Part 28

Ylimeno oli vaikea. Tuuli kiihtyi taas ankarammaksi ja vesi nousi nopeammin ja korkeammalle kuin tavallisesti, se kohisi ja kuohui. Kun hevoset nostivat kavionsa, oli jälki kohta vettä täynnä. Silloin rupesi Reimer Witt kiiruhtamaan. Täyttä ravia ajoivat he sen kohonteen yli, jolla ristiviitta seisoi. Dieksander Gatt oli tulvillaan riehuvaa vihastunutta vettä, se vääntelehti vuoteellaan ja oikoili itseään ja viskeli räiskyävää vettä rantaa vastaan; kuitenkin astelivat hevoset rohkeasti eteenpäin. Vettä loiskahteli vaunuihin, niin että Ingeborgin täytyi vetää jalkansa ylös. Reimer katseli huolissaan häneen ja nyökäytti rohkaisevasti päätään hänelle.

"En minä pelkää", sanoi Ingeborg: "päätäni huimaa vaan hiukan."

"Sen tekee tuo liikkuva riehuva vesi."

Kun he tuntia myöhemmin saapuivat hirsihökkelille, tuli Antje heitä vastaan, silmänsä olivat levottomat, kuten aina myrskysäällä. "Kello kuudelta tulee nousuvesi", sanoi hän. "Tulee taas myrsky." Hän oli paljain jaloin, myrsky puuskui ja riuhtoi hänen pukuaan. Hiuksensa rivat olleet yhtä huolellisesti kammatut kuin tavallisesti, ja liikkeensä olivat levottomat.

"Missä on Andrees?"

"Hän lähti tänään päivällä Klauksen kanssa Büseniin, he ovat noutamassa ensimmäistä kivilastia. Tiedätkö. Ingeborg, että tänne aiotaan rakentaa huoneet? Tuonne pitäisi ne rakennettaman, ja minä saan aina olla täällä." Hän nauroi ja pudisti päätään ja nauroi taaskin. "Ehkä", sanoi hän, "löydän minä Henrikin vielä."

Reimer pudisti hiljaa päätään. "Milloin sanoivat he palaavansa?"

"Tänä iltana vielä, jos vaan mahdollista. Tuolla niemenpäässä on heillä siiloin oleva vaikeata, myrsky ja nousuvesi iskevät siellä rantariuttoja vastaan."

Ingeborg meni sisään majaan, riisui yltään huivit, joita oli kiedottu ympärilleen, ja palasi kohta takaisin vaunujen luo. "Menen rannalle", sanoi hän "ja katson näkyykö siellä mitään purjetta."

Seisoen ylhäällä säikällä, tähysteli hän Büseniä kohden ja etsi sieltä Blauortista Helmsandiin asti, koko näköpiiriä, mutta tottumattomat silmänsä eivät keksineet siellä mitään, eikä tullut mieleensäkään katsahtaa kaakkoa kohden, jossa Andreeksen venhe jo saaren suojissa työläästi, mutta varmaan luovi vastatuulta.

Ilma oli raskas ja painostanut, myrsky kiidätti raskaita, tummanharmaita pilviä taivaan yli Stülperin satamapoukamaa kohden.

Hän meni säikän kuvetta alas. Hänen edessään aukeni harmaana ja lujana rantalakeus, leveänä ja laajana, harjoituskenttä vaikka kokonaiselle armeijalle. Se on ihan tasainen, eikä mikään pidätä silmää sillä, kuin ainoastaan siellä ja täällä joku haaksirikkoutunut esine, jonka meri on viskannut rannalle, joku mahtava pölkky, tynnyreitä, tukkuja. -- hylje -- vai ihminenkö se on? -- ja niiden takana venhe, joka törröttää kylkiluitaan ilmaan. Vähän etäänpänä kierahtelee vedessä ja Samassa joku meripoiju, jonka myrsky on temmaissut valloilleen jostain. Kaikki nuo meren pirstomat esineet tuossa etäämpänä tai lähempänä, hiekalla tai puolittain uponneina, sen peittoon, näyttävät suuremmilta ja lujemmilta kuin mitä ne todellisuudessa ovat, ne makaavat siinä raskaina ja tukevina, kuin olisi ne viskannut paikoilleen jättiläiskädet.

