Part 22

Niinpä lähtivät he rinnakkain astelemaan rannan poikitse majaa kohden, joka kaukana heistä kurkisti esiin hiekkasäikän takaa hirsiseinineen ja lipputankoineen. Ingeborg vilkaisi tuontuostakin Andreekseen. Mutta hän ei vaan keksinyt, mikä ilme hänellä oikein oli kasvoillaan, sillä viime viikkoina ei ollut kasvojaan koskenut partaveitsi, ja tumma parta oli versonut hänen huulilleen ja peitti hänen kasvonpiirteensä.

"Mikä sinun on?" kysyi Ingeborg. "Vaivaako sinua mikä?"

"Antje tuli kylästä", sanoi hän, "ja hänellä oli mukanaan kirje Heimiltä."

"Mitä kirjoittaa ystävämme?"

"Kirjoittaa sekä hyvää että pahaa."

"Kerro ensin paha."

"Kuusi perhettä Eschenwinkelissä, kaikkiaan kolmekymmentä henkeä, matkustavat ensi viikolla Amerikaan."

Molemmat vaikenivat ja astuivat tuokion hiljaa rinnakkain.

"Sinun pitää kestää tuokin, Andrees."

"Minä olen se, joka karkoitan heidät kotiseudulta."

Ingeborg laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"Olen toverisi, Andrees, ja olen aina oleva sitä; sitäpaitsi on sinulla Heim ja Reimer. Seisomme uskollisesti rinnallasi."

"En ollut ajatellut, että he todella lähtisivät; mutta mihinkä ryhtyisivät he muutenkaan. He olivat liikaa. Strandigerkartanon pelloilla työskentelee nyt puolalaisia miehiä ja naisia."

"Et sinäkään ehkä olisi voinut pidättää heitä, Andrees; on nyt kerran semmoinen liike kansassa. Heillä on sukulaisia siellä, toinen seuraa toistansa meren tuolle puolen. Jos se nyt näyttääkin tuskalliselta, niin kuka tietää, ehkä on se sentään siunaukseksi heille ja heidän lapsilleen."

"Mutta onhan tämä sentään heidän kotiseutunsa, ja maa tuolla vieras... Ja kansan sitkein voima juoksee tuonne, kuin aukaistusta suonesta; se mitä tulee sijaan, on alempiarvoista vierasta verta. Ja sellaista vaihdoskauppaa olen minä kädelläni tukenut."

"Vielä jää monta jälelle tänne, Andrees, joita voit auttaa... Entä hyvä, josta Heim kirjoittaa?"

"Eva Walt on tullut hänen morsiamekseen. Hän kirjoittaa hirveän ylimielisesti, niin että siitä tuskin saa tolkkua. Hän on muka nähnyt hänet jo poikana kankaalla ja sittemmin Heidelbergissa. Kuinka saattaa se olla mahdollista? Hän kirjoittaa ihan hassuja."

He vaikenivat hetken.

"Miten arvelet, Andrees, tulevatko he onnellisiksi?"

"Luulisin: Eva Waltissa on jotain niin käytöllistä ja voimakasta, ja luulen, että hänestä tulee uskollinen toveri hänelle: ja se on pääasia."

Kummallekin johtui mieleen, että Ingeborg äsken oli sanonut: "Olen sinun toverisi." Ja he vaikenivat taaskin.

Puhtaalla, kovalla maaperällä, jolla he kulkivat, oli siroissa kaareilevissa viivoissa pieniä kohoumia, joita nousuveden aaltoilu oli muodostanut. Pikku Fritz, joka tähän asti oli taivaltanut koko elinpolkunsa paljain jaloin, asteli uskaliaasti epätasaisella maaperällä, mutta Ingeborg ei pian enää voinut kestää kipua jaloissaan. Se sai kyyneleet nousemaan silmiinsä ja hetken perästä täytyi hänen pyytää, että he pysähtyisivät hetkeksi. Mutta seisoessaankin tunsi hän tuota polttavaa kipua jaloissaan. Silloin pyysi hän, että he molemmat menisivät edellä.

