Part 4

Niin he puhelevat, lapsekkaasti vatoen samoissa asioissa, yhä enemmän päihtyen, nauraen ja suristen, tanssien viulun säveleitten lennähtäessä avoimesta ikkunasta kauas, hiljaiseen yöhön, taivaan alle, minkä suuri, haikea silmä katsoo ilman himoa ja nuhdetta, kalpeasti iloiten...

Töräpään Iso tuntee päänsä raskaaksi lyijymöhkäleeksi, kaikki vaappuu silmissä värikkäänä sumuna, hän nuokkuu, ärähtelee ja nukkuu kuullen vielä viulupelin tahtiin lällätetyn laulunrenkutusta.

Sitten herää Töräpään Iso ryntäiltään pöytänsä äärestä. Huoneeseen lankeaa päivän punainen valo, säteet leikkivät lasien särmillä, jotka tyhjinä törröttävät laajalla pöydällä. Huone on tyhjä. Vieraat kai ovat poistuneet raikkaaseen aamuyöhön, jolloinkin auringon noustessa ja lintujen alkaessa virkein mielin viserrellä.

Hän tuijottelee hetken tyhmin silmin kaiken tuntuessa jättimäiseltä, oudon paksulta ja pöhöttyneeltä, tointuu ja päättää mennä nukkumaan. Hän menee läpi keittiön saadakseen vettä kuivaan suuhunsa, jolla ei nyt tunnu saavan aikaan mitään muita ääniä kuin kivitaskun tapaisia maiskahduksia, ja huomaa siellä sen paksupäisen miehen, joka on uupunut nukkumaan taikinatiinun viereen. Taikina on noussut, pursunut yli laitojen ja valunut nukkuvan miehen vatsan päälle. Töräpään Iso ihmettelee, ällistelee ja katselee pääsemättä turralla ajullaan selville, mitä on tapahtunut: oliko paksupäisen miehen maha ehkä halennut... Viimein hän lähtee liikkeelle ja painuu myristen vuoteelleen herätäkseen päivän paistaessa jo kovin viistoon kesän suloisen raikkaana iltana.

Niinpä elelee Töräpään Iso punertavassa tornin komussaan remu-elämää ajan kieriessä, taivaan valtavan ja puhtaan silmän alla.

XI

Vuosia meni. Ihmiset elivät ja Töräpään Iso eli maan kamaralla taivaan vahvuuden alla.

* * * * *

Suuri joki halkoi mustana maisemia, kaislat ja ruohot, lumpeitten vihreys ja kukkien kauniit tyhmännäköiset kärsät rehoittivat sen rannoilla ja kala posahti oudosti niiden rehevyydessä. Jokipenkalla kohosivat vanhat ja ryhmyrunkoiset haavat, lehdet lipatellen ja sipisten, vaikka vähäinenkään tuulenhenki ei niitä häirinnyt. Oli kaunista, kesäistä ja lämmintä. Ilta-auringon paiste lankesi maille; jokin pilvi viipyi vielä taivaan sinessä kuin suuri pumpulinen möhkäle. Sillä oli ikäänkuin matala, mietinnästä rypistynyt otsa...

Jokitörmällä kohosi Töräpään Ison tiilinen talo, punertavana hirviönä, joka kuumotti kauas. Aurinko välkkyi sen isoissa ikkunoissa, joiden takana Töräpään Iso keinahteli kiikkutuolissa koreassa asussaan, siinä samassa isossa ja ympyriäisessä, hedelmien ja kukkien kuvilla kaunistetussa salissa.

Pöydän luona tuolilla istuu Laki-Matti näöltään yhtäläisenä kuin ennenkin. Puhelee:

— Sanon siis sinulle, ettet ole enää rikas mies. Ei sinulla, ole maita, eikä arvopapereita liiemmälti. Nyt sinulta todellakin kaikki entinen on mennyt! Hyvä, ettet joudu kunnan elätiksi.