Ja tämän lakeuden takuun aukoo Pohjanmeri penikulmia laajalta peloittavaa kitaansa, paljastuneilla ikenillään valkeaa, kiehuvaa vaahtoa. Miehen korkeudella hyökyy rantakuohu yläpuolella rannan pintaa ja viskelehtii kiidättävänä, loiskahtelevana, ulvovana valkomuurina.

Uudelleen seisoo Ingeborg hiljaa, huumautuneena näystä edessään, Jumalan voiman valtaamana.

Hän katseli veden yli, siellä ei näkynyt ainoatakaan purjotta, ei muuta kuin tuo aaltojen ylös- ja alasheittelehtivä sinisenmusta kangas.

Mietiskellen meni hän eteenpäin, verkalleen ja vaivalloisesti ponnistellen tuulta vastaan, puolen tunnin perästä seisoi hän vastapäätä myrskyävää, korskahtelevaa kuohua. Uuvuksissaan istahti hän haaksirikkoutuneen venheen kölille lähellä rantaan ajaunutta meripoijua. Viime päivien myrsky oli kaivanut hiekan peitosta tukevan köyden, joka oli sidottu erään katkenneen maston päähän. Laineet leikkivät sillä, ja Ingeborg katseli ajatuksissaan sitä. Sitte kohottautui hän taas katsoaksensa, olisiko mitään purjetta näkyvissä.

Ja tuossa... näkee hän ihan edessään... purjeen, pullistuneen ratketakseen, korkean venheen rungon, joka kiitää aaltojen yli syöksähtäen, lentäen ikäänkuin kiidättäisivät sitä eteenpäin henkikädet, se syöksyy milloin alas, niin että näkee koko kannen, milloin syöksähtää se taas ylös vedestä kuin säikähtänyt lokki.

"Andrees!" kirkahti Ingeborg ja tuskin tietäen mitä hän teki, ja miksi hän sen teki, oli hän ottanut tuon märän köyden edessään käteensä ja meni veteen ja koetti koota köyden ja pitää sitä valmiina heittääkseen... silloin... kiitää jotakin sivutsensa... kuuluu kumea ja raskas jysähdys... kolahtaa jotakin hiekkaa vastaan, kolme kertaa. neljä kertaa, ne kolahdukset kuuluvat meren pauhinan yli. Lankkuja lentää pirstaleiksi, repeytyneitä purjesiekaleita piiskaa räiskytellen puuta ja vettä vastaan, kuohusta ja roiskeesta ilmestyy esiin miehen haamu, joka pitää itseään eräästä köydestä. Ingeborg oijentaa kätensä häntä kohden, mutta silloin tulee valkeata kihelmöivää vettä ja kohon edessään, sulkee hänet syliinsä ja leikkii hänen hiuksillaan... hänet valtaa äkillinen säikähdys ikäänkuin jonkun suuren ja oudon edessä... aistinsa pettävät... unissa lepää hän Flackelholmin ruohokentällä. säikän suojissa kukkasten keskellä ja Andrees Strandiger kumartuu hänen ylitsensä ja puhelee tulisesta rakkaudestaan ja suutelee häntä, mutta Frans Strandiger seisoo myöskin sinä ja kurotlelee käsiään häntä kohden, ja peloittaa häntä.

Aallot eivät välitä hänen unestaan. Ne tavottelevat tuhansin käsin ja hurjasti pauhaten hänen vävähtelevää ruumistaan. Mutta mies, joka on kieraissut käsivartensa tämän ruumiin ympärille, pitää siitä yli-ihmisellisillä voimilla, vaikka hengityksensä tukehtuukin ja vaikka köysi pusertaa kätensä verille.

