Part 3

Ovi narahtaa ja Laki-Matin tumma, pitkä hahmo, laukku kainalossaan, pujahtaa näkyviin. Mutta tuskin hän on ehtinyt ääntää: hyvää iltaa, kun takaansa samasta ovenavauksesta syöksähtää esiin Hurra, suutari Tepon akka. Hän on luiseva, kipakka naisihminen, naama keltainen, ryppyinen ja juovainen, koukkuleuka, katse pistävä kuin puukonkärki. Etukumarassa, nyrkit pystyssä, mieli kiivaana syöksyy hän esiin, tuijotellen ison huivin huppulasta, mahdoton solmu leuan alla, päällyshameet ropaistuina röökille. Hän hypähtelee, leiskahtelee ja kimmahtelee vihan voimasta.

— Öö, senkin kääpänaama, kinnari, rahakukeli, aloittaa hän, ja puhe juoksee yhtenä virtana, hurisee kuin rukki, sohisee kuin sahti tynnyristä, mutta on siinä silti ivallisia korostuksia, pausseja. — Että kehtasitkin taasen Teppoa syyttää vasten silmiä varkaaksi, hyppiä silmille, mokomakin lain patsas, iso voro! Vaikka oot kuinkakin Töräpään Iso, kuinkakin raharuhtinas, niin sen sanon, että isompi voro oot kuin kukaan muu. Aina sinä olet nylkenyt meitä ja muita, kinnaroinut, imenyt hien ja veren, teettänyt ilmaista työtä. Koko maakunnan olet ahdistanut valuttamaan rahaa pusseihisi... Ja taasen tuli tuo toinen hyväkäs, kuvatus, kirjatoukka, lain nuuskija! Valmistetaan papereita, velkakirjoja, joilla päästään lain varjolla imemään ihmisiltä viimeisetkin pennit! Ainako vain pientä rosvoa piiskataan ja isot katsovat päältä?

Laki-Matti on vetäytynyt nurkkaan, josta selkä seinää vasten katselee valjuin, liikkumattomin naamoin. Töräpään Iso on ällistyneenä ja tyhmistyneenä äkillisestä hyökkäyksestä seistä tollotellut keskilattialla. Nyt hän viimeinkin tointuu, yrittelee huudella väliin:

— Akka, akka, sen vietävä!

Hurra kimmastuu yhä enemmän, heiluttelee nyrkkejään toisen nenän alla.

— Meinaatko vielä inistä, senkin töräpää! Kuulet kerrankin! Ainako sinua pitäisi palvella, kunnioittaa raharuhtinasta, ikäänkuin olisit joku taivaan ovenvartija... Vaikka oot kuinkakin mahtimies, pösö ja porho, niin et sinä silti mikään Jumala ole, et niinkään Jumala kuin penni on Jumala sinulle...

Töräpään Iso, jonka luonto on palannut entiselle järkkymättömälle uralleen, ärisee:

— Suu kerälle!

— Hä, hä, siinä on miehellä jumala, homeisia lantteja, keltaisia, koin syömiä velkakirjoja! Niitä kumartaa: Hä, hä hä...

Akka hähättää pahaa naurua, joka suututtaa Töräpään Isoa. Hän hihkaisee:

— Mene pois, akka, ennenkuin tässä tarvitsee viljellä vanhoja puheenparsia ja näyttää, mistä on viisi hirttä poikki!

— Kutsumatta olen tullut ja käskemättä menen pois, kunhan oon sanani sanonut. Ja sanon, vaikka ajaisit mökistä pois, vaikka pitäisi loppuikänsä nälviä kanervan juuria...

Mutta silloin akka hämärässä pirtissä hypähdellessään saa jalkansa yhteen lattian monista lävistä, kompastuu, äyskähtää selälleen. Siinä hän ähkyy, siunailee ja noituu hetken, pääsee jälleen jaloilleen.

