Part 2

Niin Iisakki kasvoi ja kehittyi. Hän oli varhain jo vakaa mies. Ei nauranut koskaan, sai värittömälle, ilmeettömälle naamalleen tuskin hymyn värettä, ei puhellut joutavia, ei yleensä mitään. Pienestä pitäen tottuneena työhön ei osannut olla hetkeäkään ilman tointa. Nukkui yöt raskaasti, luki sunnuntait raamattua, ensin siksi, että se oli hänelle työksi annettu, lopulta kai omasta halustaankin. Epäilemättä hän käsitti vauraan talouden, muheitten peltojen, lihavien nautojen, rukiin ja rahan edut. Ei penninkään arvosta hän ollut tuhlannut vielä tavaraa turhuuteen tai hekumaan tai ylellisyyteen. Ei vetänyt rintaansa tupakan savua, ei maistanut viinan tilkkaa, ei pitänyt ylimääräistä vaatekappaletta, ei mitään.

Timo Taikinamaa alkoi lopulta katsella poikaansa kummastellen, ihmetellen, puoleksi peloissaan. Oliko hän tosissaan saanut noin verrattoman aikaansaannoksen, oliko kehittynyt virheetön, oikea ihminen vai tapahtuisiko joskus lankeemus katkera ja musertava. Mitään ei tapahtunut. Ja Timo Taikinamaa melkein pelkäsi ja kunnioitti poikaansa, uskoi ja voi turvallisesti sanoa läähätellessään kuoleman kourissa viimeisenä yönään:

— Sinä osaat...

* * * * *

Sellainen oli se poika, Iisakki Taikinamaa, Töräpään isäntä, joka nojaili ovenpieleen, kun isänsä makasi laudalla, pestynä, parta ajeltuna, valkoinen paita päällä.

Leivonen, ensimmäinen leivonen, kohosi kevättaivaan uhkuvaan sineen laulaen rinnan täydeltä sokeltelevaa, kuin riemusta pakahtuvaa lauluaan. Sillä sade oli herennyt. Vesipisarat vain kimmelsivät lehdettömien varpujen nirpuissa.

V

Iisakki Taikinamaa astui siis rahkeisiin Töräpään isännäksi ollessaan erään vuoden alle toisesta ikäkymmenestään. Kylien ihmisasukkaat ja talon väkikin ikäänkuin nousivat varpailleen, utelivat, kuuntelivat ja kurkistelivat: miten se nyt eläisi Töräpään öhytalon perijä, kun isänsä oli pois paimentamasta, kun tiellä ei ollut enää alituista osviittaa... Heräisivätkö siinä ehkä sukunsa rajut ja levottomat veret? Ei mitään näyttänyt heräävän tai nousevan. Nuori Iisakki eleli vain isäntänä, vakaana, nauramattomin suin, vähäpuheisena, tehden töitä ja ohjaillen töitä. Viikot menivät harmaina ja tasaisina. Tuli sunnuntaiaamu, jolloin talon väki vuoron perään sai astella porstuan peräkamariin ja nakata suuhunsa pikarillisen kirkasta viinaa. Se oli ollut Töräpään talon tapa vuosikymmeniä, eikä Iisakkikaan siitä luopunut, vaikka ei itse maistanutkaan tuota nestettä yhtään pisaraa. Sitten hän nukkua keuvotti sängyssään tai luki raamattua, samaa raamattua, mistä ukkovaari vainaja oli ottanut alkuun tuon talon sunnuntaiaamuisen tavan, keksiessään sieltä lauseen: Voi sitä maata, missä ei viinaa ole.

Parin vuoden vierittyä oli talon karja taasen täysilukuinen, yhtä runsas kuin silloin, kun Timo Taikinamaa viimeisenä elonpäivänään hommasi sen ammeisiin ja aittoihin. Laareissa oli jyviä, arkunpohjalla, rautapeltilaatikoissa oli rahaa se määrä, minkä isäukko oli sinne kerännyt, taisivatpa pohjimmaiset olla ukkovaarinkin jäljeltä.

