Part 5

Laki-Matti hypähtää pystyyn. Töräpään Iso seisauttaa tuolin keinunnan ja kuuntelee.

— Tuli on irti alakerrassa, sanoo Laki-Matti hätäilevänä ja säikähtyneenä.

— Joo, onhan olemassa siitäkin sananlasku, virkahtaa Töräpään Iso, että tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä.

— Hoi, mies, älä järkeile! Sammuttamaan! älähtää toinen yritellen ovea kohti.

Töräpään Iso viittaa käskevästi, jolloin toinen seisahtuu, ja alkaa rauhallisesti keinuen puhella:

— Älä hätäile! Enhän minäkään hätäile, vaikka on oma tönö tulessa. Minulla on semmoinen tapa, että kun palaa niin minä annan palaa! Hohoi, sinä näit, kuinka paloi se vanha Töräpää... Merkillistä, kuinka kaikki käänteet elämäni radalla tapahtuvat tulipalon yhteydessä...

— Sinähän olet pähkähullu! Tointa nyt tarvitaan! Portaat voivat palaa ja silloin ollaan kistussa...

Laki-Matti tarttuu toista kaulukseen ja kiskoo pystyyn ja vetää häntä ovelle ja portaille kuin vastahakoista mullikkaa.

— Se on akan vinkeitä koko höly, ärisee hän. Samassa he törmäävät nuoreen emäntään, joka kiireesti kapuaa portaita.

— Koko alakerta tulessa, heläyttää hän kirkkaalla äänellään, huoneiden seinustat ja välikattokin. Ukko, onko sinulla mitään arvopapereita tai muuta rahanalaista, että keritään pelastaa?

Töräpään Iso nojaa käsipuuhun ja ivanpoimut suupielissä venähtelevät, silmät tuijottelevat juhmukulmien alta pirullisen pilkallisesti.

— Mitäpä niitä, nyt enää olisi, ja vähät välitänkin noista maallisista asioista...

Sitten hän vilkaisee ikäänkuin hätääntyneenä sivuilleen.

— Entä Piika ja poika?

— Siinä on miehellä aarteita, tiuskaisee emäntä äkäisen ivallisesti. Tallessa ovat! Tuolla olivat pikkuportailla; raahasi vielä rojuakin ulos.

Töräpään Iso nojaa taasen käsipuihin ikäänkuin mietteissään, katsellen, kuinka liekit leiskahtelevat ulos alakerran akkunalävistä ja palaneen käry nousee sieraimiin.

— Hoi, hyvä mies, huutelee Laki-Matti ja pudistelee häntä olkapäästä. Eikö tulipalossa pitäisi jotakin yrittää? Ehkä sinulla sittenkin on jotakin arvokasta pelastettavaa? Ainakin se minun kuittini?

— Omastaan kukin huolehtii, puhelee Töräpään Iso hätäilemättä. Tallessa on. Onpas sinullakin ne minun vaatteeni. Kun tuli syö linnan, niin lie nilistettävä herrasasu päältä pois ja pukeuduttava kulku-ukon ketineisiin...

— Ne rojettuneet turkit ja lakkiko, ihmettelee Laki-Matti. Annoin ne tässä pakkasilla suutari Tepolle.

Töräpään Iso tuijottelee toiseen tyhmistyneenä, silmät suurina ja säikähtyneinä, hypähtelee sitten portailla kokonaan malttinsa menettäneenä, vähän kähein äänin:

— Annoit Tepolle! Annoit Tepolle minun vaatteeni! Herra Jumala! Siinä se oli Tepon Amerikan perintö! Niissä vaatteissa oli rahakätkö, minun hätävarani, vanhan päivän turva... Ja nyt se on mennyt! Voi, matala läjä! Sinä teit minusta kerjäläisen...

— Mistäs minä sen tiesin! sanoo Laki-Matti hätäisenä.

