Part 7
Niin olivat Jallu Taikinamaan, nuoren vangin, hämäriin viha- ja kostokuvitelmiin sekaantuneet yhteiskunnalliset mietteet. Siellä ne liikkuivat suurina ja muodottomina, raskaasti ja kömpelösti, kuten puujaloilla liikahdellen. Mutta ne antoivat sisältöä elämälle, toivat elämänhalua, toivoa tulevista ajoista. Hän ei nähnyt enää itseään kuivettuneena kelohonkana, luisevana, harmaana ja hedelmättömänä, josta ei ikipäivinä putkahtaisi tuoretta oksaa. Hän tunsi itsessään mahlan kihisevän, vihan ja katkeruuden väkevän nesteen.
XX
Vapaus! Tiilisen linnan ovet ovat avautuneet.
On talvi, kirkas ja kuulakka, kuuraiset puut hohtaen sinertävinä, savun noustessa harmaana ja punertavana, monin poimuin korkeuteen. Mutta Jallu Taikinamaan mielestä tuoksahtaa kevät, tuoksahtaa väkevästi ja selittämättömästi. Varpuset pyörivät sontaisilla teillä kuin harmaat kerät päästäen enteileväsi! kahisevia ja suhisevia tirskahduksiaan.
Jallu Taikinamaa näkee ja hengittää kaikkialla vapautta, kevättä ja taistelua.
On kapinakevät. Osa Suomen kansaa on noussut sotaan toista osaa vastaan. He ampuvat toistensa ruumiiseen pieniä ja kirkkaita nikkelinpalasia, sohivat toisiaan pistimillä, paksut rautaputket rykivät raskaasti, heittääkseen ihmisten päälle esineitä, jotka löisivät heidät kasaan, liiskaksi, taloja tuohustetaan tuleen...
Kapinallinen on Jallu Taikinamaakin, Töräpään Ison ainoa poika, parahin punikki onkin.
Ah, nytpä oli unista tullut tosi! Hän oli Saatasnamma nyt, vanhan kirjan uljas, tylyotsainen synkeäsilmäinen Saatasnamma, kapinoitsija, jonka ääni jyrisi mustien pyssyjen räpseestä, yli suitsevan sauhun, yli taajan ja välkkyvän keihäsmetsän, joiden kärjistä tippuivat punaiset pisarat... Ah, nyt oli luhistettava, rusennettava, verta, verta ja tulta! Hursikoon yli maan kuten kulovalkea! Syököön ja tuhotkoon kaikki, kehnon ja vanhan, kulottuneen ja mädänneen. Nouskoon tuli kuten helvetin lieska, kuuma ja rankaiseva... Mikä ei siinä kestä, se on huonoa, saa kadota, että sijalle pääsee nousemaan uusi maailma, uudet valkeiksi piilutut rakennukset: Nyt riehukoon viha ja kosto, että kerran puhdistuneeseen, raikkaaseen ilmaan nousisi uusi ja onnellinen päivä, vanhojen mätien rakennelmien vielä suitsutessa, veren noustessa vielä huuruna maasta...
Jallu käveli pitkin keväisiä teitä ja kapinalaulujen uljaat ja raisakat sävelet saivat hänen verensä väräjämään. Nyt lyötäisiin asian puolesta, huomenna nousisi onnen aika, nousisi hänellekin, jonka osana oli ollut aina vain kova kohtalo. Vai olisiko ehkä edelleenkin? Saisiko hän kuten Saatasnamma kapina mielineen nähdä kaiken kukistuvan ja kuolisi pois? Ei, voitto on tuleva; oikeuden ja totuuden, tulevan ajan voitto, miekanrauta on vahva... Voitto! Vähät sitten, jos Jallu Taikinamaan ruumis nykertyisikin karkealle sulavalle lumelle, sontaisen tien viereen, punertavaan lätäkköön, puhelinlankojen ulistessa surunvoittoisesti. Moni oli sinne jo nuukertunut, ja moni vielä nuukertuisi — asian puolesta.
