Part 29

Siten riensi hän eteenpäin, ponnistaen tuulta vastaan, ja silloin... rannan taitteessa, jossa meri riehui hurjimmin, jossa keskellä hyökyä hurjistuneet aallot, ylimielisyyttään riehahdellen, leikkivät heitinpalloa erään venheen jäännösten kanssa, siinä makasi rannalla mies, kasvot ruhjottuina ja verissä, makasi pitkänään, liikkumattomana ja kuolleena, yllään oli pitkävartiset saappaat ja sotilasmainen sininen puku. Hän näytti ihan toisellaiselta kuin muut, jotka hän oli haudannut.

"Henrik!"

Kuu seisoi taivaalla ja näki, kuinka hän hetken perästä hautasi kuolleen hiukan ylemmälle hiekkavallille, kuten kolmekymmentä munia ennen... mutta kuumemmin rukoillen. Keskiyöstä palasi hän takaisin ja istui loppuyön rauhassa ja levollisena kammarin ikkunan ääressä ja vartioi levottomasti nukkuvaa Ingeborgia. Hän oli kammannut huolellisesti hiuksensa märällä kammalla, kuten tapansa oli --, ja pukeunut mustaan pukuunsa, kaulassa valkea röyhelö. Virsikirja oli hänellä kädessään, sen päällä oli valkea, huolellisesti taitettu nenäliina.

Niinpä tuli Felix Hobooken, joka ikinä elämässään ei ollut tehnyt yhdellekään ihmiselle hyvää, haudatuksi kuumin kyynelin ja rukouksin. Hänen täytyi joutua haaksirikkoon Flackelholmin hiekkarannalle, jotta hänelle voi tapailtua tämä.

Ristiviitan luokse pysäyttivät vankkurit. Kuu oli vielä taivaalla, mutta kiitävät pilvet peittivät sen tuontuostakin. Taivaanrannalla, idässä, patousi pimeitä pilviröykkiöitä muodostaen ikäänkuin mustan muurin nousevaa päivää vastaan. Lännessäkin lepäsi raskaita pilvimöhkäleitä meren yllä. Vesi oli syvimmällä laskussaan.

"Minä en mielelläni laskisi teitä tässä pois", sanoi punapaita. "Tästä alkaen on tie hyvin sekava. Minä voisin suunnata matkani tähtien mukaan, mutta te ette niitä tunne."

"Aamuun ei olo enää pitkälti. Minä tunnen täältä suunnan ja tiedän syvemmät kuilut."

"Saattaa tulla pimeämmäksi vielä. Minua arveluttavat hiukan nuo pilvet tuolla lännessä; ilma on raskasta."

"Palatkaa takaisin vaan! Löydän kyllä kotiin."

Punapää ravisti päätään; sitte rupesi hän selittämään tietä. "Kolmeneljännes tuntia menette kellonne mukaan tuota suuntaa... näettekö tähteä tuolla? Sitte kohtaatte liejua, silloin käännytte hiukan, tämän verran, sitte..."

"Tunnen tien, olen käynyt metsästämässä hanhia täällä."

Hän astui raskaasti vankkureilta. Ne kääntyivät takaisin entisille jäljilleen ja palasivat takaisin. Silloin kääntyi Frans vielä kerran niitä kohden: "Aikooko Andreas Strandiger itse Koogiin?"

"Kyllä... tänään tai huomenna. Minun itse pitää Reimerin kanssa mennä kiviä noutamaan Büseniin."

Vaunut rämisivät pois. Sitte tuli hiljaista autiolla merellä. Taivas oli riisunut yltään pilviharsonsa, tähdet tähystelivät tuhansin avoimin silmin alas.

Hän kääntyi hitaasti pois. Jäsenensä värähtelivät, aamukylmä puistatti häntä, hän katsoi tähteä kohden, joka oli osoitettu hänelle tieviitaksi ja asteli verkalleen noin sata askelta, sitte seisahtui hän ja kääntyi katsomaan taakseen ristiviittaa kohden. Hän eroitti sen vielä, se kuvastui taivaanrantaa vastaan.