Kylien ihmiseläjät kurkkivat yhäkin uteliaina: eikö mitään tapahtunut, eikö se ottanut edes akkaa, taloon emäntää, äveriäistä taloista, missä niitä oli otettavissa, eikö pitäisi edes omia piikojaan, punaverisiä ja pyöreitä... Mutta Iisakki käveli vain vaitonaisena maillaan. Epäilemättä sillä oli suonissaan jotakin laimeaa nestettä, eikä punaista, väkevää verta, ei ihmiselämän himoja ja kiihkoja.

Mutta Iisakilla oli himonsa ja kiihkonsa, se, minkä isäukko oli häneen juurruttanut ja kasvattanut, niin ettei mieleensä muuta mahtunutkaan: himo kasata rahaa ja tavaraa, omaisuutta.

Yhtenä talvisena päivänä hän oli etsinyt käsiinsä isävainajansa rautapeltisen laatikon, rahalaatikon.

— Niin, pitikö hänen ruveta sitä kartuttamaan, koota rahaa tuohon laatikkoon, arkunpohjalle? Eikö se ollut maahan kaivettu leiviskä? Eikö ollut parempi, että menit ja asioit niillä ja annoit niiden kasvaa omasta voimastaan kaksinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi...

Iisakki alkoi lainata rahoja ympäristön tarvitseville talonpojille ja torppareillekin kovalla korolla. Vähitellen hänestä kehittyi ikäänkuin pankkiiri, kymmenien pitäjien mahtimies, jota vihattiin ja pelättiin ja kunnioitettiin, kumarrettiinkin. Oli mainittava ja kuulu mies, omituinen tavoiltaan, saituri ja kinnari. Ei ollut puettukaan niinkuin muut ihmiset, lieneekö aina edes syödä hennonut. Kesät talvet sillä oli sama rojettunut turkkikasukka päällä, päässä lammasnahkareuhka, jaloissa vanhat saappaanterät.

Silloin ja tällöin joku velallinen joutui yhä kovempaan ahdinkoon, ei voinut suorittaa korkoja; tuli vasaramarkkinat ja Iisakki sai hoteisiinsa talon ja tavarat. Meni vuosia ja hänellä oli monia taloja, peltoja ja jylkkiä metsiä, pinkka seteleitä, velkakirjoja, jotka imivät rahaa, kypsentivät monen velanalaisen niin, että tämä vihdoin häätyi konnultaan, heitti kaikki sille, jolla ennestäänkin oli runsaasti.

Töräpään isännän nimi ei ollut enää Iisakki. Häntä mainittiin Töräpään Isoksi. Siellä hän asui harmaassa talossaan mäenlappeella, jonka harjalla humisi tuulimylly. Vanha talo lahosi, rapistui, katot sammaltuivat ja puhkeilivat, vuosivat vettä. Mitään ei korjattu. Meni akkuna rikki. Sijalle pistettiin päreitä tai olkitukko tahi rehupussi. Ovenlenkkanoiden ruosteiset saranat naukuivat, leveät lattiapalkit olivat lahonneet ja niissä ammotti reikiä, iso uuni oli rokeloinen ja tiilensirut vyöryivät ja murenivat alaskäsin, kaikkialla oli tomua, nurkissa lukin seittiä. Kello kävi nilkuttaen miehenmittaisessa kaapissaan, mustissa seinähirsissä juoksentelivat ruskeat russakat. Koko talossa, sen ilmapiirissä henkäili outo surunvoittoisuus, synkeys. Mutta siellä viihtyi Töräpään Iso erinomaisesti, siellä hän kässehti, mietti, johteli laajojen maidensa töitä, keskusteli velkamiestensä kanssa, teki sopimuksia, kauppoja. Harvoin hän lähti katsastelemaan ympäri pitäjiä olevia maitaan, joita asuivat pehtorit ja arentimiehet. Astui pitkin hiekkaista tietä, hartioilla kelsiturkki, rojettunut ja likainen, päässä karvareuhka, jaloissa saappaanterät, astui kesäisen auringon paistaessa. Löysi talonsa maantien poskesta, katsasteli kaikki paikat, neuvoi työmiehiä, söi, nukkui yönkin ja lähti edelleen etsiäkseen toisia talojaan. Niin hän teki kierroksensa ja saapui jälleen Töräpäähän, synnyintaloonsa laajan mäen lappeelle. Siihen näkyi suokin, Suurisuo, aukeana kuin järvi. Senkin hän oli kuivannut, ojittanut ja viljellyt. Kymmeniä latoja nousi harmaina ja valkoisina sen kesäisen vihreästä pinnasta.

