Part 21

"Minun täytyi lähteä pappilasta. Nyytin antoivat minulle käteen, kirstun aikoivat lähettää minulle jälestä. Minne"? Minulla oli pari kaukaista sukulaista isän puolelta. Niinpä vietiin minä junalle, ja tulin pitkän päivämatkan jälkeen Detmoldiin, näin iltahämärissä Grotenburgin, sain ystävällisen vastaanoton vaatimattomilta vierailta ihmisiltä ja nukahdin väsyneenä ja itkien koti-ikävääni. Mutta sukulaisten ystävällisyys loppui lyhyveen. Vasta jäiestäpäin sain tietää, miksi he muuttuivat niin tylyiksi minulle. Setäni, isäni veli. ei tosin ole koskaan lausunut pahaa sanaa minulle, mutta ei myöskään yhtään hyvää. Raukka oli heikkoluontoinen mies ja hänen piti totella vaimoaan. Perästäpäin sain tietää, että tämä oli odottanut, että olisin sekä vanhempaini että papin perheen jälkeen saanut kauniin perinnön, ja että sillä tukisin heidän talouttaan.. Mutta jos olikin jotain minulla, niin oli se täysi-ikäisyyteeni asti pantu takavarikkoon, ja he saivat pian tietää, ett'eivät he saisi siitä muuta kuin pienen ruokarahan.

"Nyt alkoi minulle aika, herra, joka oli lyhyt, mutta raskas. Kun tuli kevät, kokosi setäni miehiä ja naisia kylästä ja, ilman että minulta kysyttiin mitään, lähdimme eräänä päivänä kaikki Detmoldiin jatkaaksemme sieltä matkaa pohjoiseen. Tiedättehän, että tuhansittain lippeläisiä tekee matkoja pohjoiseen ja itään ja sitte viettävät kesänsä tiilenpolttajina kovassa työssä, huonoissa majoissa ja huonolla ruualla. Me matkustimme siis pohjoiseen."

He olivat yhdessä tulleet Wodaninkukkulalle, ja menivät ylös sitä, Heim ajatuksiinsa vaipuneena, huulet yhteen puristettuina ja vaivoin hilliten itseään.

Nyt olivat he kukkulalla, ja tyttö katsahti ympärilleen, ikäänkuin koettaisi hän selvittää itselleen suunnat. Kasvoillaan taisteli voimakas liikutus ja huulensa värähtelivät. Hän oijensi kätensä ja katsahti taakseen, Heimiä kohden, silmänsä olivat kyynelissä.

"Tuossa, herra... tuolla kivellä istuin minä ja te seisoitte tässä!"

"Eva!" huudahti hän ja tarttui molemmilla käsillään päähänsä, etsi sitte hänen kätensä ja suuteli niitä ja huudahti taaskin: "Eva! Eva!" ikäänkuin oliksi tuossa sanassa kaikki, mitä hän silloin oli tuntenut ja mikä nyt järkytti sydäntään, ja silmissään loisti voimakas tulinen ilo.

"Tuossa!" sanoi Eva ja laski rannerenkaan hänen käteensä.

"Pidä se... sehän on sinun."

"Ei!... Ota se ensin ja kuule edemmäs; riennän nopeasti loppuun. Kun tuliimme tiilitehtaalle, annettiin minulle eräs kirje. Sedän sukulaiset lähettivät minulle rahaa ja terveisiä, he olivat kauan etsineet minua, minun pitäisi tulla heidän luokseen. Niinpä matkustin taaskin etelään. Kun matkustin ohitse tuolta, tuolla puolen metsän, seisoin ikkunassa ja koetin nähdä kukkulaa, ja puron ja kannasta, ja itkin, kun en nähnyt."