"Kelloni mukaan pitäisi minun käydä", ajatteli hän, "mutta kelloni seisoo. Siihen on kai mennyt vettä...? Sydämeni seisoo myöskin... siihen on sirunut tuskaa ja vimmaa.

"Koska sain nähdä kohtauksen siellä kammarissa."

Hän jatkoi matkaa tuokion vielä ja tuli pienemmälle viitalle, hiukan yli miehen pituuden, ja pysähtyi sen eteen.

"Tuon tempaan irti... parisataa askelta syrjään... jos minun kelloni seisoo, niin miksi pitää hänen käydä?"

Hän seisoi ja mietti. Lännestä kuului matalaa jyrähtelevää ukkosta, se paisui; uhkaavasti yleni se taivaalla, ikäänkuin ulkopuolelta olisi joku järeästi kolkutellut taivaan kanteen.

"Jos molemmat saavumme ilman tieviittaa perille Strandigerkartanoon, niin kuulukoon hän hänelle."

Hän palasi hitaasti takaisin, vaipuneena syviin synkkiin ajatuksiin. Nyt eivät olleet kasvonpiirteensä kauniit, eivät olleet ylpeätkään. Kasvonsa olivat muuttuneet, ikäänkuin olisi hän vuosikausia seurustellut raakojen ihmisten kanssa.

"Tämä on koe... Se ratkaiskoon. Se, joka saapuu perille, saakoon morsiamen. Jos tulemme molemmat, väistyn minä.

"Tuo nainen, tuo kaunis ylpeä nainen!"

Hän riuhtasi viittaa ja suurella voimallaan tempaisi hän sen irti. Kuului hulahtava ääni, vesi joka uneksi liejussa, heräsi ja täytti hälisten aukon. Hän kantoi viitan syrjään, kaksi sataa askelta erääseen pieneen syvänteeseen, siihen hän jätti sen.

Sitte palasi hän loiselle viitalle. Ensin ei hän löytänyt sitä; sitte, kun hän löysi sen, riuhtasi hän sen irti ja vei sen toiseen suuntaan, ja ajatuksensa veivät hänet kauemmas kuin hän ajattelikaan. Ehkä neljäsataa, askella kantoi hän sen syrjään.

"Nyt ei meillä ole kummallakaan viittaa."

Hän katsoi ylös tähteä kohden ja lähti eteenpäin.

"Hän oli käsissäni, kuu hän lepäsi edessäni. Minun oli hän. Jumala tai kohtalo -- yhden tekevää kumpi -- olivat antaneet hänet minulle. Silloin vein minä houkkio hänet. Andreekselle.

"Omituista, kun kannoin häntä sinne, kun vein häntä hänelle, oli minussa kaikki vapaata ja ylpeätä. Nyt..." hän vetäisi kylmällä kädellään kasvojensa ylitse: "ikäänkuin olisi kaikki vedetty tiukalle jännitykseen ja väännyksissä."

Hän pysähtyi taaskin ja kuunteli ukkosen jyrähtelyä, joka kuului lännestä, kääntyi ympäri ja katseli pilviä. Ukkonen vieritti jyrinäänsä tuon äärettömän aukeuden yllä, hän taivutti päätään ja kuunteli.

"Ukkosilma maaliskuussa... ja juuri tänään... On näyttänyt koko päivän semmoiselta... Ikäänkuin olisi joku kutsunut minua... Jätä jyrähtelysi ja pauhusi... minähän tulen jo.

"Minä pistän ne paikoilleen, missä ne olivatkin. Minä tunnen matalikon paremmin kuin hän; tämä ei ole oikeata uhkapeliä. On kamalaa hukkua noin, ja hän on joskus ollut ystäväni... hän ei tunne tietä yhtä hyvin kuin minä.

"Nyt tuntuu minussa taas paremmalta... rivakasti... etsimään niitä.

"Missä ne ovat?"