— Siinä on miehellä pankkilaitos, aloittaa nuori emäntä ivallisen vihaisesti. Rahat siltä menee ja talot palaa eikä muuta kuin tollottaa...

Töräpään Iso kimmastuu ja polkaisee jalkaa.

— Palaahan ne kun poltetaan! Akka saatana, sinä olet varastanut minun omaisuuteni ja polttanut taloni! Sinä joudut vielä kiipeliin...

Mutta nainen naurahtaa, hymyilee ja virkkaa melkein lempein äänin:

— Millä sinä sen toteen näytät? Hyi, tuommoinen mies! Hyvästi ja iäksi!

Ojentaapa vielä kättäänkin, mutta kun Töräpään Iso ei siihen tartu, pyörähtää ja hypähtää portaita alas.

— Tämän näköistä ei näy näillä mailla!

— Mikä nyt neuvoksi? kysäisee Laki-Matti masentuneen näköisenä. Voisikohan Tepolta saada peloittelemalla ne rahat pois?

— Eihän niitä mitä saada. On sillä sen verran älliä.

Alakerran akkunoita räsähtää rikki ja lieskat kuumentavat ahtaat portaat, yrittelevätpä nuoleskella jo käsipuita. Ukot painuvat pihalle katselemaan, eivät yritäkään ryhtyä pelastushommiin, ja tuli hypähtelee jo toisessa kerroksessa, kohta kolmannessakin ja hulmahtelee pian katolla.

— No, tiiliset vahvat seinät siihen ainakin jäävät, ääntelee viimein Laki-Matti. Mutta muutapa sulle ei jääkään. Mitä ottanet neuvoksi?

Töräpään Iso seisoo hajasäärin yritellen tapailla entistä tyyneyttään ja rauhallisuuttaan. Häneen on noussut jonkinlaista innostusta, vahvaa tunnelmaa: tässä Töräpään Iso taasen seisoo, katselee, kuinka talonsa palaa.

— Neuvoksi! aloittaa hän ja huitaisee kädellään ja jatkaa kuin saarnaillen: — Neuvot ovat monet! Aika aikaa kutakin, sanoi pässi, kun päätä leikattiin! Ja maailmassahan tässä vielä ollaan! Sinäkin, jos lienetkin näinä viime aikoina puliveivannut omaisuudestani jonkun markan, niin olitpa edesmenneinä aikoina hyvällä nurkalla sitä omaisuutta kasaamassa. Tässä on siis vielä kuitti niistä vanhoista veloista. Jos tietäisin, että teit tämän viime rötöksen tahallasi, niin olisinpa tällä velalla voinut sinua hieman kiusailla. Mutta mitäpä näistä maallisista asioista. Yksi on ylhäällä, jonka hyppysissä ovat nyörit...

* * * * *

Töräpään Ison ylen kuuluisa Autuuden Sarvi paloi melkein perin pohjin. Tiiliseinät jäivät törröttämään nokisina ja murenevina ja kevätahavat ulisivat alakuloisesti raunioitten raoissa.

XV

Taivaankumu uhoi sineä, sen rinta oli pysty ja röyhkeä, auringonsilmä sädehti leppeästi ja hyväntahtoisesti. Valkeilla tuulen ja auringon taituriveitsien koristamilla hangilla välkkyi ja kimmelsi loputon määrä juovuttavaa kirkkautta. Metsä punoitti himokkaan muhevana ja kevytmieliset teerilinnut kukertelivat sen vehreydessä. Siellä lemusi väkevästi pihka, pihoilla ja raiteilla levisi sulavan lannan terve ja totinen haju ja kukko kiekaisi kuumaverisen laulun.

Siellä seisoi maaliskuisessa sinessä, valkeudessa ja kirkkaudessa suutari Tepon mökki harmaana ja matalana vainion liepeellä. Mitä onkaan raikas maaliskuu mökille tehnyt? Ei mitään merkillistä. Se on paljastanut seinät ja katot, istuttanut räystäisiin jääpuraita, jotka loistelevat päivänpaisteessa, tipauttavat heltyen nokastaan vesipisaran kuin kyynelen. Turvenavetan tienoilla tuoksahtaa sonta, lehmä ynähtää haikeasti.