Jallu Taikinamaa astui punakaartin laumassa, hontelona, lätyskälakki päässä, punaisen kaulahuivin päät lerppuen ja liehahdellen. Väsymättä hän venyi hangella, puristi pyssyä poskea vasten, ruskeatukkista, äkäisesti yskähtelevää pyssyä, joka sylkäisi vinkuvan nikkelinokareensa sinne johonkin eteen, missä sen tuli käydä vihamiehen jäseniin. Siellä se oli jossakin edessä se sortaja, porvari, jonka Jallu näki mielikuvituksessaan suurena, mulkoilevana, vähämielisenä ja voimallisena kasana. Se ei tahtonut, että tulisi uusi aika, että tasattaisiin, että onni ja onnettomuus silputtaisiin yhtäläisiin kappaleisiin ja annettaisiin kullekin osansa... Se tahtoi edelleenkin olla päällepäsmäri; pitää mahdollisimman pitkältä onnellisuuden nuoraa ja heittää toisille onnettomuuden vahvan köyden; se tahtoi, että Jallu Taikinamaalle ei koittaisi koskaan pehmeää ja leppeää aikaa... Jallu vihasi sitä edessä olevaa vihamiestä verisesti, kiroili, ettei se ollut sellainen kuin hän sen sisässään näki: mahdoton möhkäle, jonka voisi ampua seulaksi, rusikoida pyssyn perällä, söhäistä pistimellä, että veri ruiskahtaisi.
Mutta ei päästy eteenpäin, ei käyty kimppuun. Kaveri toisensa perästä nykertyi tantereeseen veren imeytyessä hankeen, ja sitten lähdettiin talsimaan takaisin pitkin tietä, keväisiä lumisohjuisia teitä, täynnä risaisia heinänkorsia. Taivaan kumu oli selkeä, aurinko paistoi, mutta Jallu, talsi raskain mielin punaisen kaulahuivin heilahdellessa. Mutta ei hän uskonut mitään pahaa tapahtuvan: tämä oli hetkellistä; kohta tehtäisiin tenä, iskettäisiin ja voitettaisiin. Mitä jos nykertyisikin miehiä? Antaa nykertyä, molemmin puolin, paljon. Sitä väljempää, tulisi, sitä enemmän riittäisi eloon jääneille onnea ja rikkautta, parempaa elämää, tasajakoon...
Mutta yhä vain väistyttiin pitkin keväisiä teitä, auringon paistaessa, lumen sulaessa vedeksi, joka liristen juoksi jonnekin. Yhä useamman miehen tapasi sieltä takaa tuleva metallinokare, nokaisi kuin näkymätön, salavihainen aavehaukka, ja siihen käpertyi mies tai jäi kiusallisesti kitumaan veren valuessa pinnan alta. Yhä useampi ruskeatukkinen pyssy laskeutui alas ja vaikeni. Raskaasti talsivaan kapinoitsijalaumaan matoi epäilys- ja lamaannus, pelko, että tässä taisi tulla surkea loppu asialle. Ne, jotka antautuivat vielä tappeluun iloisen äkäisesti, iskivät ainoastaan epätoivosta, pitäen asiaa menetettynä, ja toivoen saavansa jättää kaikki, jättää komeasti veren ja tuhkan tulvassa.