Hän juoksi... upposi tuossa. Kääntyi hiukan vasemmalle ja löysi syvänteen ja juoksi sen ympäri ja etsi viittaa, mutta ei löytänyt sitä ja meni eteenpäin ja löysi sen eräässä syvänteen haaraumassa, eikä ottanut huomioonsa täten muuttunutta suuntaa. Ja taaskin upposi hän nilkkoihinsa asti saveen.

Silloin etsi hän taivaalta tähteä, jonka olisi pitänyt opastaa häntä. Mutta siellä oi näkynyt mitään enää. Taivas oli ylt'yleensä raskaissa pilvissä.

Hän katsahti ympärilleen. Hänellä ei ollut tietoa suunnasta enään. Hän rupesi seuraamaan omia jälkiään... Ne menivät ristin ja rastin... Hän tuli eräälle syvänteelle, jossa vesi solisi ja kummahteli, hän upposi liejuun, hän kääntyi toisaanne, kääntyi vielä... silloin tiesi hän, että hän oli eksynyt.

Eksynyt matalikolla...

Rajuilma yleni hiljalleen, keskellä kamottavan kamalaa yksinäisyyttä.

Koko läntistä taivaanrantaa peitti pilvihirviö, se lepäsi siellä kuin jättiläinen meren yllä. Toinen oli pulvillaan sen päällä, kyyryllään. Ja ne molemmat taistelivat toisiaan vastaan tulisin nuolin ja keihäin, jotka välähtelivät tuhatvilauksisissa viivoissa ja ylempään iski haavoja, se korskahti pystyyn jyrähdellen ja pauhaten, se oli pahasti haavoittunut ja sen sisälmykset riippuivat alhaalla meren yllä.

Vesi rupesi kohoamaan ja eksynyt etsi kuolemanhädässään tietä eikä löytänyt sitä. Hän ei tietänyt enää, missä oli itä ja missä länsi. Niilipä jäi hän viimein seisomaan, missä oli varma pohja.

"Miksi juosta? Kunpa iskisi minuun salama!"

Vaivainen piskuinen ihminen keskellä huimaavan ääretöntä matalikkoa; hänen voimakkaat jäsenensä vapisivat, silmäinsä salamointi oli sammunut, ylpeä sydämensä oli lannistunut ja koko voimansa mennyttä.

Olisi hän saanut odottaa kuolemaansa tappotantereella... monen muun kanssa... mutta hän on ihan yksin. Viimeinen ihminen maanpäällä seisoo kuolemaa, olemattomuutta vastapäätä... ei, ei yksin kuolemaa, vaan kaikkivaltiasta kohtaloa vastapäätä, ihan yksin.

Vesi nousee hänelle nilkkoihin asti... ylemmäs... joka aalto tuo sitä lisään, jokainen jalanjälki avaa uuden lähteensilmän. Kaikki ylt'ympärillä on harmaata, Simpukkariutta, jolla hän seisoo, ja joka muuten näyttää niin valkealla, sekin hyllyy vettä. Ylhäältä, alhaalta, idästä, lännestä: vettä, vettä ja kuolemanuhkaa kaikkialla.

Silloin lähtee hän taaskin liikkeelle. Hän arvelee, että tuolla toisella puolella täytyy mannermaan olla. Hän ei tiedä, mistä hän on tullut siihen käsitykseen, mielikuvituksessaan otaksuu hän sen vaan, Häntä vetää sinnepäin. Mutta kun hän on astunut jonkun askelen, silloin selkenee hänelle, että hän menee ihan väärään suuntaan. Silloin pysähtyy hän taaskin.

Tuokion kuluttua -- ehkä on hän seisonut siinä puolisen tuntia -- lähtee hän taaskin liikkeelle, astellen raskaasti läiskyvässä vedessä sinnepäin, missä hän luulee, että pohja korkenee ja on lujempaa. Hän on lakannut jo etsimästäkin maata.