Mutta mökin akkunapuurukan takana ei istu enää viheliäinen Teppo. Siellä istuu entinen Töräpään Iso nahkainen esiliina yllään, pyöreät sankalasit nenällä, hiat käärittyinä kyynärpäihin ja naputtelee nauloja kengän kantoihin.

Niin on käynyt nyt mahtimiehelle, Töräpään Isolle, jota näihin aikoihin Töräpään Rajaksikin, mainitaan. Kaikki oli mennyt hurvitellessa; lakkireuhkaan tehty kätkö oli keikahtanut viheliäisen Tepon hyväksi. Autuuden Sarvensa tiilenjäännöksillä, jollakin kellolla ja sormuksella ja muulla arvoesineellä sai hän vähän elämisen keinoa, tinkasi Tepolta, joka osti kuin ostikin Töräpään Ison omilla rahoilla, suuren kotitalonsa, tämän mökin. Siinä hän siis asua törsöttelee, tekee ja korjaa kenkiä elinkeinokseen, koska oli sitä ammattia jo ennenkin rikkaana miehenä ollessaan tullut saituudessaan opetelleeksi. Onpa hänellä vaimokin, tosin vihkimättä; se entinen palvelijansa, joka oli ollut Tapulissakin, ja jota hän aina mainitsi vain nimellä Piika. Vihitty vaimonsa oli mennyt ties minne.

Mutta Töräpään öhytalon isäntänä puuhaili viheliäinen Teppo ja

Hurrasta alkoi kehittyä toimelias emäntä, ylväs ja riuskanlainen. Maailman rannoilla vaellelleista lapsistakin tuli yksi ja toinen talon töihin.

Tänä maaliskuisena päivänä siis Töräpään Iso naulaili kenkään pohjaa, akkansa hääri kahvinkeittopuuhissa ja Laki-Matti istuskeli ovensuussa ainainen laukkunsa vieressään ja katsasteli toisten töitä, puheli:

— No, oudosti saattavat asiat punoutua tässä maailmassa! Siinä nyt entinen rikas Töräpään Iso lyöpi hengenpitimekseen nauloja navettapiikojen sontakenkiin...

— Mitäs tuosta, vastaa entinen mahtimies rauhallisesti. Moni lyöpi nauloja niihin syntymästä hautaan saakka, eikä ole milloinkaan saanut olla Töräpään Iso, ei elää ilossa ja herkullisuudessa, ei kokea mitään onnenvaihteluita, kohtaloita... Se on paljon yksitoikkoisempaa!

— Saat kai niillä mietteillä hyvittää mieltäsi. Mutta totta se on sinunkin kohdallesi se sana, että tyhmän pään takia saa ruumis kärsiä... Sillä aivan tyhmyyksissäsi ja hullusissasi sinä haalasit itsesi tuolle jälelle vanhaksi päiväksi.

— Mikä parempi minun olisi sitten elää sillä entisellä jälelläni, lantteja laskien, huolehtien, ettei vain omaisuus vähenisi, hupenisi... Ja kuolema tulisi kumminkin.

— Toista se olisi kuitenkin hautaa odotella, kun olisi runsaasti leipää ja leivän särvintä. Tekisi mitä tahtoisi ja söisi mitä lystäisi — monien maiden isäntänä ja ihmisiltä pelättynä ja kunnioitettuna. Kun sen sijaan nyt vahingoniloisina virnistelevät ja puhuvat pilkkapuheita.

— Minä ihmiseläjistä tuhannen viis, sanoo Töräpään Iso lyöden naksauttaen äkäisesti naulaa. Minkäs nauru mahtaa eli tylsä puhe? Johonkuhun toiseen saattaisi ottaa, kun se on siltä kohtaa pehmeä. Minusta kilpistyy pois kuin kirves kivestä.