Töräpään Iso soutelee, tupakoitsee ja vastaa viimein laimeasti, rauhallisesti, melkein välinpitämättömästi:

— Niinhän se saattaa pyörä kiepahtaa. Tikka on kirjava, mutta ihmisen elämä kirjavampi. — No, niin. Kun siis et ole enää rikas mies, et saa elääkään enää rikkaan miehen tavalla kalliissa asussa ja ilossa. Elämä on järjestettävä varojen mukaan.

— Sanotaan sanassa, että kullakin päivällä on surunsa. Antaapa ajan kulua, kyllä mies aina pärjää.

— Sinä vanha kuhveli, sanoo Laki-Matti ärtyisästi. Ota huomioon, että et ole enää yksin. Sinulla on vaimo — no, yksi virallinen ja liepä epävirallisia lisäksi... Ja tuolla piikapalvelijallasi on poikakin; hänenkin tulevaisuuttaan sinun olisi katsottava.

— Itsensä sitä on itsekunkin eteensä katsottava — niin on säännöt tässä maailmassa. Onhan heillä yhtä suuret silmät päässä kuin minullakin...

Laki-Matti näyttää hieman kiivastuneelta.

— Niin olet laiska ja tyhmän välinpitämätön, että etkö liene päästäsi vialla! Pitäisihän sinun ymmärtää, että olet puilla paljailla: sinulla on velkaa niin paljon, että niippis naappis saatko maksetuksi Töräpään maalla, mikä sinulla enää on jäljellä. Saamisia ei muuta kuin minulta ja senkin sinä kuittasit, vaikka et antanut paperia haltuuni. Ei siis muuta kuin tämä tornin komu ja mitä tämä sisällänsä pitää.

— Yksi on ylhäällä, sanoo Töräpään Iso viitaten kattoon. Hän pitää huolta niistä, jotka on kerran maailmaan lähettänyt... Miksi siis pullistella ja huolehtia — kaikki sattuu kuitenkin niinkuin sattuu...

— Sattuu semmoiselle kuin miksi sinä olet heittäytynyt... Viisaalle sattuu niinkuin hän tahtoo!

Vaikenee ja sanoo sitten hiljemmin:

— Mutta ehkä sinä olet kätkenyt jonkin summan etkä pannut kaikkia rahojasi tähän elämän hullutukseen...

— Etkö ole lukenut sanasta, mitä siellä sanotaan maahan kätketyistä leivisköistä? Mitäs rahoista olisikaan, ellei niiden osaisi antaa huilata?

— Niin, sehän olisi oikein, jos kauttakulku olisi hyvää, mutta siitä asti kun rikkaasti rupesit elämään, on suita vain mennyt, eikä tullut mitään.

— Minkäs sille mahtaa?

Vanha asioitsija näyttää ärtyneeltä ja suutahtaneelta.

— Äh, kuinka sinä olet rauhallinen, että oikein harmittaa! Sanon sinulle, sanoo hän sitten hiljaa, melkein kuiskaten, vanhana, lapsesta asti tuttuna: sinua uhkaa suuri vaara...

— Mikä minua voisi uhata, joka peloittaisi?

— Saat nähdä! Minä selitän sinulle seikkoja ja kirkastan asioita, jotka ovat tärkeitä — kun vain annat minulle niistä veloista sen kuitin, joka on jo kirjoitettuna.

— Joo, palkka, palkka! sanoo Töräpään Iso ivallisesti. Tuosta tunnen ihmiseläjät! Sinun, jonka pitäisi olla minun henkiystäväni...

— No, kun se kuitti on kerran kirjoitettuna, niin yhtä hyvinhän voisit sen antaa minulle.

— Se annetaan, kuten puhe oli, sitten kun kuolen tai tulen vaatimaan sinulta sitä kuulua pukuani, yhtä kuulua kuin tämäkin...

— Ei sinuun mikään tepsi! Olkoot sitten asiat pimeinä.