"Tulin asumaan lähellä Mainzia erään piirilääkärin perheeseen. Minut otettiin ystävällisesti vastaan ja kasvatettiin yhdessä perheen samanikäisen pojan kanssa kuin omana lapsena, ja sain jo aikaiseen tottua säännölliseen uutteraan toimeliaisuuteen; ja koska pian pidin huolta koko taloudesta ja johdin pienen maatiluksen hoitoa sekä pidin huolla lehmistä ja maidosta, jota joka aamu lähetettiin kaupunkiin ja laajasta kyökkikasviviljelyksestä, ja koska tein sen palkatta, niin luulen, ett'en ole jäänyt velkaa perheelle. Mutta, kun perheenisä kuoli, kävi olo perheessä pian sietämättömäksi. Äiti, joka oli hyvin heikko rahoille, pelkäsi, että ainoa poikansa loisi silmänsä minuun, köyhään orpotyttöön, ja tämä poika oli kylliksi raukka koettaakseen tahallaan välttää minua. Ainoastaan joskus kun oli välttämätöntä, tulin vedetyksi esiin yksinkertaisesta vaatimattomasta elämästäni.

"Tuli silloin kerta poika itse, joka silloin oli ylioppilas, luokseni, ja juoksenneltuaan kauan edestakaisin kyökkikasvisänkien välillä pyysi hän minua avustamaan eräässä suuressa juhlassa, jota yliopisto, jossa hän oli lueskelemassa, aikoi viettää. Hän lueskeli Heidelbergissa."

Heim Heiderieter katsahti hämmennyksissään häneen: "Heidelbergissa!"

Tyttö torjui molemmilla käsillään: "Aavistin kyllä, ett'ei äitinsä tietänyt mitään asiasta, mutta olin vielä nuori, ja olin kovin halukas pääsemään juuri tähän juhlaan. Otaksuin, että sinne tulisi paljon ylioppilaita kaikkialta, ja että kaikkien laskujen mukaan olisi hän, jos hän vielä eläisi, hän nimittäin jonka kanssa olin istunut Wodaninkukkulalla, ja jos hän olisi edelleen lukenut, yhtä ahkerasti Odysseustaan, nyt ylioppilas."

"Eva! Evani!

"Niinpä siis!... Ja nyt tapahtuikin, kun juhlakulkueessa -- sillä saadakseni käydä tuon turhamielisen pojan rinnalla upeana porvarisrouvana, oli hän ottanut minut, mukaansa Heidelbergiin -- kun siinä käyn ja etsin silmilleni... niin, niin näen teidät, herra... teidät siinä, kun piditte päätänne takakenossa ja lakki niskallanne. Silmistänne ja valkeista hiuksistanne tunsin teidät.

"O, kuinka nyökytin päätäni ja viittoilin teille ja katselin taakseni niin että rupesin jo herättämään huomiota, mutta te katselitte meidän ylitsemme linnaa kohden vaan, ettekä yhtään huomannut entistä ystävätärtänne puron rannalta ja Wodanin kukkulalta... Pysykää paikoillanne, herraseni, vaan!...

"Kun juhlakulkue hajautui, valitsin viisi, kuusi iloista seuralaista, ne olivat melkein kaikki tuttuja, ja kuljin niiden kanssa puistosta puistoon, ravintolasta ravintolaan, ja he seurasivat mielellään mukana, sillä olin hyvin iloinen ja vilkas, enkä säästänyt kauniita katseita ja ystävällisiä sanoja ainoastaan ett'eivät he kyllästyisi.

"Ja viimein löysin teidät... Nähkääs, herra... tuo humajoiva ihana juhla, ja upea puku, jota kaunoin ja nuo monet silmät, jotka iloisina ja tulisina katsoivat minun silmiini, olivat saaneet minut ihan haltioihini ja nyt... te, jota jo kymmenen vuotta olin ajatellut, poika kankaalta, joka kerran, yhden ainoan hetken kuluessa oli tullut minua niin lähelle, joka kuului minulle, juuri minulle, eikä kenellekään muulle, enkä minäkään kenellekään muulle kuin ainoastaan hänelle! Sinä hetkenä tapahtui ihmeellistä minussa... Aina olivat ajatukseni olleet tuossa pojassa, olin alinomaa uneksinut tuosta pitkästä pojasta, ainoastaan joskus olin sivumennen ajatellut: hänestä on tullut mies jo. Mutta kun näin teidät edessäni, noin pitkänä ja ylväänä, pitempänä kuin kaikki muut, kiharoine hiuksinenne ja partainenne, silloin vavahti minussa kuin kuumaa valkeata, silloin muuttui yhdessä silmänräpäyksessä uneksumiseni rakkaudeksi. Jälleennäkeminen ja eroaminen taas väristyttivät yhdellä tapaa sieluani. Mitä sanotte nyt?"