— Saahan sitä sitten viisastella ja intoa kiskoa, virkahti Piika hääräten omissa puuhissaan, kun hupsutteli ja haaskasi ja antoi sen muutaman lutkan varastaa omaisuutensa... Viisas olisi hupsutellut edes sillä varaa, että olisi riittänyt hautuumaalle asti, eli ainakin pitänyt sen varan, että olisi jäänyt talontapaista asuttavaksi, edes pientäkään.

Töräpään Iso katselee kenkää ja virkahtaa hieman nyrpeänä:

— Tämä Mattihan siinä tekoset teki. Kyllä minun älynuora hurisi...

— Huonosti hurisi, ärähtää Laki-Matti. Kuka sen rojettuneen nahkalakin arvasi miksikään pankkiholviksi.

Töräpään Iso lyödä läjäyttelee nauloja ja aloittaa:

— Ja Teppo sitten sai minulta haltuunsa talon omilla varoillani. Voi, matala läjä! Tuntuupa toisinaan kismittävän, turmelus nousevan! Teppo asuu nyt Töräpäässä niinkuin minä ennen ja otti minut tähän entiseen pesäänsä niinkuin armosta ahertamaan entiselle työalalleen. Ikäänkuin olisi osia vaihdettu! Niin se saattaa piru sotkea selvät älynjengat! Tätä nyt luulisi jonkun loukossa kyhnöttävän ruotiukon joutojutuksi, taruksi...

— Kyllä sinä oletkin luonnoltasi niitä tarun eläjiä. Ihme, että nyt jo tyydyt elämään jotenkin muiden tapaan.

— Mihinkä pemistelemällä pääset taivaan alla? Maailmassa pysyt ja jonkun ajan perästä kuolet. Mitä siis niin lyhykäisestä ajasta: eli miten eli.

— On se rikkaalla olo leudompaa.

— On ne nuo leudot olot nähty! On saanut ruumis hyvää, jos nyt on jokin huonompikin päivä. Kaikki pitää ihmisen kokea!

— No, ryästelee Laki-Matti, hyvähän se on, että ihminen kokee olla tyytyväinen.

— Ja minkäs katumalla mahtaa! Tapahtunutta ei tee toiseksi Jumalakaan! Tuolla nurkkahyllyllä on kirja — ukkovaari siihen länttäsi sen mokoman rahaa — ja siinä sanotaan, että rikas kuolee kuten köyhäkin; mitä hyvää on hänelle ollut, että on tuuleen työtä tehnyt...

Silloinpa narahtaa matala ovi ja sisään työntyy Teppo uudessa sarkapuvun hölttänässä, kädet pistettyinä takin rintamustaskuihin, koko olennoltaan muistutellen pakkasessa pöyhistelevää tiaista. Äänikin on kirkastunut, on ikäänkuin soittimen lanka vedetty kireämmälle: siinä on voimaa ja varmuutta, vaikka näyttääkin, että hän vielä joskus haksahtaa, ei muista uutta asemaansa.

— Päivää!

Töräpään Iso vilkaisee silmälasiensa yli ja naputtelee töitään.

— Päivää. Mitä sille kuuluu?

— Ei erikoista. Poikkesin vain kysäisemään, että mikä sitä harventaa tuota raja-aitaa, kun sitä ei ole kuin haamu jälellä?

Töräpään Iso naputtelee ennen kuin vastaa:

— Eikö tuota samat syyt harvennelle kuin tässä edesmenneinä aikoinakin: kun torpalla ei ole metsää eikä varaa ostaa puuta, niin täytyy ottaa mikä käteen käypi.

Teppo seisoo tukevana, hajasäärin ja yrittää katsoa tuimasti, silmä kiiluu kuin tinainen nappi ja ääni on jyrkkä:

— En minä kärsi semmoista nakertelua! Jos se jatkuu, niin saatte lähteä lipettiin tästä tönöstä.