— Ohoh! Luuletko, että minulta on äly mennyt, kun olen heittänyt rehkimisen pois? Ei likikään! Eikö liene tämäkin asia näin:

— Kun minä aloin elää kuin rikas mies, oli minun, otettava akka. Ja sainkin nuoren, vetreän, minä äveriäs kitupiikki, iällinen ukko, jonka saattoi toivoa piankin kuolevan, että sitten pääsisi rahojen kanssa nauttimaan elämästään... Mutta minäkö kuolemaan! Silloinhan minä vasta elämän aloinkin. Se oli aika läikönen akalle: pettymys! Mutta se mietti uuden keinon: keplotteli ja pimitti monin keinoin minun omaisuuttani — ja pelkäänpä, että sinäkin, vanha henkiystävä, saatoit olla siinä jotenkin avullisena. Mutta nyt varani näyttivät olevan lopussa, eikä akka ollut saanut vielä kyllältä, luulee minulla vielä olevan salattuja rahoja, joita himoitsee. Saattaapa miettiä keinoja saattaakseen minut hengiltä, ja sitä tietä päästäkseen ehkä selville viimeisistä varoistani ja niiden omistajaksi.

Laki-Matti katselee toista hieman ällistellen.

— Jos kerran tuommoista luulet talossasi tapahtuneen, niin mikset ole estänyt?

— Mitä minä huoppailemaan ja ohjailemaan, kun kerran ylhäällä on parempi perämies... Ja mikä rikas eläjä minä sitten olisin jos rupeaisin huolehtimaan ja kamppailemaan maailman ja ihmisten kanssa...

— No, kohta saat seisokkia aivan nauramattomalla suulla maailmaa vastaan, sen takaan.

— Mahdollisesti, mutta älkäämme murehtiko huomista päivää.

— No, niin minä olen puhellut sinulle, kuten olen katsonut velvollisuudekseni. Et näytä välittävän. Luotat omaan päähäsi. Ja mikäs; paremminhan olet pärjännyt tähän asti kuin kukaan ja elänet edelleenkin. Lähdenpä siis kävelemään. Näkemiin.

Nousee, ottaa lakkinsa ja menee Töräpään Ison jäädessä soutelemaan hiljalleen savuke hampaissa.

Laki-Matti laskeutuu alas pitikin kiertäviä portaita ja kohtaa niissä naisen, kookkaanlaisen, nuorehkon, kaunismuotoisen naisen, koreilevassa puvussa. Ulkonäkö, käytös ja ääni, kaikki hänessä on kylmää, kirkasta ja kuulakkaa. Hän on Autuuden Sarven emäntä, Iisakki Taikinamaan vaimo.

— No, hän kysäisee, ei siis uutta?

— Eipä. Ei hänellä muka ole salaisia varoja, ei huolehdi huomisesta. Se on vielä perin viisas ja kavala mies, vaikka sillä joku mutteri liekin liestynyt...

— Kavaluus kavaluutta vastaan, äännähtää nainen melkein vihaisesti. Kyllä niiden rahojen täytyy löytyä, vaikka sinisen kiven sisästä.

— Vaan entäpä jos niitä ei olekaan.

— Olla täytyy! Ei se vanha saituri muuten niin huoletonna elelisi.

— Minun uskoni on, ettei sillä ainakaan kovin tavatonta summaa ole, siksi selvillä olin sen omaisuuksista.

— Olipa nyt suuri tai pieni, niin kyllä sen täytyy tulla käsiini keinolla millä hyvänsä.

Vanha asioitsija nojaa käsipuuhun ja ryästelee neuvottomana-.

— Toivon, ettei käytetä mitään äkkipikaisia keinoja, ja ettei miestä paljasteta aivan putipuhtaaksi. En ilkiä nähdä sitä tienkululla...

— Ahaa! Teitä arastuttaa!

Nuoren naisen hampaat välkkyvät hymyävästä suusta, käherrettyjä hiuksia kultaa ilta-auringon sade.

