Part 6

Sitten tapahtui jotakin. Laki-Matti punaisessa mökissään harmaana, Ikäänkuin läpinäkyvän mehuttomana kuolee ja jättää jälkeensä paperin, jolla hän antaa kaiken omansa Töräpään Ison pojalle, Jallu Taikinamaalle. Niinpä on siis hänellä punainen mökki ja pino kirjoja, mustetölkki ja kyniä. Siitäpä saivat taasen aiheen pitkiin ivapuheisiin tilanomistajasta ja suurviljelijästä, kuinka hänellä nyt oli siemen, ensimmäinen maa: ei muuta kuin alkaa kerätä toisia, kuten isänsäkin ennen...

Jallu vaikeni ja muutti kuin muuttikin Töräpäästä punaiseen mökkiin. Tienasi itselleen kirveen ja lapion töillä kuivaa leipää ja suolanrakeita ja ryyppäsi päälle puron vettä. Ja ihmiset havaitsivat piankin, että suvun hullutukset olivat puuskahtaneet siinä esiin: oli ryhtynyt lukemaan. Yökaudet Jallu istui Laki-Matti vainajalta jääneitten kirjojen ääressä, luki tukka pörrössä ja naama oudosti puuntaen, istui ja tähtäsi kirjojen sivuja. Mutta suurin osa vainajan kirjoja oli ruotsalaisia, ja niitäpä sai Töräpään Ison poika turhaan kääntää ja väännellä. Niistä ei hänen ajunsa ruostunut. Mutta mitäpä teki hän silloin? Meni kirkolle rovastin puheille saadakseen opetusta ruotsinkielessä. Sai, hikoili ankarasti ja oppi. Vanha pappismies ihmetteli, puheli, että olisi hommautettava opin tielle, yllytti yrittämään. Poika palasi jälleen mökilleen, istui ja luki, tutki kirjojaan.

Nytpä osui hänen kouraansa jokin merkillinen kirja, jossa puhuttiin Saatasnammasta, Saatasnammasta, joka oli kurja orja, kovan kohtalon mies, ja kokosi kaikki sorron alaiset suureen kapinaan valtiaita vastaan. Kas, siinäpä Jallulle kirja! Veri kihelmöi poskinahoissa, silmät tuijottivat pitkällä kuin puukonpään nuppi, pitkin selkäpiitä kävi outo värinä, sydän läpätti. Hän näki Saatasnamman laihana ja leveäharteisena, korkean, tylyn otsan, synkän ja miettiväisen muodon, terävän katseen, hukari vyöllä, punainen sulka hatussa liehahdellen. Hän kuuli hänen äänensä jylinän suitsevien pyssyjen jyskeestä, näki tuhansien keihäitten ja teräaseitten välkkyvän, veren roiskuvan ja tippuvan punaisena sateena keihäitten kärjistä, ja palavien talojen roihun nousevan tulisina pilvinä taivasta kohti.. Niin taisteli Saatasnamma ja hänen väkensä sortajaa vastaan... Vapaus! jylisi Saatasnamman ääni, vapaus tai kuolema! Onnellisia ne, jotka kaatuvat, jotka luoti murskaa, joiden suolet roikkuvat teräaseitten terissä, sillä he eivät enää koskaan nuoleskele maata tyrannin edessä, eivät heidän niskansa nöyrry sortajan ikeen alle...

Kas, siinäpä Jallulle kirja! Hän luki ja hytisi mietteistä, hän itki Saatasnamman kovaa kohtaloa. Sillä Saatasnamma sortui. Hänen omat toverinsa pettivät hänet, pelkurit, kurjat kavaltajat, ja Saatasnamma pistettiin kuoliaaksi, neljä keihästä varrasti hänet yhtaikaa. Kapinaliekit sammutti veren vesi, mutta vapauden aate jäi aina kytemään ja itämään sorrettujen sydämiin.

