Part 23

Suruisimmat olivat Anna Wittin hyväiset; hän ei voinut irroittautua isästään. Lopulta tarttui Schütt, joka oli hiukan juovuksissa, ja nauroi meluten ja käski viedä terveiset tuolle niin sanotulle "kotiseudulle", tylysti itkevään tyttöön ja sysäsi hänet vaunuihin sisään. Juuri silloin astui Hinnerk Elsen hieman liikutettuna asemalle ja näki tämän kohtauksen. Juna lähti. Ikkunat olivat täynnään hyvästijättäviä kyyneleisiä silmiä. Anna Wittiä ei näkynyt missään.

Tänä iltana oli Eschenwinkelissä ja kankaalla hiljaista. Kaikki olivat kotonaan ja puhuivat päivän suuresta tapauksesta.

Heim ja Eva palasivat kotiin kankaan poikitse, kasvonsa olivat vakavat, mutta niillä kuvastui sentään iloinen liikutus. Hääpäivä oli vakavampi kuin he olivat, kuvitelleetkaan. Tuo sanaton tuska, jonka he olivat nähneet kuvastuvan niin monilla, muuten niin vakavan ilmeettömillä kasvoilla, oli koskenut heitä sydämeen. Vasta rauha, joka lepäsi hiljaisen kankaan yllä, palautti heidät ihanaan nykyisyyteen ja omaan oloonsa.

"Kesän pitää sinun tehdä ulkona työtä. Heim, kaiket päivät ja oikein ahkerasti! Ainoastaan iltasin saat hät'hätää kirjoittaa jonkun ajatuksen paperille.

"Vai niin...!"

"Mutta kun tulee talvi, pidän minä rengin kanssa huolen koko talosta. Silloin suat istua kirjoituspöydän ääressä..."

"Niinkauan kuin sitä riittää."

Eva ravisti hänen käsivarttaan: "Älä keskeytä minua! Niinpä siis... sinun pitää kirjoittaa jotain kunnollista! Ei mitään tuommoista tyhjää tuulta! Vaan jotain vakavaa! Jotakin, johon voi tarttua käsin ilman että se särkyy. Synnistä ja huolista pitää sinun kirjoittaa, kotiseudusta ja isänmaasta, uskollisesta rakkaudesta ja rehellisestä työstä. Jotain tuommoista oikeata saksalaista ja korutonta, kuin Reuter ja Freytag ovat kirjoittaneet, jotain koko suurelle kansalle, jota lukee mielellään sekä sivistynyt että kansan mies."

Heim aikoi taaskin keskeyttää: mutta kun taaskin ravistettiin käsivarttaan, niin tyytyi hän mutisemaan ainoastaan itsekseen, mitä oli aikonut sanoa hänelle: "Tuopa tarttuu voimakkain käsin Nummitalon ohjaksiin."

"Näetkös..." jatkoi Eva, "tuo mitä tänään olemme saaneet nähdä. Tuo ero kotiseudusta, se on oikea aitosaksalainen kuva. Samalla tapaa ovat jo miljoonat saksalaiset jättäneet kotiseutunsa."

"Sinähän unohdat ihan tyystin, että on hääpäivämme tänään."

"Kuulehan toki, Heim! Voisithan valita aiheen kotiseutusi menneisyydestä."

"Että kirjoittaisin historiallisen romaaninko vai?"

"No niinkin."

"En ilkeä lukea edes, vielä vähemmin kirjoittaa."

"Luethan toki mielelläsi Freytag'ia ja Ekkehardtia?"

"Hauskempaa luettavaa ovat silmäsi! Tulehan! Kuinka siro ja soma olet!... Laskehan edes kerrankin käsivartesi ympärilleni!"

"En täällä. Heim."

"Ethän ole vielä kertaakaan tehnyt sitä."

"Sittemmin kotona, Heim."

"Tule, mennään kotiin! Aurinko laskee."

Eva kävi kovin verkkaan hänen rinnallaan ja pidätti häntä käsivarresta.

