Hän hyörii, pyörii päällä maan; Vaikk' aatos kiitää korkeaan, Työ tähtää synnyinmaata, Ja koti vaikk' ois korvessa, Ei ihmiskunta, maailma Silt' unhottua saata.

Hän maailmass' on maailma, Kuin tähti tähtein parvessa: On oma kansa parvi se, Jok' antaa ryhdin riennoille, Työpohjan ihmistöille. Hän maansa tahtoo toimimaan Vapaana miehen suunnassaan, Sen johtaa ihmisteille.

Hän mielet täynnä tulta lois, Aik'ihmisiksi kaikki sois. Ja horjumatta, vankkana Hän nähdä tahtois joukkonsa, Ei nuottaan juoksijoina. Vaan omin käsin, omin päin, Niin parvittain kuin yksittäin Tään maansa vartioina.

Aik'ihmisiä milloin maa, Tää Suomi, kyllin kasvattaa? Ja milloin meit' ei eksytä Yövallat valon reitiltä, Kuin lasta alkavata? Oi, silloin aamu selkiää, Uus aika maata yllättää Ja ohjaa maailmata!

Kun kansa kasvaa kunnossa, Ken voi sen silloin holhota? Se itse kääntyy maailmaan Ja itse ohjaa kulkuaan, Tiet itsellensä raivaa. Se hoitaa maansa, mantunsa Ja tahtoo töistään vastata Ja aarteet itse kaivaa.

Pain. joulukuussa.

VUOSI 1906.

VALLANHIMONI.

Vapautta kaipaelin kauan, Kuin yön synkän jälkeen aamunkoita, Kuin keväistä kastevihmaa routa. Niinkuin nurmi kukkiansa kaipaa Tai sulia aaltosia järvi, Tähkä-aaltojansa toukopelto. Niinkuin kansa kaiken kaunihinsa, Kaiken kunniansa kantaa tahtoo Synnyinmaansa arvon seppeleeksi. Vapautta kauan kaipaelin, Niinkuin nuorta kevätkauneutta Janosilmä kaipaa siematakseen, Nuortuakseen nuoren metsän kanssa. Kevätvapautta kaihoelin, Nähdäkseni Suomen suoristuvan Pystypäin, vapaina, vieretysten Kansan kaiken nousemista kohti, Itse käyvän muita polkematta, Itse nousevan ja muita nostain. Tuota kaipaelin, tuota toivoin. --

Koitti vapaus, se Suomen suvi, Maan elämä, parhain onnenpantti. Mutta tullessaan sen tulva päästi Talvivankiloista kaiken karstan, Kansan luontehesta kaiken kuonan, Päästi valloilleen se ilkivallat, Suvun syöjät, heimon hävittäjät, Kaiken ihmis-arvon maahan lyöjät, Kuin kevätkin myrkkypistiäiset, Kyyt kähyiset maasta irti päästää, Niin vapaus ihmismyrkyt päästi Piiloistansa päivän paistatella, Ajan heltehessä hekkumoimaan, Päästi himot, kateuden, koston, Vallanhimon muita valtavammin Veriseksi veljen vainojaksi. Kunnes päänsä päivänkukka nostaa Vapauden leivon laulaessa, Käen kukkuessa kullan kultaa Yli Suomen nuorten viljelysten, Sinnes ihmiskiihko verta, valtaa Itse ahnehtii ja muita sortaa, Oikeuden kytkee mielivalta, Kunnes valistuksella on valta, Että kukin arvioi tilansa, Mutta toisellekin arvon antaa, Valliten lakia noutavasti Oman valtionsa: itsensäkin.

En kadehdi onneanne, enkä Kiellä vapaudelt' askeleita. Hallitkaa ja nouskaa korkealle, Mutta minun tässä ainoassa Valtiossa, itsessäni, suokaa Hallita ja johtaa ihmistäni Ihmiseni lakikirjan mukaan. -- Muuta vallanhimoa ei mulla.

MARJAPUUNI.

Iloisesti syksyn puussa Tilhit pihlajan marjoja syövät, Iloitsevat, leikkiä lyövät. Miksen minä voi iloita, Elämäni marjoja poimia?

Miksi mun täytyy vaipua, surra, Kivisiä, mustia marjoja purra? Oliko laho mun marjapuuni? Näinkö nyt saapuu syksykuuni?

22/9

LUMITÄHTIÄ.

Mistä laitan joulukuusen kukkasia, mistä? -- Punonko ne pilvilinnan lumitähtösistä? Pilvilinnan lumitähdet kylmiä on kyllä, Mutta niill' on puku puhdas, valkopaita yllä: Paleltaako pilvilinnan puhdas valkopaita? Sydämesi sykkehistä veri lämmin laita. Veri lämmin lainehtii ja lämpiääpi talo, Lumilinnan tähtösistä loistaa kirkas valo. Valo mielet valloittaa ja kukkasia luopi, Laulunkielet kirvoittaa ja riemun soida suopi.

HYMNI.

Marraskuun 4 päivänä.

Oikeutta kansa palvoi, Vapautta kauan valvoi: Särkyi sorto, väistyi vaino, Kahleet rikki paukahti. Sydämien suistui paino, Mielten toivo leimusi. Kiitos kasvaa korkealle Niinkuin aamutähtönen, Kiitos kaikuu kaikkialle, Niinkuin sointu keväinen. Nähdään Suomen suurta unta, Mielet voittaa valkeus. Sydämien valtakunta Kasvaa, suuri ruskotus. Totuus maassa aurinkona Ajat kaikki kirkastaa. Koko Suomi vainiona, Laihot suuret lahjoittaa. Kansa laula: kiitos, kiitos, Vapauden viisaus! Kiitos, kunnia ja kiitos, Vapaus, oikeus, valkeus!

MAAMIES.

Tämän runon kirjoitti runoilija viikkoa ennen kuolemaansa erään ystävänsä luona, jolle hän sen jätti.

Maamies paljon ponnistaa, Koska hän maata raivaa. Toivossa että se onnistaa Hän ei karta vaivaa. Avuksensa ottaa hevon, Kaataa hukan, pyytää revon. Peltoja kyntää, Metsihin ryntää, Korpia kääntää, Kantoja vääntää, Viemärit maansa halki kaivaa. Keskelle salon Nostaa hän talon. Eikä hän pelkää työtä, ei vaivaa. Sitte kunnian kukkoa Illalla voipi kuunnella. Lapset ympäri hyörii, Leikkii ja pyörii...

ELÄMÄ ON LOPUTON.

Kukan sielu tuoksussa, Linnun sielu laulussa Siirtyy taivaasen. Mutta itse kukkanen, Itse laululintunen Painuu turpeesen.

Kenties kerran uusina Nousevat taas turpeesta Uuteen keväimeen. Sielun suopi kukallen, Laulun luopi linnullen Säde auringon.

Kevät jälleen on. Kevät jälleen hellänä Tuopi riemupäivänsä, Alkaa jälleen taistelon. Elämä on loputon.

11/11