Part 27

Hänellä oli eräs tuttava Kielissä, eräs opettaja, ja tämä oli toimittanut hänelle kirjoja yliopiston kirjastosta, suuria tukevia nidoksia keltaisissa kansissa; niiden yläreuna oli tumma ikäänkuin kasvaisivat ne vanhuuttaan sammalta. Ne puhuivat latinaa, muutamat alasaksaa, karkeaa kovaa kieltä, jäykkäkäänteistä kuin pavun varsi. Ne kertoivat vanhoista ajoista, vanhoista kärsimyksistä: siitä taistelusta, jonka Schleswig-Holstein yli seitsemänsataa vuotta sitten oli alkanut, vapaustaistelun alusta, jota oli kestänyt seitsemänsataa vuotta.

Heim Heiderieter istui ja teki työtä, käänsi ja selitti, tarttui kirjasia toiseen, nojasi päällään käteensä ja lähti taaskin astelemaan, silmänsä miettivinä, salia, eikä huomannut, että nuori vaimonsa meni sen läpi ja katsahti häneen.

Toisinaan istuutui uskaltamattomuus ja alakuloinen masentumus pöytänsä ääreen ja katsahti häneen ja nauroi ivallisesti: "Tuo menee yli sinun voimiesi ja taitosi, Heim! Te Heiderieterit pystytte kaikkeen, mutta kaikkeen vaan puolittain!" Silloin hypähti Heim ylös, meni läpi talon, ei katsahtanut oikealle eikä vasemmalle ja lähti ulos kankaalle. Ja kankaan yllä yleni selkeä syystaivas.

Kun hän palasi takaisin, oli hän hiljaisempi. Hän näytti kuin lapsi, joka on rukoillut, ja kirjoitti paperille jonkun säkeen: ja kun nuori rouvansa taaskin tuli läpi salin, kietoi hän käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoi: "Katsos, tuon löysin läheltä puroa, kankaalta." Ja rouvansa luki sen verkalleen hänelle, hän itse luki nimittäin huonosti:

Syksy.

Niin tyyni, kirkas ilma on. Niin heleä, niin verraton! Oon punaposki, miel' on sees, Mua huolettaisko kuolo ees? Ah, kaikki on niin ihanaa Ja vartoo -- lunta, kuolemaa.

Nyt taulu kultapuitteinen On maailma ja loisto sen. Niin kirkas päivä hoijailee... Kas, lehti puusta leijailee! On kaikki vielä ihanaa, Mut vartoo luuta, kuoleman.

Oon nuor', ei puutu voimaakaan. Ja työ se riemuni on vaan... Mut' kuule, kaislikossa soi Jo linnun lähtölaulu, oi! Niin kaikki, mik' on ihanaa, Vain vartoo luuta, kuolemaa!

Jos multaan käykin lehdon tie, Ja syksy posken ruusut vie, Niin kestä, sydän, kestä vain, Ja toivo, vuota, usko ain': Ei tunnu luuta, kuolemaa, Kun kevät uus' luo ihanaa!

"Olisin moittinut, ell'ei siinä olisi ollut tuota viimeistä värssyä", sanoi Eva.

Iltasin lepäsi Heim kauan valveilla vuoteella hengittäen keveästi ja hitaasti, ikäänkuin kuuntelis hän. Siiloin kohotti nuori vaimonsa toisinaan olkapäätään ja nousi kyynäspäänsä varaan ja katseli häneen ja huumasi kuun valossa, että silmänsä olivat ihan avoiminaan ja kirkkaat. Silloin vaipui hän kohta takaisin ja nukahti taaskin, hänelle olikin nukkuminen hyvin tarpeen.