— Kostoon kovaan mies rikastuu! Niin on kuin variksen pelätti pellolla ja maja niin, että köyhältä kintut katkoo, katto niskaan tippumassa... Ja hyvä on, että jäisi loukkuun! Mihin sinä sitä tavaraa keräät? Mies kuolee kuin koira, menee helvettiin ja piru kääntää haaralla niin monta kertaa kuin oot toisten vaivannäköä anastanut... Ja tavarat on toisten takana, jaetaan vielä vaivaisille, köyhille... Hä, hä, ei ole miehellä jälkeentulevaisia, kakaroita, jotka perisivät!

— Hurra, äyhkäisee isäntämies, painu jalkoihisi!

Mutta ämmä yhä intoutuu, rähähtelee ja ilkkuu:

— Ja kukapa naisenpuoli sinusta huolisi, raiskaeläimestä, vaikka öisille kahden maailmassa ja samassa kirnussa istuisitte... Hä, hä, ei näe mies ruumiinsa hedelmää muualla kuin tunkion laidalla! Hä, hä...

Nytpä Töräpään Iso viimein kiivastuu toimintaan. Potkaisee oven auki, tempaisee jakkaran ja iskee sen lattiaan.

— Näät, akka, mistä on nikkari reiän tehnyt!

Hurra jo peljästyy, poistuu, mutta ovenraosta hän vielä säkättää:

— Älä luule! Ei Teppo pistä sinulle ilmaiseksi neulettakaan, vaikka pää pölkylle! Et ristuksen killinkiä meiltä saa! Ja vielä se löytyy lakipykälä sullekin, jos ei ennen niin helvetissä! Oota, raato, oota...

Sitten hän menee, juosta hynttyyttää poikki pimenevän pellon kohti mökkiä, vielä mennessäänkin räiskäen ja haukkuen, höpisten itsekseen.

IX

Töräpään Iso on sulkenut oven, etsinyt jostakin nurkasta öljytuijun ja sytyttänyt sen ja asettanut laajalle, honkaiselle pöydälle. Laki-Matti tulee esiin sopestaan ja alkaa rauhallisesti selitellä asioita, aivan kuin ei olisi mitään keskeytystä ja häiriötä ollutkaan, kuten häneltä olisi kokonaan jäänyt huomaamatta tuo kiivas, myrtynyt naisihminen. — Tulin, kuten puhe oli, katsomaan, mitä paperitöitä sinulle olisi kertynyt.

Töräpään isäntämies istuu pöydän päässä ikäänkuin ei kuulisi mitään, mietteissään, synkistyneenä, rummutellen kynsillään pöytää, käpristyneillä, mustilla kynsillään.

— Mietitkö yhä sitä Kaukokorven kauppaa? puhelee Laki-Matti kuivakiskoisesti. Sinä meinasit, että tulit antaneeksi liikaa, kun vainiot eivät olleet laajat ja huononlaisessa ruokossa. Mutta metsät, jylkät metsät! Puulla on iso arvo tulevina aikoina.

Töräpään Iso ei vastaa, vaan naputtelee ainoastaan. Hetken kuluttua hän kuitenkin nostaa kasvonsa ja sanoo:

— Sinä kuulit, mitä tämä vaimoihminen sanoi.

— Niin, tämä suutarin akka, puolihullu eläjä.

— Mutta ylen viisaat puheet tällä kertaa, järkikotkan selkeys!

— Ettäkö tuntuisi niinkuin sen puheitten valossa kirkastuvan oma elämäkertasi?

— Niin, tämä akkako minulla tulen näyttäjänä? Älä veikkonen! Kyllä minä ymmärrän ja käsitän paremmin asioita kuin joku luulee, kauan olen jo käsittänyt. Eikä minuun tepsi se iva ja pilkkakaan. Olen tähän elettyyn ikään jo siksi palttoutunut maailmaa vastaan. Ja ihmisistä minä yleensäkin tuhannen viis! Äläs kelpokaluja! Kaikilla heillä on oma mittapuikkonsa, jolla tarkastelevat ympäristöään. Mutta missä lienee oikea mitta? Luulen, että jos joku on toista hintinkään mittavampi, niin sen osoittaa aikanaan vissimpi kyynärpuu.