"Ilma on niin puhdas ja ihana ja taivas niin sininen... Perunat taimivat hyvin nyt, meidän pitää jo ensi viikolla mullittaa ne. Kuule, paljoko luulet meidän voivan korjata hehtaarin alalta, jos tulee kohtalaisen hyvä vuosi?"

"Se on huokoista, hyvää maata: sataviisikymmentä tynnyriä ehkä."

"Ja tynnyri?"

"Sanokaamme nyt: kolme markkaa viisikymmentä pfennigiä."

"Tekee siis niin ja niin monta markkaa."

"Maamiehen, tyttöseni, pitää laskea kolmeen erään!"

"Vai... niinkö??"

"Niin, näet sä! Ensinnäkin, kun hän kylvää, taimiiko se?"

"Ne taimivat!"

"Sitte, jos taimivat, saadaanko korjuun!"

"Vai... niin!"

"Ja lopuksi kuu on korjattu, saako niistä mitään!... Näetkös, Eva lapseni! Tuollainen koroillaan eläjä taas! Hänen tarvitsee laskea vaan yhden kerran. Sakset tänne! Leikkaus! Ja rahat putoavat pöydälle yhtä haavaa kuin saksetkin. Semmoisen rahamiehen olisi sinun pitänyt ottaa."

"Nuoren koroillaan eläjänkö? Ikävät pitkäpiimäiset kasvot... Yönutussa... Katselee, kun palvelustyttö lakaisee lattiaa... tekee sen. kun kireälle ottaa, itsekin... hirveätä."

"Tulimmaista! Mistä olet tuon keksinyt?... Siispä olisi sinun pitänyt ottaa joku virkamies. Silloin saa rouva joka kuukausi, ensimmäisenä päivänä kello puoli kaksitoista päivällä rahansa: tuossa Lotteni! ja herra ottaa siitä päältä jaon olutrahansa, jakaa rahat, täsmälleen!"

"Ei! En ilkeä mitään virkamiestä, Muutamat juovat joka päivä olutta, ja se on ihan hirmua: se tekee miehen tuhmemmaksikin. Heim! Toiset taas lukevat aina sanomalehtiä. Mitä hyvää on virkamiehen rouvalla miehestään? Yöllä unissaankin ajattelee semmoinen asiakirjojaan, koulujaan, tehtäviään, puheitaan, ravintolapöytäänsä. Usea heistä muuttuu sitäpaitsi omituiseksi, kun tulee vanhemmaksi, usein juuri parhaimmat.

"Maamies... älä käy niin nopeaan. Heim... maamies on täydellisin mies. Tahtoo sanoa: hän voi olla sitä. Hän voi helpoimmin olla sitä. Tietysti pitää hänen olla oppinut jotain, ja sentään ymmärtää elää yksinkertaisesti. Hänen pitää itse osata käsitellä lapiota, ja hänen pihiä pitää kunnianaan itse käydä auransa jälissä tai kylvinsäkki olallaan maansa ylitse. Hän kunnioittaa vaimoansa, koska tämän äly ja tämän näppäryys pitävät koossa koko taloutta ja koska tämä ymmärtää kaiken parhaiten. Mies pitää ohjaksia ulkona, vaimo sisällä."

"Me olemme mies ja vainio! Kuinka somalta näytät!! Tule! Mennään kotiin!"

"Maamiehen vaimolla... Älähän kiirehdi, Heim .. on vielä ihan valoista... maamiehen vaimolla on miehensä aina lähellään, kuitenkin siten, että hänellä on työnsä, niin ett'ei hänen läsnäolonsa koskaan tunnu rasittavalta, kuten sinä nyt, Heim, käsivarsillesi! No, käsi pois! Hän ei koskaan ole tiellä, eikä hänellä ole aikaa pitkiin puheisiin. Ja illat istuvat he toisensa kanssa yhdessä ovella, molemmat väsyneinä, eivätkä ajattele vierailuja ja semmoista. Katselevat ilta-aurinkoon vaan ja ovat iloissaan."

"Ja sitte menevät he nukkumaan! Tule, Eva!"

"Palataan vielä kankaalle hiukan. Heim."