Mutta Heim, hän katseli ja kuunteli. Ja ihmiset joista hän päivät oli lukenut, ja jotka kirkkaassa päivän valossa olivat arasti pysytelleet puolempana, ne tohtivat nyt yön hämärissä esiin. Ne tulivat niin lähelle häntä, että hän voi puhutella niitä. Ja hän kuuli ja kuunteli heidän korutonta puhettaan, joka milloin oli ankaraa ja jyrkkää, milloin valittavaa, sillä aika oli kova ja täynnä valituksen aiheita. Kuu sitte vihdoin viimein uni laskeutui ylleen ja näätä tohti yrittää hypähtää silavankimpaletta kohden, joka riippui lieden vierellä ja putosikin kumahtaen takaisin, silloin kävi hän levottomaksi unissaan ja ähkyi ja rupesi viimein huutamaan. Silloin kurottautui vaimonsa vierellään taaskin hänen ylitsensä: "Mikä sinun on, Heim?"

"Ditmarskilaiset olivat leirissä Bornhövedin luona kankaalla, nousivat ylös, käänsivät kilpensä ja kääntyivät tanskalaisia vastaan, silloin kaatuivat olutkattilat nurin."

Vaimonsa nauroi ja oikaisihe taaskin makuulle ja nukahti huulillaan vielä hymy.

Ja kuu yleni korkeammalle ja yritti kurkistaa päärynäpuun oksien välitse saliin, mutta ei erottanut siellä mitään. Silloin pyyhki se pilvet otsaltaan, ja näki kirjoituspöydän ja sillä nuo vanhat, suuret ja kellertävät kirjat ja oli nyreissään, sillä se ei suosi mitään tarkkaa ajatustyötä ja vihaa tieteitä ja on uneksija. Kullonkin, koska ikkuna kirjoituspöydän ääressä oli selkosen selällään, astui se ikkunanlaudalle ja hiveli käsillään kirjoja. Silloin kävivät nämä vielä kellervämmiksi ja heräsivät, niiden lehdet liikahtivat ja nitisivät ja ääntelivät, Eräs vanha, paksu, kolminidoksinen tanskan historia sanoi kolmos-sisarelleen: Ei ole oikein mukavaa minusta täällä, mies, jonka käsissä me täällä olemme, ei ansaitsisi käsitellä meitä, hän ei ole mikään oppinut.

"Hän on haaveilija ja uneksija."

Kellertävänä himmensi vihastuneen kuun valo.

"Hän lukee riviemme välistä."

"Ja usein tuijottelee hän ohitsemme ja ylitsemme."

"Niin", virkkoi sisko, "se on suruista. Olemme saaneet kaksikymmentä vuotta käyttämättöminä seisoa suuren valtionkirjaston pöydällä, ja nyt, kun vihdoinkin taas saamme kerran palata elämään, niin lähetetään meidät, tuommoisen oppimattoman miehen tykö."

Muistatko vielä professoria, jonka luona kaksikymmentä vuolta sitten olimme!

"Hän kirjoitti jotain sangen oppinutta teosta, muistatko vielä? Ja hän tutkiskeli erittäinkin minua kovin ahkerasti, ahkerammin kuin teitä toisia, hän puhisi ja ähkyi ja oli hirveän oppinut ja niin innoissaan. että hän useammat kerrat kirjoitti jotain reunoihini, en pannut sitä pahakseni?"

"Mitä kirjoitti hän?"

Lehdet suhahtivat hiljaa. "Mitähän se lienee ollut? Minä ymmärrän ainoastaan tanskaa. Jotain kunnioittavaa täytyy sen olla minusta. Näetkös, tuossa se on."

Siihen oli kovalla lyijykynällä töhorretty: "_ignorantia pyramidalis_."

"Ja tässä?"

"Siinä seisoi tuo lyhyt sana: 'Hölynpölyä!'"

"Mitähän se tarkoittanee?"

"Se on tunnustus oppineisuudelleni. Olen ylpeä siitä, että olen oppinut kirja, erittäinkin minä, joka olen esikoinen meistä kolmesta. Kuka tuntee vanhat ajat niinhyvin kuin minä?"