Tyttö seisoi nojanneena koivun runkoa vastaan, silmänsä olivat kyynelissä, eikä hän tohtinut nostaa niitä Heimiin.

"Mitäkö sanon? Sunnuntailapsi olen, onnen poika!" riemahti hänestä. Hän tempasi hänet syliinsä ja eroitti hänet taas itsestään: "Minun on hän! Kuulkaa se, metsä ja kannas!"

Nyt katsahti tyttö viimeinkin häneen, ja katseensa oli niin tulvillaan lämmintä puhdasta onnea, se säteili niin täytenään morsiamellista pidättämätöntä iloa: "Nyt olen sinun", sanoi hän.

Kun he menivät mäkeä alas, kiinnitti Heim rannerenkaan hänen käsivarteensa ja ravisti päätään ja nauroi ja käyttäytyi kuin mikäkin pojan vekara, ja katsahti arasti häneen, säikähtikö hän semmoista, ja nauroi taaskin, kun Eva loistavin riemukkain silmin katseli häntä kasvoihin, ja sanoi yhtä päätä: "Tämäkös elämää on!" Sitte ravisti hän taaskin päätään, ja katsahti epäilevästi häneen ja sanoi todellisessa sielun hädässä: "Mutta sanohan vielä kuinka olet tullut tänne. Minulla pitäisi tosiaankin olla mielikuvitusta, mutta tämä..."

Tyttö naurahti onnellisena: "Kuinka iloiselta ja kevyeltä tuntuu sydämessäni nyt, kun olen kertonut kaiken sinulle!... Kuinka tulin tänne? Noh... pojan äiti oli tullut Heidelbergiin, näkemään ainokaistaan loistossaan. Silloin näkee hän minut hänen rinnallaan. Seuraavana päivänä kuului komento: 'Pois talostani!' Kaikki oli unohdettu, mitä kymmenenä vuotena olin tehnyt ja toiminut perheessä. Silloin lähdin. Minne, kysyt? Minne? Pohjoiseen. Ensin Hampuriin erään ystävättären luokse, joka on siellä naimisissa erään kauppiaan kanssa. Ja tämä kauppias on ollut sinun kimnaasitoverisi ja hänellä on sukulaisia teidän kaupungissanne; hän on Munkkilan emännän sisaren poika.

"Annas", sanoi hän, "minun pitää muistella hiukan."

Yht'äkkiä asettui hän sääret hajallaan seisomaan hänen eteensä. "Ja niin nöyrä kun olet ollut olevinasi, senkin veikkari! Olet aina kutsunut 'herraksi'."

Tyttö tarttui hänen kumpaankin käteensä: ja sanoi hämillään nauraen: "Mutta nöyrähän minun piti ollakin: minähän olin juossut perässäsi", sanoi hän hiljaa.

"Ja miten lienen minä käyttäynyt!" Hän sysäsi hattuansa niskaan ja katseli huolissaan, otsa rypyssä ulos kankaalle.

"Ensi aluksi olit ylen epävarma. Oli ihan tavatonta sinulle kaikki, sinulla ei ollut mitään itsetuntoa. Sitte rupesit vähitellen tulemaan ylpeämmäksi: tuo 'herra, herra' matkiminen vaikutti sinuun sentään, sinä ryhdistit itseäsi, ja koetit ansaita tuon nimityksen..."

"Jatka, jätkähän!"