"Mutta hänhän voi kantaa sinut", arveli Fritz.

"Niin, sallihan se, Ingeborg. Maria on kuollut: tahdon kantaa sinua hänen sijastaan käsilläni. Sinä teet niin paljon hyväkseni."

Ingeborg seisoi, eikä liikahtanutkaan.

Silloin kumartui Andrees ja nosti hänet syliinsä: "Kunniassa olen pitävä sinua, uskollinen toverini."

Kun Andrees säikän rinteellä laski hänet sylistään, sanoi Ingeborg: "Lähdenkö nyt äitisi luokse?"

Ja vielä kerran pyysi Andrees: "Jää nyt vielä muutamaksi päiväksi."

Siten holhoi Ingeborg häntä kestämään nykyisyyttä ja pelotta katsomaan tulevaisuuteen.

NELJÄS LUKU.

Oli suruisa näky tuo.

Pitkässä jonossa astelivat puolalaiset työntekijät Strandigerkartanon pelloille, seisoivat siellä ja kuokkivat ja edessään seisoi vouti. Toisinaan kuului hänen käheä vieras puheenpartensa aina Eschenwinkelin tuville tai kesannolle asti, jossa Heim asteli auransa jälessä kyntäen sitä toista kertaa. Silloin ravistivat naiset Eschenwinkelissä aina päitään ja puhelivat omituisesta ja kovasta ajasta ja vieraasta maasta, jonne he nyt tulisivat muuttamaan, ja Heim Heiderieter, niin onnellinen kuin hän muuten olikin, loi raskaan katseen eteensä.

Iltasin istuivat Eschenwinkeliläiset, miehet ja naiset rantavallin vierteellä kanervikossa, lapset leikkivät kanavan partaalla..Silloin tulivat nuo muukalaiset, ehkä kolme neljäkymmentä yhdessä jonossa, kuin parvi kaakattavia hanhia, pitkin tietä, eivät katsahtaneet oikealle eikä vasemmalle, silmät olivat punaisten huivien peitossa ja vilkahtivat vaan arasti seudun kansaan, jolta he riistivät leivän ja kotiseudun. Oli omituista katsella, kuinka Eschenwinkelin pieni väki, joka oli kanavan partaalla, pilkkaili noita kulkijoita ja. Henrik Schütt, ainoa heistä, joka kerran elämässään oli lukenut indiaanikertomuksen, väitti, että tuommoisia ihmisiä pyydystäisi hän Amerikassa lassollaan, ja antaisi niiden tehdä työtä pellollaan. Naiset kanervarinteellä antoivat sukankudintensa tuokioksi vaipua syliinsä, ja miehet purasivat ajatuksissaan piipunvarteensa, siten antoivat he vaieten ja huomautuksia tekemättä, ainoastaan tarkaten silmillään, joukkueen mennä ohitsensa. Jälkeenpäin puhelivat he ehkä hetkisen yleensä vaan, että he vaativat elämältä enemmän kuin nuo, jotka katosivat Strandigerkartanon jalavain varjoon: että he, saksalaisina miehinä, eivät osaisi laumoissa tehdä työtä voutien katsannon alla, ja että onnettomuus oli siinä, siinä juuri, ett'ei heillä itsellään ollut omaa maata, että maanomistajat itsekin ympäristöllä sanoivat, että semmoinen työmies, jolla on itsellään maata, on uskollisin ja paras, ja että vanha työläisväestö yhä tyystemmin häviää maasta ja että muuttaa huonompaa väkeä sijaan, ja että työväki saa vieraassa maassa sitä, jota kotimaa siltä kieltää: omaa maata!

Näistä asioista keskusteltiin tyyneesti ja yksinkertaisesti, ilman katkeruutta ja kiivautta.

Hei Probislav! sinä, joka ketteräjalkaisena hiivit Wodaninkukkulalle! Eivät silloin antaneet rauhassa sinun asua majoissa, jotka eivät kuuluneet sinulle, ja maalla, joka ei ollut omaasi. Sait niskoihisi germaanilaisista nyrkeistä, saksilaisista kirveistä! Oli toinen aika silloin. Probislav!