Sitten, jonakin keväisenä yönä, paljastuneitten kyläaukeitten kuumoittaessa murheellisina kuin hedelmätön hiekka-aavikko, veden tippuessa tummista repaleisista pilvistä, huomasi Jallu Taikinamaa jälleen olevansa vanki. Heidät oli kavalasti kierretty, ahdistettu kuin älyttömät kalat nuotanperään. Jallu oli monien viikkojen liikkeestä uupunut, valvomisesta lamassa ja nyt masensi hänet toivottomuus, tunne, että kaikki oli mennyt. Kontettuneilla, voimattomilla käsillään hän tuskin sai painetuksi patruunoita kiväärinsä makasiiniin, sitten loppuivat patruunatkin ja samassa väännettiin kuuma kivääri hänen kourastaan. Oltiin vankeja. Ruumiita oli paljon, paikoittain röykkiöinä, siinäkin, missä Puna-Simin konekivääri oli rällätellyt... Haavan saaneita oli samoin epälukuisia. Jallu oli ainoastaan vanki. Yön tummuudesta kuului rähäkkää ja kirouksia, joku haavoittunut ulisi ja vaikerteli, jossakin räsähteli vielä pyssytuli, luodit leikkasivat ilmaa kuin suuret, valtavat ruoskanlyönnit.
Ja Jallu Taikinamaan sydämeen valahti vaisu haikeus, katkeran onea apeus. Kaikki oli mennyt. Punaisen huivinsa otti hän kaulastaan ja itki. Kaikki oli mennyt. Oikeutta ei ollut maailmassa, totuus värjötteli, piileskeli kuin myyrä... Vääryys vesoi ja raha oli väkevä, herrat voittivat.
Kuului huuto, että kaikille erikoisemmin syyllisille annettaisiin pikatuomio. Jäisihän niitä vankeja siteenkin tuhoton lauma. Siellä yön hämyssä, lyhdyn haaleassa valossa, tuotiin Jallu Taikinamaakin esiin.
— Olette ollut ase kädessä laillista järjestystä vastaan, vielä viime tingassakin, kun osa jo oli antautunut.
— Ei sitä tiedä vielä kenen puolella on laki, kenen lain varjo.
— Olette tappanut yhteiskuntajärjestyksen puolesta sotivia sankareita.
— Tappanut olen, niin monta kuin olen saanut. Ja tappaa pitää sodassa...
— Joo, joo! Tappaa pitää. Yhtämieltä ollaan, kaveri: tappaa pitää. Viekää pois.
Samana aamuyönä kaivoi parikymmentä vankia pitkää kuoppaa metsäntörmänteeseen järven rannalle. Niin he kaivaa töhersivät hieman jääkohmeista maata, enimmät äänettöminä, joku hiljaa kiroillen ja jonkun yrittäessä lasketella sukkeluuksia. Muuan lättälakkinen, punahuivinen mies loi ylen innokkaasti, hiki tippui hänen sotkuisesta otsatukastaan lättälakin alla. Hän ojensi hetkeksi selkäänsä, nojasi lapioonsa. Vinha tuuli ajeli kohahtaen vettä vasten aaltojen sileiksi nuolemia rantakiviä.
— No, no, äsähtää siellä joku voittajain päällysmies, pistäkääpä nyt ravakasti, punikit! Työ valmiiksi, että pääsette lepäämään... Teidän takia tässä vielä valvoa. Pitäkää kiirettä, kirotut!
Pian kuitenkin se punakaartilainen kohotti taasen päätään, ojensi selkäänsä ja alkoi puhua:
— Koska hautapuhe taitaisi jäädä pitämättä, elleivät asianomaiset siitä huolehtisi, lausun siis minä tarpeelliset, lohduttavat ja sovittavat mietteet. Toverit! Ei me raukkoja olla, vaan ne, jotka ovat syntymättömiä lapsia. Me olemme jo kipumme kärsineet. Kohta on kaikki ohi. Mutta ne, jotka tulevat, jotka eivät ole vielä aloittaneetkaan: niitä sitä koetellaan. Niistä tuntuu kuolema aikanaan makealta...
Mutta puhe tuntui merkillisen tyrehtyneeltä; kukaan ei naurahtanut, tuskin veti suutaan visaan tai edes kuunteli. Ja päällysmies käski miehen pitää turpansa kiinni.
Viimein on kuoppa valmis. He kämpivät sen reunalle ja lapiot kerätään pois.