Hän kompastuu johonkin risuun, ja siinä on edessään viitta, hän murtaa siitä palasen yhtä pitkän kuin hän itse, ja nojautuu sitä vastaan ja pysyttelee sen varassa pystyssä, sillä tuo yhtä päätti virtaileva vesi on ruvennut huimaamaan päätään. Viimein ei hän enää siedä katsoakaan tuota liikehtivää levotonta vettä, hän kaatuu muuten. Silloin kääntää hän katseensa ylöspäin ja seisoo siinä, kuin rukoilisi hän, tai kuin semmoinen, joka kuuntelee, mitä joku toinen ylhäältä puhuu.

Korkealla ylhäällä lännessä meren yllä avataan jyskyen rautaportteja, kirahtelee vitjoja ja rautatankoja, ja rautalevyjä helähtelee kovasti kumahtaen yhteen. Rautavaunuja, kahdet kolmet siinä peräkkäin, vierii kivikäytäviä myöten ja holvit yllä kaiuttavat jyrinää jylhempänä takaisin. Ilmestyy mustia hevosia, niiden rautakuviot iskevät kovaan kiveen, silloin lentää kirkas väläys maailman ylitse, räikeävaloinen sinervä väläys, on kuin ilmestyisi sieltä Hän itse, ja pilvet kiitävät hänen edellään ja tuhannet kädet viskelevät sadetta, ett'eivät hevosensa kompastuisi. Jättiläinen, jota ei näkynyt, seisoi taivaan rannalla, meren alla, ja syyti molemmin käsin tulta taivaalle, niin että olivat kirkkaat taivaan tiet.

"Kauanko olen jo seisonut tässä? Tunninko? Vai vuoden? Järjelle tuntuu kuin tunnin, sydämelle kuin vuoden. Mitä avaruudessa on rinnakkain, se on sydämessä toisessaan, sisäisin ja sekaisin. Olen uudelleen nähnyt kaiken, mitä lapsuudestani asti olen ajatellut ja tehnyt, ei ole mitään enää jälillä. Tuska saisi lähetä loppuaan jo."

Varpuseiväs taipuili kahtiakäsin, senmukaan kuin laineet huojuttelivat hänen ruumistaan. Se pää siitä, joka oli hänen rintaansa vastaan, oli tunkeutunut hänen pukunsa lävitse; ja sen harmaata kuorta pitkin jaoksi verta: mutta hän ei huomannut sitä.

"Minä en ole syypää kuolemaasi! Olisin kunnioittanut sinua kuten tuhannet muut vaimoansa. Miksi lähdit lammikkoon? Jätä minut rauhaan pyhimyskasvoinesi. Jää valkean kivesi varjoon, mitä teet täällä kaamealla matalikolla?

"Häntäkään en aikonut surmata... kautta Jumalan en aikonut! Ajattelin, että vielä olisi ollut aikaa kääntää: muta kuolemantuskassaan piti hän köydestä niin lujasti. Yhtä lujasti pidän minä nyt tästä vaivaisesta sauvasta... kuitenkin olen minä paremmassa asemassa kuin hän... voin vielä kerran ajatella kaiken. Hänellä ei ollut paljoa aikaa. Ainoastaan lyhyen saarnan sai hän kuulla... minulta. Että omallatunnollakin on tehtävänsä... kuten käsillä ja jaloilla... Nyt pidän minä saarnaa itselleni... pitkää, pitkää... enkä ikinä pääse valmiiksi. Kokonaisia arkkeja lasken numerosarjoja, enkä vaan voi vetää pääteviivaa alle... en voi... en tahdo... tämä on kurjaa ja kamalaa!

"Jossakin pitää olla virhe... muutenhan voisin nyt kuolla. Jotakin on, jota en vielä ole ajatellut. Mitä se lienee? Kaikki menee sekaisin... uiskentelee ja ajelehtii. Kaikki mitä ajattelen, on pyörteilevää, sekaista, tietöntä vettä. Henki ja sydän eivät tiedä, mistä ja mihin.

"Nyt tulee hiljaista... kuinka Jumala tahtoo... Mistä tuo ajatus? Onko se Jumalan tahto, että tuskaudun ja hukun tähän näin kurjasti?