— Ja kun sinut asetetaan sen kyynärpuun viereen, niin nähdään, että sinä olet niitä etevimpiä miehiä rikastumaan.

— Ehkä. Mutta eikö mitään muuta? Niinkö vähän sinäkin, jonka pitäisi tuntea minut paremmin kuin kukaan muu, tiedät, mitä sisälläni liikkuu? Luulitko, että aherran ja kokoan tavaraa koko elinaikani niin kuin kusiainen roskaläjää, ja sitten kuolla köykähdän homeinen lantti hyppysten välissä...

— On se siltä vähän näyttänyt.

Töräpään Iso istuu rykösen vaiti ja aloittaa taasen napauttaen ohimoaan:

— Voi, miten aju onkaan kehrännyt ja takonut tuolla kallon ontelossa! Mutta olenko kovinkaan syvälle päässyt, kun on tullut läpäisemätön usva ja huuru... Niin olen antanut ajan kulua ja tavaran kasautua, elellyt ja miettinyt. Omaisuus, se on raskas vasara, voimallinen vipu, jolla saa suuria aikaan maailmassa.

Laki-Matin valjuilla kasvoilla viipyy hienon ivan ja hymyn häivä.

— Antanut tavaran kasautua! Kyllä minä luulen, että olet ollut kasaan kantamassakin innokkaana kuin muurahainen, nyhtänyt minkä suinkin olet irtisaanut, tunnottomastikin...

— Tunnottomasti! Aina teillä on lingottavana minua vastaan se tunnottomuuden tuomio. Ikäänkuin ei kaikissa ihmisissä olisi sama tunto tai tunnonpuute. Ei ole vain kaikissa samaa kykyä ja väkevyyttä. Eikö niin?

— Saattaa olla — noin laajoin hahmoin.

Töräpään Iso nostaa harmaat kasvonsa, joissa himmeänä ja laimeana hohtaa eräänlaista innostusta, huitaisee kädelläänkin.

— Etkö ole koko luonnosta huomannut, kuinka siellä kaikki sotivat toisiansa vastaan, käyvät kamppaukseen kuihduttaakseen ja kuolettaakseen toisen ja itse hyötyäkseen ja paisuakseen.

— No, ihminen on kuitenkin erittäin ja elukka erittäin ja muu älytön luonto. Ihmisellä on omatunto, puntari. No, tosin eri herkkä: toisella toppaa sadan gramman, toisella kilon tai kymmenen kilon paino... No, sinulla on kaikessa toiminnassasi ollut puolellasi voima ja väkevyys ja oikeuden vahva varjo! Et milloinkaan ole ahminut niin paljon, että puntari sisässäsi oli tullut levottomaksi. Siten olet pysynyt rauhallisena, onnellisena. No, jos puntari joskus osoittaisi, että nyt teit vääryyden, niin silloinpa tulisit levottomaksi, pelokkaaksi, sinulle tulisi tunne, että ylhäällä istuu joku, jota pitää lepyttää, palvoa ja kumartaa, jolle olet kiitollisuuden velassa siitä, ettei se sinua rankaise, muserra. No, tämä pelko — siitä saa alkunsa uskonnollisuus...

— Sinä huoppailet nyt kaukana, hypit pois asiasta.

— Ehkä. No, siihen siis jäät, luonnonvertauksistasi päättäen, että elämäsi päämäärä on yhä ja yhä koota rikkauksia.

— Ei. Se on ainoastaan keino, välikappale, elääkseni lopulta sitä väkevämmin. Sillä juuri näinä päivinä, näillä hetkillä, aion tehdä kirkkaan käänteen, vinkkeli-mutkan elämäni taipaleella.

— No, annappa kuulua!