"Ja tuo laskeuminen, kunnes olit tasaisella maalla taas, ja sait liikkua luonnollisella tavallasi, oli suloinen ja armas. Päivä päivältä rupesin pitämään sinusta enemmän. Aina syvemmälle näin sinun sieluusi."

Heim otti hänet syliinsä, nauraen, mutta hämillään. "Tule!" sanoi hän, "mennään kotiin."

Siinä koti jo olikin heillä edessään ilta-auringon valossa kankaan reunalla, hyvinvoivan ja leveän näköisenä, kasvaen itsekin kuin kangasta. Kangas lepäsi vaieten, kuuli silloin tällöin vaan pienen laulunlirityksen, jota joku lintu yritti, ja kylästä käsin kuului joku tuulen kantama ääni. Koko taivas meren yllä upeili iltaruskossa ja kultasi morsiamen silmät ja Heimin kiharat hiukset.

Aukon kautta aitausvallissa menivät he rinnakkain.

"Tunnustan sinulle vielä jotain", sanoi Eva Walt, "ennenkuin morsiamenasi astun kotiisi: Ihan köyhä en ole, vanhempaini jättämää pientä perintöä on uskollisesti hoidettu. Se tekee nyt noin viisituhatta markkaa."

"Silloinhan olet Heim Heiderieterille rikas morsian."

"Sitäpaitsi olemme nuoria ja voimakkaita."

Heim kohautti olkapäitään, ikäänkuin ei menisi hän vakuuttamaan itsestään suuria.

Silloin teki Eva hullunkurisen liikkeen käsillään, ikäänkuin naiset mailla, kun he kääntävät pehmeän taikinaa käsissään ja sotkevat sitä: "Käännän sinut vielä ihan nurin", sanoi hän, "ja teen sinusta, mitä itse tahdon."

"Niin vai! Niin vai!" Hän aukaisi oven ja antoi Evan mennä edellä. Kun hän aikoi seurata häntä pimeään käytävään, kuuli hän hänen äänensä jo kamarin ovelta.

"Nukkukaa hyvin, herra!"

Kuului matalaa heleä-äänistä naurua.

Salpa kirahti.

KOLMAS LUKU.

Flackelholmin yllä lepäili liikkumaton usvaharso. Mailta käsin puhalteli heikko tuuli kohoavaa nousuvettä vastaan. Lähellä ja kauempana ilmassa kuului lokkien kirkunaa ja luoteesta käsin meren umeata kohinaa ja pauhua. Mutta rantaa peitti sumu.

Andrees Strandiger seisoi rantasäikällä rantavehnässä ja tähysteli ulos sumuun. Sisällään liikkui ja muodostui, päivät valveilla, yöt unissa. Viime yölläkin oli hän taas unissaan ollut ulkona matalikolla, oli joutunut harhaan eikä ollut löytää Flackelholmille. Hän oli yhtäpäätä etsinyt maata, lujaa pohjaa, mutta kaikkialla oli ollut vaan pehmeätä liejua. Nyt valveilla ollessaan kidutti hän itseään yhä, kyseli itseltään yhtä päätä, mistä ja mihin, mitävarten ja minkätähden, eikä keksinyt mitään vastausta, eikä tavannut missään lujaa pohjaa.

Se se oli, joka häneltä puuttui: perus, maa, jolle rakentuu uutta elämää.

Hän kääntyi takaisin majalle, joka oli syrjempänä hietasäikän juurella, siellä istui Ingeborg Landt penkillä ikkunan edessä ja katseli uniinsa häipyneenä, kädet sylissä ulos tuonne hiljaiselle, viheriälle lakeudelle. Hän on eilen tullut Reimer Wittin mukana Flackelholmille.

"Hän on tullut tänne auttamaan minua."

Ingeborg käänsi päätään, ja nyt näki hän Andreeksen. Silloin nousi hän, tehden ripeän päätöksen ja tuli nopein askelin ylös säikän hiekkaista rinnettä. Tuuli liehutti pukuaan syrjään.

"Andrees, saanko lähteä kanssasi?"

"Miksikä?" Hän kääntyi poispäin. "Sinun olisi pitänyt jäädä äidin luokse."

