Part 1

language: Finnish

KOLMEN TÖRÄPÄÄN TARINA

Kirj.

Pentti Haanpää

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.

I

Harmaat, poimukkaat pilvet laahustivat matalalla metsänlatvojen ja kyläaukeitten ylitse. Tuuli heräsi jossakin erämaassa, nousi lymypaikastaan; sen sairaat keuhkot läähättivät ja puhkuivat, pilvien pinta pullisteli ja muutti muotoaan kuin laho, harmaa vaate. Paikoin se painui maata kohti kuin valtava, riippuva vatsa, joka jälleen rypistyi, kuroutui kiinni selkärankaan... Sitten siellä kai repeilivät ja ratkeilivat ohuet kalvot; tuiskusi, isot monimuotoiset hahtuvat tanssivat alas kevytmielisesti pyörähdellen. Tuisku yltyi, hämärä laskeutui maisemille. Mutta pimeydessä tanssivat monimuotoiset, isot, kuin pöhötautiset hiutaleet. Pimeyttä ja valkeutta sekaantuneina toisiinsa vähämieliseksi, murheelliseksi tuprakaksi...

Laajan mäen lappeella on Töräpään talo, kuulujen Taikinamaitten talo, harmaana ja matalana, lumeen vajonneena. Isäntä, Timo Taikinamaa, seisoo portailla; valju ja sileä vanhanmiehen naama kurkistaa harmaan, pitkän takin sisästä. Näkee pimeyden, hiutaleiden vähämielisen pyörinnän, tuntee tajuunsa painuvan yhä raskaamman synkeyden, levottomuuden, huokaa ja mumisee:

— Kevätkö nyt on vai talvi? Marraskuuko tulossa vai toukokuu? Onko siellä ylhäällä riitingit sekaisin: yritelläänkö asettaa kaksi talvea seläkkäin...

Huokaa jälleen.

— Syntien tähden ihmistä koetellaan. Sillä paha sydän ei nöyrry eikä masennu. Yhä se ajattelee katkeria ja pilkallisia ajatuksia.

Vanha isäntämies kääntyy, painuu huoneeseen narahtavasta ovesta ja yrittelee ottaa lepoa, unta mustin ja levottomin mielin.

Tulee aamu. Tuisku on laannut, mutta kaikkialla on paksuna ja pehmeänä lumen suunnaton valkea vaippa. Taivaan iso ontelo on näkyvissä, viimeiset pilvenrepaleet haihtuvat, pohjanpuolelta pyyhkii viima purevana ja kylmänä kuin partaveitsi.

Töräpään isäntämies seisoa harottaa keskellä kartanoa haarojaan myöten lumessa, kynsäisee päätään ja kahlailee takaisin tupaansa murahtaen ainoastaan:

— Vappuaamu.

Sitten ottaa hän kirveen ja koivuisen kelleksen ja alkaa hakata. Ei siitä mitään synny, iskut vain putoilevat ankarina, isot lastut sinkoilevat räsähdellen palkeille. Talon vanha emäntä vaappuu tupaan leveänä ja lihavana. Hän on kuin syötetty hanhi, jalat ja kädet liikahtelevat kuin tönköt kapulat. Hän nousee seinää kiertelevälle kapealle penkille ja yrittelee tavoitella katonrajassa naulassaan roikkuvaa aitan avainta, mutta ei onnistu. Iso vatsa ottaa kiinni seinään ja hän horjahtaa takaisin lattialle.

— Ota sinä, ukko, tuo avain, sanoo hän hiljaisella, lempeällä äänellään. Minä en saa.

Ukko ei kuule tai ei ole kuulevinaan. Kirves kolkkaa, lastut irtaantuvat räsähdellen kuivasta puusta. Emäntä yrittelee itse välillä, ei onnistu ja alkaa uudelleen ruihnata:

— Ota sinä, ukko, tuo avain...