"Ja miks'ei olisi? Hän kutsuu minua toiseen elämään. Ja tämä tie sinne, juuri tämä tie on minulle paras... ja tämä asema tässä. En minäkään ole suuria arkaillut, ripeästi ja lujasti olen tarttunut käsiksi heihin, miehiin ja naisiin; siten tekee hänkin nyt kanssani. Minun pitää kiittää siitä, tällä on tarkoituksensa!

"Kestää vielä hetken... Vesi ei vielä olo noussut vyötäisiinkään asti. Sääret ovat nyt kuoleutuneet. Kohta tulee sydämen vuoro."

Pilvet häipyvät... ilma kirkastuu... taivaalla sarastaa jo valoa: viime päiväni! Strandigerkartanoa kohden olen katsova jos vaan voin, ja vielä kerran Flackelholmillekin, missäpäin se on... Ah, mitä hyödyttää minua se? Minunhan täytynee kai katsoa erästä toista, kartanoa kohden, ja ajatella, minkälainen lienee siellä vastaanotto. Kun seisoo vyötäisiään myöten vedessä, muuttuu kaikki! Maa on muuttunut vedeksi ja taivas maaksi, ja mikä oli ollut pientä, on muuttunut suureksi, hyvin suureksi. Ja se mikä ei ole menestynyt mailla, se on kasvanut nopeasti vedessä.

"En uskoisi tuosta kaikesta mitään, en yhtään mitään... pitäisin vaan, että hukun kuin kärpänen maitovatiin, eli en olisi oppinut tuntemaan Maria Landt'ia.

"Minulla ei ole suurtakaan taipumusta olla nöyrä. Nöyrä? Sanovat: me _emme_ ole nöyriä, niinkuin toiset. Nuo muut, sanovat he, pelkäävät syntiä ja rikosta, onnettomuutta ja kuolemaa, sitä kaikkea emme me pelkää. Me pelkäämme ainoastaan Jumalaa. Ja on ihanaa, sanovat he. pelätä Jumalaa.

"Tuossa on jotain totta... kristityt uskovat valoon -- muut pimeyteen. Mutta kuinka voisin uskoa valoon tässä hädässä ja kuolemankammossa..."

Merilintuja lenteli kirkuen ohitse, laskeusivat alas ja keinuivat aalloilla. "Lintukurjia! Ne elävät, minä kuolen." Hylkeitä läheni kaukaa, kohottivat valkeita ruumiitaan ja katselivat häneen... "Jättäkää minut!.. menkää Flackelholmiin ja kertokaa siitä hänelle, Ingeborgille!...

"En kestä tätä kauempaa... Polveni murtuvat, silmäni ovat sekaisin, ja ajatukseni ovat karussa... Muutamat niistä liikkuvat nuoruudessa, leikkivät ja reuhaavat.. Minä olen översti! Täyttä ravia... On Gravelotten päivä ja isäni kuolee. Hän kuoli isänmaan puolesta... minä... rikoksentekijänä.... äitini ei pelännyt Jumalaa!... Toiset ajatukset taas kolkuttavat taivaan portille. Kuule! Kolkutetaan! Sielu raukka.

"Viimeinen jyrähtely eteni kaukaisuuteen. Päivä nousi... Tuossa on maa, tuossa, noin lähellä! Ja kuitenkin niin kaukana..."

Aamurusko tavoitti kultaisin käsin pilviin ja heitti pitkiä tulisia katseitaan aaltojen yli. "Nyt riittää."

Silloin kuului takaa ääni... se kuului kovaan... paljoa kirkkaammin kuin aaltojen tuhatlukuiset äänet:

"Frans, seiso suorana!... minä tulen!"

Hän oijensi kääntyessään molemmat kätensä sinne kohden, ja horjahti. Siellä seisoi Andrees Strandiger leveillä säärin vankkureilla, piiska kädessä, ja kookkaat ruskeat astelivat päät ylhäällä, korskahdellen ja päitään heitellen, hitaasti veden läpi; länget nitisivät, aisan päät kohottausivat tuontuostakin vedestä, aallot löivät vankkurien laidan yli.

"Minä tulen! Seiso lujaan, poika. Silmänräpäyksen vielä!"