"Kuule Andrees, minä rukoilen sinua, älä sysää minun luotasi! Minähän lähden kohta, kun huomaan, että olet saanut rohkeutta taas. Sinun pitäisi ainakin puhua kanssani."

Hän pudisti päätään ja katsahti toivottomana eteensä ja aikoi lähteä.

Silloin herkahti Ingeborg itkemään katkerasti. "Aioin auttaa itseäni ja sinua; mutta sinä et salli."

"Miksi olet tullut tänne? Minun luokseni, jota ei voi auttaa. Hyödyttömimmän ihmisen luokse taivaan alla."

"Olenhan sisaresi. Sinun äitisi on ollut minun äitini. Andrees! Marian tähden!" Hän kohotti molempia käsiään Andreesta kohden.

Silloin katsahti tämä häneen, ensikertaa siitä, kun hän oli tullut Flackelholmille, ja huomasi yhtäläisyyden hänen ja Marian välillä. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt hänen itkevän -- Ingeborg ei hevillä itkenyt --, nyt, sydämensä tuskassa, muistutti hän sisartaan. Tämä ajatus hiveli lempeänä hänen sydäntään, niin että otsansa rypyt tasoittuivat ja mielensä jännitys heltyi ja silmänsä muuttuivat rauhallisemmiksi ja lempeämmiksi.

"Tule kanssani", sanoi hän, "ja puhu!"

He menivät verkalleen hietasäikän harjaa, astelivat valkeassa hiekassa ja häilyilevän rantavehnän keskellä, ympärillään liitelivät lokit, ja Ingeborg voitti hänet kyynelillään, jotka olivat niin harvinaista hänessä, voitti äänensä lämpimällä sydämellisellä sävyllä, loistavilla lämpimillä silmillään ja hennoilla pehmyillä käsillään, joilla hän tarttui hänen käsiinsä, voitti niillä luonnollisilla vastustamattomilla aseilla, jotka oikealla naisella ovat käytettävinään.

"Kuinka tämä kaikki on tapahtunut, Andrees!"

"Olin konna! Ah, en! Olin vähempää vielä! Minä olin heikko nainen, minä... Andrees Strandiger!"

"Et, Andrees! Sinä olit kuin kala, joka on takertunut verkkoon, neuvoton ja suunniltasi, ja kun taistelit itseäsi irti, sait silmukat vaan lujemmalle ympärillesi. Olit liika kunnollinen, Andrees, liika vilpitön ja liika itsepintainen. Kohta kun tulit ulos maailmaan, jouduit noiden ihmisien käsiin. Olit nuori ja kokematon, silloin katsoit maailmaan, niinkuin he opettivat. Menit heidän kanssaan ja uskoit, kun he lavertelivat, että se oli kaunista seutua, jonka läpi he sinua johtivat. Vuosia kuljit heidän kanssaan, aluksi arvostelematta, mukaan himottuna, sitte raitistuneempana, arvostellen ja silloin ja tällöin vastahakoisestikin, mutta kuitenkin itsepäisesti pitäen kiinni siitä, johon jo niin monta vuotta olit tottunut. Et _tahtonut_ olla erehtynyt!... Näit silloin kotiseutusi taaskin. Se katsahti sinuun, tarttui sinuun, tempaisi syliinsä. Nyt näit kyllä aution väärän tiesi, mutta et _tahtonut_ myöntää, että olit erehtynyt! Andrees Strandigerko erehtynyt?..."

"Mitä hyödyttää minua, mitä tuossa puhut? Pysy tosiasioissa! Kotiseutu hyljätty, äitiä petetty, ihmiset leivättöminä ja kodittomina, Maria haudassa. Ajattele sitä! Voitko sen? Kuvittele tuo omalle omalletunnollesi, ja koeta sitte, voitko enää katsoa ketään ihmistä kasvoihin! Oli kyllä kerran eräs ylpeä Andrees Strandiger. Mutta se on runneltu, kuule, runneltu ruhjoksi! Särkynyt, kuin lasiruutu, johon lyö nyrkillään! Koeta korjata sitä! Kittaa se! Turhaa! Ulos roskaläjälle se!"