Sitä kirjaa luki Jallu Taikinamaa, luki ja alkoi lukea taasen uudelleen. Lähti liikkeelle vasta nälän ahdistamana, hakata rytyyttääkseen puita, luodakseen ojaa isäntämiehille. Sai leivänkakkaroita ja suolanrakeita imeskelläkseen, oli hentoluinen, laiha ruipelo, mutta jäseniltään oudon sitkeä, kasvonsa olivat kalpeat, silmänsä hehkuivat kuin hiilet laajan, kallion tavoin esiin tunkevan otsan alla. Harvoin hän puheli mitään; näytti käyvän omissa ajatuksissaan, ikäänkuin olisi selvitellyt jotakin perin sekavaa ja raskasta pääluunsa takana. Ihmiset odottelivat, että milloin siltä viimeisetkin mutterit yläkerrassa liestyisivät, kun se vasiten sekoitti päätään kirjojen kimpussa.

Mutta tapahtui, että Jallua rupesivat kiehtomaan muut verevämmät ja väkevämmät asiat kuin kirjojen mustat koukerot, harmaat, kellastuneet lehdet, ajan ja tomun haju tai Saatasnammankaan mahtava ja synkkä hahmo. Talossa, jossa hän suoritteli joskus henkipitimikseen töitä lapiolla ja kirveellä, oli hän nähnyt tytön. Se oli piikaihminen, valkoinen iholihoiltaan, veriltään nuori ja kihisevä, hepentelevä ja houkutteleva narttu. Vaikeneva, töissä aherrellut ja nyt viimeksi kirjojen laimea tuoksuiseen elämään uppoutunut poika tunsi veriinsä imeytyvän huumetta ja kuumuutta. Hänen tajuunsa tunki outoja ja viekoittelevia tunnelmia. Haamoitti ajatus pienestä mökistä, punaverisestä, viehättävästä emästä, pienestä lapsi-ipanasta, joka ahnain suin kävisi sen rintoihin. Niin sihisivät sekavat, viekoittelevat tunteet, joita hän turhaan koki ajun voimalla kuolettaa ja masentaa. Kuvitteli mieleensä likaisen mökin ja kakarat, kuihtuneen naisihmisen, joihin oli elämänsä ajaksi sidottu, koskaan saamatta muuta yrittääkään kuin niille leipäpalaa. Siinäpä hänelle olisi tulevaisuus, hänelle, joka alkoi joskus mullistella, vasaroida tylsäpäisten ihmisten seassa, jonka päässä itivät ja versoivat oudot ja sekavat ajatukset, suuret ja merkilliset pyrkimykset. Mutta jokin pieni ja rumanverevä tuntui lopultakin kiehtovan enemmän kuin sumuinen ja suuri. Ei muistanut mennä mökilleen, jätti vanhat kirjat nurkkaansa ja oleili talossa alkaen lähennellä verevää, naurusuista naista. Uskotteli itselleen: eihän tässä kenen vielä tarvitse miettiä mökkiä ja kakaroita, yhteistä elämää. Voihan muutenkin, miksei, elää ja leikitellä, pistäytyä sänkyyn ja lystäillä.

Eikä tyttöihminenkään hakastellut liian paljon. Ei Jallu Taikinamaa ollutkaan kaikkein hulluimman näköinen: notkea ja sujakka runko, kirkkaan valkoiset kasvot ja silmät katsoivat hehkuen. Ja hänelle antoi outoa viehätystä se, että oli Töräpään Ison, rikkaan, kuulun, aina mainittavan miehen poika. Tahi piili tuossa suopeudessa vain naiseläjän ylimalkaista halua miellyttää miehenpuolia, näytellä itseään kauniina ja kiehtovana, enkelinsuloisena.

Niinpä alkoivat Jallu Taikinamaata vallata sumeat ja hempeät tunnelmat, mutta kohtapa niihin sekaantui muitakin kiivaita tunteita, närää, kateutta, ja katkeruutta.