Kuu aikoi hiljaa liukua ikkunanlautaa alas, se haukotteli pitkästyneesti, paheksui koko kirjojen töhertämistä ja oli kutsua lähimmän pilven peittämään itseään. Silloin alkoi puhua eräs toinen kirja, se makasi käännettynä nurin lehdilleen, ja sen ääni kuului kumealta. "Ei ole tosin hienosti tehty häneltä, että hän on laskenut semmoisen vanhan, jykeän kirjan kuin minun, mahalleen pöydälle, mutta sen sanon teille minä, pappi Hehnold von Bosau'n kronikka: iloinen olen, että vihdoinkin olen professorien käsistä ja kirjastoseinien sisäpuolelta päässyt oikeihin käsiin ja oikeaan taloon. Minä olen hieno kirja. Niin hieno, että minua pitää lukea rivien välistä: sillä minun totuuteni, minun todellisuuteni kätkeytyy kirjainteni taakse. Se, joka lukee teitä, hänellä pitää olla järkeä, mutta sillä joka lukee minua, hänellä pitää olla sydäntä ja uskoa, hänen pitää olla runoilija."

Ja vanha kirja, vaikka se makasikin mahallaan, rupesi kömpelön juhlallisesti laulamaan vanhaa latinalaista munkkilaulua.

Kuu liukui hiljaa ikkunalaudalla alas ja ajatteli: "Tuo oli hyvin sanottu, lisäksi mahaltaan." Ja vanhana miehenä, joka on nähnyt kaikkea ja kaikellaista ja joka mielellään uudistelee vanhoja muistojaan, ja toivossa saada heräämään vanhoja kertomuksia sielussaan, syyti se päältään kaikki pilvipeitteet, jotka olivat sen yllä ja seisoi välkkyvänä keskellä taivasta ja katseli hopeisin kirkkain silmin seutua, jolla oli tapahtunut se, mistä vanha kirja tiesi kertoa. Ja Segebergin ja Lübeckin, Bornhövedin ja Plönin seudut olivat tänä yönä tulvillaan loistavaa kuun valoa. Ihmiset, jotka näkivät tämän kuun valon, iloitsivat siitä, mutta eivät tienneet, että saivat kiittää siitä Heim Heiderieteriä.

Joka ilta hämärissä tuli Ingeborg Landt. Silloin istuivat he kaikki kolme salissa viherjän kakluunin edessä. Ulkoa kurkisteli uneliain silmin talvipäivä sisään. Palava musta turve, jota oli kiskottu omasta nevasta, joukossa puuhalkoja, palaa räiskytteli rautaristikon takana ja heitti väikettään kodikkaaseen avaraan huoneeseen ja täytti ala-osan siitä punervalla hohteella. Toisinaan puikahti esiin joku kirkkaampi tulen väläys ristikon takaa.

Silloin eroitti istujain kasvonpiirteet hämäristä ja kuvat ympäri seinillä.

Siten istuivat ja tarinoivat nämä kolme illat.

Ensiksi vaelsivat he Heimin johdolla maan muinaisuudessa; hyväksyivät jonkun mielipiteen, jonka hän esitti, hylkäsivät toisen, ja menettelivät tässä aina naisten tapaan empien hyväksyä ankaraa jyrkkää totuutta ja vetäen etualalle semmoista, joka liikutti sydäntä, mutta aina rohkaisten alakuloista ja usein uskalluksensa menettänyttä kirjoittajaa: "Heim! Jatka nyt tyyneesti eteenpäin vaan. Sittemmin sanomme sinulle vilpittömästi, onko siitä syntynyt mitään."

"Näes!" sanoi Ingeborg, "näin kerran Hampurissa erään vanhan hienon hopea-astian, se oli tehty Nürnbergissä. Se oli jalomuotoinen malja, sen jalus oli luja, ja muodostettu kuin voimakkaista juurista, jotka maan päällä kasvoivat yhteen, sen kahva oli luja ja tukeva kuin puun runko, eikä sen tarvinnut arastella juojan kättä, malja itse oli kevyt lehtiryhmäke, joka muovautui voimakkaana ja kuitenkin solakan sorjana, Se oli tuommoinen voimakas hieno kuvateos, ja heräsi mielessä puhtaita ajatuksia, kun katseli sitä, ja tuli iloiseksi ja rohkeaksi. Sisältä säteili ja säihkyi se kultaa."