Ihan edessään kiskovat meren hurjat haamut kuohuen ja mellastaen säpäleiksi pienen mitättömän ihmisteon ja viskelevät sen särkyneitä murskauneita sirpaleita toisiansa mulkoileviin silmiin ja ärjyvät.

* * * * *

He olivat pitkän ajan istuneet sanattomina venheessä, Frans Strandiger etupuolella, nojauneena mastoon ja jalat tuettuina venheen parrasta vastaan, kädet taskuissa, lyhyt piippu hampaitten välissä, todellisena välinpitämättömyyden perikuvana. Ainoastaan joskus vilkaisi hän ohi mennen Hobookeniin, joka seisoi peräsimessä, kasvot vävähtelevinä. Tämän käsivarret olivat puuttuneet ja niissä särki, mutta hän oli liika turhamielinen ilmaistakseen sitä tai ruvetakseen ehdottamaan, että käännyttäisiin takaisin.

Itäpuolella Flackelholmia purjehti joku solakka venhe poikki Dieksander matalikon. Sen täytyi purjehtia kovin matalalta, ja sillä täytyi olla köli, jota voitiin nostaa, kun mentiin yli riuttojen. Sitä oli ohjaamassa mies, joka tunsi matalikkomeren. Vähillä purjeilla pyrki se Flackelholmia kohden.

Tuo on hänen venheensä! Kuka muuten purjehtisi Flackelholmille?

Tuuli kiiti sysäilevissä puuskauksissa levottoman meren yli. Aaltojen välillä oli jo hämärää, aaltojen harjoilla oli harmaata heikkoa valonheijettä; merilintuja lenti käheästi kirkuen heidän ohitsensa. Neuwerkin majakka heitti ensimmäisen valonsa harmaan merenpinnan ylitse, Büsenin pienet rakennukset olivat hävinneet näköpiiristä.

Ukko piti torjuvin käsin peräsimestä: "Kun hän vaan sanoisi sanankin kotiinpaluusta!" ajatteli hän. "Stülpiin emme enää voi päästä. Meidän pitää koettaa Büseniin, sillä tulee ilta jo."

"Meidän pitää kääntää!" huusi hän. Strandiger kohottausi verkalleen seisomaan ja tarttui kyöttiin. Mutta kun hän huomasi, ett'ei venhe totellut peräsintä, vaan viskautui syrjäänpäin ja jysähti pari kolme kertaa raskaasti vettä vastaan, kääntyi hän katsomaan; Hobookenin kasvot olivat ihan harmaat ja väännyksissä: "En tiedä..." sai hän vaivalloisesti sanotuksi... "peräsinketjut ovat takertuneet kiinni... en saa pyörää kääntymään."

Silloin tuli Strandiger hitaasti kannen yli venheen perälle, tarttui peräsinpyörään ja sanoi välinpitämättömästi: "Mene sinä etupuolelle!"

Silloin meni ukko kompuroivin askelin etupuolelle ja piti mastosta kiinni katsellen perämiestä räpyttelevin kyyneltyvin silmin.

Ja lopulla ei hän enää voinut sietää noita levollisia ylpeitä kasvoja. Tuo joka seisoi tuossa peräsimessä niin suorana ja katseli niin ylpeänä merelle, oli nähnyt hänen pelkonsa ja hänen vanhuudenraihnautensa.

"Minä aion keskeyttää oloni täällä... olen... kyllästynyt jo... Minun pitää ylialaankin sanoa sinulle... ett'ei sinun olisi pitänyt ryhtyä tuommoiseen suureen maatilaan, kosk'ei sinulla sentään ole mitään omaisuutta. Mutta oletkin ehkä tehnyt laskusi minun omaisuuteni perustuksella."

"Etkö kirjoittanut minuile, että auttaisit minua? Ja etköhän siitä asti kuin olin lapsi vielä, ole luvannut auttaa minua joskus?"

"Olenko minä luvannut semmoista?"

"Kysyn sinulta ainoastaan."