"Tuossa olet oikeassa, Andrees! Entinen on mennyttä! Mutta nyt pitää sinun sanoa: 'Rakennan uutta'."

"Noille kolkoille raunioilleko? Sitä rohkeutta ei minulla ole, sen tunnustan. Pois tieltä tuommoinen joutava mies! Pois auringon valosta!"

"Andrees!... Kun yrittäisitkin uutta elämää, yksinkertaista, uutteraa, vilpitöntä. Ehkä silloin jonakin päivänä, juuri kuin seisot kumarassa ja ahertelet työssäsi, etkä aavista mitään, ehkä silloin odottamatta herää sinussa taaskin rohkeus ja voima, niin että uskallat mennä tuonne raunioille, ja ryhtyä työhön, ottaa tuolta tuon palaneen hirren pois, ja kantaa tähän kiviä... Andrees!... ehkä voisit vielä laittaa kuntoon kaiken.."

"Älä puhu! Mitä hyödyttää se? Ethän kumminkaan pääse sillä sydämeeni. Veitsellä voisit päästä sinne, et sanoilla! Etkö näe? Tuossa ovat koko rauniot! Marian kärsimykset! Eschenwinkel kurjuudessa! Äitini tuska! Tuo tuore hauta! Tuolla on Strandigerkartano, omani ja ei kuitenkaan omani. Olen pelannut sen käsistäni, leikkinyt noppaa siitä kuin joku koulupoika ja kadottanut sen. Ja tuota, tuota ei ole tehnyt... tehnyt joku Juha tai Kalle... sen on tehnyt Andrees Strandiger! Tuo hienoälyinen, terävä Andrees Strandiger! Mielettömyyttä! Pois!"

"Kuule!" sanoi Ingeborg säihkyvin silmin. "Tuossa juuri rikoksesi on! Isä Jumala on ravistanut sinua käsissään, niin että aivosi ovat sekaisin, ja sinä, sinä seisot tuossa ja sanot: 'Mitä sanonevat ihmiset! Mitä on tullutkaan ylpeästä Andrees Strandigerista!' Sinun... sinun pitäisi kysyä häneltä, joka on murskannut sinut: 'Herra, mitä pitää minun tehdä?'"

"Ja sekö auttaisi vai?"

"Mitä ajatteletkaan? Jos Hän tahtoo" -- hän teki kädellään heittävän liikkeen -- "niin on kaikki puhdasta, raunioista ei jälkeäkään, ja voit tänään vielä alkaa rakentaa uutta huonetta, nyt, nyt kohta, puhtaalle perustalle!"

Andrees pudisteli päätään ja tuijotteli synkkänä sumuun, ja koko alakuloinen masentumuksensa ilmeni kasvoillaan: "Minussa ei ole hiluistakaan luottamusta eikä uskoa."

"Tahtoisit ajatuksillasi tutkia Jumalan ja maailman ja itsesi: mutta kuule, sanon sen sinulle, luottamus ja työ on opettava sen sinulle. Anna raunioiden olla sinään, äläkä katsele sumuun, vaan tartu kirveeseen ja salvo itsellesi puisia, joita on ympärillä Flackelholmin rannoilla uusi talo. Koko raamatussa on minulle rakkain paikka se kohta, jossa sanotaan, että ken täyttää Jumalan tahdon, hänessä on heräävä luottamus ja tieto, ja hän on elävä onnellisia päiviä."