Se Töräpään nykyinen isäntä, Tepon poika, oli vielä emännätön mies, etsiskeli naisenpuolta ja hoksasipa juuri saman elävän, mitä Jallu koki vokotella. Ja pianpa olikin Töräpään mies voiton päällä: hän oli vanhempi, rotevampi ja rohkeampi ja ison talon isäntä. Eikä tyttö paljoakaan epäillyt asettaessaan hänet etusijaan hennomman, ikäänkuin hellävaraisemman, köyhän Jallun rinnalla, josta ei oikein tiennyt, mikä elävä se oli. Ei hän kuitenkaan mennyt niin äkkipäätä ilmiantamaan mielialojaan. Hän ikäänkuin heilui, heilui seipään nenässä kuten vaivaisen onni, kaikkien tuulien häälyteltävänä, että kummalle puolelle pudota vai eikö kummallekaan. Siten hän sai molemmat miehet vireiksi, innokkaiksi, ärtyisiksi, ylen kateellisiksi ja vihaisiksi.

Laki-Matti vainajan torppa oli Töräpään maalla, ehkei sillä enempää ollut sitä viljeltävänä kuin mitä seiniensä alle sitä tarvitsi. Töräpään nuori isäntä mietti saavansa kilpailijalleen kiusaa, etsi, oliko mökillä kirjoja. Löysi ne, mutta, havaitsi vuokra-ajan olevan lopussa, joitakin kuukausia enää jäljellä. Vaikeni, odotteli, kunnes vuokra-aika oli kaikki ja sanoi sitten Jallulle talossa, jossa he kulkivat kohtailemassa mielihalujensa esinettä:

— Ei näy enää se mökkisi kuuluvan sinulle. Vuokra-aika on lopussa. Niin, että muuttelepa sieltä pois se kirjallisuus ja muu rönä.

Jallu tunsi itsensä päältänähden masentuneeksi ja vaisuksi, sisällä kiehuessa kiukun. Ei siksi, että hän olisi hätääntynyt mökkinsä ja kirjojensa puolesta: ne tuntuivat nyt hänestä merkillisen yhtäkaikkisilta. Mutta häntä kiusasi se, että toinen voi noin osoittaa isäntävaltaa tytön nähden, ilmoittaa, että kannapas nyt vehkeesi siitä ja siitä paikasta muualle... Mutta Töräpään mies tunsi röyhistyvänsä yhäkin varmemmaksi ja päätti esittää hiukan sitä entisen laatuista ivaa:

— Joo, Jallu, näyttää, että sitä sinäkin hävisit talostasi, kuten isäsi ennen!

Jallu ei hoksaa siihen vastata juuri mitään, ei edes miettiä sitä, että oliko sillä lopultakin oikeutta hätyytellä pois mökistä. Hän tunsi itsensä oudon tyhjäksi ja avuttomaksi.

— Enpä heillä pidä väliä, sanoi sitten. Elä siellä niin kuin hyväksi näet. Ilman saatu tönö...

— Ilman on saatu minunkin tönö, mutta kyllä minä sentään vähän välittäisin, jos joku rupeaisi ulos patistamaan.

Meni eräitä päiviä ja Jallu lähti mökilleen katsoakseen, oliko siellä jotakin tapahtunut. Akkunat olivat väännetyt sijoiltaan ja tupa oli tyhjä ja kylmä, sisälle oli tuiskunnut lunta. Vähäiset huonekalut olivat nostetut pihalle, tuuli kasaili lunta isojen kirjakasojen peitoksi ja liehutteli avautuneitten kirjojen lehtiä. Samassa kuuli hän kulkusen ja tiukujen heleästi soivan, virma hevonen ravasi ohi harja hulmahdellen, kirjavat vällyt tuulessa liehahdellen. Kaksi ihmistä istui perässä ja nauroivat nähdessään miehen seistä harottavan hangessa aution mökin kartanolla. Ne olivat Töräpään isäntämies ja se nuori naisihminen, arvattavasti matkalla pappilaan.