"Niin", sanoi Heim ja katseli ajatuksissaan eteensä.

"Ja sellaiseen kuuluu viiniä."

"Voimakasta viiniä."

"Niin... Viiniä!... Viiniä! Eikä etikkaa, taikka jotain vielä huonompaa."

"Olet oikeassa", sanoi Heim. "Useat kirjat ovat sepustetut huolimattomaan rumaan muotoon ja niiden sisältö on halpaa. Ne eivät myönnä ihmiselle enempää siveellistä ryhtiä kuin varikselle, ja maailma on niistä rottaluola. Kunnia sanallesi! Kristittynä olet optimisti, ja se pukee sinua hyvin."

"Tuollaiset", sanoi Ingeborg, "eivät olo ylpeitä isänmaastaan ja sen menneisyydestä, ja ovat oievinaan, kuin olisi Jumalan sija tyhjänä."

"Noo... siten juuri! Ja he itse julistavat viran avoimeksi."

"Ken tahtoo kirjoittua jotain kunnollista", sanoi Ingeborg, "hänen pitää ensinnäkin olla todellinen mies, nöyrä Jumalan edessä ja ylpeä maailman edessä. Minä tahdon että se mitä luen, vahvistaa minua. Sen pitää ylentää mieltäni. Sen pitää tehdä minut lujemmaksi syntiä vastaan ja rohkeammaksi kaikkea vastaan, mikä minua kohtaakin."

"Oikeassa olet, kauno Ingeborg! Kauneuden saarnaajatar!"

Kun tämä oli keskusteltu loppuun, silloin otti Eva keskustelun ohjat käsiinsä ja lähti kummankin kanssa Flackelholmille ja, oi, Ingeborg lähti niin mielellään mukaan. Puheltiin paljon ja innokkaasti, ja pohdittiin tarkoin viime kirjeen sisältöä, jonka punapuita oli tuonut Büseniin, ja lopuksi nousi Ingeborg kuitenkin ylös, astui ikkunan ääreen ja luki hämärissä sanat: "Tervehtikää Ingeborgiakin! Ingeborgia!" Kahteen kertaan oli se sana siinä.

Viimeksi otti Ingeborg keskustelun johdon, kumartui tuolia kohden, jolla nuori rouva istui, kietoi toisinaan kätensäkin hänen olkapäittensä ympärille ja puheli monenmoista ja vakuutti uudestaan ja uudestään: "Minä kyllä autan sinua. Eva! Anna Haller saa taaskin emännöidä täti Strandigerin luona, hän osaa sen niin hyvin. Jos nyt jo tarvitset apuani, koska käy liika raskaaksi sinulle, niin olen kohta käytettävinäsi!" Mutta rouva Eva oikaisihe koko pituudelleen ja nauroi! "Ei vielä, Ingeborg! Mutta kun ollaan niin pitkällä, niin silloin saatte tulla, sinä ja Telsche. Sinä pidät huolta Heimista ja Telsche minusta."

Sitenpä läheni verkalleen joulujuhla. Se vierähti tällä kertaa ihan rauhallisesti ohitse. Fritz Witt istui lämpimässä huoneessa Flackelholmilla Antjen sylissä; palavia kynttilöitä edessään pöydällä, ja Antje kertoi uskollisesti sanasta sanaan, pyhän historian; Strandiger ja Witt kuuntelivat. Työmiehet olivat palanneet mannermaalle viettämään jouluaan kukin omainsa kanssa, vasta helmikuussa, kevään lähetessä piti heidän palata.

Nummitalon salissa istuivat he kolmen, Heim, Eva ja Ingeborg, joulukuusen ympärillä. Telsche Spieker tuli Wittin lasten kanssa noutamaan omenoita, pähkinöitä ja kakkuja. Telsche oli vakava. Kun lapset jo olivat lähteneet, meni hän vielä Evan kanssa kyökkiin. "Luotan enemmän sinuun kuin Heimiin", sanoi hän. "Olen saanut Wittiltä kirjeen, jonka Stülpiläinen kampelankalastaja nähtävästi on heittänyt kampelavasuunsa, niin harmaa on sen kuori. Witt muuttuu vielä vanhoina päivinään kummalliseksi. Luehan se!"