Hän seisoi ja tuijotti sekaisin suurin silmin hevosiin, eikä yrittänytkään saada kasvoillensa mitään kopeata ja kovaa, ja tarttui molemmin käsin hevosia päihin ja ponnisti itsensä vankkurien vierelle, pitäen kiinni aisoista ja oli kohta vankkurien pohjalla polvillaan: "Pois!" sanoi hän. "Pois tästä kamalasta paikasta!"

"Niin... minne?" sanoi Andrees.

"Täällä hukumme."

"En uskoisi. Jos vankkurit vaan kestävät ja hevoset pysyvät pystyssä, ja ell'ei vesi nouse liika korkealle."

"Mistä tulet sinä?" voihki Frans.

"Tuolla on tie, tuolla tuonnempana. En löytänyt ristiviittaa; silloin eksyin tieltä. Sittemmin löysin sen taas, ja luulen, että olisin vielä päässyt maihin, mutta silloin näin sinut, miesparka... Riisun takkini; peitä rintasi sillä, sehän on ihan verissä. Kiedo se yllesi! Eihän ole ihmisvoimissa kestää kaksi kertaa samana päivänä haaksirikkoa."

Frans yritti kohottautua polviltaan, mutta vaipui takaisin: "Sanon sen sinulle, minä kiskoin irti viitan, koska aioin pelata uhkapeliä kanssasi Ingeborgista. Sitte aioin viedä sen taaskin paikoilleen, mutta silloin eksyin."

Andrees kohottautui suoraksi, ankara liikutus sai koko ruumiinsa vavahtamaan: "Tuo kuuluu Jumalalle", sanoi hän, "ei minulle. Minulla on kylläksi omassa taakassani."

"Ja, nyt tulet sinä ja aiot pelastaa minut ja joudut perikatoon yhdessä minun kanssani, ja kaikki on lopussa, ja kaiken olen minä tehnyt... minä... Olen niin väsynyt, ja minun on niin kylmä." Hän antoi päänsä vaipua syrjälautaa vastaan ja itki.

"Asetun istumaan näin", sanoi Andrees, "jää sinä polvillesi, ja likistäydy lujasti vastaani, niin pysyt lämpimänä. Jos hevoset käyvät levottomiksi, leikkaan ne valloilleen... mutta toivon, ett'ei vesi nouse enää paljoa korkeammalle. Ja hevoset ovat viisaita; ne seisovat levollisina. On jo ollut kolme tuntia nousuvettä."

Siten seisoivat he, nuo kaksi vihamiestä, lähekkäin likistyneinä toisiaan vastaan. He puhuivat hiukan ja harvakseen. He kuuntelivat veden hiljaista ääntelyä ja aisojen natinaa. He katsahtivat hevosia, jotka pitivät päitään ylhäällä ja tuontuostakin pelokkaasti katselivat taakseen. He katselivat ulos Strandigerkartanoa kohden.

Kun vesi alkoi laskeutua, nukahti Frans Strandiger, vajoten kokoon, käsivarsi kieraistuna toisen polvien ympärille, olkapää ja pää tuettuina vankkurien laitaa vastaan. Aurinko yleni loistavana idässä, oli kaunis kirkas kevätaamu.

Koillisessa ilmestyi näkyviin pitkä valkea hiekkariutan harju, kohta istui sillä lukematon lintuparvi.

Silloin lähtivät he liikkeelle.

Kohta sen jälkeen huomattiinkin heidät. Vankkureita ja ratsastajia kiidätti säikän kuvetta alas. Heim Heiderieter oli heitä vastassa, katsoen hämmästyneenä ja levottomasti heitä ja seisten vyötäisiä myöten vedessä.

Frans Strandiger suistui tiedotonna maahan.

YHDEKSÄS LUKU.

Seuraavana aamuna -- oli samea ikävä maaliskuun ilma -- tuli Andrees kirkkotarhasta käsin Nummitaloon. Hän oli hiukan vilustanut itseensä: muuten eivät näyttäneet nuo tunnit matalikolla vahingoittaneen häntä. Lähemmä puoltapäivää aikoi hän palata Flackelholmille takaisin. Hän kertoi lyhyesti, että he olivat päättäneet koettaa taaskin seurustella keskenään serkkuina.