Ainoastaan jos Schütt, viinapullo takin taskussa, oli paikalla, silloin sai kuulla katkeria tuimia sanoja: kotiseudun pyhää nimeä mainittiin halveksuen, isänmaata pilkattiin ja keisarin nimeä tallattiin jalkoihin. Mutta kukaan muu ei puhunut semmoisia sanoja kuin tuo Peter Schütt, Tuomas Schüttin, juomarin pojanpoika.

Toisinaan tuli Heim Heiderieter alas vallin kuvetta, ja Eva liittyi naisten seuraan. Hän oli suosittu siellä, sillä hän oli luonnollinen ja yksinkertainen, ja kertoi vaatimattomasti hyvistä ja pahoista päivistä, joita hän oli saanut kokea, ja siitä kaukaisesta ihanasta maasta, jossa hän oli syntynyt, ja tuosta ensimmäisestä matkastaan Holsteiniin. Heimillä taas oli suuri Yhdysvaltojen kartta polvillaan, ja ympärilleen muodostui todellinen tungos ihmisiä ja savua: hän oli nimittäin maineessa, että hän tunsi jokaisen pienimmän karjapolunkin tuolla puolen valtameren: ja hänelle asetetuin vaatimuksia, jotka, jos hän olisi voinut tyydyttää niitä, olisivat oikeuttaneet häntä pääsemään kunniajäseneksi mihinkä maantieteelliseen seuraan hyvänsä.

Naisten puolella selitti vanha Thiel eukko, istuen nahkatohveleissaan kanervamättäällä, jo kahdettakymmenettä kertaa, miks'ei hän lähde mukana Amerikaan. "Ensinnäkin se meri, lapset! Minua kauhistaa, kun ajattelenkin jo. Ja sitte tuo kuukautinen eläke Henrikin jälkeen. Lähtisinkö minä maasta, jonka edestä hän on kuollut? Ja sitte Thielin ja lasten haudat. Viisi lasta, Eva! Oletko nähnyt ne jo? Jokaisella on pieni puuristinsä. Telsche Spieker lupaa kyllä pitää huolta niistä, ja sen hän kyllä tekeekin, kun hän kerran on luvannut; mutta kun ajattelen sitä sentään paremmin, niin näkevät he mieluummin, että teen itse sen."

Siten puheli hän. Silloin alkoivat toiset kehoittaa häntä. "Mutta olisihan sinulle kovin hauskaa, Thiel eukkoseni, saada nähdä lastenlapsesi."

Silloin alkoi hän puhua lastenlapsistaan. "Niitä on jo ehkä kuusitoista, Eva. Niitä tulee aina kaksi joka vuosi lisään. Minullahan on siellä neljä tytärtä, Eva."

Ja yht'äkkiä vilkastui hän ja kohotti ääntään: "Ell'en pidä silmällä Pellwormeria, menettää se vielä vanhoilla päivillään järkensä ja lähtee mukaan Amerikaan. Kaiket illat istuu hän virsikirjan ääressä ja veisaa virttä numero 422, ukko höperö!"

Telsche Spieker, joka istui Evan vierellä, kääntyi eukkoa kohden: "Älä sano siten, Thiel eukko. Pellwormer ei kai itse ajattele lähteä maasta, mutta hän ajattelee niitä, jotka lähtevät."

"Jättäkää Pellwormer rauhaan, hän on ihminen Maria Landtin maata!"

"Maria Landtin!"

"Oi, että hänen pitää levätä kirkkotarhalla nyt!"

"Frans Strandiger on toki muuttunut vakavammaksi."

"Poika, käyppäs noutamassa virsikirja: se on laatikossa. Älä nikso sormiasi!"

"422..." Heim luki kuuluvalla äänellä vanhan matkavirren.

"Näetkö nyt. meitä ajattelee Pellwormer..."