"Ei, Eva! Käänny takaisin nyt. Eva Heiderieter! Tuossa on talosi!"

"Pitääkö meidän jo kotiin?" Hän katsahti syrjään kankaalle, ja kasvoilleen heräsi suruisa ilme. Mutta yht'äkkiä kääntyi hän Heimiä kohden, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

Sitte lähti hän hitaasti ja vaieten, käsi hänen käsivarrellaan, astumaan kotia kohden.

Kun he menivät vallin yli, tuli Hinnerk Elsen pitkin askelin, sammunut piippu kädessään ja lakittomin päin, puutarhan läpi heitä vastaan.

"Kuule, Heim", sanoi hän kiihdyksissään, "kävin juuri Telsche Spiekerin luomi: Reimer on jo palannut takaisin Flackelholmille. Ja Telsche Spiekerkin löylytti minut hyvänpaiväisesti, niin ett'ei minussa ole kovaa paikkaa enää. Hän sanoi, ett'en ole pitänyt huolta Annasta. Minä, sanoi hän, olen ollut huoleton ja renttu. _Minä_!" Hän löi nyrkillään rintaansa vastaan. "Tiedät, että hän osaa olla yht'aikaa sekä karkea että terävä! Tunnethan sinäkin hänet! Mutta tällä erää oli hän yksinomaan karkea: hän on puinut nyrkkiä edessäni pöytään! Hän sanoi, että olin aikonut olla sulhanen ja että olin käyttäytynyt kuin iso-isä. Perästäpäin tuli vielä Pellwormer paikalle ja teki asian vielä pahemmaksi. Telsche jyrysi, hän veisasi. Puhutuksi ei hän saanut Sanaakaan, oli ihan mykkä, mutta veisata osasi hän! Aina vaan samaan säveleeseen: 'Mont' on tähteä taivahalla'. Kummastelen, että takkini vielä on eheä, arvoni ja ryhtini on kaikki säpäleinä. Mitä sanot siihen?"

"Kuules, Hinnerk, kuinka tulit menneeksi Telschen luo? Siitä on pitkä aika, kun olet astunut Reimerin kynnyksen yli."

"Minäkö? Noo, minähän menin kuulemaan, mitenkä hänen laitansa oikein oli... millä mielellä hän... Anna.... oli ollut..."

"Ah. vai siten! 'Kiitän sinua, Jumala, ett'en ole kuin toiset!' Kunnollinen Hinnerk menee kuulemaan, kuinka epäkunnollisen Annan laita oikein on!"

"Ei, Heim! Tiedätkö... Tuo on tuhma juttu! Minun on surku häntä!"

Hän loi silmänsä pahalla omallatunnolla Evaan. Tämä katsoi häneen vakavasti: "Minä en tahdo puida nyrkkiä pöytään edessänne, Hinnerk Elsen: mutta pyydän teitä, ajatelkaa, oletteko te joskus mitään rikkonut. Jos niin on luita, niin laittakaa taas kaikki hyväksi, siinä määrässä kuin on mahdollistu."

"Niin... niin... tuossa kuulin nyt sentään taas järkevän sanan! Niin minäkin luulen: pitää saada kaikki järjestykseen taas."

"Hinnerk, se ilahuttaisi meitä suuresti!" sanoi Heim ja kietoi käsivartensa Evan vyötäisille. "Tyttönen on naapurimme lapsi! Unohda, poikaseni, mitä on tapahtunut."

"No, hyvää yötä siis! Olipa hyvä, että tulin teitä puhuttelemaan. Hyvää yötä vieläkin kerta!"

Hän heilautti hyvästiksi piipunvarttaan.

"Tahdotko tulta. Hinnerk?"

"Minulla on tultu kyllin!"

* * * * *

Tuntia myöhemmin kolkutettiin erään talonpoikaistalon renkituvan ikkunaan kylässä. Wilhelm Rohde, joka vielä oli valveilla vuoteessaan, hypähti ylös ja aukaisi ikkunan.

Hinnerk Elsen seisoi ulkona pimeässä.