Silloin ukko viimein paiskaa kirveen pois, hyppää kiukkuisesti tasakäpälää penkille, töytäisee avaimen aivan emännän nenän alle ja tiuskaisee:

— Tuossa! Vielä tässä avaimia! Mitä siellä tyhjässä aitassa teet? Loppu tässä kuitenkin tulee...

— Ukko, älähän nyt kimpaannu. Yritettävä se elävän on.

Navettapiika tulee ulkoa, päällään roikkuen joitakin likaisia ja karvaisia vaateriekaleita, kengät tolokkosessa, paljaat kintut sonnassa.

— Nyt siellä on yksi kuollut.

— Mikä yksi? tivaa ukko.

— Lehmä. Nälkään ne alkavat kupertua. Koivun varvutkin ovat taasen kaikki. Millä heitä ruokittanee...

— -kele! Ei millään! Kun ei ole lehmille suuhun sujuvaa, niin koetetaan löytyykö lehmistä vielä ihmisen suuhun sujuvaa. Kun ei kerran kesä tule, en minäkään enää odota...

Ja Timo Taikinamaa, Töräpään isäntä, alkaa romuta puukkoja kahasta ja teroitella niiden teriä.

— Ukko, ukko, ääntelee emäntä vaisusti. Älähän nyt kovin kimpaannu!

II

Pitkästä ja matalasta, tuohikattoisesta navetasta tuodaan elukka toisensa jälkeen surkean laihana, luut ponkollaan, karva pörhöisenä ja takkuisena, vaivoin pystyssä pysyvänä hankurana, joka kuitenkin yrittelee harata vastaan. Kirvesnakka kumahtaa sen niskaan, puukko sujahtaa kurkkuun, veri lirisee astioihin, naudan silmät mulahtelevat tovin, sorkat sätkivät. Lumen valkeudelle ilmestyy verisiä vuotia, lihakasoja, joissa tosin ei liene kuin luita ja jänteitä, suolia ja kutistuneita rapamahoja. Aurinko on kohonnut korkealle ja katsoo ikäänkuin pilkallinen, kaihinen pirun silmä, hanki punertaa ja sädehtii, päivänpuoleiselta räystäältä tipahtaa joku vesipisara.

Mutta yhä uusia elukoita kiskotaan esiin vitsaperistään. Joku mölähtää surkeasti, mutta nuija putoaa, puukko tekee työtään ja ei ikinä ole siitä kurkusta kuuluva enää älähdystä. Ukko itse liikkuu lehmien ja lihojen keskellä kepelänä ja sukevana kuin pieni pirun poika, kädet kyynäspäitä myöten veressä, puukko ahkerassa liikkeessä irroittaen nahkaa, silpoen irti lapoja ja lihankappaleita. Tulee ilta ja hämäryys. Silloin Töräpään pitkä navetta on tyhjä. Puolenkymmentä nautaa kiekkuu siellä kytkyvissään ynähdellen surunvoittoisesti. Neljäkymmentä on niitä nuijittu ja lihattu. Ukko kulkee ja katsoo, että vuodat tulevat huolella levitetyiksi orsille, että lihoihin ja luunsolmuihin, joita on talon kaikki ammeet ja astiat kukkurina, tulee runsaasti suolaa.

Niin hän kävelee, isännöipi, neuvoo ja tiuskii ikäänkuin ei mitään merkillistä olisi tapahtunutkaan, aivan kuin olisi tehty vain heinätyötä tai korjattu viljaa. Sitten taasen hänen herkät verensä joutuvat liikkeelle, niinkuin hän nyt vasta huomaisi, niitä tässä on tehty, hän, kitsasluontoinen mies, jolle pieninkin vahinko taloudessa oli kangastellut silmissä perikatoon vievänä, joka oli joutunut suunniltaan, jos häneltä joutuu hukkateille jokukaan pahainen karitsa.