Töräpään Iso on mahtava, mainittava mies. Kolmekymmentä vuotta hän on jo ollut Töräpään isäntänä ja mitään ei ole tapahtunut, mies vain on tullut yhä äveriäämmäksi. Ei ole hänellä akkaa, ei lasta.-Ihmiset kylällä kuihkivat: mihin, mihin kokoaa tämä mies tavaraa? Mihin ne joutuvat, kun hän kuolee? Kuoleeko? Ei osaa kuvitella, kuinka se kuolisi, Töräpään Iso, paremmin kuin sitäkään, että se osaisi akan ottaa, tai sen elämän uralla tapahtuisi muuta mullistusta.

Hän on ikäänkuin järkkymätön laakakivi rinteellä, joka ei vyöry, ei murene.

VI

Liki Suurtasuota pienellä kangasnyppylällä on mökkirötiskä, seinät puolimaihin turpeilla vuorattuina, navetta puoleksi upotettuna maan sisään kuten perunakuoppa, yläpuoli ladottuna maan pinnalle tökeröksi turvekasaksi. On siihen kuokittu joku peltosarkakin, laiha ja hedelmää kantamaton, kaivettu ojennaveroa, koottu kivennupuloita kasaan. Mökissä asuu suutari Teppo, Töräpään torppari, iälle ehtinyt mies, lestien ääressä kutistunut, naskalin ja polvihihnan kumaraan painama, ja akkansa Hurra, vaimoihminen, jonka kieli laulaa, joka ei vaikene muulloin, kuin ehkä nukkuessaan. Navetassa on lehmä, kippurasarvinen ja linkkajalkainen, levein, pullottavin vatsoin. Lapset, ne ovat jo varhain painuneet maailmanrannoille jätkämiehiksi ja piian tuikuiksi taloihin. Joku heistä käypi aina mökilläkin joskus, sunnuntaisin, tuopi pöönäjässäkän, sokerinokareen, viipyy päivän ja pari ja menee taasen omille teilleen.

On elokuinen, poutainen päivä. Auringon raukeassa paisteessa leikataan Töräpään pelloilla viljaa. Kellertäviä kuhilaita nousee taajat rivit, riihien ovista höyrähtelee sauhu. Niissä on ensimmäiset ahokset. Aamulla kuuluu jo varstojen jyske. On käsissä syksy, hämärät illat, joiden viileyteen paimenpoikien tuohitorvet soittavat outoja, monipoimuisia lurituksia.

Mutta nyt on elokuinen iltapäivä. Töräpään Iso tulee suurelta suoviljelykseltään karanko kädessä, noituu ja ärähtelee. Hän ajaa lehmää, suutari Tepon kippurasarvista lehmää, joka juosta lenkkaa kappaleen, poikkeaa syrjään, jyystää ja mulkoilee suurin silmin, kun isäntämies taasen lähestyy heristäen karahkalla ja älähdellen vihaisesti. Niin he lähestyvät vitkalleen suutari Tepon mökkiä. Jo tulee Hurra ja ottaa lehmän huostaansa.