"Ah. mitä... lyhyesti, minä en anna sinulle mitään. Tarvitsen itse rahani."

Molemmat vaikenivat. Laineet jyskähtelivät raskaasti venhettä vastaan. Heidän edessään näkyi veden pinnalla valkea kuohujuova ilmaisten että siinä oli riutta. Korkea kuohuräiske loiskahti venheeseen ja iski mieheen maston vierellä, niin että hänen täytyi tarttua lujemmin mastoon; vesi juoksi hänen jäseniään alas.

"Ohjaa oikein!" huusi hän perää kohden.

"Käännös!" huusi Strandiger. "Muuten tartumme Blausandille." Ukko rupesi kankein käsin ja polvet jäykkinä verkallisesti ja saamattomasti aukaisemaan kyöttiä, venhe heittelehti raskaasti puolelta toiselle. Tuuli tarttui tylysti hellitettyyn purjeeseen ja löi sitä läiskytellen köysiä ja mastoa vastaan. Kuten hevonen, joku vaipuu takajaloilleen, siten vaipui venheen perä. Tuossa oli Flackelholm.

Venhe taipui ja kiiti myrskyn pullistamin purjein majaa kohden, joka mustana seisoi valkealla säikällä. Veden pintaa peitti jo iltahämärä, säikkä ainoastaan häämöitti vielä päivän valossa.

"Siispä et anna minulle rahaa?"

"En."

"Et mitään?"

"En."

"No... tiedätkö sinä, sitte..."

Hän katsahti majaa kohden. Lipputankoon oli vedetty lippu; "Ingeborgin kunniaksi!" Joku ihmishaamu näkyi lluevan säikkää alas ja läheni rantaa.

"Paljonko omaisuutta sinulla vielä on?"

"Mitä se sinuun kuuluu?... Sinä ohjaat mielettömästi, käämiähän nyt enemmän alihankaan! Tuuli kiihtyy!... Tulemme liika lähelle Flackelholmia."

"Tuolla käy joku rannalla. Tahdon nähdä, kuka se on."

Tuuli iski ankarasti purjeisiin, valkovaahtoinen voimakas aalto murtui venheen perään ja viskoi vahvasti vettä kannelle. Toinenkin tuli, kohottausi ja korskahteli ja katsoa mulautti ahnain silmin venheen laidan yli.

"Frans!... Tämä ei pääty hyvin!... Flackelholm on lähellä!"

"Mitä arvelet, jos maksaisin sinulle tänään, mitä kahtenakymmenenä vuotena olet rikkonut minua vastaan?"

"Frans!" kirkahti hän.

Tämä seisoi tyyneenä, kasvot tuimina peräsimessä ja katsahti häneen: "Muistatko vielä niitä kyisiä sanoja, jotka sanoit minulle sinä päivänä, jolloin pääsin ensikertaa ripille? Muistatko vielä, mitä kirjoja sinä... konnakin! -- jätit kuin epähuomiosta kuusitoistavuotiaan pöydälle koulukirjojen sekaan, ja kuinka kuletit seitsentoistavuotiaan huonoihin tanssipaikkoihin?"

"Frans! Lopeta jo!" Silmänsä olivat selkoselällään, suupielensä riippuivat velttoina, kasvonsa olivat yht'äkkiä vanhat voimattomat ukon kasvot.

"Tiedätkö, mitä kerrotaan? Sanovat että Flackelholmin ranta on kovaa kuin kallio. Venhe lyö siihen ja särkyy pirstoiksi, ikäänkuin sikaarilaatikko, jonka nyrkillään lyö sirpaleiksi..."

"Oletko sekaisin!... Herra Jumala... olisin kerran maissa taas!"

"Sitäkö soisit... vai? Sinä ylpeä herraseni! Ja niin rohkea kun olet!... Venheen kaaret murtuvat kuin tulitikut: kestänevätkö sinun kylkiluusi? Mutta sinähän olet nuori rivakka mies... sinä harmaa apina!"

"Sinä saat kaiken."