— Niin, tietenkään en ole kummempaa keksinyt kuin lakata kokoon haalimasta ja ruveta päinvastoin kuluttamaan. Minä rakennan komean talon, tornin, otan akan, montakin akkaa, huoria, käyn kalliissa asussa, elän joka päivä ilossa herkullisesti...

— No, hm. Lieneeköhän sekään viisaan miehen hommaa? Eikö olisi parempi käyttää rahoja noin yleishyödyllisesti. Ja muutenkin sellainen homma olisi uskonnollisesti ottaen pahennus, sielun päälle käypää hommaa.

— Uskonto! Kyllä olen sitäkin tunnustellut ja tutkinut. Tuolla nurkkahyllyllä on maailmanaikainen raamattu, ukkovaarin ostama — mokomaan länttäsi ison summan rahaa...

Laki-Matti hymyilee hienosti ja Töräpään isäntämies huomaten vuosikymmenien tottumuksen puuskahtaneen esiin, jatkaa hieman harmissaan:

— No, sen kirjoituksia olen minä lukenut ja tutkinut. Siellä kerrotaan muutamasta rikkaasta miehestä, joka eli joka päivä ilossa herkullisesti, ja toisesta, joka aina lykkäsi elämisen eteenpäin, kunnes hänelle sanottiin: sinä tyhmä, huomenna sielus otetaan sinulta pois! Mutta näin ei päästä sanomaan Iisakki Taikinamaalle, Töräpään isännälle!

— Luuletko niin?

— Ainakin aloitan.

Rummuttelee pöytään ja kysäisee sitten äkkiä:

— Miten on, kauanko luulet omaisuuteni riittävän?

— Aha, alkaako epäilyttää? Riippuu tietenkin kulutuksen nopeudesta. Paljonhan sitä on: selvää rahaa, tuottavia maita ja olletikin velkakirjoja, ylen edullisia kuten sekin Kaukokorven. Kyllä siinä nousee rahan roskaa...

— Nouskoon nyt mitä hyvänsä! Hupenemaan se rupeaa...

— Mutta otapa huomioon, että omaisuutesi kymmenen vuoden kuluttua tavallisia keinojasi käyttäen olisi kaksinkertainen.

Äveriäs mies tuijottaa hetken kulmiensa alta ja älähtää sitten:

— Älä, älä yritä kiusausta! Ei vetäise! Ei ole aikaa! Sinä tyhmä, huomenna sielus otetaan sinulta pois! Tahdon elää!

— No, elä sitten ihmisiksi, kuten maailman ajan ovat rikkaat talot eläneet: rakenna tämä kartano, ota akka, viljele sitä ja viljele maata. Se on viisaampaa kuin hullutus ja muutenkin omaltasi ja jälkeentulevaisten kannalta hyödyllisempää.

— Minä himpun jälkeentulevaisista! Eikö ole kylliksi niitä, jotka mallin mukaan elävät? Minä rakennan tulitornin, senkaltaisen putkulan, että ihmisiltä nähtäisiin, mainittaisiin: tuon teki se! Ja sitten kun sitäkään ei enää ole, vanhat ukot raasun paisteella kertovat tarinoita minusta, miehestä, joka ennen eli...

— Merkillistä! Ihmisiä sinä vihaat ja halveksit ja kuitenkin heidän ihailuaan ja ihmettelyään himoitset...

— Kaikki on merkillistä maailmassa.

— Kaikkein merkillisintä olisi kuitenkin tuo sinun kääntymyksesi vanhalta uraltasi.

— Päinvastoin. Sillä on peruskivet luonnerakennelmassani. Sillä olenko minä tätä ennen elänyt ihmisten ojennusnuorien mukaan?

— Se on totta. Pois ladulta tahdot sinä aina vyöryä, teitpä mitä teit.

— Kolmekymmentä, vuotta, enemmänkin, elämäni ajan, olen minä koonnut omaisuutta, koonnut ja elänyt kuin kerjäläinen, en edes aina kyllältä syönytkään. Mutta loppuaika on oleva eri rillitystä...