He olivat jääneet seisomaan, ja katselivat avaralle rannalle, jolta sumut kohosivat. Hitaasti kohotti aurinko sumupeiton meren aavalta lakeudelta. Valkein voimakkain käsin tarttui se pilviin, otti kaikki usvat kuumaan syliinsä, niin että kaikki muuttui kirkkaaksi ilmaksi. Sen säteet sinkoilivat avaralla kuohuvalla rannikolla, jota vastaan meri pauhaten hyökyi tuhansittain riemuitsevia aaltoja heittelehti edessä ja viskeli miljooneja kimaltavia valkeita helminauhoja korkealle ylleen ilmaan. Sen säteet värjäsivät aaltojen laaksot metallisella sinenviherjällä värillä ja lähettivät nuoliaan lokkiparville, jotka salamannopeudella risteilivät ilmassa, eivätkä ampuneet harhaan yhdenkään lokin ohitse: kuin hopeoituina välkkyi ja välähteli auringonvalossa lukemattomia valkeita siipiparia, Ken ampuukaan niin tarkkaan kuin aurinkotar?

Se katseli kirkkain kauaskantoisin silmin meren ylitse, jolla viilteli korkeita ylväitä laivoja, katseli kirkkoja ja taloja, jotka etäällä ympärillä seisoivat aavan lahden rannoilla. Ilkkuvan hymyillen valoi se lempeällä loisteellaan ylpeän yötisen edustajansa, valotornin vanhat harmaat muurit kultaisiksi: ystävällisesti hymyillen katseli se hanhiparia.. jotka ihan rinnakkain, ylpeäryhtisesti kaulat kenossa liukuivat aaltoja.

Oi, ken ei ole meriäsi nähnyt, oi kotiseutuni, hän ei tunne sinua. Hän ei tunne sinun suuruuttasi. Ken vaeltaa metsiäsi ja kangastasi, ja katselee lampiisi, hän lepää rinnoillasi, hän näkee silmiesi välkkeen ja ruumiisi kauneuden ja kuulee sinun hengityksesi. Mutta tuolla ulkona aalloilla, raittiin tuulen syleilemänä, siellä näin sinut kokonaan valkeistasi jaloistasi tummaan kiireeseesi asti, näin sinun raskaassa viitassasi kimaltavista, soljuvista, kuohuvista aalloista, valkeille kuohupaarteineen. Silloin sinä lausuit minulle: Laula minusta laulu!... Ken voisi laulaa sinun laulusi, ihana ylpeä kotimaani, ken voisi laulaa laulun hänestä, jonka käsi vartioi sinua!

Vaieten ja hiljaisina katselivat he kumpikin tuota ylenevää ihanuuden kehrää. Ja kun aurinko voitokkaana oli noussut taivaalle yli maiden ja merien, silloin käänsi Ingeborg silmänsä häneen: "Ryhdytkö työhön. Andrees?"

Silloin sanoi hän hengähtäen syvään: "Olen koettava tehdä, kuten olet sanonut, ja kiitän sinua myöskin. Ja jää vielä muutamaksi päiväksi tänne luokseni!"

"Sitte menen äitisi luokse."

* * * * *

Muutama päivä tämän jälkeen meni Ingeborg pikku Fritzin kanssa, joka aina seurasi häntä, käymään ulos säikille, oli kaunis lämpöinen kevätpäivä ja läheni jo ilta. He olivat koonneet pienen korillisen lokin munia, joista piti tulla illallinen, pieniä pilkullisia munia, lähemmä viisikymmentä kappaletta, Niin paljon löysivät he niitä näinä viikkoina joka päivä. Lähes joka askel oli niitä taidottomasti kyhätyissä kuopissa lämpimällä hiekalla, rantavehnä ainoastaan hiukan peitti niitä. Lokit seurasivat heitä, lentelivät edestakaisin ja kirkuivat.

Kun he olivat etsineet kaikilta säikiltä, pyysi poika päästä rannalle. Nuo raikkaat kuohuvat aallot, jotka keveästi seuraten toinen toistaan pitkissä jonoissa kohajoitsivat rannalle, eivät jättäneet pojalle vähääkään rauhaa: "Mennään nyt sinne... kuule, Ingeborg!"