Syntyi hetken hiljaisuus.

Sitte tuli taaskin joku Heimin luokse ja kielisepän piti kääntää vapaapiletti, joka, huolellisesti paperiin käärittynä, vedettiin esiin povitaskusta. Kummastellen ja tyytyväisinä kuulivat he sen sisältöä.

Toiset taas puhelivat kaikki yhteen mylläkkään: talouskaluista, joita kannatti ottaa mukaan, kinkusta, joka oli uunissa savuttumassa ja jonka piti mukaan, sukulaisten olosuhteista ja toiveistaan. Ja tätä jatkui, kunnes aurinko laski.

Ja jos joku olisi kuunnellut tarkkaavasti, olisi hän yhä uudestaan kuullut lausuttavan samaa sanaa: Maata! Maata! Niin, se sana on lausuttu monta kertaa näinä hiljaisina toukokuun päivinä kankaan rinteellä, etelään Nummitalosta.

Silloin laski aurinko vallin taakse. Se kultasi meret ja maan ja kätki ihmisten silmiin, jotka istuivat kanervikossa, lämmintä loisteita. Kaikki katselivat sitä kohden: sitte erosivat he toisistaan. Neljän viikon kulutuin ovat he istuvat, yksi sen toinen tämän farmin ovella ja Iowan aaltoisain kukkulain taakse on laskeva aurinko, sama aurinko kuin nytkin, mutta kuitenkin vieras.

Kahta tuttavistamme ei sentään koskaan näkynyt kankaalla. Hinnerk Elseniä ja Anna Wittiä... Anna Witt istui matalassa tuvassa ja neuloi kaiket päivät vaatekappaieita, jotka hän aikoi ottaa mukaansa Amerikaan, hän aikoi nimittäin myöskin Amerikaan, hän yksin kaikista Witteistä, huolien kalvaama tyttö, suruisa matkaaja. Hinnerk Elsen ei välittänyt hänestä; hän oli lyhyesti sanonut vaan, ett'ei tyttö ollut kyllin kunnollinen hänelle. Hän oli samoinkuin Annakin jättänyt palveluksen Strandigerkartanossa ja työskenteli nyt eräässä tienteossa parin tunnin matkan päässä, ja meni hän harvoin Annan ikkunan ohitse vanhan Thiel eukon luokse, joka jo useat vuodet oli hoitanut hänen pesuaan. Kun Anna näki hänet siinä, kun hän ylpeänä ja jykeäniskaisena, katse luotuna suoraan eteenpäin, meni ohitse, vaipui päänsä syvemmälle, kunnes se lepäsi pöytää vastaan, ja koko ruumiinsa hykähteli tuskan ja itkun kouristamana.

Sunnuntaiaamuna, lähtöpäivänä oli pieni kirkko täytenään väkeä, sillä tiedettiin, että muuttajat tänään tulisivat pyhälle ehtoolliselle..Samoin tiesivät kaikki, että pastori Frisius tänään pitäisi erikoisen saarnan. Hänellä oli tapana käsitellä tapahtumia, jotka liikuttivat seurakuntalaisten mieliä, Jumalan sanan valossa.

Mutta nyt tiedettiin, että hän sitten muutaman päivän oli kipeänä. Kohta puheen jälkeen, jonka hän oli pitänyt Maria Landtin haudun ääressä, oli hän tullut niin heikoksi, ett'ei hän ollut voinut ilman apua mennä kirkkotarhalta kotiin, ja illemmällä sai hän kovan kuumeen. Siitä asti oli hän sairastellut, eikä ollut voinut liikkua ulkona, hänen muuten niin kirkkaat silmänsä olivat sameat ja laimeat, hän näytti niin vanhettuneelta ja oli aina syvissä ja, kuten näytti, suruisissa ajatuksissa. Joka ilta sai hän kuumetta, joka kiusasi häntä aina sivu puoliyön.