— Neljäkymmentä lehmää, neljäkymmentä lehmää! Niin ihmistä koetellaan... Siihen meni eläminen, siihen kahdenkymmenen vuoden aherrus! Jumala, punnitsitko tarkasti: olinko niin suuri syntinen, pitikö minun maaltani hävitä...

Hän kävellä viuhtoo, heittää lakkinsa kartanolle ja repii tukkaansa.

— Navetta tyhjäksi minulta poloiselta! Niin meni eläminen! Kuolema, kuolemahan tässä kuitenkin tulee, tai kerjääjän keppi kouraan...

Hän menee talliin, ottaa marhaminnan ja ripustaa itsensä orteen. Siinä hän korisee, jalkaterä viputtaa lattiaan, tärisee ikäänkuin tahtia polkien. Silloin tulee renki ja sivaltaa marhaminnan poikki.

— Ei tässä nyt sentään tarvinne itseään orttaa...

Töräpään vanha isäntä korisee hetken, tointuu, nousee ylös marhaminnan kappaleet käsissä, äyskäisee rengille:

— Katkaisit hyvän marhaminnan! Saat maksaa! Mitä? Meinaatko ettet maksa? Tilistäsi se vedetään...

Mutta renki taluttelee isännän huoneeseen ja vuoteeseen. Hän on sairas, kuolema on iskenyt häneen kouransa, ehkä hän ei saanutkaan lopettaa hengenvetojaan nuoran nenässä... Tulee yö, Timo Taikinamaan viimeinen yö.

Pilvet vaeltavat taasenkin taivaalla, tuulen keuhkot hengittävät raskaasti, metsä puhisee, sataa, pisarat tippuvat kattoon raskaina kuin lyijynrakeet. Sade rummuttaa kummallista soivaa ja salaperäistä, enteilevää rummutustaan...

— Mitä? Sataako? Se on vettä... Tulee kesä! Kesä tulee muille, mutta minulle kuolema... Neljäkymmentä nautaa löin minä lihoiksi juuri kesän tullessa... Niin syntinen veri ihmisessä öntyilee, teettää hulluntöitä, kuolemansyntiä... Oo, kuolema korjaa. Hakekaa tänne Iisakki.

Iisakki, ukon ainoa poika, tulee ylisillään; pienenlainen, liki toista ikäkymmentään oleva mies. Hänellä on isänsä valju, selkeä ja ilmeetön naama, mutta hänen rauhallisista liikkeistään, koko olennostaan on havaitsevinaan, että hänessä liikkuu talon emännän laimeaa ja väritöntä, leppeää verta, tai ainakin asuu isän kuumuus ja kiivaus jossakin syvällä.

— Iisakki! Joo, minusta nyt aika jättää. Hetki on tullut. Kaksi kertaa elämässäni olen tehnyt suuren synnin. Ensin minut armahdettiin. Nyt ei. Eikä ole väliäkään, Iisakki, mutta sinun on yritettävä. Älä anna talon hävitä. Kokoa omaisuutta, omaisuutta... Siinä on turva. Elä viisaasti. Kokoa kaikin keinoin. Kyllä olen opettanut, vaikka en itse ole pystynyt, hulluverinen mies... Sinä osaat, tiedän sen... Omaisuutta, omaisuutta...

Ne ovat Töräpään vanhan isännän viimeiset sanat. Hän on saavuttanut rauhan, hän makaa levossa.

III

Valkeni seuraava päivä. Kaikkialla oli lumisohjoa, vettä suurissa lammikoissa ja vettä pisarteli vielä harmaista pilvistäkin, ja joskus kurkisti aurinko pilven repaleista ja silloin häivähti maanpinnalla ikäänkuin suuri, onnellinen hymy. Metsän puut hamottivat vihreinä, koivunvarvut paisuneina, ikäänkuin punastellen, tuuli puhisi, soitteli oksastoissa. Se oli vapauden laulua, vanhaa ja siltikin uutta. Kartanolta höyrähti sonnanhaju ja sulavan lumen tuoksu, vainiot näkyivät harmaina ja paljaina, kukko pelehti kanoineen tunkiolla ja kiekaisi röyhkeästi.