— No, sanoo päällysmies, heittäkää nyt itsenne Jumalalle tai Pirulle. Napse alkaa. Pitääkö teille sitoa rättejä silmille?
— Mitäs noilla, sanoo joku pitkä, mustanpuhuva, synkkä sälli. On se ennenkin nähty pyssyntorvi...
Jollakin punakaartilaisella on kädet ristissä, huulet liikkuvat, joku on lysähtänyt polvilleen, enimmät seisovat tyhmännäköisinä. Synkkä, mustanpuhuva sälli sanoo:
— Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.
— Vielä siellä piruilette, äsähtää päällikkö. Valmista siellä jo! Antakaa rapsaa!
Aamu kajasti. Kiväärit räsähtelivät ja hauta täyttyi. Sinne pitkään kuoppaan, matalien mäntyjen keskelle, jäi se lättälakkinen punakaulahuivinen mieskin.
— No, sanoi päällysmies, selvältä näyttää. Tuokaa, sieltä joitakin niitä eläviä punikeita, että heittävät vähän muraa kavereitten päälle.
* * * * *
— Mutta Töräpää seisoo yhä mäkensä lappeella, pajassa kalkkaa vasara, tuulimylly humisee mäen harjalla. Ja uudessa, avarassa tuvassa voidaan vielä kertoa tarinoita entisestä mainittavasta Töräpään suvusta.
Päiväläiset askartelevat jotakin, keltainen lamppu on sytytetty, pakkanen rapsaa talvi tai vaan alla.
— Joo, niinhän se Töräpään Iso... Mutta sen poika vietiin linnaan. Kuuluu olleen punikki. Ja surmansa löysi silloin häikän aikana. Tämä isännän velimies oli nähnyt, kun vietiin ja ammuttiin...
— Niin siellähän se sai ihannevaltakunnan — jonkun kyynärän maan alla.
— Niin sep kävi viimeiselle sitä aina mainittavaa Töräpään sukua...
XXI
Mutta Jallu Taikinamaa ei ollut vielä löytänyt rauhan valtakuntaa, hänen asuntonsa päälle ei vielä ruoho yrittänyt tunkea viheriää koreuttaan.
Tämmöinen kohtaus oli sattunut sinä kevään tummana vangitsemisyönä:
Voittaja oli poiminut laumasta ne parikymmentä, joita syystä tai toisesta pidettiin erikoisen syyllisinä. Siinä he seisoivat eri ryhmänä, vaikkakin aivan muiden vankien vieressä, ympärillään joitakin harvalukuisia, pitkien taistelujen ryöseessä väsyneitä vartijoita. Yötummalta taivaalta tippui vielä vettä; vaikkakin pilvet olivat ohenemassa ja haihtumassa. Jallu Taikinamaan sydämeen matoi taasenkin kaameaa, niljakasta ja kylmää: kuoleman kammo. Hän olisi halunnut elää vielä maailmassa, taivaankumun alla, missä maa muutteli muotoaan, rehoitti ja lakastui, ja taivaan suuri aurinko paistoi tai lymysi pilviin, joista herui virvoittavia pisaroita... Ah, raskasta on kuolla, kun on kerran elämään juotettu. Kunpa ei olisi nähnyt maailmaa ollenkaan, kunpa olisi jo pienenä räämäisty kiveen... Ei älyttömällä ipanalla ole sielua...
— No, sanoo matalin äänin eräs vangituista siinä lähellä, Puna-Simi, jonka kanssa Jallu on viikkokausia vaeltanut yhdessä, toverina. — No, sinulle siis luettiin laki lyhyeen. Olit edes sen puolesta onnellinen...
— Onnellinen... On se elävällä edes jokin toivo, supisee Jallu.
— Toivo? Mitä tässä on toivottavaa: asia on menetetty. Ei nyt voi elää. Ja parempi äkkinitistys kuin kituminen.