Pellwormer, joka toisinaan kokosi kolehtia, tuli pappilasta käsin, ja meni käytävää pitkin ja ilmoitti oikealle ja vasemmalle, että pastori oli kipeä, mutta että hän sentään kohta tulisi ja puhuisi alttarilta muuttajille; sitte jakaisi hän pyhän ehtoollisen.

Kohta hänen jälissään tulikin pastori, hän näytti väsyneeltä, ja kalpealta, ja kun oli laulettu matkavirsi, piti hän alttarilta puheen muuttajille, jotka vaimoineen ja lapsineen istuivat ensimmäisillä kolmella etupenkillä, kaikkiaan nyt kolmekymmentäneljä henkeä, sillä kylästä oli liittynyt heihin neljä. Kaikki olivat tulleet, myöskin Schüttin perhe. Tämän vaimo istui masentuneena ja itkettyneenä penkissään, lapset näyttivät säikähtyneiltä, isä itse ei ollut tullut. Hän oli tänä aamuna ilkkunut ja sadatellut. "Vanhan Jumalan ja vanhan kodon riisun yltäni, kuin kelpaamattoman takkirähjän ja ostan itselleni uuden: ne lienevätkin tuolla puolen valtameren hyvin helppohintaisia." Dwengerit olisivat myöskin mielellään lähteneet maasta; mutta he eivät olleet saaneet vapaapilettiä, nyt olivat he vuokranneet kylässä, lähellä kirkkotarhaa itselleen asunnon, samassa rakennuksessa, joka nyt on heidän omansa ja jossa nyt sijaitsee raittiusseuran huoneusto, jonka esimiehenä nyt. jo vuoden päivät on ollut Kristoffer Dwenger. Reimer Witt oli tänään aamulla aikaiseen tullut Flackelholmista, oli ensiksi toimittanut erään kirjeen perille Heimille ja oli nyt kirkossa, nauttiakseen viimeistä kertaa pyhää ehtoollista tyttärensä kanssa. Tämä istui naisien puolella Telsche Spiekerin rinnalla, oli hyvin itkettynyt ja näytti melkein epätoivoon vaipuneelta.

Thiel eukko istui paksussa mustavillaisessa päällyshuivissaan, ähkyen ja puhkuen, ja antoi kyynelkarpaloiden valua pyyleitä poskiaan. Hän oli viime tilassa päättänyt lähteä mukaan. Nyt kamppaili hänessä koti-ikävä ja muisto haudasta Metzin luona halun kanssa saada nähdä amerikalaisia lastenlapsiaan; ja hän olisi ollut ihan mennyttä ja menehtynyt, häntä kun ahdistivat niin monet ja monellaiset ajatukset, ell'ei hän olisi ollut niin vahva sielultaan ja ruumiiltaan. Hän oli sitäpaitsi, kysyttyään ensin neuvoa Heim Heiderieteriltä, päättänyt lähteä matkalle nahkatossuissa, jotka suutari Ketels oli tehnyt. Lisäksi oli hän erään kirjeen kautta Iowasta saanut kuulla, että tyttärensä Therese, oltuaan kuusi vuotta Kaliforniassa, oli edellisenä kesänä siirtynyt Australiaan. Tämä uutinen oli saanut hänen hämminkinsä täydelliseksi, sillä hän ei ollut vielä ikinä kuullut mainittavankaan Australiaa ja Heim oli turhaan koettanut turvekorun avulla, jota hän maapallona piti kohotetussa kädessään, tehdä hänelle selväksi, missä tämä merkillinen maa oli.

Maastamuuttajain takana istuivat sukulaiset ja naapurit kylästä, niiden joukossa Pellwormer pitkässä ja ahtaassa, hihoista hiukan aukileikatussa takissa, semmoisessa, joka oli muodissa neljäkymmentä vuotta sitten, ja mustasilkkisessä kaulahuivissa. Ihan takana, urkulehterin alla, istui Hinnerk Elsen mustassa takissa ja valkeassa kauluksessa, jäykän suorana ja säntillisenä, kuten aina. Ainoastaan silloin tällöin kääntyi hän hiukan syrjäänpäin, ja katseli kaula kurkotettuna Anna Wittiä kohden ja nosteli silmäkulmiaan ja näytti ylen kunnialliselta.