— Samalla lailla sinä nakertelit itsekin kun tässä asuit.

— Ja samalla lailla tekin patistelitte ja ahdistelitte.

— Mutta enpä ajanut mökistä pois kuitenkaan.

— Ja onneksi, aloittaa Laki-Matti, onneksi se oli sinulle, Teppo, että oli vähän puuta ja tuli kylmä. Sitä lyytä sitten sait ne rikkauden turkit ja lakit...

— Joo, Teppo, puhelee Töräpään Iso ikäänkuin isällisesti, minultahan sinä sait sen Amerikan perinnön! Älä yhtään opettele ylvästelemään: ei tiedä vielä miten käypi.

— Ei käy ainakaan niin kuin sinulle! Minä en rakenna tornia!

Töräpään Iso tulistuu, heittää saappaansa penkin alle ja älähtää:

— Älä, älä reutoile minun rahoillani...

— Sinun, sanoo Teppo venytellen ivallisella äänellä. Kansalta nyljetyillä rahoilla! Joudat nyt nähdä! Toisen omaa imit kuin iilimato rikkaana ja samaa teet vielä köyhänäkin.

— Voi veikkonen, puhelee Töräpään Iso taasen tyyntyneenä, luuletko itse häävimpi olevasi? Yhtä luuta se on ihmisluonto! Kyllä me saisimme pistää peukaloa! Jos minä olin iso rosvo ensin ja pieni perästäpäin, niin olet sinä sitä vain eri järjestyksessä.

Tuhertaa ja ahertaa työtään ja jatkaa tovin kuluttua:

— Onhan se mahdollista, ettei sinusta tule niin isoa, ei tule toista Töräpään Isoa. Mutta ei siihen muu ole syynä kuin ettei ole niskantakuista, ei vaikkua kynnen alla...

— Ei se kannata kehua sinunkaan niskantakuisesi: kesken se loppui!

— Ja sen sitä saa niittää, minkä on kylvänytkin! Et niistä vohkimisistasi ihan iltiksesi pääse, kuten en päässyt minäkään. Saat lyödä puolipohjia kenkiin!

— No, pitänee lyödä, että oikeus täyttyisi.

— Ja varo, ettet polttele aitoja enää. Siitä et sitten pääsekään yhtä huokialla.

Ja Teppo työntyy ulos, astuu akkunapuurukan alitse Töräpäätä kohti pitkävartisissa pieksuissaan, kädet pistettyinä sarkatakin rintamustaskuihin.

Mökissä on hetken hiljaisuus; pannu vain porahtelee, suutarin vasara napsaa. Sitten Läki-Matti alkaa puhella:

— No, näyttää todellakin osat vaihtuneen, kuten itse sanoit. Tuolla lailla sitä sinäkin Teppoa pidit jöötisi alla! Eikö ala jo tuntua siltä, että elämässä on parasta pysytellä pinnalla ja käskijänä, eikä ehdoin tahdoin painua viheliäisten joukkoon...

— Erittäin se olisi minullekin olo emäntänä Töräpäässä, sanoo Piika asetellen kahvivehkeitä pienelle, letisevälle pöydälle. — Ero se on lehmänläjällä ja pannukakulla!

Töräpään Iso heittää työn ja kääntyy kahvipöytään päin, harmaasta vanhanmiehen naamasta uhoen jotakin innostusta, puhelee saarnaillen, käsillään elehtien:

— Ei minusta. Olen minä ollut rikkaanakin. Kyllä minä tiedän. Rikasta ahdistaa ainainen huoli, ettei yön ei päivän rauhaa: että noita pennejä kasoittuisi... Köyhä ei huolehdi, köyhä ei kaadu korkealta. Olkoon rikas se jota huvittaa! Heittäytykää rikkaaksi — minä yllytän! Olen itse ollut rikkaana. Minä tiedän... Kuule sinä Piika ja Laki-Matti: viisas on se, joka ei huolehdi, ei rasita itseään, vaan elelee niinkuin kedon kukka tai taivaan lintu auringon alla.