"Haha... noin tuhma! Sitä olet tarpeeksi usein matkinut. Mutta et ole pitänyt sanaasi. Sanot: 'rupea maamieheksi! Annan koko omaisuuteni käytettäväksesi'. Ja nyt et tahtonut antaa neljäätuhatta markkaa edes, ja minun täytyi mennä koronkiskurille. Näetkös, siksi annan venheen nyt yhdessä meidän kanssamme pirstoutua Flackelholmin rantaa vastaan... Näetkö tuota valkeata viirua tuolla? Siihen lyövät aallot. -- Päätetään nyt nopeasti, kuka on saava rahasi. Heitetään arpaa niistä: sinä tai minä tai piru. Meitä on kolme. Kymmenessä minuutissa on asia ratkaistu."

"Frans! Rakas Frans... salli minun elää. Minähän olen vanha mies ja minullahan on enää aikaa ehkä ainoastaan pari kolme vuotta..."

"Tuolla laillako kerjäät!... Oletko vielä kertaakaan ajatellut kuolemaa, kuinka sinun silloin on oleva? Mitä olet elämässä tehnyt? Samaa kuin tekee sika! Syönyt ja rypenyt ravassa. Sen ohessa olet ollut narri ja keikari! Tuosta kaikesta tulee loppu; muuttuu ihan toiseksi! Kuka sen tietää! Ihan tyhjinpäivin ei ihmisellä ole omaatuntoa! Hampaat ovat purra, ja nyrkit lyödä, sääret käydä ja omatunto on tiennäyttäjänä. Et voi käydä käsilläsi, etkä voi ottaa pirua tieoppaaksesi."

"Hirveätä! Hirveätä!"

"Tässä sitä ollaan. Et sinäkään voi suorittaa vuokraasi."

Silloin heittäysi ukko venheen laitaa vastaan ja koetti jäykistynein käsin irroittaa kyöttiä.

Tuuli kiiti ulvahdellen veden yli.

Frans Strandiger katseli ihmishaamua kohden, joka kävi tuolla lähellä rantahyökyä. Valkea kuohujuova edessä muuttui selkeämmäksi ja valkeammaksi; läheni aika kääntyä.

"Oletpa pelännyt! Ryöminyt olet edessäni, raukka!"

Ukko ei kuullut mitään, tuuli ulvoi niin kovaan. Hän makasi kyöttinappulan ääressä, nyki ja kiskoi, hampain puri hän kovaan köyteen.

Silloin hävisi haamu rannalla rantahyökyn taakse. Strandiger hypähti ylös. Yhdellä harppauksella oli hän kyöttinappulan luona ja sysäsi jalallaan makaavaan, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä. Pelko oli kokonaan vallannut hänet. Hän huusi ääneen apua ja tarttui molemmin käsin köyteen. Nyt se oli liika myöhäistä.

Strandiger kalpeni, mutta kasvonsa eivät liikahtaneetkaan. Hän juoksi peräsimelle takaisin ja viskasi sen ympäri. "Pitää laskea viistoon maihin!" leimahti hänen päässään.

Takana ulvoi tuuli, edessä oli kaikki valkeata pärskyvää vettä, kiehuvaa ja vaahtoavaa. Ympärillä, milloin tuolta, milloin täältä, katsoa mulautti valkoisia silmiä venheen laidan yli. Sitte, kahden minuutin kuluttua... sysäys, niin kova ja raju, että Hobooken lensi yltänään ylös ja sitte putosi raskaasti takaisin, ja että Strandiger. joka oijensi kätensä makaavaa kohden, sillä tarttui omaan tukkaansa. Silloin kurkottivat aaltojen valkeat käsivarret venheeseen sisään ja nostivat tuon elottomana makaavan olennon mukaansa laidan yli.