— Älkäähän turhia. Saattehan tekin osanne ja heitetään ukolle sen verran, ettei anella tarvitse.

— No, niin. Nyt on kuitenkin parasta odotella. Äkkipikaiset päätökset ja teot voivat viedä kaikki pilaan. Aika on paras liittolainen, se tuo keinoja ja mahdollisuuksia.

— Oh, odottaminen on niin ikävää. Olen jo niin kauan odottanut ja elänyt tässä vankitornissa. Te, viisas mies, kyllä osaatte menetellä nopeasti ja hyvin...

Laki-Matti pudistelee päätään.

— Parasta on odottaa.

Hän sanoo hyvästi ja lähtee. Nainen katsoo portailta hänen jälkeensä, kun hän mennä humsuttaa nopeasti, hoikin säärin, pitkin, heiluvin käsin, ikäänkuin jokin suunnaton, hoikka, pitkänivelinen hyönteinen.

— Siinä on toinen hassu, sanoo nainen itsekseen.

Hänen kiharoissaan leikkivät auringon säteet.

XII

On talvi. Lumen suunnaton vaippa on peittänyt kaikki, metsän puutkin se on paisuttanut pöhöisiksi, muodottomiksi möhkäleiksi. Tulee pakkanen. Taivaan vahvuus on korkealla, haalakkana ja kuulakkana. Sen pintaa rikkovat ainoastaan tähtien pilke ja kuun keltainen naama. Päivisin kurkistaa aurinko lumitaakkaisen metsän takaa, kurkistaa ja painuu johonkin, jossa sillä on paremmat olot. Ilmassa asuu pakkanen, harmaana, kireänä ja ankarana.

Vanhan suutari Tepon on vaikea tulla toimeen. Mökki on kylmä. Ei tahdo uskaltaa lähteä kehnoilla kerineillä lumiseen metsään, ei edes lähimmälle niityn aidallekaan, saadakseen puuta, jotta uuninkivet hohkaisivat lämmön suloisuutta. Voi vielä käpertyä hangelle vanhoine verineen russakan tavoin. Eivätkä talojen isännät tuo uppokelillä puukuormaa työn päähänkään, eivät ne teetä kenkiäkään. Niillä on ennen teetettyjä.

Hurra pauhaa ja säkättää, haukkuu Teppoa, ihmisiä, luontoa, maata ja taivasta ja niiden asukkaita. Teppo istuskelee vehkeittensä ääressä liikkumattomana, vaiti. Rintaa ahdistaa murhe.

— Kun olisi edes jotakin villaista, lammasnahkaista, ettei pakkasen viima heti tunkisi ytimiin, niin tarkenisi edes nujuuttaa puuta uuniin.

Vilahtaa siinä mielessä sen entisen Töräpään ainainen turkki, joka sillä oli yllään kesät talvet, olipa lämmin tai kylmä.

— Mihinkähän se lunnari pani ne turkkivehkeensä?

Hän miettii ja päättää viimein käydä kysymässä Laki-Matilta. Juosta hynttyyttää läpi pakkas-illan, hitinäisen, repaleisen takin liepeet heiluen.

— No, sanoo Laki-Matti, Iisakki Taikinamaan entiset turkit? Minullahan ne ovat. Antoi minulle säilytettäväksi, ties miksi. Ainahan sillä on hullutuksia. Kuluneet ketaleet. Ei niistä juuri mihinkään ole. Ja kohtahan tuo taitaa nuo tarvita taasen, katala, köyhtyy, tekee velkaa, entinen porho. Liiaksi hullutteli...

Teppo kärvistelee perin surkean näköisenä, kopistelee jalkojaan.

— Kyllä ne passaisi antaa minulle. Ei se niitä tarvitse, eikä muistakaan...