* * * * *

Tuli kalpea maaliskuun ilta ja sinertävillä, laihtuvilla hangilla seisoa kyyhötti se matala mökki, jonka seinän takana nukkui se harmaantunut mies, monin vaihein vaeltanut, taruinen eläjä, joka piankin oli kai heittävä elämän levottomuuden nukkuakseen levon unta viileässä, kauniissa mullassa.

Oli sinertävän elävä, riutuva maaliskuun ilta. Taivaalla oli röyheä rinta, tähdet välkkyivät, kalpea kuu hymyili. Tummissa metsissä ja kylissä vallitsi öinen hämy, aavemainen ja salaperäinen, sihisevä hiljaisuus, joka idätti kauniita kuvitelmia elämän muhevasta ihanuudesta, toivoa tulevien päivien kulusta.

XVI

Kesäisenä päivänä laskee pari päiväläistä kirveitään Töräpään tanhuvilla. Toinen veivaa tahkoa ja toinen pitelee kirvestä sen selällä. Kuivat navat yrittelevät vingahdella ja veivimies sylkäistä topsauttaa niihin, saamatta niitä kuitenkaan vaikenemaan ja kiroaa äkeissään. Jopa nostaa toinen kirveen, tarkastelee sen terää, sylkäisee tottuneesti ruskean syljen ja virkkaa:

— Se Töräpään entinen Isokin kuuluu kuolleen.

— Kuolleenhan kuuluu, myöntää toinen.

— Oli sekin aikanaan köyhien nylkijä, mutta eipä tainnut itselläänkään lopulta olla häävit oltavat. Korjaili kenkärajoja...

— Hulluuttaan se sille jäljelle joutui. Piru tienasi...

— Jäi siltä poika.

— Jäihän siltä sen piika-lutkan kanssa.

— Kohta tuo taitaa sekin kuolla: rykii, rintatauti lienee.

— Niin piika... Ja mikähän senkin pojan hyvittää. Huutopoikapa tietenkin entisen Töräpään Ison ainoasta mukulasta...

— Joo, ei siltä isot perut jääneet ihmisille Isoltakaan...

Vaikenevat. Veivi kitisee. Hiekkapyörä kuluttelee tahisten kirveen rautaa.

* * * * *

Töräpään Iso on todellakin kuollut harmaassa mökissä vainion liepeillä. Hän kuoli äkkiä ja kitumatta: vasara putosi kädestä lattialle ja siihen hän nytkähti kenkärajojen ja suutarivehkeitten päälle. Piika, joka jo kauan on ollut kivulloinen ja rykinyt rintaansa, tuli ulkoa ja näki lopun tulleen. Sai silmänurkkaansa vettä, ajatteli: äkkiäpä tuli Töräpään ukolle kuolema. Ja kyllähän tästä olen minäkin menevä... Mikähän poikarievun hyvittää? No, onhan ihmisiä maailmassa, eihän ketään jätetä kuolemaan...

Mutta ulkona hiekkaisella pihamaalla istuu Töräpään Ison poika, Jallu, joka ei vielä eräisiin vuosiin täytä ensimmäistä ikäkymmentään. Hänen valkoista tukkaa tunkeva päänsä on pieni, mutta otsassa isiltä peritty luonnoton laajuus, posket ovat paksut ja pyöreät, silmät kirkkaat ja ihmetteleväiset. Sellaisena hän istuu ja rakentelee jotakin tikuista ja hiedasta, huulilla hymy. Aurinko paistaa, ruoho lemuaa.

Tulee äiti, kuihtunut ruipelo, itkenein silmin ja virkkaa:

— Ukko on kuollut.

Pojan kirkkaissa silmissä näkyy vakavuus. Kuollut: ehkä se tuopi hänen tajuunsa jotakin liikkumattomasta ja kylmästä, iäksi menevästä...

— Ja pian taitaa äitistäkin aika jättää. Jallu parka jää yksin.