— Mutta jos rällätellessäsi tuleekin tie eteen ja keppi käteen.

— Tulkoon! Ja katso asuani. Kuin kulkuriukolla. Ei siis ole outoa.

— Ero se on kuitenkin tahallisen ja pakon välillä.

— Sittenpä senkin näkee. No, muistuupa mieleeni muuan tuuma. Kun minä tässä pian pukeudun rikkaan miehen purppuraan ja kalliiseen asuun, niin ota sinä nämä nykyiset tamineeni kengistä lakkiin saakka säilytettäväksesi. Sinultahan sitten ne saan, kun niitä taasen tarvitsen.

— Olisiko tuosta tuloja?

— Oikein. Sinullahan on minulle ikäänkuin velkaa pieni summa. Kirjoita siis kuitti. Minä vahvistan sen nimelläni ja perin sinulta sillä tämän pukuni, jos sitä tarvitsen, tai löytyy se jälkeenjäämistäni kuoltuani. Sopiiko?

— Miksei, jos niistä hommistasi nyt lopultakin jotakin tulee, eikä luonto jälkiviisautta voita.

— Ettäkö epäilet!

Töräpään Iso töytää tuohtuneena pystyyn, menee paiskaten ovet selälleen porstuaan ja sen peräkamariin. Tulee takaisin ja iskee penkkiin rautapeltisen laatikon.

— Siinä on raha ja rahanalaiset paperit! Ja mitä minä teen muulla, mitä minä teen tällä vanhalla talon ronilla, minä, joka rakennan tornin! Katso, entinen on mennyt ja uudesti teen minä kaikki...

Töräpään Iso syytää koukulla tuliset hiilet ja kekäleet ympäri tupaa.

— Lyökäähän puita piisiin, sanoi Seikkinen helvetissä!

Hän pudottelee orsilta pärekimput hiilien ja kekäleitten sekaan. Laki-Matti seisoo valkein kasvoin liikkumattomana kuin patsas.

— Mi-mitä sinä nyt? Oletko tullut hulluksi? Nytkö siinä nousi isävainajansa viiripää...

Hän pujahtaa laukkuineen nopeasti ulos, mutta isäntämies sytyttelee kaikki tarkoin. Vasta kun koko tuvan sisus roihahtelee liekeissä, astuu hän ulos, toisessa kainalossaan peltilaatikko, toisessa raamattu.

Kuuluupa jo piikojen kimakoita kirkaisuja:

— Tuli on irti!

Kohta on hälinää ja huutoa. Rengit yrittelevät sammutustöihin, mutta isäntämies estää heidät jyrkästi:

— Antakaa palaa vain! Vanha huuhkaimen pesä — ei siitä muuhun olekaan!

Palvelusväki katsoo isäntäänsä pitkään ja tutkivasti: näyttääkö se miten muuttuneen vähämielisen tai riivatun näköiseksi... Isäntärenki, keski-ikäinen, romuluinen, väkeväkourainen mies huomauttaa, että tuli voi levitä vielä muuallekin.

— Levitköön! Ei se kauas mene. Töräpäässä se pysyy!

Niinpä paloi Töräpään vanha rakennus syyskuisessa pimeässä. Tulenkielet tupsahtelivat näkyviin akkunalävistä ja katosta. Jo paloi porstua, jo toinen tupakin ja kauas yli pihamaan ja peltojen valaisi tulinen roihu.. Edempää katselivat Laki-Matti ja palvelusväki ja itse isäntä. Hänen harmaa naamansa hohti punaiselta ja paahtuneelta; selkäkenossa hän seisoo rahalaatikko kätkössä turkkinsa liepeessä, jalkojensa juuressa reksotti raamattu avoimena. Niin hän seisoo ja lausuu jonkun huomautuksen tulen kulusta ja muodosta, kehahteleekin:

— Mitäs yksi talo meidän varoissa! Köyhiä se koitteleisi!