Töräpään vanha isäntä vietiin riiheen ojennettuna laudalle, pestynä, parta ajeltuna, valkoinen paita päällä. Iisakki nojasi ovenpieleen, katseli ja mietti.

— Siinä se nyt makasi hänen isänsä valjuna ja kumman rauhallisena. Eilen se vielä reutoi teurastöissä, hihat käärittyinä ja kädet veressä, puukko kourassa. Rinnassaan asui tuska ja levottomuus. Noin nättiinkö siitä pääsi... Vai oliko se jokin yhä olemassa tuskineen ja levottomuuksineen jossakin, heitettyään tuohon tuon valjun pökkelön.

Pojan mieleen nousevat kuvat tuon nyt niin liikkumattoman miehen vaelluksesta tällä maankamaralla. Oh, miten paljon olikaan tarvittu kiivautta ja vaivaa ja pyrkimyksiä päästäkseen nyt lopulta tuohon laudalle parta ajeltuna, puhdas paita päällä...

Tässä se oli syntynyt maailman vaivaan samassa Töräpäässä, jossa henkikin lähti. Isänsä oli juureva ukko. Se oli rakentanut jyhkeistä puista nämä Töräpään nykyiset rakennukset, viljellyt maata, ja nostanut talon rikkaaksi öhytaloksi, jossa oli rahaa ja rukiita. Äitinsä, talon emännän, sanottiin jääneen taloon mustalaisjoukosta ja siitä kai peri poikakin kiivasta, hurjapäistä, kulkevaisen verta.

Viidentoista vanhana se rupesi kulkemaan kylillä ja juomaan. Ajeli oriilla, varasti aitasta viljaa ja vaihtoi viinaan. Isäukko työlästyi perinpohjin ja sanoi, että kun kerran kuljet niin kulje sitten, äläkä palaa ja lähde alinomaa. Silloin Timo Taikinamaa lähti, eikä siitä kuultukaan kymmenkuntaan vuoteen. Taloon jäi kuitenkin toinenkin poika, vähäistä nuorempi, joka oli kotona pysyväinen ja puuhaili sävyisästi. Mutta toinen poika kulki missä lienee kulkenutkaan, merimiehenä purjelaivoissa, vieraissa maissa ja suurissa kaupungeissa, teki väliin töitä ja taasen vaelsi. Sitten hän ilmestyi jälleen kotikyläänsä puettuna kuten oudon hieno herrasmies, leuan alla simsetti, jaloissa patiinit, mustat kuin tervaruuhet. Äitinsä oli kuollut jo vuosia sitten, ja isänsä makasi juuri tautivuoteella.

Isänsä, vanhan ja harmaantuneen miehen, sydän oli käynyt pehmeäksi, leppeäksi ja unhoittavaiseksi, kun hän siinä lepäsi odotellen kuolemaa. Hän kutsui maankiertäjä-poikansa luokseen ja sanoi, että tälle oli tuleva toinen puoli niin maasta kuin muustakin taloudesta, asukoot veljekset yhdessä tai erillään, kuinka sopivat.

Mutta se oli käynyt kovin sen kotona pysyneen veljen sydämelle. Hän sanoi, että oli tehty vääryyttä: toinen, joka oli humunnut maailmanrantoja, tuli ja otti häneltä sen minkä eteen hän oli vuosikausia uurastanut ja hikoillut kuin orja. Niinpä lienee siis hänen vuoronsa lähteä, täällä hän ei enää voisi elää rauhassa, tehdä työtä ja syödä. Lähti, meni kai merille ja sille tielle jäikin.