Mökin kartanolla seisovan nuoren miehen tajuun valahti raskas apeus. Oli kuin hänen sisällään olisi pyyhkinyt tuo talvinen tuuli: vihainen ja alakuloinen, leikkaava ja kalsea. Turhaan hän yritti synnyttää ajatusta, että mitäpä tuosta yhdestä naisesta. Niitä oli toisiakin. Narttu kun narttu. Tunsi sittenkin, että jotakin, jota oli kiihkeästi tavoitellut, oli luiskahtanut ohi sormien kuten niljakas kala. Nyt hän tunsi, että olisi osannut antaa arvoa taasenkin tuolle mökille ja kirjoille. Olisi istunut tulen ääressä, lukenut ja miettinyt, ja unhoittanut piankin tämän joutavan jutun. Nyt oli kaikki mennyt.

Raskaasti hän paarusti paksussa lumessa, heittäen kirjansa ja vehkeensä aution mökin pihalle lumen peitettäväksi» Korjatkoon ne sieltä vaikka piru.

XVIII

Niinpä Jallu Taikinamaa oleili harmaassa kylässä ja mielensä oli autio ja tyly ikäänkuin nämä talviset ajat, tyhjä ja toivoton kuin harmaat pakkaspäivät. Mutta tulipa sitten tuuli ja tuisku, vähämielinen, ylen ärtyisä ja sinne tänne töytäilevä. Samoin Jallunkin mielessä sikisi katkeruuden ja vihan älytön ja etsiskelevä pyry. Mielensä harmaa tyhjyys täyttyi mitättömällä vihalla, kostotuumilla.

Hänen täytyisi jotakin tehdä Töräpään miehelle. Se oli vienyt häneltä naisen ja mökin turvallisuuden, jossa hän oli tulen ääressä, tuulen ähkyessä nurkan takana, lukenut ja miettinyt alakuloisen onnellisena. Jallu mietti ja päätteli, eipä silti, että hän olisi siitä naisesta ja tönöstä niin välittänyt, pitänyt niitä raskaina vahinkoina, mutta muuten ansaitsi Töräpään mies jotakin muistutusta, joka kävisi sen älälle, olisi sille kiusaksi... Se oli tympeä ja ilkeämielinen ja konu mies...

Jallu mietti, mietti olevansa pitkämielinen ja kaukaa viisas. Sitten joskus, kun hän oli kohonnut mahtavaksi ja paljon voivaksi mieheksi, hän kostaa jotenkin... Mutta se ajatus ei mieltä lievittänyt. Mikäs sen tiesi, milloin hän oli paljon voipa mies, vai oliko milloinkaan? Mistä hän kasaisi sen mahdin ja väkevyyden? Tuulestako ja auringon paisteesta?

Jallu elätteli itsessään yhä karvastelevampaa närää, katkeruutta, ikäänkuin tuo Töräpään isäntämies olisi valmistanut kaikki ne kiusat, mitä hänelle sattui. Sitten sanoi se isäntämies hänelle kerran, sanoi perin tarpeettomasti ja tahdittomasti, ajaessaan hevosineen ohi Jallun, joka hakkaili halkoja metsätien vieressä:

− No, hei, hei, Jallu, tule sinä Töräpäähänkin iskemään joku syli halkoja! Saat maata yöt vaikka emännän vieressä, vanhasta rakkaudesta.

Silloin oli Jallu kiristänyt hammasta ja poskilihakset olivat longahdelleet vihasta. Eikä tajuunsa mahtunut muuta kuin nippu kirouksia:

— Tuhannen tuhatta laivanlastia mannaryynin kokoisia, rutikuivia perkeleitä! Luuleeko tuo Töräpään mies puhuvansa ihan iirikseen mitä lystää?