Taaskin kaksi sysäystä! Ja ylt'ympäri tuo hurja, mieletönnä raivoova meri, joka tuhansin käsin kurotti heitä kohden. Silloin näki hän viistoon allaan... tuossa edessä... kaksi kättä... kaksi ihmiskättä... silloin liukui hän salamannopeudella köyttä alas, ja oli hänellä se onni, että pohjaan lyövä, pirstoutuva venhe antoi hänelle hiukan suojaa, hän sai kiinni kaatuvaan ja kantoi hänet ja kantoi taakkoineen rannalle.

Kaiken muun oli hän unohtanut.

Hän lepäsi hänen edessään polvillaan, kuunteli hänen hengitystään, veti hänen märän raskaan pukunsa hänen jalkojensa yli ja katseli häntä, silmissään synkkä palo.

"Miksi meni hän veteen?... Mitä pitää minun nyt ajatella? ajatella? ajatella? Mitä hyödyttää ajatteleminen? Minun on hän. Minun rantalöytöni! Minun!... Eläisimme vielä vanhoissa ajoissa ja olisin temmaissut hänen vedestä ja kuolemasta... niin en enää kysyisikään. tahtosiko hän olla omani. Hän ei itsekään olisi epäillyt sitä, koska hän on minun rantalöytöni... Ajatella?! Minä tahdon pitää sen, tänä silmänräpäyksenä, jonka meri on heittänyt syliini: Jumala ja vanha ranta- ja löytö-oikeus ovat suoneet hänet minulle."

"Puhuiko äsken joku omastatunnosta?"

Hän tuki molempia käsiään hiekkaan. Neidon kalpeat elottomat kasvot olivat suoraan allansa, hän hengitti keveästi ja kuitenkin työläästi, hänen kalpeilla huulillaan oli vettä, sitä juoksi hänen hiuksiltaan, jonka palmikot olivat hajallaan sannalla. Ihan turvatonna lepäsi hän siinä.

"Hän on vielä kuolemanvaarassa: hän ei voi liikahtaa edes kättänsäkään. Ingeborg... Rakastettuni... sano minulle edes ainoakin sana! Avaa silmäsi! Ei, anna niiden olla kuin ne ovat: jos avaat ne, säikähdyt sinä. Tule... minä kannan sinut kotiin... Kun voit vastata, silloin kysyn sinulta..."

Hän laskeusi kiireesti polvilleen ja nosti hänet ylös niinkuin nostetaan heikko lapsi vuoteelta ja kantoi hänet niin nopeasti kuin taisi viistoon hämäräisen rannan poikki majaa kohden.

Rantahyöky myllersi takanaan ja tuuli ulvoi saalistaan: "Hän kuuluu meille, meille!"

"Meille?" sanoi hän ääneen. "Kenelle meistä? Hän sanokoon sen itse. Kerran vielä kysyn sitä häneltä. Hän pitää minusta kuitenkin, näin sen hänen silmistään!... Ingeborg..."

Läähättäen, vaivalloisesti kantoi hän taakkaansa, upoten syvälle säikän santaan, kahlasi ylös sen rinnettä kuolemakseen uupuneena ja horjuen. Majassa oli valkeata.

Hän sysäsi oven auki jalallaan. Siellä ei ollut sisällä ketään muita kuin Andrees Strandiger ja punapää, joilla ei ollut aavistustakaan Ingeborgin tulosta. He hypähtivät ylös, kun näkivät tuon pitkän kuolonkalpean miehen seisovan taakkoineen oven suussa.

"Mitä, mitä?" huudahti Andrees.

"Rannikko-omaisuutta se on!" sanoi hän. "Minun rannikko-omaisuuttani! Sanoisin sinulle enemmän siitä, mutta et ole yksin. Olen temmaissut hänet rantahyökystä. Miksi hän on mennyt sinne, kertokoon hän sinulle itse. Minun pitää jättää hän sinulle nyt, koska hän on kipeä..." Hän laski hänet vällyille, jotka olivat lattialla.

Punapää kumartui häntä kohden, aukaisi hänen pukunsa kaulalta, ja kumartui kuuntelemaan. "Se ei ole vedestä", sanoi hän... "hän on tainnoksissa" ja ravisti häntä kovasti käsivarsillaan. Andrees piti hänen päätään käsillään ja pyyhki vettä hänen kasvoiltaan ja hiuksistaan.