— Pitäisit huolta kankustasi, ettei mene ihmisten viljelyksiin, äyhkäsee isäntä.

— Ää, räsähtää toinen, näkyypä tuolla olevan paimenia! Ajaa roihuuttaa toisen elukkaa, että eikö liene suolet solmulla... Ja aitaa viljelyksesi, kun ei köyhän pirun elukka saa nykäistä yhtä Luojan kasvattamaa ruohotukkoa.

— Älä rällää! Pitää sitä itsekurikin ainakin yritellä elämään omin neuvoin, eikä aina toisen turvin. — Ja sano sille Tepolle, että käypi mun pakeillani.

— Omillaan! Kunpa eläisit niinkään omillasi kuin me. Aina olet imenyt maakuntaa, kerännyt toisten hien ja vaivannäön...

Akka haukkuu ja säkättää, hoivaa lehmäänsä, mutta Töräpään isäntä astuu jo kaukana karanko kädessä yli peltojen taloonsa.

Pistäytyessään solasta kartanolle näkee hän portailla istuvan miehen, hampaissa piippunysä, sinisen savupilven leuhahdellessa kesän ilmaan. Töräpään Iso pysähtyy hetkeksi nurkan suojaan ja katsoo, luurailee toista, joka ei ole vielä häntä huomannut. Siinä seisoo Töräpään Iso, monien kiroama mies, peljätty mies, pienikokoinen, kuivettunut äijä, harmahtavin, raskaitten mietteitten juovittamin kasvoin, laajoin, kuhmuisin otsin, paksuin nenin, suupielessä ivallinen hymyn poimu, leuassa joku harmaa haiven, kulmat painuneena julmaan ryppyyn, joten silmänluontiin tulee jotakin haukkamaista.

Ja siinä on heitä taasen yksi Töräpään kuulussa kartanossa, yksi isäntämies jostakin etäisestä kylästä, velkamies, jolle Töräpään Iso on lähettänyt tiedon, että olisi luettava rahat pöytään siitä velasta. Se ei voi maksaa, arvattavasti. Mistäpä se haravoisi sen summan? Niinpä joutunee sen maat ja mannut Töräpään Ison hoteisiin, kuten on monelle muulle käynyt. Siksi jysöttää hän piippua poltellen Töräpään portailla ja päässä piileilevät synkkämieliset ajatukset.

Viimein Töräpään Iso lähtee astumaan ja mies portailla nousee.

— Päivää. Siinähän isäntä.

— Päivää, päivää. Mitä kuuluu sinne Kaukokorven puoleen?

— Eipä joutavia. Kesän ilmat vain, viljankorjuun kiireet, mutta eipä auta. Niiden asiain, asiain takia piti lähteä astumaan. Kun kirjoittelitte, että olisi luettava lantit siitä velasta...

— Joo, niinhän se sattui. Tuli tarpeita. Ovat tässä paikat joutuneet vähän uuruokkoon, kuten sen vieraskin näkee. Pitäisi kohentaa.

— Niinpä niin. Mutta kyllä se niin on, etten minä tässä yhden äkin rahaksi repiä. Ja siksi tulin puhumaan, että eikö tätä asiaa voisi mitenkään järjestää, odottaa, maksaa vähitellen...

— Ei kävele, ei kävele! Olen odotellut tarpeeksi täpärälle. Kyllä minun nyt pitää saada ne rahat ja nopsasti pitääkin.

— Mutta kyllä te, rikkaaksi mainittava mies, voitte järjestää, minä uskon, muutenkin asioitanne, jos vain tahdotte.