"Kuule. Wilhelm... satun juuri ohitse tästä ja palaan vasta lauantaina, ehkä en silloinkaan. Haluaisinpa tietää, mitä seisoo piletissäsi. Ehkä on sinulla myöskin jonkinlainen passi? Ehkä lähden minäkin tästä tuonnempana Amerikaan."

"Niin, sehän on hyvin selvä juttu, sinähän et ole ollut sotamieskään. Silloin ei ole mitään vaikeuksia. Odotas!"

Kohta sen perästä oli hän taaskin ikkunassa, kädessään muutamia papereita. "Et voi lukea niitä", sanoi hän. "Mutta ota ne, minä en tarvitse niitä."

"Oletko maksanut jotain niistä?"

"En."

Hinnerk Elsen hävisi yöhön.

* * * * *

Hampurin satama oli seuraavana aamuna vielä sumun peitossa, niin tiheän, ett'ei eroittanut laivojen mastonuoria: alhaalla harmaata vettä, yllä harmaata sumua, välillä epäselviä, tummia laivanrunkoja. Rupesi heräämään ensimäinen aamuelämä, kaukaiselta rantakaijilta toisella rannalla kuului jysäyksittäin raskaitten rattaitten jylinää, aukaistiin joku purje, sumun seasta kuului kohta jälestäpäin rauhallista puhetta; laahustavia askeleita kuului katuviereltä.

Tuossa seisoo vanha siirtolaismajala, ränstynyt ja vanha, ikäänkuin huolien kumarruttama... tai kuin vanha parittaja, joka seisoo tien varrella ja harjoittaa ihmiskauppaa. Uneliain silmin katseli uusi päivä sen sokeihin ruutuihin, eikä voinut erottaa Anna Wittiä, joka ensimmäisenä ja yksin oli tullut portaita alas, ja nyt oli kumartuneena lattialla ja hääräili tavarainsa kanssa. Hän etsi ja hääräili, ja etsi kuitenkin ainoastaan yksinäisyyttä.

Ylhäällä makuuhuoneessa alkoivat toisetkin liikkua: tunnin perästä piti astua laivaan.

Anna istahti vaatenyyttinsä viereen puupenkille, katseli ympärilleen tuossa kolkossa huoneessa, tuki päätään kädellään ja itki.

Silloin kuului ulkoa raskasta astuntaa, ovi avattiin ja eräs mies astui sisään, joka tähysteli ympärilleen huoneessa. Kun hän näki naisen nyytin vieressä ja kuuli nyyhkinän, meni hän sinne.

Anna luuli, että se oli ravintolan isäntä, ja katsahti ylös. Silloin tunsi hän Elsenin. Tuskallisin pelokkain silmin katsoi Anna häneen.

"No... tyynnyhän tuosta!" sanoi Hinnerk rutistunein äänin. "Kaikkihan tulee järjestykseen ehkä vielä. Tuolla puolen valtameren vietämme häämme."

Anna Witt pudisti lohduttomana päätään, tuijottaen yhtä päätä häneen. "Mitähän vielä tahdot? sanoi Hinnerk.

"Sinun... sinun pitää sanoa minulle..."

"Mitä?... että olen syyllinenkö?"

"Hinnerk!" kirkahti tyttö... "Ei! Ei! Sinun pitää sanoa, että kuitenkin vielä pidät minusta."

"Noh, niin! Enhän muuten olisi tullut tämmöistä pitkää matkaa. No, tulehan nyt... no... rauhoituhan toki tuosta!"

Hetken perästä, kun tyttö hiukan oli tyyntynyt, sanoi Hinnerk: "Omatuntoni on hirveän kipeä."

"Miksi niin, Hinnerk?"

"Kun kävin karkeaksi Telsche Spiekerille, ja näytin Pellwormerille tähtineen tien, ja kun minulla on Wilhelm Rohden matkapiletti."

Anna antoi päänsä painua.

Hinnerk Elsen veti piippunsa esiin, astui pöydän ääreen, ja sanoi: "Ei edes tultakaan tässä luolassa."