Heiderieterien penkissä taas istui goottilaisilla kulmapilareilla varustetun tammioven takana Heim, rinnallaan Eva Walt mustavillaisessa puvussa, myrttiseppele tummilla hiuksillaan. Maastamuuttajat olivat nimittäin sanoneet: "Vietä hääsi, Heim, ennenkuin lähdemme."

Silloin oli Heim sanonut Evalle: "Kuule... meidän pitää viettää häämme matkasunnuntaina. Mitä tuumit siihen?"

Eva oli jo ovessa eikä kääntynyt taakseenkaan ja sanoi ripeään tapaansa: "Kuinka haluat vaan, herra!"

Heim oli juossut hänen jälkeensä: "Olen tuuminut sitä. Kutsuisimme muuttajat sunnuntaina päivällisille?"

"Suurelle välikölle! Jauhopiirakkoja ja silavaa! Kaikki on tuumittu jo ja järjestyksessä."

Silloin oli Heim ensiksi luonut häneen ihmettelevän ja ihailevan katseen, sitte oli hän, iloisena kuin koulupoika, lähtenyt juosta säärystämään kankaan kuvetta alas ja kutsunut kaikki sunnuntaina päivällisille.

Pastori Frisius seisoi alttarin edessä ja puhui kodista ja kotiliedestä, kasteesta ja häistä ja haudoista Idstedtistä ja Gravelottesta, lapioista ja ojista, ruskeasta kankaasta ja vihannoista säikistä ja tummanvärisestä kanavasta niiden välillä, hiestä ja. känsäisistä käsistä. Vanhemmille sanoi hän, ett'eivät he voisi unohtaa kotiseutuaan, nuoremmille, ett'eivät he saisi unohtaa sitä. Hän puhui Hänestä, joka on mertenkin herra, jonka käsi ulottuu meren tuolle puolenkin, Iowaankin, jonka käsi ulottuu joka ihmisellekin; jonka silmä seuraa hänen vaeltavia lapsiaan.

Hän puhui vaelluksista. "Kuinka kaikki etsivät helmiä. Ensin lapsina hiekasta, sitte nuorukaisina ilmasta, miehinä maasta, sitte viimeksi maan povesta. Mutta kaikki olemme lähetetyt matkalle etsimään ennen kaikkea erästä kallisarvoista helmeä, puhdasta kuin jumalansilmä, kirkasta kuin auringonsilmä, suloista kuin äidinsilmä. Tämä helmi on taivaan valtakunta. Halu saada maata ajaa teidät kotiseudultanne, älkää unohtako iäistä maata."

Sitte puhui hän vielä lyhyin koruttomin lausein kristinuskon sisällöstä, kauneudesta ja voimasta. Hän puhui koruttomasti ja yksinkertaisesti, käyttäen niitä voimakkaita sanoja ja käsitteitä, joita kuulijansa ymmärsivät. Olisi joku muukalainen ollut kirkossa, olisi hän voinut tarkalleen sanoa: "Tuolla tapaa elävät nuo ihmiset. Tuota työtä ovat he tehneet! Tuossa on heidän rakkautensa ja tuossa heidän toivonsa!"

Sen jälkeen menivät kaikki alttarin ääreen, viimeksi Heim ja Eva. Kun pastori Frisius oli yhdistänyt heidän kätensä, voi hän enää vaivoin pysyä pystyssä. Tukien itseään Pellwormerin käsivarteen meni hän kirkkotarhan poikki kotiinsa.

* * * * *

Koivunlehvillä koristetussa tuvassa seisoi Heim ja kutsui miehet syrjään ja sanoi: "Minulla on teille terveiset Andrees Strandigeriltä: ja nähdäksenne, että häntä pahoittaa, mitä on tapahtunut Strandigerkartanossa, antaa hän jokaiselle teistä naineista viisisataa markkaa ja jokaiselle naimattomalle kaksisataa. Myöskin sinulle, Anua. Tässä, lapseni, äläkä itke enää! Kätke ne hyvin! Hän pyytää, ett'ette ajattele liika ankarasti hänestä."