Mutta Timo-poika puuhaili nyt talon töissä ja riijaili lähikylästä rikkaan talon tyttöä saadakseen taloon emännän. Isänsä kuoli. Nytpä hänen verensä taasen kuohahti outoihin toimiin: hän pitäisi häät ja hautajaiset yksin tein. Ne häät pitäisi kuitenkin pian pitää ja parempi yhtä aikaa kuin kovin lähekkäin. Turhaan kylän hurskaat muorit selittelivät hänelle aikeen jumalattomuutta, kehoittelivat saattamaan isänsä kunnialla ja rauhassa hautaan.

— Maatkoon isä levossa. Uskon, että hän ei enää välitä maallisista, peijaisista paremmin kuin häistä tai ristiäisistäkään... Ja monta kertaa hän sanoi minulle, että emäntä se talossa tarvitaan. Miksi siis aikailla...

Niinpä tapahtui, että kun Töräpään toisessa tuvassa oli vanhan isännän peijaat, oli toisessa pojalla häät. Se oli marraskuinen yö, tähdet loistivat taivaan mustansinisestä vahvuudesta, kuun kannikka painui metsän taa kapeana ja käyränä kuin silppuviikate, vainiot aukenivat tummina ja kellertävinä, teiden ja kartanoiden jäätiköt kiilsivät ja kimmelsivät kuin tinapaperi. Häätuvassa yritti olla hiljaista ja vähäpuheista, iloisuus ja remu näytti jääneen kauas. Mutta sulhanen itse huojahteli humalaisena, päissään kuin taivaan käki.

— Hohoi, näyttääpä, että sain talooni kahdet hautajaiset! Siksi asetin häät ja hautajaiset rinnan, jotta ilo murheen rinnalla sitä selvemmin havaittaisiin. Mutta näyttääpä, että ei häähuonetta tullutkaan, tuli tuplapeijaat... Soita, pelimanni! Viinaa ollaan noutamassa.

Vanha, harmaantunut soittaja, jonka veriä viina kiehtoo kevyempään kiertoon, tempaa viulun leuan alle. Sen punaisenruskeat laudat kimmeltävät himmeässä valossa, pitkät, hoikat sormet hypähtelevät kielillä, käyrä keikkuu ja hääpolskan tahti ja sävelet täyttävät tuvan palkeista mustaan, karstaiseen laipioon, tummina ja riemastuttavina, veriä huumaavina. Jopa alkaa tanssi, palkit natisevat, kauas tummankirkkaaseen yöhön kaikuu jyske tanssin hiostavasta ympyrästä, poikien hihkaisu tai tyttöihmisten naurunkikatus.

Sulhasmies vuoroin huojahteli häähuoneessa, vuoroin painui läpi pimeän porstuan toiseen tupaan, missä istuskeli vanhempia, vakaita ihmisiä muistellen vainajaa ja puhellen sen elämästä ja kuolemasta ja maahanpanosta. Täällä istui sulhasmieskin hetken vakavana, ikäänkuin syvästi murheissaan, kuunteli totisena, kun he puhuivat hänelle moitiskellen syntisistä, jumalattomista meiningeistä, myönteli, nyökytteli päätään. Sitten hän taasen ärtyi:

— Elettävä se elävän on! Kyllä haudassa levätä saa...

Ja hän kompuroi läpi porstuan häätupaan, nauroi ja hekahteli, ärtyi taasen mitättömästä syystä, kävi miehiä rinnuksiin, tuli työnnetyksi nurkkaan ja sydämistyi peräti:

— Mitä? Kenen luvalla on tultu tanssimaan ja hyppäämään tänne peijaistaloon? Onko tämä enää ihmisten hommaa. Vaikka en olekaan häävi mies, niin kyllä vielä sen verran vaikkua on, ettei täällä hypitä ja remuta silloin kun isäukko on tuskin ehtinyt rauhassa saada multaa päälleen...