Illalla oli pimeys ja ilkeä pyry. Jäinen, räntäinen lumi iskeysi ihoon kirvellen kuten suola. Mutta Jallu, ei voinut pysyä aloillaan, läpi pimeyden ja tuiskun hän paarusti kohti Töräpäätä. Siellä hän seisoskeli ja kykki nurkkajuurissa käsi povella, silmät kiiluen vihaisesti kulmien alta. Nyt, nyt oli Töräpään isäntämies kävellyt lyhty kourassa talliin. Jallu valitsi liiteristä sopivan koivuisen halon ja hiipi pitkin tallin seinää aivan ovenpieleen. Läpi mustan pimeyden vilkutteli asuinrakennuksen himmeä tuli kuin kaihinen, ivallinen silmä, tuuli ulisi nurkissa, jäinen räntä iski ilkeästi kasvoihin.

Sitten tuli isäntämies tallista kantaen lyhtyä edessään korkealla. Kanki iski häntä käsivarteen, lyhty putosi ja särkyi rämähtäen. Samassa musta haamu syöksähti liki; ase rikkoin sarkatakin rintamuksen jurahtaen ja painui lihaan, veri purskahti ja mies lysähti parahtaen kontalleen lyhdyn sirujen päälle. Mutta Jallu juoksi jo etäällä tiellä, heitti verisen puukon kauas ja jatkoi juoksuaan. Lumi pieksi valkeita kasvoja, tuulen ulina kyläaavalta kantautui korvaan kuin kiukkuinen itku.

— Sait nyt saatana rautaa keuhkoihisi, ähisi hän tyyntyen viimein kävelemään.

Tuli seuraava päivä, ja Jallu sai kuulla kerrottavan, kuinka Töräpään isännälle on lyöty puukko rintaan ja se makaa henkitoreissaan ja pian kai kuoleekin. Hän kuuli ihmeteltävän, että kuka lienee teon tehnyt ja kuunteli valjuin naamoin ja vaiti. Hän ei voinut sanoa asiaan sanaakaan ja kiitti onneaan, ettei muulloinkaan sekaantunut ihmisten asioihin ja puheisiin, niin ettei hänen vaiteliaisuuttaan oudoksuttu. Mutta päivällä iskiessään kirveellä vimmatusti petäjän tyviä, alkoi hän tuntea nousevaa hätää. Mitähän, jos asia tulee ilmi? Jos saa raudat kinttuihinsa ja hänet raahataan vankilaan? Äkkiä hän tuli havaitsemaan, kuinka hän sittenkin rakasti elämää ja vapautta, kaikesta sen surkeudesta huolimatta. Rintaan alkoi rähmiä rautainen huoli, pelko, niljakkana ja kosteana, kylmin raajoin. Hän rukoili, rukoili ylhäällä olevaa Valtiasta, jota ei ollut niihin asti paljon ajatellut, jopa epäillytkin ja kironnut, sanonut, että jos se siellä oli, oli se tyhmä eläjä, hirmu... Nyt hän rukoili, asettuipa polvilleenkin hankeen, rukoili, että Taivaan Valtias armahtaisi tämän kerran, niin silloin hän uskoisi, palvelisi häntä aina ja tekisi, mikä oli oikein. Katkerasti hän katui eilistä tekoaan, ajattelematonta, huonosti harkittua työtä. Lupasi, jos Herra häntä nyt armahtaisi, sen monin verroin korvata hyvillä töillä tulevina aikoina. Sitten hän tunsi taasen häpeää, ahdistavaa harmia: nytkö on aika armoa pyytää, poika parka... Ja näinkö sinä teet katumusta ja parannusta: pyrit irti pahojen tekojesi seurauksista...