— Joo, niin sen outo luulisi, kun kylällä kuulee. Sehän on aina ollut ihmisten tapa, että mikä vähäiseksi uskotaan, se luhistetaan maatakin matalammaksi ja mikä korkeaksi, se koroitetaan pilvenpatsaisiin. Rikkaaksihan minua huutelevat, porhoksi, ja hyvä on, että huutelevat, sillä pirunkaulalla ovat asiani; sen voin teille uskoa salaisena sanana. Minähän olen suuriin asioihin sotkeutunut mies, tavallaan kuin liikemies. — No, päällisin puolin näyttää: iso pytinki, mutta pirustako tiedät, mikä siinä on kivijalalla, mikä onton päällä...

— Hm, lieneeköhän niin. Ei mahdu päähän. Juoksisihan rahasta korko ja hyvä juoksisikin. Ja olenhan aina sen suorittanut säntilleen?

— Kyllä, kyllä. Mutta kun ei sovi niin ei sovi.

Harmaatakkisen, piippuaan kopistelevan miehen veret hieman nousevat, ääni värähtää:

— Joo, aivan niin kuin ihmiset sanovat: tunnoton mies, koronkiskuri, nylkyri, kinnari, kuin kokkohaukka... Kyllähän minä sitä velkaa ottaissani jo huoppailinkin, että pirulle siinä pistit pikkulillisi. Nyt menee koko käpälä.

— No, miksi otitte?

— Tyhmysissäni! Jos oli se järki päässä, mikä nyt, niin en ottaisi teiltä puolta poltettua puupenniä. Oli niitä silloin vielä muitakin keinoja ja teitä. Odottamattomat asiain keikaukset tekivät minulle silloin vahinkoja, hätäännyin ja otin teiltä rahaa ja vielä niin suuren summan, kun niin höölisti annettiin. Arvelin, että eihän noin rikas mies liene heti pois ronkkumassa. Sitä päivää kadun ikäni.

— Sanovat, että myöhäistä katuminen kuoleman jälkeen.

— Niinpä niin. Kun teillä kerran on niin hoppu, niin ei kai tässä muu keino auta kun maan myynti. Saatte nyt ainakin siksi odottaa, kun kerkiän ostajan hommata.

— Parasta siis, että minä rupean ostajaksi. Jos ostajaa ruvetaan muualta odottelemaan, niin asia pitkistyy ja mutkistuu.

— No, arvasinhan! Sama kuin niin monelle muullekin: talo ja tavarat! Vaikka äsken oli olevinaan tarve tätä taloa kunnostaa...

— Niin kuin onkin. Ei se siitä somene. Kun talo on kerran myytävä, eikö ole sama, jos minä sen muutan rahaksi? Eikö asia näin järjesty mukavimmin ja mutkattomimmin?

— Niinpä lienee. Ei kaikki yhtäälle: te parantelemaan isän perintöä ja minä saan sen vuoksi luopua omastani kokonaan.

Huokaa ja lataa piippukänäänsä. — Olkoon menneeksi: paljas maa teille sitä velkaa vastaan; irtaimisto jää minulle. Halpaan menee, peräti pilkkahintaan, mutta eipä sillä isompia saane nykyaikana, ja kun tässä tuli niin tavaton kiire...

— Paljas maa! No, tietenkin rakennukset, puut ja kaikki mitä maa kasvaa tulevat myös...

— Tietenkin. Paitsi tämän vuotiset viljat ja kasvut kuuluvat minulle.

— Olkoon. Sovittu. Mitäpä turhia kiistellä... — Hohoi, huutaa hän piikapalvelijalle, joka juuri on menossa tarhalle, juoksepa Laki-Matti tänne ja nopsasti, nopsasti sinä ja nopsasti Laki-Matti! — Tehdään siis kaupat ja kontrahdit kirjan päälle. Käydäänhän sisään.

Ja he painuvat tupaan ovenremppanasta, jonka saranat naukaisevat itkevin äänin.

VII

Pian tulla humsuttaa Laki-Matti pitkin tietä.