Hän ottaa uunin kolapuun, noituu ja räiskää ja ajaa kaikki kartanolle. Siellä hän sitten seisoo keskellä pihaa, avopäin, tukka hurrin harrin, nokinen kola kädessä, kaivaa pullon poveltaan ja sanoo:

— Ryyppy murheeseen! Yksi sille kun isä kuoli ja toinen, kun otettiin akka...

Taivaan äärettömästä holvista tuikkivat tähdet ikäänkuin iskien silmää jollekin, jäinen tie kiiluu kuin tinainen nauha, ja poistuvan hää- ja hautajaisväen häly etääntyy. Talonväki ja nuori morsian seisoskelevat ovissa ja portaissa siunaillen ja päivitellen, naiset itkeä tihauttaen jonkun kyyneleen.

— Ei sitä sentään noin hulluksi olisi uskonut...

Sitten he vähitellen poistuvat jättäen nuoren isännän taivastelemaan pihamaalle, humalaisena kuin käenpoika. Hän kompuroi viimein saunaan, jossa tuntuu vielä eilisen kylvyn lämpö, ja nukkua rötkähtää lattialle. Sieltä hänet aamulla löydetään kohmeisena, tukka jäätyneenä kiinni lattialla olleeseen vesilätäkköön, sairaana ja kuumeisena.

Tauti on kova. Monta kertaa katsovat vanhat muorit hänet kuolevaksi, loppua tekeväksi mieheksi. Mutta monia viikkoja sairasteltuaan hän viimein tointuu, nousee hoitelemaan taloaan ja tavaroitaan ikäänkuin toisena miehenä.

IV

Tauti oli syönyt Töräpään Timosta kaiken lihan, eikä sitä enää uutta ilmestynyt. Oli vain luut, jänteet ja kellertävä nahka, tukka oli käynyt valkoiseksi. Ei ollut enää kuin pelkkä varjo jäljellä äsken niin uljaasta miehestä. Veri vain oli pysynyt entisenä, vieläpä siihen oli ikäänkuin jäänyt pitkän kiduttavan taudin jäleltä entistä enemmän kuumetta, herkkyyttä ja ärtyisyyttä. Miehen muu luonto vain oli ikäänkuin toinen. Väkeviä hän ei maistanut enää pisaraakaan, eikä havitellut muihinkaan entisiin hullutuksiinsa. Kaiken kiihkeän verensä voimalla hän heittäytyi taloudenhoitoon, rikastuakseen, kootakseen omaisuutta. Pian hän, Töräpään humupoika, oli kuulu kitsaudestaan ja tavaranhimostaan. Omaisuus, iso omaisuus, jyviä, lehmiä ja rahaa; siinä hänen alituinen mietteensä. Haamiloi hän silti olla ikäänkuin jumalinenkin mies, luki raamattua, ja puheli oikeudesta ja laista, koetti, minkä ärtyinen verensä suinkin salli, elää tasaisesti, nöyrästi, päästäkseen Jumalan suosioon, että tämän turvissa voisi sitten entistä enemmän saada kasaan omaisuutta...

Sinä ensimmäisenä vuotena syntyi jo Iisakki. Useampaa lasta ei tullutkaan. Äiti, leppeä ja laimeaverinen nainen, joka jo niinä vuosina alkoi lihoa mahdottomaksi kasaksi, hoiteli häntä huolella. Isä puuhaili ankarasti, teki työtä ja isännöi. Iloitsi, kun talo vaurastui ja tuskitteli ja joutui epätoivoon pienimmänkin vahingon kohdatessa.