Levottomana ja lamaantuneessa mielessään hämäriä ja sekavia kuvia hän viimein hiihteli taloon. Siellä hän kuuli, että Töräpään isännän puukottaja oli saatu ilmi. Se oli Tepon entisen mökin mies, torppari, jonka kanssa isäntä oli alituisessa riidassa, olivatpa olleet vähällä yhteenkin ottaa aikaisemminkin, kuin sinä päivänä, jolloin puukotus tapahtui. Tosin torppari oli kieltänyt kiven kovaan, väittänyt, ettei ollut liikkunut mökistä mihinkään, ollut hyvin hermostunut, hädissään ja puhunut ristiin. Isäntä itse makasi kuoleman kielissä, houriessa ja tuskin lienee tuntenut pimeässä lyöjää. Torppari oli vangittu. Poliisimiehet ovat kuulemma pampulla iskien koettaneet saada häntä tunnustamaan. Mies on ärtynyt, suuttunut, purrut hammasta ja kironnut, ettei hän ole lyönyt, vaan hyvä on, että joku on lyönyt... Oikein on ollut! Eikö liene piru puukottanut, velimiehensä...

Jallu kuunteli kaikkea tätä, ja hän tunsi vapautuvansa, melkein ilostuvansa: auttoipa ja armahtipa häntä taivaan Jumala... Samassa vilahti mieleensä kuitenkin, että äläs kelpo auttaja: syytön mies sen pitää saada tilalle! Samat on sillä vinkeet maailman ajan: kärsiä pitää, kärsi kuka kärsi, vaikka syytön ja viaton... Sitten hän kuitenkin tukahutti tämän ajatuksen, häpesi, nöyrtyi: mistäpä hän tiesi korkeat asiat? Ojennusnuorat siellä ylhäällä ovat mutkikkaat ja ihmiselle tajuamattomat. Ehkä on tämä mies muuten vikapää; sillä on salaisia, kuittaamattomia syntejä... Niistä se viedään tilille. Hän, Jallu Taikinamaa, saanee armon. Ja hänestä todellakin tuntui, ettei syntisäkkinsä ollut vielä ylen raskas, niin että tarvitsisi kovin nuijia.. Ja nyt hän parantuisi paljon, vähitellen. Ehkä Jumala huomasikin näin parhaaksi ohjailla hänet oikealle tielle...

Niin Jallu, mielessä levottomuus ja vuoroin taasen lyhyt rauhallisuus, teki mieltään viihdyttääkseen ankarasti töitä. Tuli taloon pimeän päässä, söi, ojensi väsyneet jäsenensä vuoteelle ja nukkui herätykseen taasen samaan ahdistavaan, kiusalliseen rauhattomuuteen.

Sitten tuli mieleensä, että miltä mahtanee tuntua siitä torpan miehestä? Kuinka raskaasti se kironnee, kun käypi pitkälleen kopin lattialle? Ja sillä miehellä oli kotona mökissä vaimo ja liuta lapsia. Eikä niillä kaiketi ole runsaasti muuta kuin kurjuutta... Ja täällä oleili vapaana nuorimies, jolla ei ollut veriheimolaista, ei muuta huolehdittavaa taivaan alla kuin oma ruumiinsa. Ja tämän nuoren miehen iskemä oli se haava, josta toista syytetään...

Taasenkin vilahti Jallun päähän ikäänkuin varkain ja syntisesti ajatus, että mitähän se ukko mahtoi ajatella siellä ylhäällä... No, ehkä hän vain säikäytti, opetti, ehkä tulisi hänenkin vuoronsa kerran... Niin kerran, epäilemättä se tulisi kerran. Pitikö hänen siis tästedes kulkea ainaisen huolen ja pelon alla, että milloin putoaa rankaiseva vasara? Eikä olisi rauhaa vaikka vaeltaisi kuinka nöyräniskaisena ja katuen ja tehden oikeita töitä? Ainako pitäisi epäillä, että synti on siellä tallella, että sitä ei ole pyyhitty pois? Jokaista iloa häiritsisi ajatus, että nyt Jumala närkästyy, vihapäissään kaivaa kaikki entiset esiin ja rankaisee... Eikö olisi parempi, että lyönnit tulisivat nyt jo heti, kun niiden kerran tultava on? Eikö hän voisi silloin kävellä pystyin niskoin ja rauha mielessä: mitään ei ole salassa, kaikki tekoni saat kaivaa esiin, Jumala, antaa rangaistusta täydet vaaksat... Jos tyhjästä suutut niin suutu, jos syyttä rankaiset niin rankaise! Tämä mies kärsii sen ilolla, veri ei vapise, sillä hän on silloin sinun vertaisesi-...