Hän on pitkänhuiskea, riukusäärinen mies, housunlahkeet höllällään ikäänkuin olisivat aivan tyhjät. Naama pitkä ja kapea, kalvakka. Koko olentonsa tuopi mieleen rämeellä kahlailevan kurjen: siinä ilmenee totisuutta, arvokkaisuutta, juhlallisuutta. Hän on jonkinlainen asioitsija. Monien kylien miehet teettävät hänellä asiakirjansa, jotka aiemmin oli tehtävä ruotsiksi, sittemmin jo suomeksikin, kysyvät neuvoja, käyttävät ovelana käräjäpukarina. Maantien vieressä hän asuu punaisessa mökissään, ainoana seuranaan mustetölkki ja kuorma kirjoja. Hän on Töräpään Isolle välttämätön mies, laintuntija, neuvonantaja, läheisin mies, melkein henkiystävä tälle omituiselle, erakkomaiselle mahti-isännälle. Sellainen on se mies, joka tulla humsuttaa mustassa puvussa, hattu päässä, nahkainen laukku kainalossa, ehtii kartanolle ja astuu tupaan.

— Ahaa, äännähtää Töräpään Iso, siinähän se mies, jota tarvitaan. Käyhän töihisi. Tekaistaan tässä pienet kaupat tämän Kaukokorven kanssa. Sinähän, lait tunteva mies, osaat kirjoittaa sen kirjaan, niin ettei siihen pysty esivallan ja oikeuden mutkat ja koukut.

— No, onhan heitä joku määrä piirustettu, sanoo Laki-Matti. Hänen puhetapansa on kuivaa, katkonaista, pysähtelevää, ikäänkuin hän etsisi tarkasti täsmällistä sanaa. Avaa laukkunsa, asettaa pöydälle mustetolpon ja hiukan paperia ja ryhtyy kirjoittamaan.

— Mitkä ovat siis kaupan perusjuonteet?

— Että Kaukokorpi myypi minulle omistamansa Kaukokorven tilan kaikkine etuineen ja rasituksineen välillämme sovitusta hinnasta, joka heti kuitataan maksetuksi, ja että irtaimisto ei seuraa kauppaa.

Vallitsee hiljaisuus. Laki-Matin kynä rapisee, Töräpään Iso kurkkii hänen olkansa yli. Aurinko paistaa peräakkunasta, jonka yhdessä ruudussa on päreristikko, toisessa rehutukko, ja heittää lahonneille palkeille kummallisen kuvion. Kaukokorpi istua ähöttää piippua imien, sylkäisee:

— Niin piti mennä mieheltä isältä peritty maa ja häätyä maantien kululle...

— No, no, ehätti Töräpään Iso, rankempia niitä on maailmassa! Onhan siellä vielä tavaraa kuin markkinassa, ja nautoja ja hevosia lauma.

— On. Mutta mihinkä ne nyt sijoitan?

— Sanovat, että on ontta ilman alla.

Kaukokorpi vaikenee. Jälleen kuuluu vain seinäkellon nilkuttava tokutus ja kynän rapina.

— Valmis on, sanoo viimein Laki-Matti. Nimet vain alle ja todistajat.

Töräpään Iso tarkastelee paperit hitaasti ja perinpohjaisesti ja piirtää raapustaa nimensä kömpelösti ja varovaisesti:

— Ei se sievää tule, sanoi, mutta täydestä käypi. Ei siihen nurku pysty missään oikeudessa... Joo, minunhan piti se velkapaperi ja todistajat. Niiksihän käypi nuo piikapalvelijat, vai...

Hän menee portaille, äyhkäisee ja vinkkaa piikoja tarhalta ja painuu sitten toiseen tupaan tai porstuanperä-puurukkaan.

Kaukokorpi ja Laki-Matti ovat kahden. Auringon säteet siivilöityvät ja leikkovat piipun harmaassa, leijuvassa sauhupilvessä.

— Mitä laatua mies se tuo isäntä oikein on? Semmoinenko kuin ihmiset puhuvat?