Aika vieri ja Iisakin tajuun uppoutuivat ensimmäiset kuvat elämästä. Kesäinen talo mäenlappeella, harmaa rakennusrykelmä, vihreä ruoho, taivaan sininen kupu, pääskylintujen mustat sakset, tarha, missä naudat ynähtelivät, tuulimylly vihreän laihopellon takana mäen harjalla korkeana ja kummallisena, suuret siivet viuhtoen ja humisten ilmassa... Tai talvi, johon hän tuijotti huurteisesta akkunaruudusta, könötellen polvillaan penkillä, autio hanki, jota tuulen näkymätön puukko siveli kirkkaana ja terävänä, tehden taitoleikkauksia, outoja ja ihmeellisiä... Hieno, valkea jauho lensi harmaana, hypähtelevänä pilvenä kohti metsää, jonka totisesta, huurteisesta reunasta erotti kummallisia, kurkistelevia päänuppuja, rujoja vartaloita, isoja, osoittelevia peukaloita...

Pian Iisakki sai kuitenkin heittää alituiset katselemiset ja kuvittelut. Isä alkoi pitää häntä alituisessa työntouhussa heti polvenkorkuisesta, pahaisesta mukulasta. Ajatti hänellä hevosta heti kun ohuet ohjakset vaivoin pysyivät käsissä; niisti nenän ja nosti kuorman päälle. Antoi hänelle puukon ja vuoletti pieniä, tarpeellisia esineitä, lietsotti palkeita pajassa takoessaan, teetti mihin poika suinkin pystyi. Iltaisin piti opetella lukemaan käryävän päreen valossa, ankarasti, pää märkänä.

Timo Taikinamaa kasvatti poikaansa. Hänen tajuaan jäyti alinomainen, kirvelevä katumus omasta nuoruudenaikaisesta elämästään. Hän katsoi joutuneensa hunningolle, humumiehen jäljille siksi, että oli pienenä saanut kasvaa liian vapaasti ja holtittomasti, hänen elämänsä rehevälle ja viheriälle kasville ei oltu asetettu minkäänlaista humalasalkoa tai tukikeppiä. Hän oli kasvanut ja rönsinyt pitkin maanpintaa, kunnes hän elämän runtelemana itse pystytti itselleen saikan, jota myöten kiemurrella ylöspäin ja pysyä juurillaan.

Niin ei saanut tapahtua pojalle. Nuorena oli vitsa väännettävä. Hän aikoi ahdistaa hänet vielä sangen nuorena ja taipuisana määrättyyn muottiin, pystyttää hänelle tukiseipään, koota ruokamullan ja osoittaa päämäärän, jonka oli havainnut oikeaksi sitten, kun selkeni nuoruutensa huuruista...

Alinomaa sai Iisakki oppia, että oli aina tehtävä työtä, säästettävä, rikastuttava, kaikella muotoa ja joka tapauksessa rikastuttava. Kaikenkaltainen vaolta poikkeaminen tai hurvittelu ei saanut olla mahdollista. Timo Taikinamaan ylen ärtyinen ja kärsimätön luonto pysyi ihmeen tasaisena ja sävyisänä poikaa kohtaan. Hän malttoi aina mielensä, sanoi tuskin kieroa sanaa, vaikka turmeluksensa nousi alinomaa muuta talonväkeä ja naapureita vastaan. Pari tai kolme kertaa muisti poika hänen suuttuneen mitättömistä, käsittämättömistä syistä.

He olivat pajatöissä. Oli syksyinen ilta. Poika lietsoi, hiilet hehkuivat ja rauta punertui, ahjon reunoilla kimaltelivat pajakuonakasat kummallisina, sileät kulmat välkkyen kuin posliini. Isä takoi kuokkaa, iski ankarasti, kipunat sinkoilivat kattoaukosta pimeyteen. Hän intoutui puhumaan, kuten tapansa oli joskus intoutua, saarnailevasti. Sanoi, että ihmisen pitää kuokkia maata, viljellä sitä ankarasti, pysyä konnullaan. Hupsut lähtevät vain jeputtelemaan maanteitä ja maailmanrantoja... Miten lieneekään, sattui silloin poika kysäisemään, että miksi isä sitten ennen oli lähtenyt maailman kululle...