Jallu hakkasi ankarasti, mielessä kuohuva levottomuus, kuume. Meni päiviä. Sitten hän eräänä aamuna, mielessä outo keveys ja viileä rauha, lähti astumaan. Hän meni ja ilmoitti nimismiehelle puukottaneensa Töräpään isäntää. Torppari oli syytön. Päästettäköön hänet vapaaksi.

Jallu Taikinamaa pidätettiin.

Oli talvinen päivä, tyyni ja kirkkaan lauhkea. Metsän latvoille levisi punerrus, ikäänkuin hymy nousevasta auringosta.

Jallua pantiin rautoihin. Vanginkuljettaja iski niittejä, vasara kolisi. Jallu istui ja tuijotteli kylmin, liikkumattomin kasvoin.

— Miksi sinä sitä puukolla pistit? kysäisee viimein vanginkuljettaja.

— Pieksi pienenä. Löi selkään.

— Ja sanoivat, jatkoi toinen, että se vei sinulta mieluisen tytönkin...

— Vähät tytöistä.

— Miksi nyt sitten tulit itse kiinni pantavaksi?

— Olisi muuten syytön mies tullut syylliseksi.

— No, miksi odottelit näinkin kauan? Hetihän se mies vangittiin.

— Täytyy sitä vähän harkita, ennenkuin ottaa ruumin kihlat!

— Olisit saanut harkita jo vähän ennemmin, ennen kuin menit tekemään liian ruokaisia töitä. Se lyönti toi sinulle leipää, nuori mies...

Niinpä vietiin Töräpään Ison poika kotikylästään hilut kintuissa talvisena päivänä.

Kaksi päiväläistä rouhi sontaa irti Töräpään tunkiolla. Katsoivat.

— Taitaa olla pojalla iäksi leipää, arveli toinen.

— Tuskin sitä nyt sentään yhdellä lyönnillä niin paljon tienataan, vastasi toinen. Kovin on vielä nuori mies. Ei kahta kymmentäkään...

Hevonen hölkkäili, lumi narisi ja niin katosi reki näkyvistä.

XIX

Jallu Taikinamaa kävellä viputtelee tiilisessä kopissaan edestakaisin, nurkasta nurkkaan. Taasen alkaa rintaansa mataa pelko, epäilys, rähmii litteänä ja ilkeänä kylmin raajoin. Tuntuu tukalalta ja ahdistavalta, kaamealta. Kirottu, miksi sulkevat ihmisen kivien taakse, jossa mieli happanee, tunkkaantuu, aivoja särkee, yksinäisyys tuntuu ruhjovan rintaluut sisään... Vaikka rasittaisivat ruumista surkealla työllä, kun vain pitäisivät väljän taivaan alla, missä käy tuulien humu, pilvet laahautuvat ilmojen halki...

— Miten käynee sen Töräpään miehen? Tointuuko se? Tuomitaanko Jallu miestaposta vaiko pahoinpitelystä?

Niinpä hän kävelee, kiroilee, tuskittelee.

— Kun tulisi päätös, tulisi kummin hyvänsä, että pääsisi rauhassa istumaan, alistumaan, kohtalon alle, jota ei voi enää väistää. Sitten se menisi. Mutta tämä hirveä odotuksen aika... Ja miksi piti mennä tuohomaan älyttömästi puukolla? Miksi purkaa vihansa ja raivonsa typerällä, mitättömällä tavalla? Ja miksi piti sen torpan miehen joutua kiikkiin, miksi kaiken sattua niinkuin sattui?