Eräs lehti, joka oli kiskaistu irti Berthan kirjoitusvihosta, oli Reimer Wittin rakkaudenkirje, se oli kirjoitettu lyijykynällä, tarkalleen lehden kaksoisviivojen mukaan ja melkein virheettömästi.

"Rakas Telsche! Viime kirjeeni kirjoitin vuonna seitsemänkymmentä Pariisista äidilleni; nyt kirjoitan tämän kirjeen sinulle. Sinäkin olet: äiti: tarkoitan, lasteni äiti: mutta jos olet lasteni äiti, niin pitää sinun kaiketi olla minun vaimoni. Rakas Telsche, olen yksin täällä ulkona Flackelholmilla. 'Kaikki mukaan!' sanoi kapteenimme, kun hyökkäsimme kukkuloille Vernevillen luona, ja makasi polvillaan, eikä saanut sanotuksi sen enempää, sillä hänellä oli kuula kurkussaan. Kirjoita minulle kohta, tahdommeko mekin olla 'kaikki mukana.' Täällä Flackelholmilla on sijaa.

Helmer Witt."

"Mitä pitää minun tehdä?" sanoi Telsche, istahti lieden partaalle ja katseli vakavasti eteensä.

Silloin tuli Heim.

"Nyt tulee tuokin vielä tuohon", sanoi Telsche.

Heimilla oli Reimer Wittin kirje jo kädessään: "Ei kysymystäkään!" sanoi hän. "Tietysti otat hänet.

"Niin vai? Ja kaikki lapset?"

"Kuulehan. Telsche, nehän sinulla on nytkin!"

"Vai aiotko jättää lapset taaskin?"

"Miks'en?"

Heim nauroi hänelle päin silmiä. "Sitä et tee. Telsche, koska aina olet pitänyt Reimer Wittistä."

Eva otti asian samalta kannalta.

"Hän on yhä vielä komea ja uljas mies."

Mutia se ei auttanut.

"Nyt olen minä jo neljänkymmenen vanha", tuumi Telsche, "ja minunko pitäisi kiusautua tuommoisessa!"

"Noh... siispä pitää kaiken taas tulla kuin ennen viime joulua", sanoi Heim. "Lapset taaskin ryysyisissä puvuissa, ja Fritz voi taaskin lähteä taivaaseen ja päätyä meidän seimeemme, vaikka meillä on toiveita saada se itsekin täytetyksi."

"Sinun kanssasi ei voi puhua", sanoi Telsche. "Minun pitää itse tuumia sitä."

KAHDEKSAA LUKU.

Oltiin maaliskuussa. Länsituuli hyökkäili mereltä talven kimppuun maalla ja rupesi tuntemaan voimansa. Se turjutteli rajuna Strandigerkartanon jalavia, niin että menneenvuotiset variksenpesät lentelivät. Se iski märillä nyrkeillään Nummitalon päättyä vastaan, niin että pienet ruudut lentelivät puitteistaan ja että vastasyntynyt lapsi kirkui äitinsä sylissä. Se viskautui kankaan yli koivuja vastaan, jotka vartioitsivat metsän edessä, ja karjasi niille: "Päät pystyyn! Näettekö venheen säpäleet merellä ja aalloilla ajelehtivat miehet? _Minun_ tekoani!"

Näinä aikoina oli Ingeborg joka päivä neljä viisi tuntia Nummitalossa. Jotta syntyisi vähemmän menoja, oli hän ottanut huolekseen iltapäiväaskareet. Posket lämpiminä palasi hän silloin illan lasketessa kankaan poikitse Strandigerkartanoa kohden. Kun hän astui ulos kyökin ovesta, tarttui myrsky häneen ja kiskoi hiuksiaan ja pukuaan, mutta hän iloitsi tuosta tuimasta rajusta toveristaan. Sehän oli kevään lähetti, ja Flackelholmista tuli se ja toi terveiset nuorelle morsiamelle. Keväisiä terveisiä!