"Toivon", sanoi Heim, "että hän tämän tapauksen jälkeen luopuu vuokraoikeudestaan."

"Hän viittaili jotain sinne päin; mutta en suostu nyt siihen, koska hän on ruumiillisesti ihan murtunut. Hän ei voi panna jalkojaan maahan, ja hänellä on suuret tuskat."

"Mitä ajattelet siis tehdä?"

"Palaan takaisin Flackelholmille, rakennan rakennuksen ja vietän hääni."

"Oikein, oikein teet", tuumi Heim, ja Eva nyökäytti päätään.

"Nyt soisin mielelläni", sanoi Andrees, "että tulisit nyt yhdessä kanssani Strandigerkartanoon tervehtimään häntä, luulen, että hän olisi iloinen siitä. Hän sanoi, ett'et koko tänä talvena ole vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan, ja että tahallasi olet välttänyt häntä.'

"Voinko minä mennä hänen luokseen", huudahti Heim, "kun hän hävittää koko Eschenwinkelin?"

"Hän teki viittauksia siihen suuntaan, että hänen osakseen on elämässä tullut hyvin vähän ystävyyttä, epäystävällisyyttä täällä kotonakin, epäystävällisyyttä sinunkin puoleltasi! Lähdetkö mukaan? Silloin olemme me kolme uskollista taaskin yhdessä."

Heim pyörähti ympäri. "Eva! Sunnuntaipukuni! Siitä saakka kuin kävin kanssasi kankaan poikki, en ole lähtenyt niin kauniille kävelylle."

Andrees katsahti hänen jälkeensä: "Tuo mies on onnellinen. Hän on nyt siinä työssä, jota hän on halunnutkin itselleen: on isäntä ja kirjailija."

Eva nauroi: "Isännän laita on niin ja näin, isäntä olen minä. Mutta olen kuitenkin hyvin onnellinen. Nähkääs, Andrees, nuoret miehet muuttuvat huonommiksi ja huolimattomammiksi, kun tulevat naimisiin. Sitä ennen on päänsä täynnä suunnitelmia; aikovat saavuttaa paljon, mutta sittemmin, kun heillä on vaimo, jopa lapsiakin, niin arvelevat he tehneensä kylliksi ja muuttuvat tavallisiksi, ikäviksi, oikeinpa kiusallisiksikin ihmisiksi."

"Painan mieleeni tuon."

"Oh, jaa... Mutta Heim... Heim on muuttunut ahkerammaksi siitä saakka. Nyt kirjoittaa hän."

Hän osoitti kirjoituspöytää kohden, jolla nuo suuret keltaiset kirjat seisoivat, nyt järjestettyinä suoraan riviin, ikäänkuin olisivat ne täyttäneet tehtävänsä, ja sanoi: "Hän on kovin ahkerasti iskenyt maan alkuhistoriaan, tiedättehän, hänellä on taipumusta kieliin ja historiaan. Tanskankielessä autti häntä opettaja Haller hiukan, nyt lukee hän sitä sentään jo vapaasti. Ja nyt, kun hän on lukenut ja lukenut, ovat nuo vanhat maalatut kuvat heränneet elämään edessään, kuolleet ihmiset ovat aukaisseet silmänsä, kylät ja kankaat ovat asuttuneet ihmisillä, jotka jo ammoin ovat nukkuneet."

"On melkein jotain kamottavaa tuommoisessa lahjassa."

Eva nyökäytti päätään. Sitte kohotti hän vilkkaasti silmänsä. "Nyi kun olette puhunut tästä, herra Strandiger, pitää meidän puhua jostain muustakin."

Andrees katsahti kysyvästi häneen: "Ingeborgistako?"

"Niinpä siis Ingeborgista."