Jallu kävelee, ei saa öisin unta, ajatukset harhailevat ja iskevät aina samassa uudelleen tähän samaan asiaan. On ikäänkuin olisi hänen omiin lihoihinsa juurtuneena pensas, jota täytyy kiskoa kaikin voimin latvuksista, vaikka pieninkin nykäisy tuottaa sietämätöntä tuskaa.

— Niin, miksi pitää hänelle sattua niin kuin sattuu? Turhaanpa kyselet. Siellä ylhäällä tietänevät ne yksi tai kaksi, Jumala tai Piru, mutta eivät hiisku mitään... Voi, matala läjä! Eipä ole Jallu saanut kokea muuta kuin kovaa kohtaloa pienestä pitäen.

Hän tuntee hetkisen kummallista, haikeaa onnellisuutta ajatellessaan olevansa onneton ihminen, kovan kohtalon lapsi...

Menee kuukausia raskaina ja harmaina unennäön tapaisina ja tulee tieto, että Töräpään isäntä on tointunut. Tulee tuomiokin. Kaksissa käräjissä seisoskelee Jallu ja tuntee sisässään ylpeyden sekaista harmia ja kiukkua, kotikylänsä asukkaiden kurkkiessa uteliaasti: sielläpä se seisoo Töräpään Ison poika, raitapuvussa, pari leiviskää rautaa päällä...

Niin saa Jallu Taikinamaa tuomionsa: parisen vuotta ruunun leipää läänin punertavassa, tiilisessä hökötyksessä..

On kesäinen-poutapäivä tukala helle, aurinko hehkuu kirkkaana ja kuumana. Töräpään päiväläiset latovat aitaa kuivan ja pölisevän kesannon vieressä. Sääret lynkässä iskee mies seivästä pystyyn, sylkäistä ruikuttaa ja puhelee:

— Samat, samat niillä on vinkeet Töräpäillä, niin isällä kuin pojalla: tiilinen, tiilinen torni niillä olla pitää...

Sielläpä eleli nyt Töräpään Ison poika tiilisessä talossa. Oli rookissa vedellä ja leivällä, rautakiilat kintuissa, käsiraudat ruuvattuina niin tiukalle, että peukalot rampaantuivat. Pääsi sieltä jälleen, mutta eipä voinut pitää suutaan kiinni, vaan kiroili ja puheli kauttarantain piloja ja ärsytti pirunahkaiset vartijat kimppuunsa. Vasiten teki myrkyksi elämänsä, kypsytteli sisässään sammumatonta vihaa, karvasta katkeruutta. Muisteli, mitä oli lukenut kirjoista ennen, surkeana pojan ketaleena, sovitteli niitä omiin kiivaisiin kuvitelmiinsa ja hautoi koston töitä. Mutta hän ei enää aikonut horjahtaa pieneen ja mitättömään. Laajasti, laajasti hän iskisi, siksi, että oli sortunut onnettomuuteen... Sillä mikä oikeus on toisella elää onnellisempana kuin toisellakaan? Istukoon vain kaikkien niskoilla yhtäläinen onni tai onnettomuus...

Niin hän mietti mustin mielin kopin nurkassa, valjut kasvot hehkuen, ojennellen jalkojaan, että ketjut romisivat.

— Tuli korventakoon koko nykyisen yhteiskunnan! Luhistukoon vanha ja typerä, että päästään rakentamaan uutta, samantekevää mitä. Nouskoon sitten uusi Autuuden Sarvi kuten isä-ukolle ennen... Vaikkapa sen sitten taasen nielisi tuli.

Ah, hän oli Saatasnamma, suuri ja synkkäotsainen kapinoitsija! Hän mietti ja muisteli vanhaa ja merkillistä, rakasta kirjaansa, ja sydämensä vapisi vihasta ja ylpeydestä. Kerran hän iskisi, näyttäisi hampaitaan, nousisi humisten kuin mahtava, vapaa kokkohaukka...