Laki-Matti nostaa pitkän, valjun naamansa papereistaan.

— Laatua? En minä ole nähnytkään ihmisiä kuin yhtä laatua: että itsensä toista parempana pitää...

— Mutta kyllä tämä isäntä näyttää olevan ikäänkuin muista erotettu, eri rotua, itsehyväinen, tunnoton...

— Yhtä luuta se on ihmisluonto, samasta pölkystä veistettyä. No, rakenne, muoto saattaa vaihdella, niin että välistä voi näyttää ikäänkuin aineskin, laatu, olisi muuttuvainen...

Isäntä tulee ja jo tulevat piiatkin, kaksi nuorta naisihmistä, jotka katsovat asiakseen nauraa tyrskähdellä ja tukkia taasen käsin nauravaa suuta, ikäänkuin olisi kyseessä joku perin lystillinen juttu. Mutta viimein saa Laki-Matti heiltä puumerkkiviirut nimien alle ja isäntä ajaa heidät töihinsä. Kaukokorpi piirtää nimensä, heittää kynän pöydälle, että muste pärskähtää ja sanoo:

— Raskas koukero piirrettäväksi...

— Mutta painava sillä saatiin paperikin, virkahtaa Töräpään Iso ja ojentaa velkakirjan Kaukokorvelle. Tämä silmäilee paperia ja työntää rusauttaa sen taskuunsa.

— Tuommoisen takia meni mieheltä elo ja eläminen!

— No, no, päinvastoin! Sehän oli aikansa pönkkäpuuna! Ilman sitä olisi lähtö tullut kai ennemmin.

Kaukokorpi ei väitä, eikä puhu enää mitään, eipä näytä kuulevankaan. Hänet on vallannut jokin levottomuus tai kiire. Hän kävelee ja kompastuu yhteen lahon lattian rekistä.

— No, puhelee Töräpään Iso. Hän on viime vuosikymmenenä herennyt puheliaaksi, vastakohtana nuoruusvuosiensa vaitiololle — taikka milloinka hän nyt oikeastaan on ollut nuori... — No, puhelee hän siis, eläkää varovasti, varovasti... on siinäkin rahalle reikiä; sen vieraskin huomaa.

Kaukokorpi on ehtinyt ovelle, pistää lakin päähänsä, kääntyy.

— Hyvästi — hetken empiminen — ja kiitoksia.

— Mikäs kiire? huutelee isäntä. No, hyvästi, hyvästi!

Harmaatakkinen mies astelee jo tiellä, nysä hampaissa, vaikka siinä ei ole tulta eikä tupakkaakaan. Hiekka narskuu ja pääluussa piileilevät synkkämieliset ajatukset.

Moni on niin poistunut Töräpään kuulusta kartanosta, joka harmaana ja rapistuvana, akkunalävistään outo synkeys kurkistellen, seisoo laajan mäen lappeella.

VIII

Töräpään Iso istuu tuvassaan honkaisen pöydän päässä, avopäin ja lenoo setelipinkkaa, laskeskelee ja ääntelee jotakin itsekseen mutruilevin huulin.

On syyspuoli, illankuhju. Uunissa leiskahtelee hiillokselle raukeneva tuli.

Suutari Teppo on tullut ja seisahtunut oven suuhun ilman, että isäntämies on häntä heti huomannut puuhaillessaan omissa hommissaan. Kohta hän kuitenkin huomaa ja hätkähtää, survaisten setelipinkan edessään pöydällä olevan lakkireuhkanansa poimuun.

— Mitä sinä Teppo, ärisee hän, sillä lailla äänenpuhumatta hiivit ihmisten huoneisiin? Sitä on tapana sanoa päivää tai muuta.

— Sannoo joka sannoo, vaan joka ei, se ei.

— Huono tapa semmoinen. Varkaan lailla liikkumista. Se taitaa olla Tepolla verissä.