Kaikki nyökäyttivät päätään, sanoivat jonkun suopean sanan ja lähettivät hänelle terveisensä ja lupasivat kirjoittaakin hänelle siellä.

Sitte istuutuivat kaikki pitkän pöydän ääreen, joka ylettyi tuvan toisesta päästä toiseen, ylimpänä istuivat Heim ja Eva, oikealla heistä Reimer Witt, vasemmalla Haller, sitte Pellwormer, sitte muut: lapsia ja vanhempia sekaisin. Telsche Spieker juoksi edestakaisin, kantoi ruokia ja laski olutta tynnyristä. Kun olivat nauttineet jonkun suupalan, laskivat he oikean kätensä, jossa oli kahveli, polvelle ja tarttuivat olutlasiin.

Muut Eschenwinkeliläiset ja lähemmät tuttavat kylästä, jotka jäivät kotiin, seisoilivat tiellä tai avoimella ovella, tai tulivat he aterioitsevien luokse, asettuivat heidän taakseen ja juttelivat yhtä ja toista. Vanha Gruhlmummo hiekkatien varrelta tuli tänään viimeistä kertaa kylän läpi, hän tuli nojaten sauvaansa ja toi kirjeen ja terveiset, pojalleen Davenportissa. Kirje ja terveiset toimitettiin kyllä perille, mutta kun poika sai lukea kirjeen, lepäsi äitinsä jo maan povessa.

Aurinko lähetteli lämpimiä, välkkyviä säteitään tupaan. Usein kääntyivät he katsomaan ulos. Siellä kaukana lepäsi ja väilyi aava meri. "Huomen illalla olemme, aalloillasi."

Ei kuulunut äänekkäämpää naurua, eikä virkattu yhtään äänekkäämpää sanaa, ei pidetty ainoatakaan puhetta. Ainoastaan Heim nousi ylös ja kohotti lasiaan ja sanoi kasvut kalpeina: "Jumala olkoon kanssanne!" ja teki liikkeen kädellään ja istui alus. Opettaja Haller nousi myöskin ylös ja aikoi kai puhua enemmänkin, mutta sanoi ainoastaan: "Olette melkein kaikki käyneet minun edessäni koulua, ja saaneet tuntea minun keppiäni." Edemmälle hän ei päässyt, mutta kohotti uhkaavalla liikkeellä kättään, niin että kaikki ymmärsivät häntä. Nytkähteli voimakkaasti suunsa ympärillä, ja silmänsä uiskentelivat yht'äkkiä kyynelissä.

Kun muutenkin vaihtoi sanan vierustoverinsa kanssa, rykäsi ensin kurkkuaan ja yski. Oli kaikista, kuin puhuisivat he vierasta kieltä ja kuin kuuluisi kurkustaan vierus nimi, he katselivat toisiaan kalpein kasvoin, ja jokainen tiesi, mitä toisen sielussa liikkui.

Kangaskukkulalta, etelään Heimin talosta loivat he viimeisen silmäyksen maille ja hietikolle ja merelle. Kotiseutu heittäysi vielä viimeistä kertaa heidän rintojaan vastaan, hyväili ja syleili heitä, ja heidän oli vaikeata sysätä se luotaan ja sanoa: "Me lähdemme, emmekä enää palaa lakaisin."

Sitte lähtivät kaikki kylätietä asemalle.

Vanha Pellwormer asteli lasten joukossa, nuori Rohde isänsä rinnalla. Äitinsä oli jäänyt kotiin.

"Vie terveiset veljillesi ja sisarillesi!" sanoi vanhus.

"Isä, nyt jäätte te yksin."

"Niin, se on maailman menoa."

"Isä... sano, mitä aiotte tehdä iltaisin? Sanomalehtihän tulee vaan kahdesti viikossa. Sinä poltat piippuasi ja äiti kutoo sukkaa; mutta mistä puhutte keskenänne? Ja kenelle kutoo äiti?"