Mutta neljäntenä ihana, kun hän palasi hämärtävän kankaan poikitse, tuli yht'äkkiä Frans Strandiger häntä vastaan. Ingeborg rupesi astumaan hitaammin, kun hän näki hänet, mutta kohottausi samassa suoremmaksi, astuen lujasti mutta kuitenkin naisekkaan pehmeästi. Mutta silloin, kun Frans Strandiger ei väistänyt, vaan seisoi ihan hänen edessään, silloin näki hän taaskin tuon katsoen, joka kerran oli nöyryyttänyt ja säikähdyttänyt hänet, ja hän väisti askelen taaksepäin ja kirkahti matalasti.

"Teidän ei tarvitse pelätä", sanoi hän.

Silloin väisti Ingeborg puoleen, astui polulta kankaalle ja sanoi, kadottaneena kaiken ylpeytensä ja joka jäsenensä vavahtelevana: "Minä olen Andreeksen morsian, enkä ikinä tahdo erota hänestä! Antakaa minun mennä."

Frans Strandigerilla oli kätensä vielä oijennettuna häntä kohden, mutta kasvonsa olivat muuttuneet teräviksi ja kuolemankalpeiksi, ja silmissään oli sammunut tuli, joka äsken niissä paloi.

Ingeborg kääntyi takaisin katsahdettuaan häneen ja palasi vavahdellen joka jäsenessään Nummitalolle takaisin, ja itki ahdistuksensa Evan vuoteen ääressä.

Seuraavana päivänä, kun myrsky oli asettunut -- meri kävi sentään vielä hyvin korkeana -- tuotiin vanhan Hobookenin uusi jahti Finkenwerderistä, jossa se oli rakennettu, Stülperin satamavuonoon, jonne on Strandigerkartanosta viidentoista minuutin matka, se oli solakka hyvä venhe. Viisi päivää peräkkäin oli senjälkeen ilma kaunis ja taivas syvänsininen; puhalteli raitis lounastuuli ja viisi kertaa laskivat Hobooken ja Frans Strandiger vanhan laivuri Tüxenin kanssa, jolla on Stülpin luona, rantavallin vierellä pieni ravintola, ulos merelle. Venhe osoittautui hyväksi merialukseksi. Vanha urheilija ihan uhkui ylpeyttä ja tyytyväisyyttä ja kuunteli, ruoriratas kädessään ja huulillaan itserakas hymy, Tüxeniä, joka kehui venhettä ja perämiestä. Eikä Tüxen suinkaan säästänyt kehumisiaan. "Tuo vekkuli, joka näytti, kuin osaisi hän tuskin laskea kolmeen, laski näinikään: 'Mitä enemmän nyt keinuu, sitä useampi pullollinen tyhjennetään, kun taaskin olemme sisällä lämpimässä vallin takana'."

Frans Strandiger istui enimmäkseen itseensä sulkeuneena ja umpimielisenä luukun reunalla. Kun he purjehtivat,' ulos, etsi hän kohta synkästi katsoen Flackelholmia, jonka säikät välkkyivät, valkeina vyöryävän meren keskellä: kun he purjehtivat sisään, katseli hän Stramligerkartanon yläikkunoita kohden, jotka tähysteiivät kuin kirkkaat, selkeät silmät rantavallin ylitse Flackelholmia kohden. Toisinaan, kun ei kukaan katsonut häneen, katseli hän tuota lavertelevaa miestä peräsimessä, joka yhtäpäätä nauroi, ja ilmeensä ilmaisi täydellisiä kylmää ylenkatsetta. Vanha laivuri, joka hyvin huomasi nuo katseet, selitti ne omalla tavallaan: hän nyökäytti päätä Frans Strandigerille ja siristeli vielä enemmän pieniä silmiään ja laastoi vielä enemmän kehumista puheisiinsa ja iski taaskin silmää Strandigerille saadakseen häneltä tunnustusta, ja Strandigerkartanon herra ei enää voinut salata inhoaan, vaan kääntyi poispäin. Mies peräsimessä istui vaan ja hymyili.