— Mitä? tuimistui tämä ja sysäsi raudan ahjoon, vaikka se oli ennestään tulikuuma, niin että säkenet pölähtelivät. — Mitä sinä, kakara, kyselet? Ovatko ihmiset puhuneet? Tekeekö sinunkin mielesi mennä? Mene, mene Norjanmerelle, sillinpyyntiveneeseen, mene! Saat kylmää vettä niskaasi, saat sisääsi mädänneitä sillinraatoja, hylkeentraania... Kyllä minä tiedän...

Sitten hän oli kuitenkin rauhoittunut. Selittänyt pojalle hiljaisesti, ihmisiksi, että hulluuksissaan hän oli lähtenyt, hänkin. Siksi hän tiesikin, tiesi tarkoin. Paikoillaan ihmisen on pysyttävä. Vierivä kivi ei ota sammalta.

Toisen kerran he olivat myllyssä. Silloinkin oli syksyinen pimeä, ankara tuuli. Siivet humisivat, korkea mylly ryskyi, rattaat kävivät kolisten, rukiit painuivat tuuttiin ja soluivat jauhoina alakerrassa olevaan säkkiin. Pieni Iisakki kuuntelee ja miettii. Hänen mieleensä muistuu, että Hurra, sen pienen mökin pahasuisen akka, on kysynyt jauhoja jotakin kappaa työn päähän ja isä on äyhkäissyt: Ei ole antaa.

— Paljotkin jauhot tarvitaan, ääntää Iisakki itsekseen muistamatta isäänsä. Ei ole antaa.

— Mitä? ärähtää isä. Opetteletko sinä ihmisten puheita, laiskureitten? Onko jauhoja mielestäsi paljon? Pitäisikö ne jakaa niille retkulaisille, jotka venyvät penkeillä, eivät yritä uskosta, makaavat... Sen, joka on toimellisesti vaeltanut, säästänyt, pitäisi antaa sitten niille retkuille. Painu jalkoihisi!

Poika oli juosta kipittänyt halki pimeän pellon tupaan, mielessä tunne, että isä oli joskus kummallinen, käsittämätön.

Kun kuljettiin kappale Töräpään mäeltä alaskäsin, kohti jokilaakson kyläkuntaa, oli siinä paikassa, missä pieni, lirisevä puro katkaisi maantien, sillankorvassa punainen mökki, valkoisin nurkin ja akkunalaudoin. Siinä asui Laki-Matti, omituinen mies, joka kyläkuntain ihmisille teki asiakirjoja, toimitteli niitä virastoille, kävi käräjiä. Hänen asunnossaan oli suuret pinot kirjoja, papereita, mustetölkki ja kyniä. Ja sieltä yhytti Timo Taikinamaa kerran poikansa. Laki-Matti oli sen tavannut maantiellä, vienyt mökkiinsä, näytellyt kirjoja, kuvia, selitellyt pojalle, joka katseli suurin, ihmettelevin silmin. Laki-Matilla oli omat haaveensa: pitäisi muka kansaa opettaa, kehittää...

Mutta nyt oli Timo Taikinamaa suuttunut tavattomasti, haukkunut Laki-Mattia, taluttanut pojan pois ja tarttunut tukasta kiinni ja räpsinyt varvulla paljaille kintuille.

— Mitä? Meinaatko ahtaa kirjoja päähäsi, oppia järkiviisautta, katala mukula... Ruokaa ja ruoskaa ja työtä, siinä sinulle ohjelmaa...

Ei, Timo Taikinamaa ei päästänyt poikaansa väärille teille. Lukea sai vain sunnuntaisin ja piti lukea suurta raamattua, lautakantista, ukkovaarin ostamaa. Ei muuta. Kylille ei saanut mennä milloinkaan. Ei siellä ollut opittavissa mitään hyvää eikä hyödyllistä.