Liekit hulmusivat ja hulmusivat ja jopa putosi katto ryskyen alas, säkenet vain sinkoilivat korkealle kohti taivaan mustaa vahvuutta.

— Eikö nyt ole lauantai? kysäisee sitten isäntämies äkkiä. Kylvettävä on ennenkuin se on myöhäistä. Voi vielä levitä ja polttaa saunankin.

Niinpä he kylpevät, isäntä, Laki-Matti ja muut, suuressa saunassa. Kivet kohisevat ja harmaa huuru tulvahtelee saunan otsikosta, jota tulipalon rome valaisee. Ähkynän ja vastojen pehmeän hössytyksen joukosta kuuluu Töräpään Ison kehaisu:

— Mitä minä välitän, vanhan pellon poika! Pistän vain löylyksi kun talo palaa, vanha kotitalo, Töräpää...

Toiset katselevat häneen entistä enemmän epäillen: kyllä se on tullut nöyräpäiseksi, mööpelit yläkerrassa menneet entistä enemmän sekaisin...

Töräpään Isolla on yhä entinen vanha onnensa. Tulipalo ei levinnyt. Se poltti vain vanhan asuinrakennuksen, mutta jätti navetat ja tallit, vilja-aitat ja muut polttamatta. Tulipalo raukeni kekäleiksi, hiilistöksi, pienet sinertävät liekit hehkuivat ja pihahtelivat ja tulisijat törröttivät outoina, kummallisina, mustina kasoina kekäleitten keskellä.

Yö oli leuto ja hiljainen, tuuleton ja tumma. Taivas kumotti kalpeana, ikäänkuin iloiten laimeasti, joku tähti pilkoitti läpi öisen tummuuden.

Talon palvelusväki oli mennyt nukkumaan aittoihin ja tallinvintteihin. Mutta vanha isäntämies oli jäänyt saunaan ja yksi piioista, nuori ja kevytverinen, iloluontoinen ihminen. Ensikerran kukaan näki tai kuuli Töräpään Isolla olevan vetoa naisenpuolen seuraan. Varmaa oli, että se oli eksynyt järkimiehen ladulta hupsuille teille.

Sinne siis jäivät Töräpään Iso ja nuori naisihminen saunan leutoon herpaisevaan lämpimään. Ukko oli tehnyt käänteen, valtavan mutkan elämänsä taipaleella. Rahalaatikon oli hän salavihkaa pistänyt piiloon saunan lattialankun alle. Toiset piiat poistuivat pilkallisina ja kateellisina. He puhelivat, ettei sillä yhdellä lutkalla ollut älyä pelätä Jumalaa eikä hävetä ihmisiä. Vanhan, homeisen ukon kepulin laskee ääreensä... Mutta sisuksissaan he tunsivat kateuden: sillä tarvitsiko tässä rakastua ihmiseen, mutta ainoastaan rahoihin...

Laki-Matti viipyi vielä raukenevien kekäleitten ääressä hieman punaisena ja raukeana kylvyn jäljeltä. Siinä hän katseli, mietti, vanhapoika, jonka sivuitse elämä oli lipunut, ettei ollut jäljellä kuin harmaata, väritöntä hännän lierukkaa. Ei voinut hän toivoa, eikä halunnutkaan, saavansa riehahtaa kiivaaseen, kuumaveriseen elämään, kuten tuo vanha tuttavansa tuolla mustaotsaisessa saunassa. Ainoana ilonaan ja nautintonaan olivat mietteet hiljaisten metsien keskellä.

Niinpä hän viipyi siellä tovin suitsevilla raunioilla katsellen, mietiskellen ja lähti astumaan hiljaisessa yössä asunnolleen. Tuulimyllyn hahmo vilahti viimeiseksi hänen silmiinsä ja mieleensä syntyi kummallinen kuva: se oli kuin entisajan saarnaileva munkki, etusormi osoitellen kohti taivas lakea: tuolla ylhäällä.