— Niin sen sanoo, ärisee Jallu hiljaa, mutta kun luetaan, että nyt, niinkuin kissanpentu...
— No, jos sinulla on vielä halu yrittää, kokeilla, niin nopsasti... Minä olen jo väsynyt.
Puna-Simi tulee, sieppaa Jallun lättälakin ja punaisen huivin ja pistää oman reuhkansa tämän päähän.
— No, nopeasti nyt, ennenkuin huomaavat.
Jallu seisoo neuvottomana.
— Ei sentään. Sinullahan on, puhuit, vaimo ja lapsiakin.
— Siksipä juuri. Ei tässä pitkälle potki toisetkaan. Ja en voisi elää sielläkään nyt, kun asiaa ei saatu jalalle...
Puna-Simi työntää Jallun pois ja jää itse paikalle. Kivääriään vasten torkkunut vahtimies havahtuu ja ärisee:
— Mitä mylläystä siinä? Haluatteko maistaa kiväärin tyvi- vai latvapuolta?
Samassa tulevat jo näitä valituita hakemaan. Joku päällysmies huutelee:
— Siinäkö ne nyt ovat kaikki? Eihän niistä vain ole joku livistänyt tai vaihtunut toiseen? Montako niitä on? Yksikolmatta. Täysi määrä ja välipä muusta! Kunhan on yksikolmatta punikkia! No, liikkeelle, mars!
He häipyvät yön hämyyn vahtimiehet ympärillään pistintorrakkoineen ja lapionippuineen. Mutta Jallu Taikinamaa jää seisomaan sinne kylän pihamaalle vankilaumaan, mieli autiona ja kalsuna.
Niinpä alkoi aika lipua. Tutkinnoita. Kesä ja vankileiri. Harmaat, apean toivottomat päivät kesäisen taivaan alla, nälkä ja syvällä sisuksissa kiukku.
— Miksi ei, miksi ei tapeltu talvella kovemmin, kysäisee Jallu itseltään syödessään jotakin merkillistä juurista ja muista tehtyä tahasta. Tai olisin edes kuollut silloin, kun olisin saanut lyhyen lopun. Nytpä tätä kestää... No, ehkä ei päivä laske niin, ettei se nouse jälleen. Mutta milloinka se on juuri noussut minulle, Jallu Taikinamaalle?
Ja joka päivä vietiin leiristä miehiä, taudin ja nälän tappamia, alastomina roikkuen rattailla. Elävät kävivät varjoiksi, aidaksenharmaiksi haamuiksi. Joka ruohonpiikki oli leirialueelta nyhdetty, olipa männytkin kaluttu kuorista puhtaiksi niin korkealta kuin oli yletytty.
— Kiduttavat nälällä, ajatteli Jallu laiskoin, uupunein aivoin, synkeitä, paksuja ajatuksia. No, niukasti niillä taitaa olla murua itselläänkin. Ja kukapa se vangille liioin, kun antaa puuttuu vartijaltakin. Maassa ei ole ruokaa. Paljon tapettiin, mutta enemmän olisi pitänyt tappaa. Liikaa on ihmisiä.
Mutta tylsässä toivottomuudessaankin toivoi hän vielä jotakin.
Hänessä pysyi henki, hän eli. Meni syksy vankileirissä ja sitten eräitä vuosia vankilassa, aju turtana, tylsänä, aivoihin piintyneenä ajatus: näin elää kovan kohtalon mies, onneton ihminen. Tämän miettiminen tuotti hänelle jonkinlaista outoa nautintoa.
Sitten tuli vapaus. Jälleen avautuivat vankilan portit. Oli kesä, ruohoa, tuoksua ja lämmönvärinää. Jallu Taikinamaa oli vuosikaan tuskin viisissäkolmatta, mutta yhtä hyvin olisi häntä luullut viisikymmenvuotiaaksi. Oli laihtunut karangoksi, kuten ukkovaarinsa kerran kovassa taudissa, ja hänen iholleen oli langennut resuisen pisteaidan harmaus.