— Kyllä se muistaa ne. Mutta pahahan on sekin, että sinulla on kylmä ja ne turkit tuolla vain nipussa, tyhjän panttina. No, eihän tässä isoja kummia, ota ja pidä. Jos se niitä kaipaa, niin ainahan tuollaiset saa. Ja jos ne pitää samat olla, niin saanhan ne sinulta takaisin.

Teppo juosta liputtelee Töräpään Ison vaatenippu käsissä mökilleen.

Omituinen kohtaus sattui tuossa rötistyneessä, lumeen vajonneessa mökissä, öljytuijun keltaisessa, hämärässä valossa, pakkasen risahdellessa ulkona, tähtien tuikkiessa vihaisesti.

Teppo kääntelee noita äveriään mahtimiehen peruja, likaista rojettunutta turkkia ja lakkireuhkaa. Äkkiä hän älähtää säikähtyneenä:

— Akka!

Hurra tulee, hätkähtää ja jopa on rykösen vaitikin ällistyksestä. Lakkireuhkan saumasta, vuorin välistä näkyy setelitukon laita. Ihmettelivät, siunailivat, etsivät kaikki paikat tarkoin ja löytävät pari muutakin kätköä. Laskevat setelitukkoa moneen kertaan nuoleskellen vapisevia, ryppyisiä sormiaan, mutta eivät saa muuta selville, kuin että heillä on nyt rahaa, paljon rahaa. Sitten he kätkevät setelit visusti uunin taakse irtautuneitten kivien alle. Mutta eivät he saa yölläkään unta. Useammin kuin kerran he nousevat, pistävät tulen päreeseen, ottavat setelit esiin kätköistään: kyllä ne ovat olemassa edelleenkin. He kätkevät ne taasen, kokevat pilkistellä jäisestä akkunalävestä: eihän vain joku kytännyt ulkona... Pakkanen vain rapisi, tähdet katsoivat tuhansin silmin, kuu painui metsän taa naama paisuneena ja hymyten salaperäisesti. Ja he kävivät taasen levolle kohta jälleen noustakseen kaiken tuntuessa epätodelliselta, tarulta.

— Se oli selvää: nämä olivat Töräpään Ison rahoja. Joko hän lienee ne sinne vasiten kätkenyt tai muuten unohtanut. Yhdestä he ovat varmat: he ovat vaiti kuin kivi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Eikö ollut sama, jos he pitivät ne? Töräpään Isolla oli kyllä rahaa, ainakin oli ollut enempi kuin oli kohtuullista yhdelle ihmiselle. He sen sijaan olivat aina olleet köyhiä kuin vanhat metsäpirut. Eiköhän lienekin joku, joka istui korkealla pakkastaivaan yllä, tahtonut antaa heille pehmeämpää, leudompaa oloa vanhan päivän varalle...

Eivät he alussa kuitenkaan uskaltaneet rahoja käyttääkään. Pelkäsivät, että mitä ihmiset sanoisivat, jos näkisivät heillä setelin laidan.

Teppo vain raahasi Töräpään Ison turkki yllä, kelkkoineen ja latuskaisine suksineen metsästä puuta muutaman pesällisen. Ja sitten he istuivat uunin lämmössä, miettivät ja kypsyttivät viimein ajukopassaan tuuman.

Tepolla oli vanhempi veli, joka joskus, vuosikymmeniä sitten oli mennyt Amerikkaan, johonkin Sikakoon puoleen, josta tuodaan jätkille sianläskiä. Tämän velimiehen oli nyt sanottava kuolleen, heittäneen omaisuutta, joka oli lähetetty Tepolle. Tätä ajatusta he nyt pyörittelivät ja vatvoivat tajussaan oppiakseen valehtelemaan sen selvästi, vakain naamoin, uskoakseen sen viimein melkein itsekin todeksi ja tapahtuneeksi.