Siiloin löysi hän tikkuja, ja palasi taaskin istumaan hänen viereensä, ja tulitikun valossa näki hän hänen kalpeat, tuskauneet kasvonsa.

"Noh!" sanoi hän vielä kerran. "Kaikkihan tulee järjestykseen vielä. Heimin Eva puhui kuin pappi. Pitää tehdä kaikki hyväksi taas, sanoi hän. Mutta tuo on perin kiperä historia: kun par'aikaa on toimessa puhdistaa yhtä puolta omaatuntoaan, niin syytää toiselle puolelle niin paljon tomua, että ihan tukehtuu. Aukaisen jonkun ikkunan."

Hän nousi ylös ja katsahti tyytyväisin kasvoin ulos alkavaan päivään. Hetken perästä kääntyi hän taakseen. "Se vaan karmii minua, ett'eivät ne kaksituhatta markkaa sittekään ole täytenään vielä."

Anna Witt oli taaskin polvillaan nyyttinsä vieressä ja sanoi: "Minullahan ovat ne kaksisataa, Hinnerk, jotka Heim antoi minulle Andreeksen puolesta."

VIIDES LUKU.

"Niinpäs!" sanoi Heim kymmentä viikkoa myöhemmin: "Nyt on kaikki muokattu ja kitketty; nyt ei työmme enää auta mitään, nyt on aika odottaa! Heipä hei, rouva Eva! Nyt valjastamme hevoset eteen ja ajamme Flackelholmille."

Eva nyökäytti päätään: "Olen jo kauan tuuminut samaa, vaikka kulku matalikon ylitse hiukan peloittaa minua. Näkisin mielelläni Ingeborgin taas."

"Hän on paras ihminen... sinun jälkeesi."

"Kuinka luulet, tuleeko hänestä Andreeksen rouva?"

"Vaiti siitä! Kahden asia, kolmannen korvapuusti. Marian haudalla ei vielä ole puhjennut ruusua."

"Kävin eilen siellä, se oli nupuilla."

"Jätetään tuo!"

"Onko sinulla asioita Andreekselle?"

"Ainoastaan eräs kirje pastorilta. Hän antoi tuoda sen minulle aamulla, kun tulin turvesuolta, hän kuuluu olevan kovin heikkona."

"Mies parka! Hän ei enää kestä kauvan. Onko sinulla mitään muuta asiaa sinne?"

"Ei mitään. Esitän sinut rouvanani."

"Ja itsesi herrana!"

"Ja sitten kysyn, voisiko hän mitenkään auttaa jälelle jääneitä Eschenwinkeliläisiä. Heillä on nyt puolentoista tunnin matka työpaikalleen Diekkooger niemelle. Se on surkeata."

"Kuinka tuo kaikki kerran päättynee, oikein pelottaa minua usein! Ingeborg Andreeksen kanssa Flackelholmilla, se on niin kiusallista, niin ajattelematonta, ja Frans Strandigerkartanossa, ja Andreeksen äiti hiljaisessa huoneessaan... Frans istuu hänen luonaan välistä tuntikausia joka päivä, Heim!"

"Pääasia on, että Andrees tulee voimakkaaksi ja Ingeborg hänen rouvakseen."

"Näytätpä sinä onnelliselta."

"Älä kuvittele mitään! Kuule!"

Heim nojausi takakenoon tuolillaan ja oikoili jäseniään. "Onpas minulla nyt kerrankin hyvä omatunto", sanoi hän. "Kymmenen viikkoa piukkaa työtä! Ja päällepäätteeksi kuherteluviikkoina! Jolloin muut ihmiset tekevät häämatkojaan."

"Olet tehnyt häämatkasi perunavakojen välillä. Kuinka arvelet, edistymmekö?"

"Jos vain pysyn yhtä ahkerana ja järkevänä kuin tähän asti."

"Älä siitä huolehdi, rakkaani! Se on minun asiani se!"

Hän sipaisi kädellään, jolla vihkisormus välkkyi, pöytäliinan yli, ja vilkautti häneen vallattomilla tummilla silmillään ja nyökäytti päätään.