"Tuleehan hiljaisempaa meillä. Äiti on joka kerta muuttunut hiljaisemmaksi, kun joku teistä on lähtenyt. Molemmat ensimmäiset lapsemme menetimme me, sitte lähti Henrik kuudentoista vuotiaana pois, sitte molemmat tytöt, sitte Jürgen ja nyt sinä."

"Aiotteko ehkä tulla perästä?"

Vanhus ravisti päätään: "Äiti ei jätä hautoja, eikä kylää. Hän on syntyisin täältä."

Poikaa kuristi kurkusta: "Oletko huomannut, että äidin hiukset ovat ihan harmaat?"

"Olen, etkö sinä? Äiti ei kestä paljoa. Hän kärsi liiaksi synnyttäessään sinut."

"Vasta tänään huomasin hänen harmaat hiuksensa... Kun vain tietäisin, mitä illat teette?"

"Älähän siitä huolehdi!"

"Kun istutte niin hiljaa, ja äiti katsoo ja tuijottaa eteensä lattiaan... sillä mitään kudottavaa ei hänellä tosiaankaan enää ole!"

He astelivat tuokion rinnakkain. Nyt tuli tientaite, josta viime kertaa näki kodon.

"Isä... minä juoksen vielä nopeasti takaisin ja katson, mitä äiti toimittaa."

Ja hän juoksi takaisin ja astui sisään avoimesta ovesta ja katsahti tupaan, eikä nähnyt häntä. Kyökissä hän istui tiilikivisen lieden ääressä, istui hiljaa kumarassa, kädet ristissä sylissään, hiljaiset silmät tuijottivat tyhjästi eteensä ja hiuksensa olivat harmaat.

"Äiti! Minä... minä jään tänne sinua luoksesi, vaikk'en sitte ikinä saisikaan maata ja hevosia. Minä en voi jättää sinua yksin."

Ja kuu poikaa ei kuulunut takaisin, palasi isä myöskin ja löysi äidin ja pojan istumassa lieden ääressä, ja ensikertaa siitä asti kuin hän ei enää ollut lapsi, oli poika laskenut käsivartensa äitinsä kaulan ympärille.

Ja niinpä jäi Wilhelm Rohde kotiin, koska hän arveli, ett'ei äidillä olisi mitään tekemistä, jos hän lähtisi. Hänellä on nykyään uusi tupasensa metsän etelärannalla ja omistaa hän siellä puolentoista hehtaaria nummimaata, jonka Andrees Strandiger on helpoilla ehdoilla myynyt hänelle, ja lähtee hän joka aamu päivän sarastaessa kankaan poikitse päivätyöhön Strandigerkartanoon. Isänsä ei saavuttanut kuudettakymmenettä ikävuottaan -- vatsuri Metzin luona oli murtanut hänen elinvoimansa -- mutta äitinsä, vanha valkohapsinen vaimo, asuu hänen luonaan, ja nyt hänellä on kylliksi tehtävää, sillä Bertha Witt, jonka kanssa hänen poikansa on mennyt naimisiin hyvin nuorena, on antanut tälle jo kaksi lasta.

Asemalla soitteli Schütt harmonikallaan, jonka hän oli ottanut mukaan, jotain iloista renkutusta, ja lauloikin soittonsa mukaan. Mutia se ei ollut kenenkään mieleen, ja Heim otti koko soittimen pois häneltä ja sanoi eräälle toiselle, joka ei lähtenyt makaan:

"Soita sinä: 'Schleswig-Holstein, merien lapsi'!"

Siihen yhdyttiin. Neljännen värssyn lauloivat muutamat kotiinjäävistä:

Heikoissakin voima Herran Suuri on, kun uskoo vaan. Luota Hänen, niin saa kerran Venees' rauhan valkamaan!

Poismuuttavat kuuntelivat, katse maahan luotuna sitä, ja sovittivat sanat itseensä.

Silloin tuli juna.