XIII

Ovat jälleen liikkeessä tuulien humisevat siivet, laahaavat taivaalle pilviä, huojuttavat lumista, jähmettynyttä metsää ja pudistelevat latvuslumia harmaina pilvinä hangelle. Pilviverhot tihenevät, harmenevat ja tummenevat, jopa pisartelevat vettäkin, metsä huokaa, kohahtelee, pudottelee viimeisetkin lumien taakat oksistaan ja hennoista rungoistaan. Joku on ne väännellyt esittämään peikkoja, kouria ja rumia varpaita, kummallisia peukaloita, pöhöisiä, osottelevia etusormia, ja nyt ne ojentelevat ja pudistelevat soittaen vanhaa huminaansa.

On tullut talvinen suoja, alakuloinen, hiukan kitulias ja sairas. Märkä lumi natisee, räystäältä tipahtelee pisaroita, kimallellen, venyen, ikäänkuin vastahakoisesti, apein mielin pudoten lumen karkeaan pintaan.

Nyt lähtee suutari Teppo harmaasta mökistään, lähtee mielessä merkillinen, kumma tuuma, joka ties mistä syystä on itänyt hänen pääluunsa takana. Hän kulkee pitkin lumisia teitä, joita reunustavat harmaiden, paljastuneiden pisteaitojen selät. Hän on menossa Töräpään Ison Autuuden Sarveen, kuuluun Tapuliin.

Korkeana ja punertavana kohoaa tuo tiilinen kuvatus talven valkeudesta, ja kunnioittava, pelokas tunne valtaa väkisinkin Tepon, kun hän sitä lähestyy ja ryhtyy nousemaan kiertäviä portaita.

Astuu sisään avaraan, pyöreään huoneeseen. Laki-Matti istuu siellä yksin. Hänen pitkä, valju muotonsa keinahtelee isännän kiikkutuolissa, laukkunsa roikkuu käsipuissa.

— Päivää, äännähtää Teppo.

— Päivää, päivää.

— Eipä täällä näykään isäntämiestä.

— Eipä se liene kaukanakaan. Istu ja odottele. Siellä on suoja. Turkitta tarkenee.

Teppe istuu ja vilkaisee toiseen pitkään alta kulmain.

— Tarkeneehan siellä.

— Ne taisivat jo pakkaset pidellä Teppoa lujilla, kun siinä mökissä ei ole sitä puun puolta. Piti jo käydä saamassa suojaksi lammasnahkoja.

— Pitihän sitä.

Teppo on tovin vaiti, tuijottelee toiseen, mutta sanoo sitten äkkiä ja rennosti:

—— Vaan näistäpuolin en taida muilta turkki kasukkaa kartella! Satuin saamaan vähän periä.

— Periäkö? Ja mistä?

— Velimies siellä Amerikan puolessa oli kuollut kaivantoon kiven alle, selittää Teppo levollisesti, ja siellähän ne lähettivät useamman markan.

— Vai niin. Kuolemallako se nyt Teppoa lykästi... Onhan se sananlaskukin, että toisen kuolo toisen leipä.

— Niinhän se on, alkaa Teppo, epäröipi ja jatkaa. — Minä olenkin tässä nyt oikeastaan maanostelijana. Ajattelin, että jos isäntä möisi sen Töräpään maateikaleen. Saattaisihan se olla ja elää tässä aina mainittavassa Tapulissaankin.

— Ahaa, vai tuli sitä rahaa niin rutkasti, että sinusta äityy oikein pösö talollinen! No, joo, miksei se voi myydäkin, kun hinnoilla sovitte. Myynythän se on muutkin maat.

Töräpään Iso tuleskelee sisään savuketta tuprutellen ja istahtaa pöydän ääreen.

— Joo, täällähän on pitkästä kotvasta Teppokin. Mitä nyt asioidaan?

— Eipä kummempia. Meinasin vain kysäistä, että eikö isäntä myy tuota viimeistä maakappalettaan, Töräpäätä?

Töräpään Iso katselee kummastellen pääsemättä selville, onko toinen tosissaan vai eikö, ivanpoimut suupielissä venähtelevät.