Heim nauroi: "Oletpas sinä itsetietoinen!"

"Semmoiseksi tekee edesvastuullinen tehtävä ihmisen."

Heim kurotti kädellään pöydän poikki: "Ulos!" huusi hän. Ja kun Eva katseli häneen nauraen, täyteläiset käsivartensa ristissä pöydällä, hypähti hän pystyyn.

Silloin pakeni Eva kiireesti salista: sillä jos hän kerran sai kiinni, niin silloin ei päässyt vapaaksi niin ylen kohta.

* * * * *

Puolenpäivän tienoissa laski nousuvesi ulos. Silloin lähtivät he Reimer Wittin seurassa matalikolle. Matka tapahtui erittäin suotuisissa olosuhteissa, hevoset olivat erittäin ripeät ja voimakkaat, ilma kirkas ja selkeä ja puhalteli kevyt tuuli; mutta sittenkin tunsi nuori rouva sydäntään ahdistavan, ja kun he viimein näkivät edessään tuon yksinäisen maan, oli hän kovin hiljainen. Se lepäsi siinä edessä kuin viherjä lehti peilikirkkaan lammen pinnalla, jo läheni nimittäin nousuvesi ja koko matalikko välkkyili yhtenä ainoana auringonvaloisana vesipeilinä.

Ingeborg tuli majasta heitä vastaan. Eva näki hänet ja ajatteli: "Kuinka vakavaksi hän on tullut ja kauniiksi."

Raskaat vaaleat hiuksensa olivat yksinkertaisessa vaaleassa palmikossa niskalla, yllään oli hänellä musta pehmeä villapuku, väljä hame, ja matalat mustanahkaiset kengät. Silmänsä olivat, vaikka kasvonsa olivatkin terveet ja verevät, syvällä kuopissaan, ja niiden yllä oli suruisa mietiskelevä ilme. Kun silmistään lensi säteilevä katse kuin nuoli, ei se suuntaunut toisen silmiin vaan lenteli pelokkaana sinne ja tänne, ja masentuneena turhasta etsinnästä vaipuivat kaari ja nuoli lopulta maata kohden.

Heim meni hietasäikän poikitse Andreesta vastaan, joka läheni tasaista rantaa pitkin. Antje ja Reimer olivat lähteneet pyydystämään Dieksander syvänteille rapuja illalliseksi.

Silloin tarttui Ingeborg Evan käteen ja sanoi: "Tulkaa kanssani majaan! On vielä niin lämmintä, illennnällä menemme katselemaan saarta."'

Majassa, kohta sisäänkäytävässä, sanoi Ingeborg: "Heim on lapsesta asti ollut ystäväni: pääsisin mielelläni teitäkin lähelle. Saanko sinutella teitä?"

Eva istahti tuolille, joku seisoi pöydän vieressä ja katsahti tummine silmineen Ingeborgiin ystävällisesti ja pyytävästä, ja lempeät huulensa avautuivat hiukan, ikäänkuin aikoisivat ne kysyä: Ja nyt sano, mikä sinua painaa?

Ingeborg loi vielä kerran katseen tuohon köyhästi sisustettuun pieneen huoneeseen, sitte solui pitkä vartalonsa polvilleen, ja hän laski molemmat kätensä Evan syliin. "Olen niin iloinen", sanoi hän hellästi, "että tulit. Olen jo niin kauan ollut täällä. Tässä nukun minä, tuossa Antje, miehet asuvat hirsihökkelissä tuolla. Naisen ääntä en ole kuullut muuta kuin Antjen yksitoikkoista, usein sekavaa puhetta, mutta naiskasvoja en ole nähnyt, kuin hänen uskolliset sekaiset silmänsä. O, kuinka olen ikävöinnyt saada nähdä naiskasvoja. Kuinka olen iloinen, että tulit."

"Tiedätkö", sanoi Eva ja laski kätensä Ingeborgin olalle, "tulin sinun tähtesi, sillä ajattelin: hän tarvitsee saada kuulla ystävällisen sanan."