Silloin jätti Frans Strandiger huoneen ja meni istumaan ulkopuolelle oven eteen penkille.

Hetken perästä nousi hän ylös ja astui taaskin sisään majaan. Kammarissa, joka oli tuvan vieressä, oli sytytetty valkea, ja hän astui sinne. Andrees Strandiger oli kumartuneena vuoteen ylitse ja Ingeborg oli heittänyt molemmat kätensä hänen olkapäilleen, ikäänkuin pelkäisi hän taaskin tulla riuhtaistuksi hyökyyn. Koko ruumiinsa vapisi tulisen katkeran nyyhkytyksen käsissä, hän makasi puolittain riisuttuna vuoteella. "Minä luulin, että se olit sinä. Silloin tunsin minä hänet ja kaaduin taaksepäin."

"Hän on pelastanut sinut!"

"Andrees... rakas Andrees! Auta minua! Älä jätä minua! Minä pelkään häntä."

Silloin vetäysi Frans Strandiger kynnykseltä takaisin ja lähti ulos ja istui taaskin penkille. Tuuli puhalsi ja puuskui häntä vastaan, kova kylmä sai jäsenensä värisemään.

Kohta sen jälkeen astui laivuri ulos, katsahti ympärilleen ja sanoi: "Hän on toipunut jo, hän oli, kuten sanoinkin, tainnoksissa... Ja sanokaas te nyt, mistä te tulette, ja mitä on tapahtunut? Tämähän saa miehen ihan sekaisin."

"Me ajauduimme tuolia ulkona rantahyökyyn. Tulimme liika lähelle, ja tuuli kiihkeni. Sitte ei suur'purje kääntynyt. Toinen meistä, enoni, on jäänyt, venhe on murskana." Hän kokosi viimeiset voimansa. "Teidän pitää viedä minut maihin... nyt kohta... Maksan sen teille. Tulkaa! Tulettehan!" sanoi hän vielä kerran.

Ukko sysäsi lakkiaan puoleen: "Vesi alenee jo."

"Viekää sitte hevosella minut Strandigerkartanoon."

"Niin... se käy paremmin päinsä. Mutta vasta kello yhden jälkeen. Kuun pitää olla näkyvissä, muuten se ei luonnista. Mutta nythän vasta muistan... Strandiger sanoi äsken juuri, että hän lähtee ensi laskuvedellä, jos vaan on mahdollista. Hän menee ilmoittamaan äidilleen onnettomuudesta ja noutamaan naisapua. Neiti ei kai sentään niin helpolla suoriudu tuosta..."

"En lähde Strandigerin kanssa yhdessä... opastakaa minut ristiviitalle asti, sieltä löydän yksin."

"No... sehän käy päinsä... Ettekö tule majaan?"

"En! Missä pidätte hevostanne?"

"Tuulla, hirsihökkelissä."

Hän vei hänet hirsihökkeliin, jota tallilyhty heikosti valaisi. Siellä oli hevosten vieressä, vasemmalla sisäänkäytävästä läjä olkia, niille heittäysi hän pitkäkseen, ja saatuaan laivurilta kuivan puvun ja juotuaan kuumaa kahvia, antoi hän peittää itsensä hevosloimella ja nukahti kohta.

* * * * *

Antje Witt harhaili taaskin rannalla, ihan rantahyökyn partaalla. Veljensä oli lähtenyt hänen jälissään etsimään häntä, mutta ei ollut löytänyt vielä.