Sitten hän juosta hynttyyttää lähimmälle ihmisasunnolle, Töräpään taloon, jossa oli ennen pyörähdellyt naurusuisena piikana, ilmoittamaan tapahtumasta, hakemaan apua.

Jo entinen Töräpään Iso, mainittava, mahtava mies hommataan hautaan ja tuskin on hänet sinne saatu, niin jopa nuikahtaa piikakin kuten sairas linnunpoika. Rykii ja oksentaa verta ja on valmis vietäväksi maanrakoon.

Jallu, Töräpään Ison ainoa poika, on yksin. Pieni, kirkassilmäinen nupupää, älytön kuin metsänelävä, osanneeko mielensä myrtyä, tuleeko tajuunsa suru tai murhe? Ehkä hän tuntee hämäränä ja sekavana turvattomuuden tunteen, tyhjyyden... Isä ja äiti, läheiset, ylen tutut ja aina läsnäolevat eläjät, ovat kadonneet, ovat jossakin, mihin ei ylety.

Ja Jallu on Töräpään huutopoika.

Vanha Teppo-ukko, entinen viheliäinen suutari mies, nykyinen öhytalon isäntä, on saanut pääluunsa taakse mietteen ottaa hoitoonsa tuon pienoisen kunnanelätin, josta hän saa ne ja ne markat vuodessa. Siinä on hänestä outoa viehätystä: Töräpään Ison poika huutopoikana Töräpään talossa...

Kuten isänsä ennen, niin joutui Jallukin sangen varhain ahertamaan työn touhussa Töräpään tanhuvilla. Hakata napuloi puita liiterissä, tuhersi tunkion kimpussa, ajeli hevosta seisten sontareen kannoilla. Kesäisin oli hän paimenena pitkät päivät. Se olikin hänestä mieluisinta. Sai olla omissa oloissaan etäällä Töräpäästä ja sen asukkaista.

Sillä talon asukkaat, olletikin vanha emäntäihminen, Hurra, joka yhä kuivettui, kutistui entistä ryppyisemmäksi ja jonka sisässä kihahteli entinen ilkeys ja pahantuulisuus, kohtelivat poikaa yliolkaisesti ja pilkallisesti. He puhuivat hänelle isävainajastaan, Töräpään Isosta, hullupäisestä rikkaasta miehestä. Ähä, siinäpä oli hänen huoripoikansa ruotipoikana samassa talossa, jossa isänsä ennen pelättynä ja isovaraisena käveli. Ähä, menepä ruotipoika tallin luontiin ja ota oppia! Vaikka mitäpä se huurupää oppinee? Minkä voi, kun verissä on hupsuutta? Se on sen suvun tauti. Ei niistä tule ihmisiä.

Mutta Jallun mieli oli herkkä. Iva ja tyly kohtelu painoivat piankin hänen mieleensä lähtemättömät jäljet. Hän tunsi olevansa orpo ja yksinäinen, vieras kaikille ihmisille. Hänen silmiinsä herahti helposti kyyneleitä, mutta silloinpa vasta yllyttiinkin ivailemaan.

— Ähä, älä itke poika! Ei se isäsikään itkenyt, kun talo paloi! Pisti vain iloksi saunassa, lystäili herra, eli niin lystisti, että sai pojankin, joka itkee puolestaan... Älä välitä! Olethan sinä rikkaan miehen poika! Ei se isäsikään välittänyt, vaikka maaltaan hävisi!

Eikä poika kohta välittänytkään, ei ainakaan ollut välittävinään. Vaikeni, ei puhunut, eikä pukahtanut. Toimitteli töitään. Mutta vanhenevalle Hurra-akalle kävi tämä kylmäkiskoisuus ja vaikeneminen tuiki sydämelle, katkeruus ja närä nakerteli hänen sisuksissaan.

— Voi, voi, kun tuo poika on hullu! Tollottaa vain, vaikka kuka mitä puhuisi, opettaisi... Pieksää pitäisi, että järki selvenisi!