"Sitä tarvitsen: minun pitäisi rohkaista toisia, ja itselläni ei ole rohkeutta, minun pitäisi jäädä tänne, ja minun pitäisi lähteä täältä. Minua kiusaa ajatella, mitä ihmiset mahtavat ajatella minusta. Sitä tahdoin valittaa sinulle. Sinä olet sisareni." Siten puhui hän ja kätki polttavat kasvonsa Evan syliin, ja rupesi tarkalleen kertomaan Marian kuolemasta.

"Lieneekö hän ollut tajunnassaan vai tajunnallaan?"

"Tajunnallaan", sanoi Ingeborg itkien. "Hän oli sairas."

"Siispä on hän kuollut, koska tahtoi auttaa. Järkensä valo oli sammunut, ainoastaan rakkaus eli vielä."

"Niin Eva... siten se oli."

"Siispä arvelen, että teidän pitää unohtaa, mitä syyllisyyksiä tai laiminlyömisiä mahdollisesti piilee takana, ja auttaa itseänne ja Eschenwinkeliläisiä ja vieläpä Fransiakin, jos hän tarvitsee apua. Se oli Marian tahto, ja sitä teidän pitää pitää pyhänä. Ja iloitkaa, Ingeborg, että sitä, mitä Maria vaatii teiltä, vaatii Jumala jokaiselta ihmisellä, että nimittäin autamme ja holhoomme toisiamme, emmekä vihaa."

"Siispä pitää minun jäädä tänne?"

"Niin. Niinkauaksi kuin hän tarvitsee tukeasi!"

"Sinussa on jotain niin levollista ja rauhoittavaa, sydämeni rauhoittuu kolkuttamasta ja tyyntyy."

"Meidän pitää olla apuatarvitsevia Jumalan edessä, avuliaita ihmisten edessä."

"Aiemmin laulelin kuin leivonen Jumalan ja ihmisten edessä. Nyt kätken kasvuni kaikkien edessä."

Silloin lohdutti Eva häntä sydämellisellä äänellään ja lempeällä kädensilityksellään. Sitte nosti hän hänet polviltaan ja sanoi: "Tule mukaan, mennään miesten tykö."

Ne molemmat seisoivat säikällä: Heim hiukan pitempänä, muuten samallaisia vartaloltaan, kookkaita, voimakkaita miehiä, jommoisia kasvaa Pohjanmeren liepeillä. Heimillä oli vaaleat hiukset, Andreeksella tummat; Heim hyvin suora ja harteva, Andrees hintelämpi ja hiukan kumarassa, hän oli muuttunut paljon siitä, kun hän vuosi sitten oli seisonut Tübingeniläisessä ravintolassa. Heim katsahti kohta rouvaansa, jota hän jo oli kaivannut: "Tule tänne ylös, lapseni!" huudahti hän. "Täältä näet vaikka Englantiin."

"Kuuletko?" sanoi Eva. "Lapseksi kutsuu hän minua."

"Luulen", sanoi Ingeborg, "että kun olin pieni, hän piti minusta. Hän oli silloin kookas pitkä poika. Sittemmin olemme aina olleet ystäviä. Nyt olet sinä häntä lähinnä."

Eva vastasi miettivän näköisenä: "Onpa sattunut ihmeellisesti, että nyt olen täällä onnellisena vaimona, näin kaukana kotiseudultani."

"Niin, elämässäsi on tapahtunut ihmeellisiä käänteitä."

"Mutta nyt on se pysyvä rauhallisena, hyvin rauhallisena; nyt en kohta enää voi vaeltaa kauas. Kun tulee talvi... olisi ihanaa, Ingeborg, jos tämän talven voisit olla Strandigerkartanossa ja joka päivä kävisit meillä. Voi sattua, että tarvitsen apuasi."

"Koetanpa toimittaa siten, Eva. Olen ajatteleva sitä, mitä uskoit minulle." Ja hän silitteli pikaisesti nuorta rouvaa suulle.