Seuraavana yönä nousi taaskin tuuli ja tuli tieto Tüxeniltä, että venhe hakkasi pahasti rantasuojusta vastaan ja että se täytyi köyttää lujemmin. Silloin lähtivät he molemmat päivällä kello kahdentoista tienoissa, kun oli par'aikaa luode, Strandigerkartanosta. Kun he tulivat rantavallin harjalle ja tähystelivät sieltä ympärilleen, näkivät he niemekkeellä vaunut, jotka suuntasivat kulkuaan matalikolle länttä kohden. Niissä istui pari henkilöä, mies ja nainen. Mutta niitä ei tuntenut näin kaukaa.

"Onko sinulla kiikaria mukana, eno?"

Tämä nouti esiin eräästä lukuisista taskuistaan ensin pienemmän taskukiikarin, sitte kaukoputken, ja antoi sen hänelle. Hän tarttui putkeen kuin rautapitimillä, ja kohta olivat matkaajat putken näköpiirissä. Tyyneesti lykkäsi hän putken kokoon taas ja antoi sen toiselle takaisin ja jatkoi matkaansa eikä virkannut Samiakaan. Mutta Nisässään kiehui ja poltti: "Aivan selvästi näin heidät: Ingeborg ja Witt. Ja kasvonsa olivat käännetyt Wittiä kohden. Nuo suloiset hienot kasvot."

"Hän ei ole voinut olla lähtemättä; huoli ja pelko hänen puolestaan pakoittaa hänet tuonne."

Hän kääntyi vielä kerran sinne päin ja katseli liikkumattomin kovin kasvonpiirtein ja synkin, surun uurtamin silmin vaimoja kohden.

Kun he astuivat matalaan ravintolahuoneeseen, oli Tüxenillä jo pullo viiniä esillä ja kertoi hän, yht'aikaa puhdistaen pulloa suurilla käsillään, että hän jo oli toimittanut venheen köytetyksi, ja ett'eivät herrat kai nyt lähtisi purjehtimaan, kuu hän, ikävä kyllä, oli estetty lähtemästä mukaan. Sitte nouti hän esiin kolme lasia, ja rupesi kertomaan, kuinka erinomaisesti venho eilen oli purjehtinut.

Pullo tyhjennettiin, ja kun ei nyt kumminkaan syntyisi matkasta mitään, tyhjennettiin toinenkin, ja Tüxen piti huolta että riitti aina uutta puheenainetta ja kertoi eräästä haaksirikosta Flackelholmin rannoilla, jossa hän nuorina päivinään oli ollut mukana. "Me emme vaan päässeet pois siellä", sanoi hän. "Aivan kuin olisi Flackelholmin velhotar heittänyt paulojaan peräämme ja vetänyt luokseen! Venheemme ajettui ja ajettui ja lopulta joutui venheemme valkeitten riuttojen väliin. Isäni oli ottanut lasin liiaksi, siinä syy!"

Sitte kertoi vanha Hobooken, kimakalla äänellä ja säestäen kertomustaan vilkkailla käden- ja jalkojen liikkeillä, eräästä uhkarohkeasta retkestä Heringsdorf'ista ulos Itämerelle.

Juotiin vahvasti. Frans Strandiger oli jo kauan istunut sanatonna, hampaat puraistuina yhteen. Ukko rupesi kehuskelemaan; hän liioitteli; hän valehteli. Keskustelu inhoitti sanomattomasti Fransin.

"Tiedättekös", sanoi Hobooken laivurille: "jos rakas tyttärenpoikani olisi hieman rohkeampi merimies, niin olisin tänä iltapäivänä lähtenyt hänen kanssaan yksin purjehtimaan, mutta, ikävä kyllä, ei meri ole mikään lattia."