— Miten niin?

— Siltä se vähän näyttää. Vai muistatko sinä mitä kirkonmies rippikoulussa opetti: että pidä erossa muiden omaisuus omastasi...

— Jo nuo minunlainen omansa muistaa. Ei niitä niin hupsusti ole: naskali ja polvihihna.

— Niin luulisi, mutta ainapa kuitenkin menet sekaisin. Vetelet kelkkoinesi kuivetuisia talon metsästä, vieläpä polttelet valmista aitaakin, ettei ole kuin haamu jäljellä, käyt vohkimassa heiniä suoladoista ja jyrsität kankullasi milloin vain silmä välttää.

Teppo yrittelee pöyhistellä vastaaniskevän näköisenä.

— Te, te taidatte syytellä minua vasten silmiä varkaaksi!

— Syytän, kun on syytä syyttää!

— No, saahan sitä koetella. Laki se on köyhälläkin.

— Ai, ai, Teppo! — Töräpään Ison äänessä on isällinen, neuvova ja varoittava sointu. — Tämä on sinulle paha asia, jos se menee lain ja oikeuden eteen. Siitä ei sinun päätäsi silitellä. Minulla on todistajat. Mutta mitäpä me käräjöimään, naapurin miehet; sovitaanhan me muutenkin. Viikon kun pistät kenkiä, niin sillä selvä tähän asti.

— Oho, vai viikon! Milläs me akan kanssa sen aikaa elämme, kun minä palkatonta työtä teen?

— Ootte te ennenkin eläneet. Tulihan teille perunoita. Appakaa niitä.

— Vai ne pitäisi syödä heti syksyllä ja teitä rikastuttaa viimeisillä voimanhivenillään...

— Kyllä se on parasta, että et yhtään reutoile, Teppo. Sinä teet minulle, nakertaja, siksi sievän vahingon, ettei mitenkään passaa sikseen heittää. Kun ottaisit vähempi, kun ottaisit välillä muiltakin...

Teppo hermostuu ja älähtää varomattomasti:

— Otan minä muiltakin!

Pilkallinen poimu Töräpään Ison suupielissä syvenee ja venähtää, silmä tuikahtaa, mutta samassa ovat kasvot entisessä muodossaan.

— No, pikkuvorohan sitä sinä olet, Teppo, eikä sinusta isoa tulekaan. Mutta miksi suojelisin hiirenpesää vainioni reunassa? Käräjiin sinut häätyy viedä, ellet taivu oikeisiin tuumiin.

— Viekää, äityy toinen. Minkä minulta saatte, tyhjältä mieheltä? Sama se, jos ruunun leivissäkin istuu jonkun kuukauden.

— Nähdäänpäs! Mökistäsi häädyt maantien kululle. Onko sinulla mitään kirjoja tai kontrahteja?

Vanha suutari masentuu, tuijottelee lattiaan ja ääntää viimein vaisusti:

— Pitänee sitten tehdä niitä kenkiä, kun niin tunnoton ootte...

— Tunnoton! Eri peli tässä nähtäisiin, jos tunnoton öisin. Mutta mitä minä vanhalle miehelle ja naapurille muuta kuin että kohtuus.

— Tämäkö se oli se asia, kun se akka sitä haamaili, että ootte joskus puheille käskenyt!

— Eipä sitä muuta liene ja olihan sitä tässäkin kerraksi.

— Oli liikaakin, sanoo Teppo, kääntyy ja pujahtaa ulos.

Töräpään Iso kohentelee uunin hiilistöä ja hymähtelee:

— Joutaa ommella. Eipä menee rahaa mihinkään.

Korjaa sitten setelit lakin poimusta parempaan talteen, kässehtii lattialla pää nyököllään, vältellen reikiä, kai miettien jotakin, hymähdellen ja murahdellen. Ilta yhä tummenee; huonetta valaisee hiilistön kellanpunainen hehku.