X

Jo huomenna kävi pitikin monia kyliä huihke, että Töräpään Iso oli tullut hulluksi: sytyttänyt asuntonsa ja pidellyt piikoja saunassa, talo tulessa. Kohta kerrottiin, että se rakennutti itselleen tiilitaloa, korkeata kolmikerroksista, pyöreätä tornia jokiahteelle suuren suvannon äkkijyrkälle törmälle. Oli pukeutunut oudon koreihin pukimiin, naismaisiin hepeneisiin. Oli aikeissa ottaa emännänkin niin nuoren ja kauniin kuin suinkin löytäisi kymmenestä pitäjästä. Ei huolehtinut isosti omaisuuksistaan; saivat hänen puolestaan työmiehet tehdä työtä tai olla tekemättä niillä laajoilla tiluksilla. Oli muuttunut tauhkaksi, leppeäksi mieheksi.

Kylien ihmisasukkaat sanoivat viisaasti hymyillen, että odotettava asia se oli, vaikka kauan sitä nyt sai odottaa. Milloinkaan ei kukaan Taikinamaa ole tyytynyt elämään ihmisten tavalla.

* * * * *

On kesäyö Juhannuksen aikaan tulvillaan valoa, kirkkautta ja lempeyttä. Maassa on vihreyttä yllin kyllin, värikkäitä kukkiakin, unenhuumaavia tuoksuja, taivaan suuri haalea silmä ei himoitse eikä nuhtele. On öistä hiljaisuutta, jota leikkaa vain yörastaan laulu muhevassa kesämetsässä, intohimoinen, riemuitseva ja villi, monipoimuinen hupatus.

Yössä seisoo Töräpään Ison tiilitorni punertavana ja muhkeana. Ruutujen takana on sytytetty keltaiset lamput; himmeästi heloittavat ne yöhön, jossa kyllä olisi valoa runsaasti. Töräpään Iso on sanonut tämän talonsa nimen olevan Autuuden Sarven, mutta kansa nimittää sitä enimmäkseen Tapuliksi.

Iloista on Tapulin pyöreässä, avarassa salissa keltaisten lamppujen hehkuessa. Seinistä ja katosta heloittavat räikeänväriset hedelmämaalaukset läpi tupakan sinisen sauhulaatan. Pyöreän pöydän ääressä istuu vieraiden valtapyörä ja siinä istuu itse isäntäkin, joka ennen eleli Töräpään mannulla asussa, joka muistutti variksenpelättiä, himoiten rikkauksia. Kuinka onkaan nyt mies muuttunut! Merkillinen, ylen omituinen on hänellä puku: matalat kengät, levein, perhosina lehottavin nauhoin, silkkisukat, lyhyet housunlahkeet puristettuina partaveitsen terälle, valkoiset liivit, keltaiset, paksut kellonvitjat, laaja, sininen kauhtana, johon on vielä maalattu päivänkakkaroita. Miehen harmahtaville kasvoille on langennut leppeyttä, tauhkaa rauhallisuutta, silmänsä hehkuvat, poskensa alkavat punertaa viinan vaikutuksesta. Sillä tämä mies, joka ei ennen maistanut pisaraakaan jakaessaan palvelusväelleen sunnuntaiaamuiset ryypyt, maistelee nyt runsaasti kuumia, tulisia nesteitä. Lasikarahveissa välkkyy kirkas, karvas viina taikka punssi imelänä ja kellertävänä. Salissa vallitsee häly, helähtelevä, kukerteleva nauru, kuin metristen suruton surina. Ketä ovat kaikki nämä ihmiset, miehet ja naiset, mistä on Töräpään Isolle ilmestynyt niin paljon ystäviä? Ei Töräpään Isolla ole ystäviä enemmän kuin ennenkään, eipä pahoin tuttaviakaan. Hän puhelee heidän kanssaan, mutta aina hän pysyy ikäänkuin ylhäällä taivaansinessä, ikäänkuin ylpeä haukka, jota ei kuitenkaan tällä kertaa haluta iskeä turvattomien, vapisevien lintujen niskaan. Mutta kaikki, jotka saapuvat Tapuliin, kuuluun Autuuden Sarveen, saavat ruokaa tai ryypyn tai molempia, ja siksi on Töräpään Isolla runsaasti ja liiankin runsaasti ystäviä, vieraita. Töräpään Iso tarjoaa surkeilematta, lukua pitämättä.