— Kyllä kai. Sitä on Tepolle kertynyt arkunpohjalle sen verran, että maihin pystyy...

— Lienee tuota sen verran, puhuu Teppo vakaasti ja tukevasti, että pystyy tämmöisistä pesistä lyömään tinat pöytään.

Töräpään Ison järkkymättömän mielen valtaa melkein ällistys, miltei vihastus sen johdosta, ettei tiedä, puhuuko toinen tosissaan vai onko sillä joku ilkeys ja piruus mielessä. On rykösen hiljaista. Viimein kiikkutuoli narahtaa ja Laki-Matti virkkaa:

— Kuuluu saaneen periä.

— Katos pakanaa, kirkastuu Töräpään Isolle. Rikastui! No niin, osta siis vain Töräpää. Eikä siitä tarvitse lukea minun kämmenelle pennin hyrrää. On kertynyt velkaa tuolle Kauppajehulle. Sen kun maksat, niin pidä maa, kunhan vain tämän taloni ympärille heität jonkun metrin tontiksi.

— Paljonko sitä velkaa on?

— En tiedä tarkalleen, mutta ei se mene mahdottomiin. Vallan kohtuullinen hinta se Töräpäälle on.

— En tiedä nyt lyödä kauppaa lukkoon niin uusummassa, mutta jos velka ei mene murtomiin, niin pyöräytetään kauppakirja ja maksetaan. Käynkin siellä Kauppajehulla siekailematta.

Teppo pistää lakin päähänsä, ja menee.

— No, eihän nyt niin hoppua olisi, estelee isäntämies. No, mene, mene soutelemaan asiaa eteenpäin. Hyvästi.

Töräpään Iso siirtyy akkunan ääreen, katselee ja puhelee:

— Katsoppa Teppoa! Mistähän tuolle se perintö nakattiin? Nyt se sieltä hiirenpesästään pellonreunasta nousee availemaan Töräpään viljelyksiä — minun ja sukuni rakennelmia... Se viheliäinen suutari Teppo! Voi, matala läjä — oudosti saattaa sattua maailmassa...

XIV

He ovat syöneet alakerran ruokahuoneessa kauniisti katetulta pöydältä ravitsevia ja makeita ruokalajeja. Töräpään Iso, joka ennen eläessään kotitalossaan vanhana poikana ja mahtimiehenä haukkasi vain leivänkannikkaa, puri kalaa ja ryyppäsi piimää, eikä aina kyllälti sitäkään, syöpi nyt aina monia, suunmukaisia ruokalajeja ja tarjoaa muille. He siis söivät, Töräpään Iso ja Laki-Matti ja nuori, kaunis emäntä, kaksikin emäntää ja pieni poika. Sillä Töräpään Iso on kutsunut, hetimiten jouduttuaan yysyrjäisiin väleihin nuoren vaimonsa kanssa, tänne Autuuden Sarveensa entisen piikansa, sen, jonka kanssa oli jäänyt saunaan nukuskelemaan Töräpään talon palaessa. Tämä naisihminen on tullut ja tuonut mukanaan kolmen tai neljänkin vuotiaan pojan, kirkassilmäisen nupupään, joka epäilemättä lienee Töräpään Ison poika. Ainakin itse isäntä sitä sinä pitää.

Tietenkään ei nuori ja laillinen emäntä katsonut tätä epävirallista tulokasta suopein silmin ja sortikin häntä minkä voi. Ei kuitenkaan paljon voinut, sillä isäntämies, vaikka pysyikin periaatteittensa mukaan mahdollisimman rauhallisena, irti kaikista puuhista, riidoista, vehkeistä ja kamppauksista, oli sen jyrkästi estänyt. Piialla, joksi isäntämies häntä aina nimitti, ja pojalla olivat omat huoneensa ylimmässä kerroksessa, joihin talon emännällä ei ollut asiaa.