Koettipa hän lyödä räpsäyttääkin kun käsiksi pääsi, mutta epätietoiseksi jäi, minkä verran se pojan ajua kirkasti. Poika vaikeni, teki nöyrästi, arkana töitään ja tunsi mielessään surua ja katkeruutta kaikkia ihmiseläjiä kohtaan, joissa näki vain ivaa ja ilkeyttä. Hän tunsi olevansa vieras heille kaikille, yksin kaikkien näiden ihmisten keskellä. Hän oli repaleinen ja surkea, nöyrän näköinen, mutta sisässään eli jo ylpeys. Hän ajatteli isäänsä, joka oli ollut pelätty mies, jota oli täytynyt palvella ja kunnioittaa. Mieleensä tuli hämäriä muistoja suuresta tiilitornista, jossa oli pienenä asunut, jossa tuuli humisi ja ihmiset elivät iloisesti... Hän kuuli ihmisten sitä kertovan pilkallisesti, mutta ihailun sointu äänissään, kuuli, vaikka ei ollut kuulevinaan.

Ja eräänä sunnuntaina kävi hän katsomassa sen paikkaa, raunioita ison joen partaalla ja sieluunsa sikisi sekavia haaveita, kuvitelmia, että kerran hänkin kasvaa, näyttää ihmisille, tekee töitä, joita mainitaan. Hän mietti, mitä hän tekisi silloin Hurtalle, Tepolle ja kaikille Töräpään asukkaille, yleensä ihmisille... Sisässään iti viha ja kostonhimo, ylpeys ja mielikuvitus rakenteli outoja kuvia näiden höystämässä maaperässä.

Niin menivät vuodet etanan tavalla rähmien ja poika kasvoi ja kehittyi vitkalleen, kituliaasti. Ihmiset pitivät häntä hieman nöyräpäisenä, kun oli aina vaiti, nyyrötteli, hymyili joskus itsekseen. Kesäisinä sunnuntaipäivinä istui hän joen rannalla onkien. Siinä sopi miettiä, kuvitella, tuijotella kaarnaa, odotella kalan nykäisyä. Sitten hän hiipi sieltä takaisin, varkain, heittäen kalat kissalle.

Kerran illalla ajellessaan karjaa kotiin näki hän ukon istuvan sillan korvassa punaisen mökin kohdalla. Se oli Laki-Matti ylen vanhana, laihana ja harmaana, hän oli ikäänkuin mehuton, pakkasen palelluttama korsi. Hänen kuvansa uppoutui ainiaaksi Jallun tajuun. Sillä tämä äijä sanoi käheällä, kuiskaavalla äänellä:

— Sehän on Töräpään Ison poika. Isäsi oli viisas, jymy mies. Yritä sinäkin. Eihän sinussakaan liene veri väljähtynyt...

Jallu meni ohi kummastellen: lieneekö horissut vanha äijänkääkkä.

XVII

Niin meni aikaa Jallulta eräitä vuosia, työssä, vaitiolossa, mielihauteissa. Ivalla ja pilkkapuheilla ei häntä liioin enää häiritty, koska ne näyttivät tepsimättömiltä. Poika eli vain omaa elämäänsä. Oli jo viisitoista ja ylikin. Vanha, viheliäinen Teppo on kuollut ja haudattu ja haudan päälle on ostettu kallis, mustanpuhuva kivi. Hurra elää, mutta leini on väännellyt hänen jäsenensä muhkuroihin, tehnyt ne kankeiksi ja häätänyt melkein vuoteen omaksi. Siellä hän rähisee, kitisee, vihan ja kivun kaivellessa hänen sisuksiaan. Isäntänä on joku Tepon pojista, kookas ja salskea ruumiiltaan, luonnoltaan sekoitus äitinsä ilkeyttä ja pahantuulisuutta ja isänsä leppeää vähä-älyistä mitättömyyttä.