Silloin suostui hän seuraamaan poikaa. Lakean, lujapohjaisen tasaisen rannan poikitse menivät he rantakuohua kohden, joka vasemmalla ja oikealla levittäytyi heidän edessään niin kauas kuin silmä kantoi, peninkulmia avaralta. Se yleni kuin miehenkorkuinen muuri tuossa, sitä kiehkuroitsi vaahtoreunus yltä ja lainehti se levottomasti, kohosi ja laski. Tuhansittain sinisiä laineita kuohahti ylös, ja viskasivat ne valkeat kruununsa maan jalkojen eteen hiekalle. Hienoa valkeaa santaa tuprusi kuin lumituiskuna tulijoita vastaan ja rakensi heidän takanaan jokapäiväisessä työssä, yö- ja päivätyövuoroissa, kumpikin kuusi tuntia pitkät, korkeammaksi ja korkeammaksi valkeata säikkää, jonka suojissa viheriä maa kasvaa ja hirsihökkelit seisovat.

Tasaisen harmaan maapinnan yli astelivat he, molemmat oli vallannut näky edessään, molemmat hiukan pelokkaina, sillä näytti, kuin olisi meri paljoa korkeammalla kuin he ja kuin syöksyisi se heitä kohden, eikä heillä enää olisi mitään mahdollisuutta pelastua. Ingeborg nauroi itselleen, mutta rypisti sentään huolissaan otsaansa, pikku Fritz katsahti tuontuostakin ylös häneen, sitte taas taakseen säikälle. Mutta kun hän katsoi rantakuohua kohden, vihelsi hän ja heitteli käsivarsiaan ja asteli pitkin askelin tuiskuavaa santaa vastaan. Kohta seisoivat he ihan kuohun reunalla.

Kuinka se välkkyi ja suitsui, kuinka se korskahti pystyyn ja murtui takaisin! Kymmenentuhatta ratsastajaa vaahtoharjaisilla ratsuilla ratsasti sieltä, viidessä rivissä hyökkäilivät ne ja murtuivat nurinniskoin takaisin rantavallista.

Varjostaen kädellään silmiään, tähysteli Ingeborg pitkät ajat kaukaisuuteen, mutta lapsi keksi lasten tapaan toimittamista lähempää. Hän juoksi paljain jaloin tyyneeseen matalaan lampeen, jonka ylitse kuohun suojissa värehti pitkiä velttoja laineita. Ja yht'äkkiä tahtoi hän kylpeä ja vaati tulla riisutuksi.

Silloin laskeutui Ingeborg polvilleen ja riisui hänet ja seisoi vierellä, kun poika, milloin istuen, milloin maaten, milloin piehtaroiden, milloin oijennellen itseään, läiskytteli siinä kirkkaassa vedessä. Viimein tuli hän hänen luokseen, kietoi käsivartensa hänen jalkojensa ympärille, ja vaati välttämättömästi, että Ingeborgin myöskin piti veteen, ja kun hän nauraen puisti päätään, ei hän lakannut pyytämästä, ennenkuin hän paljain jaloin ja kohottaen hamettaan meni hänen kanssaan veteen.

Ja sillävälin kun he leikkivät ja pikkupoika tuon kauniin tytön saattamana ylpeänä ja suorana uskalsi kauemmas ja leikin innossa hame vedettiin tiukemmalle, tarttui syrjempänä pieni aallonkieleke valkein kurkottavin käsin tytön kenkään, viskasi sen päänsä ylitse hiljaa naurahtaen siskolleen takanaan, kurotti taaskin, nyki sukkaa, tarttui siihen kauaskurkottavalla kielekkeellä ja sysi ja vei ja kurkotti ja nauroi, kunnes paikka oli tyhjä. Silloin katsahti Ingeborg taakseen ja huomasi vahingon, ja koska hän oli kuulevinaan naurua, uhkasi hän kädellään merta.

Silloin seisoi Andrees Strandiger siinä lähellä häntä ja sanoi: "En saanut estetyksi sitä."

Tyttö sulki kiireissään lapsen pään käsiinsä ja sanoi: "Mitä nyt teemme. Fritz?"

"Juoksemme kotiin!" vastasi tämä hauskasti.

Ei ollutkaan muuta neuvoa.