* * * * *

Ilta oli lempeä ja leuto. He istuivat penkillä, joka oli pystytetty ylös säikälle, ja katselivat merelle, jonka ylle ilta laskeutui, kuin uni lepäävän ihmisen ylle. Vielä liikahteli meri ja työnteli valkeilla jaloillaan vuoteen reunoja vastaan, rannan santaan, mutta kun ilta vajosi ylle, hävisi rantakuohu näkyvistä ja tuli hiljaisuus ja yö. Ainoastaan silloin tällöin, kuin ääntelynä unessa, nousi sieltä heikkoa kohajointia. Kaukaa, milloin sieltä, milloin täältä, välähteli vaaleata vilkettä yöstä, kuin valkean kiiluntaa petoeläimen silmissä.

Kaikki istuivat äänettöminä rinnakkain. Eva oli kietonut käsivartensa Ingeborgin vyötäisille. Heim istui Evan vieressä. Andrees Strandiger istui suolatynnyrillä, jonka hän eilen oli noutanut rannalta. Antje kyyristeli hiekalla, jolla vielä tuntui auringon lämmin: Reimer, joka oli käynyt hevosia katsomassa, tuli verkalleen säikän kuvetta ylös.

Oli jotakin liikutettua ja juhlallista, jotain ylevää aattotunnelmaa kaikkien kasvoilla. Antje oli sitaissut valkean huivin ruskean kaulansa ympärille, ja Reimerilla oli pitkävartinen sunnuntaipiippunsa kädessään. Oli ensi kertaa, jolloin Flackelholmin asujamet viettivät iltaa yhdessä.

Keskustelu tosin ei sujunut. Antje kuunteli, kuinka hevosten kytkyimet kilisivät kauempana viheriällä lakeudella. Reimer Witt ja Andrees katselivat mahtavaa laivaa, joka par'aikaa verkalleen ja ylpeänä, kuin mikäkin uiskenteleva kaupunki mennä jyskytti Norderelbeä alas. Heim, joka koko ehtoopuoleen ei ollut saanut tilaisuutta puhua kahden kesken Evan kalissa, koetti tavottaa hänen kätensä, mutta se otettiin pois häneltä keveän puserruksen jälkeen. Ingeborg hengitti syvään ja tyyneesti ja katseli suurin, miettivin silmin eteensä. Hän oli hiipinyt ihan lähelle Evaa, lepäsi melkein hänen rintaansa vastaan.

Silloin kumartui Heim eteenpäin ja sanoi vilkkaasti: "Lapset! Kerron teille menneistä päivistä! Antje, kuuntele tarkkaan nyt! Ja pysy hiljaa, Eva. Ingeborg, tarkista korvasi! Se on ollut talossani, tammiarkussa, ja isäni ei ole tietänyt siitä, enkä minäkään. Mutta vaimoni löysi sen, vanhan kirjan tukevine puukansineen, jonka paperi oli yhtä karkeata kuin harmaatakin. Mitä siinä seisoo, sen on kaksisataaseitsemänkymmentä vuotta sitten pystyllä, sirolla käsialalla kirjoittanut Nummitalossa eräs oikea Heiderieter, sillä hän merkitsee itsensä: Henni Heiderieter, _cand. rev. min._ iältään kolmenkymmenen seitsemän vuoden vanha. Todellisena Heiderieterinä ei hän olekkaan päässyt edemmäksi kuin kandidaatiksi. Hän kertoo näin."

Ja hän kertoi sillä mukavalla leveydellä, joka on ominaista avaran Wodaninkankaan omistajalle, ja sillä hupaisen rattoisalla tavalla, joka kietoi kuulijat kuin lempeään lievään ilmakehään. Ihmiset, ja lokit pesissään rannan hietiköllä, ja hiljainen viheriä maa ja keveästi aaltouva rantavehnä olivat kuuntelijoinaan. Neuwerin majakka tähysteli tulisilmällään meren yli heitä kohden. Kaikki kuunteli ja iloitsi kuunnella kertomusta menneistä ajoista. Meri ainoastaan ärähteli toisinaan kaukana. Sillä merellä oli suuri osansa tässä kertomuksessa.