Eschenwinkelissä, veljensä kotona oli hän arkuudesta ihmisten edessä. ja ett'ei pelottaisi lapsia, koettanut hillitä itseään. Hän oli koettanut hillitä sekanaisuuttaan, ja hän kun oli hyvä ja taipuva luonnoltaan, oli se melkein aina onnistunutkin hänelle. Kun hän joskus tuli levottomaksi, meni hän ulos matalikolle ja oleskeli päiväkausia Flackelholmilla. Ja täällä, yksinäisyydessä, puhkesi tuo kolkko liekki, joka kyti hänessä' täyteen liekkiinsä. Kärsivä harhautunut henkensä, jota Eschenwinkelissä ihmiset ja jommoinenkin jäännös itsetietoa ja arvostelukykyä olivat sitoneet, heittäysi täyteen vapauteen saaren yksinäisyydessä. Mitä hän sellaisina hetkinä ja sellaisina päivinä oli sekanaisuudessaan ajatellut ja tehnyt, sitä ei ole yksikään ihminen nähnyt ja saanut tietää. Niiltä kolmelta neljältä kalastajalta, jotka sattumalta olivat tulleet Flackelholmille, oli hän piiloitellut itseään. Muutamia oli hän ilmestymiseilään perin pohjin säikähdyttänyt: mutta ne eivät olleet tunteneet häntä. Viime vuosina oli hän käynyt levottomammaksi, hän oli nyt neljänkymmenenkolmen vuoden vanha.

Oli jo myöhäinen ilta. Neuwerkin valo vilkkuili lounaasta valkean kuohuu ylitse. Oli nousuvesi, ilmassa kohisi ja pauhasi, sen keskeltä oli kuulevinaan itkua ja vongahtavaa huokailua.

Mustilla hevosilla tulivat ne, viilten, pitkissä sulkeuneissa riveissä tulivat ne, nuo ratsastajat valkeissa liehuvissa mantteleissaan, päissään välähtävät kypärit, tulivat raikuvassa vinhassa ravissa, aina rinnakkain suorissa riveissä, eikä yksikään jäänyt jälille, eikä yksikään ratsu kompastunut. Siten kiitivät ne viilten kohden, tulivat kolmessa, neljässä, kuudessa rivissä yön pimeydestä, ja kaikki olivat ne yhtä ylväitä ja ylpeitä korskahtavilla ratsuillaan, kasvonsa olivat lumivalkeat... mutta kun ne tulivat lähelle, tuohon eteen, rannalle ihan, suistuivat hevoset kaikki polvilleen, valkeat kasvot ja välkkyvät kypärit syöksyivät sannalle, ja pitkäliehuiset manttelit viruivat maassa, ja kuun valaisemana helmeilee hiekalla vaahtoa.

Hän harhaili hyökyn reunaa, aina kauemmas ja kauemmas.

"Löydänkö hänet tällä kertaa?" ajatteli hän. "Heillä oli valkeat manttelit ja kauniit, mustat ratsut. Kuulinhan sen, 'kun Reimer kertoi, kun hän palasi. Rivi rivin jälkeen ovat ne tulleet, ja kaikki ovat ne sortuneet. Täältä pitää minun löytää hänet.

"Monta vuotta olen jo käynyt täällä, ja aina olen nähnyt hevosia ja verta. Ja monta kuollutta olen jo löytänyt ja haudannut. Mutta hän ei ole ollut niiden joukossa.

"Ihmiset sanovat: 'Viime kahtenakymmenenä vuotena ei enää ole löydetty kuolleita Flackelholmin rannalla.' Minä olen ollut täällä, minä, ja olen haudannut ne. Kurjilta näyttivät ne, olivat ihan kavioiden survoomat, olivat viikkokausia saaneet virua tuon taistelun jaloissa, isämeidän olen rukoillut jokaisella hiekkakummulla.

"Henrik!

"Kuinka kanuunat jyrähtelevät! Minä vaivainen ihminen yksin taistelussa! Sanokaa minulle, missä hänen rykmenttinsä taistelee!" Olen unohtanut sen numeron, siitä onkin jo pitkä aika, paljon yli kahdenkymmenen vuoden.

"Tässä saan juosta ja juosta ja vanhenen ja väsyn. Kuu en minä enää jaksa, niin kuka silloin on etsivä häntä? Kuka silloin on hautaava hänet?"