Niinpä seisoskeli Jallu Taikinamaa, kerrallisen Töräpään Ison ainoa poika. Minnekä hän nyt askelensa ohjailisi?
Hän oli vankilassa kehunut jollekin toverilleen, ettei hän tee työtä, kun vankilasta pääsee, ei niin hipaisekaan työkalun nimelliseen.
— Millä elät?
— Kyllä ihmiset elättävät. Hullut tekevät töitä, tekevät liikaakin. Liian työnteon takia ne syntyivät nämä suuret sodatkin maailmaan. Kasaantuu paljon työn tuotetta, jota ei voida kuluttaa. Tekevät pyssyjä, valavat ammuksia ja ampuvat sitten toisiaan. Ei auta. Liikaa on sittenkin ihmisiä ja liikaa tehdään työtä. Jos kukin tekisi vain sen, että ruoassa pysyisi, niin vähänpä valaisivat pyssyjä ja pommeja, myrkkyä ja surmakojeita...
Kaveri oli katsellut Jallua pöllistyneenä. Katsellut harmaasta naamasta hohtaviin hieman verenkarvaisiin silmiin ja päätellyt, että hullun se on näköinenkin, mutta hupsut sen on puheetkin.
Jallu Taikinamaa on siis vapaa, astuu tovin ja menee taloon. Heti näkevät, ettei tuo ole oikea kulkija. Istuu penkille laihana karankona, verenkarvaiset silmät hehkuen harmaasta, liikkumattomasta naamasta.
— Taistelin vapauden puolesta, alkaa hän puhua yksitoikkoisella, kumealla äänellä kiusallisen äänettömyyden jälkeen. — Vapauden puolesta tappelin! Pirua ja sortajaa vastaan! Maa on vapaa! Tässä olen nyt! Näin käy vapahtajalle!
Näitä lauseita hän hokee, kumeasti, yksitoikkoisesti ja pyytää viimein suoraan ruokaa ja rahaa.
Ei tuo ole täysipäinen, ajattelee talonväki. No, miksei, on kai taistellut maan puolesta, vapaussoturi... Äly on mennyt raukalta. Antavat ruokaa ja pienen rahankin ja Jallu Taikinamaa lähtee.
Menee seuraavaan taloon: istuu nököttää penkillä ja hokee kuin joku älytön linnunkuvatus samoja hokemiaan:
— Tappelin vapauden puolesta! Kaikki annoin vapauden puolesta! Omaisuuteni, voimani! Kaikki meni! Tässä olen nyt!
Eikä hän lähde, ennenkuin on saanut jonkun rahan tai ruokaa, jos on nälissään.
Näin hän alkoi vaelluksensa talosta taloon, kylästä toiseen. Ensi aluksi tunsi hän sisässään jonkinlaista häpeilyä: hän kerjäilemässä ruokaa ja rahaa ihmisiltä, joita kohtaan hän tunsi mustaa kaunaa, kateutta, vihaa ja halveksumista. Mutta eivätpä varvaa pyssyä silläkään rahalla, eivät ammu kuulaa toisen lihaan... Ja oliko hän edes valehdellut: vapauden puolesta hän oli ampunut...
Joskus muistaa hän kärsimyksiään, nälkää vankileirillä, pamppuja ja pamputtajia ja sadattelee mielessään ja tuntee vihaa ja kostonhimoakin. Muistelee ensimmäistä vankilassa oloaan, suuria kuvitelmiaan, pyrkimyksiä, että hän kohoaa etumieheksi, johtajaksi, tien näyttäjäksi, vanhan kirjan Saatasnammaksi... Nyt hän ei enää kuvittele sellaista. Mikäs nostaja ja johtaja hän olisi ja minkä näyttäjä, lihaton kuhveli, mikäs Saatasnamma se oli, joka ei uskaltanut ammuttaa itseään, vaan tapatti toverin sijastaan...