Keskustelu ei ole ollut mitään erikoista. Nuori emäntäihminen on puhunut jonkin ivallisen lauseen Töräpään Ison entisestä elämästä ja nykyisestäkin ja varsinkin toisesta emännästä, Piiasta. Mutta nämä ovat vaienneet melkein tyystin, ja niin on puhe tyrehtynyt. Syötyä on Piika poikineen äkkiä kadonnut, isäntä itse on kompuroinut ylös portaita isoon saliinsa, ainaiseen kiikkutuoliinsa sytyttelemään tupakkaansa.

Laki-Matti ja emäntä ovat jääneet kahdenkesken. Emäntä katselee hetken vanhaa asioitsijaa, keikauttaa päätään ja virkahtaa:

— Ei siis tuon vanhan saiturin kanssa tule sen selvempää. Aina se vain elää ja rahaa riittää.

— No, enpä mene sanomaan, onko raha niin selvää. Velkaa sillä on jo niin, että siitä menisi Töräpään maa, viimeinen maansa. Näistäpuolin sen alkaa nähdä, onko sillä jokin minulta salattu tulolähde tai kassapaikka.

Nuori, verevä nainen silpoo vihastunein liikkein jotakin viuhkaa, puree huultaan.

— Ei kannata epäilläkään. On sillä. Miten se muuten istuisi ja kiikkaseisi, tupakoisi...

— No, voihan se vetää aikaa, ennenkuin tulee mitään selvyyttä tai tapahtuu romahdus tai jotakin repäisevää. Onhan sillä, ellei muuta, hyvä luotto. Velkaa se saa vielä paljon. Niin iso on ihmisillä usko Töräpään Isoon. Meinataan, ettei sillä tarvetta olisikaan. Muuten vain ottaa, huvikseen, lystäillessään...

— Niin. Siispä tässä täytyy jotakin keksiä, yrittää. Minä en rupea enää kauan elämään tässä mokomassakin Autuuden Sarvessa, luostarissa.

— Tuskin se siitä vastaan yrittää, jos lähdetiekin, ja mitä sitten jos yrittelisikin.

Nainen hymyilee ja sanoo sitten helein, tiukin äänin:

— Mutta minä en lähde näin! Kun kerran olen käynyt vihillä tuon vanhan, homeisen kitupiikin kanssa ihmisten edessä, niin täytyy siitä jotakin etua olla, hyötyä enemmän kuin on ollut.

— No, sanoo Laki-Matti ryästellen, näyttääpä, ettei sitä enää ole.

— Oh, luuletteko niin? Kyllä minä vielä keinot keksin.

Hän hymyilee ja leikkii viuhkallaan ja alkaa sitten äkkiä:

— Luuletteko, että tuo muuan lutka, Piika, voisi olla sen rahojen säilyttäjänä?

— Enpä usko. En luule, että se toiselle, ollenkaan naiselle, heittää tärkeitä ja selvästi havaittavia toimia.

— Eikä sillä ole muitakaan ystäviä, tuskin tuttaviakaan, kun ei ole kerran teillekään uskonut. Lienee siis tehnyt kätkön johonkin, mutta eipä se ole liioin liikkunut tästä tapulistaan, vai onko?

— Te kai sen parhaiten tiedätte. ‘

— Eikä se osaa elää, hengittääkään muuten kuin rahojen lähellä, vanha saituri. On siis kätkenyt ne tähän kuuluun Tapuliinsa...

— Voi olla niin yhtähyvin kuin toisinkin.

— Niin, herääpä mielessäni muuan tuuma, virkahtaa nuori nainen ja leikkii viuhkalla mietteissään.

Laki-Matti jättää hänet, nousee portaita ja tapaa Töräpään Ison kiikkutuolissaan. Alkavat jutella minkä mitäkin, yhtäkaikkista, Teposta, tämän perinnöstä ja maanostosta, vaikenevat ja mietiskelevät.

Sitten alkaa alakerrasta kuulua kolinaa ja melua ja kirkaisu:

— Tulipalo! Tuli on irti!