"Ingeborg", virkkoi hän verkalleen, "ei ollut ihan vaaratta Fransin puolelta, vaikka hän silloin kankaalla niin rivakasti puolustautuikin häntä vastaan. Hän on Strandiger kuten minä, ja muistuttaa minua monessa, niin hän on ripeämpi, rivakkakäänteisempi ja ryhdikkäämpi kuin minä. Siten on se selitettävissä. Mutta nyt hän on kokonaan minun, kaikki empiminen on loppunut hänessä ja samoin varsinkin minussa, kesäkuussa vietämme häämme."

"Aiotteko asettua Flackelholmille?"

"Aiomme, ainakin täksi kesäksi. Se on oleva hyväksi minulle, Ingeborgille ja Flackelholmille, sittemmin keksimme kyllä jotain muutakin. Muuten olisi Reimer Witt, hyvin halukas jäämään taloudenjohtajaksi Flackelholmille, mutta vaimonsa ei ole halukas siihen, ja lasten koulunkäynti tuottaa vaikeuksia."

"Niinpä on tämä siis puhuttu loppuun! Eikö teillä muuten ole mitään sanottavaa tai kysyttävää tai mahdollisesti nähtävääkin? Ette ole viiteen kuukauteen käynyt meillä."

Andrees katsahti melkein hämillään hänen hymyileviin kasvoihinsa. Silloin viimein muisti hän: "Ah, poikanen! Esikoinen! Antakaa anteeksi!"

"Vaikeata antaa, herra Strandiger! Mutta näytän sentään teille lapsen."

Kun Eva lähti ulos, ilmestyi Heim, takki vielä kädessään ja kiirehtien. "Tule", sanoi hän ja vei Andreeksen pitkän kammarin ikkunan ääreen.

Siellä ajoivat kartanosta sateesta märkää hiekkatietä vaunut, jotka olivat kuormatut täyteen matkalaukkuja. Niissä istui itse vanha Hobooken: hän teki muuttoa. Koulutalon seinämällä seisoi toistakymmentä lasta rivissä, ja antoivat räystäsveden, jota tippui olkikatolta, juosta tollukoilleen ja kengilleen. He katsahtivat toisiinsa, ja vähitellen, kun rohkeutensa kasvoi ja vaunut etenivät, hajausi rivi ja he huusivat: "Nyt ei säälitä. Ei säälitä. Livistäkää linnun tietä täältä! Kuule, nytkös kerrankin laulamme. 'Sä isänmaa, oo tyynnä vaan'."

Heim nauroi, hän oikein säteili, hän, ikävä kyllä, voi vielä iloita tuhmista pojanjuonista; mutta Andrees katseli vakavana.

* * * * *

Kolmantena päivänä huhtikuuta, kun sää sen salli, ryhdyttiin rakennustyöhön. Säikän juurella ja sen suojissa seisoo se, pyöreän lammikon vierellä. Alhaalla maakerroksessa on neljä huonetta, etuvälikkö, kyökki ja kaksi kammaria. Muu osa taloa kuuluu karjalle, alhaalla on avara läävä, sen lattia on lujaksi sotketusta savesta, kuten tuvassa, ylhäällä on tilaa talvirehulle. Rakennus on luja, muurattu sementillä, seinät vahvat, kymmentätuumaa paksut, ikkunat pienet, ja katto raskas tiilikatto. Se on ihan vastakohta kesäasunnolle.

Talorakennuksen ja juottopaikkojen ympärille on piiriin, joka käsittää hehtaarin alan maata, rakennettu valli ympyrän muotoon, se on noin viittä tai kuutta metriä korkea, ja on varsinkin meren puolelta leveä ja tukeva; se on tehty mullasta. Mutta jotta sen pinta saataisiin lujittumaan, on ruohonummelta leikelty nelikulmaisia turpeita, jotka kasvavat tiheätä ruohikkoa, ja ladottu niitä vierekkäin sille. Ensi kuukautena näki vielä turverivien suorat rajat, mutta kesällä ne kasvoivat pian umpeen; ruoho versoi rehevänä, turpeet maatuivat kiinni, ja nyt oli vallilla viherjä luja takkinsa.