Hän miettii, että mitä silloin tapahtuisi, jos muut panisivat vielä asian jalalle... Yhtyisikö hän joukkoon? Puristaisiko taasen ruskeapuista pyssyntukkia ja antaisi sen sylkeä metallinappeja vihamiehen jäseniin? Tai vielä parempi, jos pääsisi liki, tuikkimaan pistimen nokalla... Siitä liha nauttisi, kun muistaisi sen ajan, jolloin se sai maistaa pamarin pamppua...
Näin Jallu Taikinamaa miettii, mutta ei hän pääse asiasta oikein selville: menisikö tappeluun vai ei. Viimein hänelle selviää, että ei tappelisi, mutta yllyttäisi muita, tienaisi oikein ja nauttisi, kun ihmiset karkaisivat toistensa kurkkuun, iskisivät kuin pyöräpäiset, hullut jäärät, että otsaluut lusahtaisivat sisään... Silloinpa älymies seisoisi kaikessa rauhassa syrjässä ja nauttisi kuitenkin tappelun ihanuudesta.
Niin hän miettii itsekseen, kulkee pitkin teitä ja puhelee ihmisille vanhoja hokemiaan:
— Vapauden puolesta taistelin...
Hänen resuisten vaatteittensa taskuihin, vuorin väleihin, takin kätköihin alkaa kertyä rahaa, setelitukkoja. Sillä hänen kerjäämisensä onnistuu mainiosti. Hän saa. Ja raha, jonka hän saa, pysyy tallella. Hän ei menetä penniäkään. Ruoan, sen vähän, minkä hän sitä nykyjään tarvitsee, hän kerjää samoin. Hän ihmettelee välistä itsekin, kuinka kerjääminen luonnistuu häneltä niin erinomaisesti. Hän tietää, että on toisia, joilla on paremmatkin syyt anella kuin Jallu Taikinamaalla, mutta eivät vain saa hintin tinttiä. Mutta kun hän nököttää penkin reunalla, laihana kuin karanko ja aloittaa omituisen laulunsa, ei hän hellitä, ennenkuin kukkaro on avautunut. Kuka antaa nikkelirahaa, kuka viitosen tai kympin tai joskus joku rikas isänmaanmies, jonka sydämelle käy vapaussankarin kohtalo, saattaa antaa isommankin setelin. Jallu on kerran laskenut rahojaan ja huomannut ällistyksekseen, että niitä on paljon, tuhansia.
Silloin hän miettii itsekseen:
— En minä suotta ole Töräpään Ison poika: rahaa kertyy. Repaleinen se oli puku isäukollakin ollut ja sen poimuihin kokosi, vaikka loput sieppasikin toinen, väärä mies. Mutta siihenpä vain minäkin lopuksi tulin, että rahaa vain kasaan... Lienee verissä, sukuvika...
Joskus sattui joku kysäisemään häneltä:
— Missä taisteluissa olitte? Missä joukko-osastossa palvelitte?
Mutta hän ei ollut kuulevinaan. Jatkoi vain entistä hokemaansa:
— Kaikki annoin vapauden puolesta! Kaikki meni! Näin nyt elän!
Kukaan ei pitänyt häntä täysipäisenä.
Vuosia meni. Sitten Jallu Taikinamaa kerran kesäisenä päivänä luki taasen rahojaan tien varrella metsässä. Sitten sijoitti hän rahat paikoilleen ja lähti kiireesti astumaan. Hän pyrki kotikyläänsä, Töräpäähän. Tuskin malttoi käydä edes kaikissa tienvarren taloissakaan hokemassa lauluaan:
— Vapauden puolesta taistelin!
XXII
On ollut hallayö, tylynselkeä, kuuraa ripotteleva. Töräpään rukiin on pannut pakkanen. Se hamoittaa harmaantuneena, kahisten viluisen, kolakan pohjatuulen pyyhkiessä. Isäntämies tuijottelee siihen ikkunasta synkin miettein: leipä siepataan kynsistä. Saa siinä sitten yrittää, kun yö vie, minkä vuosien työ tuo. Eihän siinä auta kynnen kovuuskaan...