Tuuli vinkui käytäväaukossa, joka oli vallissa talon vierellä, ja vingahteli ohitseliitäessään kimeästi ikkunaruutuja vastaan.

Tuokion perästä virkkoi hän, vilkauttaen silmiään: "Ell'ei minulla olisi täällä mitään..." hän teki peukalollaan liikkeen povitaskuaan kohden... "niin olisi rakas tyttärenpoikani vielä vaiteliaampi ja epäkohteliaampi kohtuani."

"Jos tuhdot", sanoi Strandiger. "Lähden kyllä yksin kanssasi merelle." Ja hän kohottausi pystyyn ja sanoi vielä kerran: "Mielelläni lähden kanssasi!"

Puolta tuntia myöhemmin -- kello oli lähemmä kolmea -- olivat he ulkona merellä ja jättäneet matalikon taakseen, ja luovivat nyt vahvassa puuskaisessa tuulessa Blamortia kohden: veden räiskettä löi venheesen. Vanha Hobooken seisoi peräsimessä, Strandiger hoiti hänen määräystensä mukaan purjeita.

Kaikki olivat kehoittaneet ja pakoittaneet, että Ingeborg lähtisi Flackelholmille. Heim oli nauraen sanonut: "Pitäähän sinun mennä kertomaan hänelle, kuinka mukavalta ja rattoisalta avioliitossa oleminen näyttää."

Eva sanoi: "Sinun pitää kertoa hänelle, että täällä on syntynyt poika, ja että tämä poika on hyvin äitinsä näköinen."

Telsche oli sanonut: "Jos menet Flackelholmille, niin sano Wittille: 'Että jos sen nyt välttämättä pitää tapahtua, niin... no, tiedäthän sinä. Olen laittanut kuntoon mustan pukuni, ja lapset ovat kohtalaisen hyvissä pukineissa, ainoastaan Berthan pitää saada pari kenkiä."

Telsche nimitti häntä näihin aikoihin aina lyhyesti Wittiksi, ei Reimer Wittiksi.

Tämä kaikki ei sentään olisi saanut Ingeborgia lähtemään saarelle; mutta ei ollut tullut mitään tietoja noiden myrskypäivien jälkeen sieltä. Vanha Strandigeräiti oli näinä sumuisina iltahämärinä tuntikausia pää hiukan kumarassa seisonut ikkunassa, ja huolestuneena kuunnellut, kuinka jalavat kohisivat ja kuinka tuuli ryskytti ikkunoita, Ingeborg oli seisonut hänen vieressään, silmänsä luotuina Flackelholmia kohden. Kun viidentenä päivänä ilma selkeni -- kello oli lähemmä yhdeksää -- oli vanha rouva etsinyt käteensä Ingeborgin käden.

"Ingeborg, kunpa sinä... minullahan on vaan hän yksin, ja minä pelkään merta, minullahan on syytä pelätä sitä... kunpa sinä, tai joku toinen koettaisitte ajoneuvoilla päästä Flackelholmille..."

Mutta samana iltana tuli Reimer Witt kuulemaan Telsche Spiekerin vastausta ja tuomaan uutisia Flackelholmilta. Hänellä oli hyviä uutisin: vesi oli noussut ainoastaan niitylle. Koko avara säikkä oli lujana ja varmana, ruohikko turjuavana tuulessa seisonut keskellä aaltojen mylläkkää ja kuohua. Hyviä uutisia sai hän mukaansakin: neljiin viikon kuluttaa oli vihkimisensä tapahtuva. Telsche Spieker kävisi itse papin luona, ja toimittaisi virastossa heidät kuulutukseen.

Mutta ingeborgin täytyi kumminkin Flackelholmille. "Haluaisin tietää", sanoi vanha rouva, "kuinka hän oikein viihtyy siellä. Hän on saanut olla niin yksin. Hän on ihan kuin isänsä, tarkka ja tunnollinen. Jos vaan uskallat, Ingeborg, niin mene nyt Reimerin kanssa sinne."