Täällä on myöskin talon nuori ja kaunis, kemuja rakastava emäntä, koreilevassa puvussa, ylen iloisena ja hilpeänä. Tuon tuostakin saa hän pitkätukkaisen, synkkäsilmäisen soittajan liikkeelle pyöreän pöydän ja punssilasin äärestä. Ja pienen, nurkkaan syöstyn pöydän päällä vetää tämä säveliä, mustia ja sumeita, kaipaavia, ja moni pari alkaa kieppuvan kierron ympyriäisessä salissa ympäri pyöreän pöydän, jonka ääressä istuvat isäntä ja osa vakaaverisiä vieraita, joita ei tempaise liikkeelle punalaitainen viulu eikä kieppuva käyrä.

Viina kimmeltää laseissa, savukkeet höyrähtelevät sinisin, haaveilisin kiemuroin.

Puhellaan; Töräpään Iso miettiväisenä nyykyttelee päätään, kun joku noista vieraista kertoo kaskuja, tapauksia tai toinen mies, paksupäinen, harjastukkainen, leveäsuinen alkaa puhua paksuin lausein, katkerasti ivaillen, lohkoen mahdottomiin möhkäleisiin ihmiset ja kaikki elämänilmiöt. Tahi väliin intoutuu isäntäkin puhumaan viinapäissään, selittelee mietteitään, uskomuksiaan, kertoo juttuja vieraiden kuunnellessa kunnioittavan tarkkaavaisina, inttelee ja väittää sen paksupäisen miehen kanssa, joka uskaltaa ainoastaan varovaisesti ja viisaasti kaataa rytöjä mahtimiehen ajatuksien langettamiseksi.

Yö kuluu. Kaikki alkavat olla juovuksissa. Soittaja on unohtunut nurkkaan muistamatta enää punssilasiaan ja vetää viulua herkeämättä, tanssivat parit kiepahtelevat yhä hupsummin pöydän ympäri, jonka ääressä istuvien puheet alkavat käydä yhä yhtäkaikkisemmiksi, puiseviksi ja työläämmin tajuttaviksi.

— Miksi, sanoo se paksupäinen mies, miksi te tämän Autuuden Sarven tänne pystytitte? Siinähän se entisen kartanonne paikalla olisi ollut yhtä korkealla, mainiolla paikalla; sitten siitä vasta olisi tullut oikea Töräpää.

Töräpään Iso ryyppää, kakistelee.

— Ei käynyt. Siinä ei voi iloita rauhallisesti vanhalla paikalla: tulevat mieleen monet vainajat, jotka ovat siinä ennen asuneet. Alkaa tuntua kaamealta, levottomalta, tulee synkkämieliseksi... Joo, niin tapahtuu, vaikka tyhmät eivät käsitä! Kukaties vielä kummittelee... Mutta tässä on uusi, veres paikka, aivan uutta elämää varten rakennettu rakennus. Tässä ei muistu mikään mieleen. Voi elää rauhassa, iloita ja nauttia elämästään...

— Se on taikauskoa, sanoo paksupäinen mies. Omatunto soimaa...

— Olkoon. Mutta vanhoissa rakennuksissa en enää asu. Siellä asuvat henget. Ihminen kun kuolee, niin pitäisi talokin polttaa... Siksi minä poltinkin Töräpään, sillä entinen isäntä kuoli silloin ja syntyi uusi, tämä nykyinen, joka tässä istuu, aivan veren mies...