Jo rykösen on lihaton, harmaan kellertävä hupsu kulkumies istunut penkin reunalla ja hokenut omia kotkotuksiaan:
— Taistelin vapauden puolesta!
— On tässä itsekukin, tapellut vapauden puolesta! Mitäpä tuosta sitten leipä valkeni... Menot vain lisääntyivät ja verot ja pakkanen vie viimeiset.
Isäntämiehen ääni on ärtyisä ja hän on kääntynyt viimeinkin selin akkunaan ja katselee hupsua vierasta. Tämä jatkaa mistään välittämättä omia lausejaksojaan:
— Kaikki meni vapauden puolesta! Tässä nyt olen!
— Niin, sillä jälellä sitä pian on, ellei tässä jotakin hoksaa. Saisi tämän talon ronin myydyksi, että pääsisi painumaan leipämaihin, Amerikkaan, tai vaikka Austraaliaan. Sieltä kirjoittavat hyvää.
Silloin kulkumies heittää omat puheensa ja virkkaa:
— No, myö.
— Pirukos sen ostaa. Saisin vähänkään hintaa, niin heti tämän saisi.
— Saahan sillä. Myö minulle.
Isäntämies tarkastelee toista: kaikkea sen hullun päähän juolahtaa.
— Vai taloa sinä oletkin vailla. Äsken kuulosti, että tyytyisit vähempäänkin.
Kulkumies pistää käden poveensa ja läpsäyttää setelitukkoa penkkiin.
— Luuletko, ettei ole tekevää? Heti lyödään raha pöytään, kun hinnalla sovitaan.
Isäntä katsoo suurin silmin. No, hullujahan on monenlaisia, rikkaitakin. Siinä taitaisi olla nyt ostaja. Hän katselee harmahtavaa ruisvainiotaan, kääntyy ja epäröipi ja mainitsee viimein summan.
— Sen kun pusket, niin isäntä olet.
Kulkumies istuu, heiluttelee jalkojaan, ja virkkaa viimein:
— No, hae pännämiestä. Tehdään pisma. Minä en tinkaa, kun kerran ostan.
Niinpä tapahtuu, että kauppa tulee. Kulkumies vetää setelitukon toisensa perästä pukunsa kätköistä, lukee ne ja työntää isännän eteen. Sitten hän ripustaa takkinsa naulaan ja sanoo:
— No, nyt sitä ollaan isäntänä kotitalossa, isä vainajan entisessä talossa.
Kaikki hätkähtävät. Nyt he erottavat Jallu Taikinamaan, talon entisen ruotipojan, tuon karankolaihan, harmaan kellertävän haamun takaa. Isäntämies, joka kerran on saanut keuhkoihinsa Jallun puukon, silmäilee häntä peloissaan ja epäluuloisesti: mikähän sillä nyt on mielessä...
Mutta Jallu sanoo ainoastaan kirjan tekijälle:
— No, pistetään nyt nimi sinne pismoihin.
Ja jatkaa sitten:
— Entisen väen ei tarvitse pitää mitään hoppua. Menee kun kerkiää. Kyllä tässä mahtuu. Minä kun olen aivan yksinäinen mies.
Entinen isäntäväki poistuu kuitenkin aivan ensipäivinä. He hommautuvat ulkomaille puheittensa mukaan. Ennen lähtöään kysäisee entinen isäntä kuitenkin Jallulta:
— Miten sinä selvisit niistä häikän ajan kahakoista? Sanovat, että sinut olisi ammuttu...
Mutta ei Jallu anna sen selvempää. Puhelee vain tavaksi tulleita puheitaan.
— Eivät kaikki kuulat tapa! Eikä multa niin raskasta ole, ettei ylös jaksa nousta!