Part 24

Nytpä on taas tuo kalvas Hannu, tahtoo sanoa, hurja Pohja- ja murhameri tulvinut maiden yli, hyökännyt taloihin ja pakenevien ihmisien jälkeen kuin koira, joka on tullut hulluksi ja syöksyy lammaslaumasta lammaslaumaan ja runtelee kaikki. Kolmasti on vierähtänyt sata vuotta siitä, kun meri viimeksi on niin riehunut ja temmeltänyt, temmaissut kuohuihinsa ja nielaissut. Sitä ei ehkä tiedetäkään, kuinka monta sataa vuotta on vierähtänyt siitä, kun meri hyökkäili säikkiä vastaan ja aallot loiskuivat sillä paikalla, jolla nyt on Nummitalon ullakko-ikkuna. Ei! Silloin ei ehkä Nummitaloa vielä ollutkaan, silloin ei vielä oltu kristinuskoa saarnattu näillä main, niihin aikoihin ovat Heiderieterit vielä ajaneet ratsuillaan kankaan poikki, ollen vielä vaeltajaväkeä, _genus hominum vagabundum_. Ja nyt on minun, Henni Heiderieterin, omilla silmilläni täytynyt katselin semmoista näkyä ja _spectaculum'ia_. Näine käsineni, jotka eivät ole tottuneet semmoiseen työhön, on minun täytynyt naulata päätyakkuna kiinni laudoilla ja virua neljä tuntia kaltevalla katolla, kuin mikäkin märkä rääsy kuivausnuoralla, ja hurjistunut meri on reuhunut minua kohden ja kuroittanut käsiään kohdeni, noita kyllästymättömiä ahnaita käsiään.

"Kamalasti soivat hätäkellot, kun aamulla varhain kello neljän tienoissa ensimmäiset vaunut tulivat marskeilta, tulivat täynnään naisia ja lapsia. Ikinä vielä en ole ennen nähnyt, kuinka naiset voivat olla rohkeita ja pelätä yht'aikaa, ja kuinka pienet lapset voivat toimia kuin miehet. Eräs tuolia, alaalla marskeilla -- hänen talonsa ylitse temmeltää nyt meri, -- antoi pojalleen, joka oli täsmälleen seitsemän vuoden vanha, suitset käteen: vaimonsa ei suostunut jättämään häntä. Ja tämä poika ajoi koko vaunullisen pieniä lapsia, ajoi tulisessa ravissa puolitoista tuntia keskellä pimeätä yötä nuo neljätoista lasta marskien lävitse suoraan valoa kohden, jonka olimme sytyttäneet. Vielä näen edessäni, ja tuskin voin pidättää kyyneliäni, kuinka naiset ottivat nuo lapset, jotka olivat melkein kangistuneet, ja likistivät niitä lämpimiä rintojaan vastaan, ja kuinka hän, joka oli seitsemän vuoden vanha, ei voinut irroittaa käsivarttaan, jolla hän oli nojannut vaununpielukseen eikä sormiaan, joilla hän oli tarttunut koviin ja kylmiin ohjasnuoriin.

"_Magister Johannes Jansenius_ siihen aikaan tämän pitäjän pastori, oli nimittäin aikonut sytyttää tulen kirkontorniin: mutta olisipa silloin Herran huone arvatenkin joutunut liekkien tervetulleeksi saaliiksi, varsinkin senjälkeen kun myrsky viskasi pyökkihalot, jotka oli asetettu rautapaadelle, ja lennätti kirkon yli. Silloin olen minä, Henni Heiderieter, jota samainen _magister_ niin usein ja ankarasti on moittinut uneksijaksi, katso _lib. Mos. I. cap. 37, vers. 19_, laittanut rovion koivunoksista etelään Nummitalosta. Jossa tilaisuudessa poltin mustan takkini, jonka isävainajani on laitattanut minulle, ja joka on maksanut riikintaalarin ja kuusi killinkiä. Liepeet paloivat ihan turmiolle siitä, ja nyt on siitä syntynyt jakku.

"Niinpä saapui tänä ensimmäisenä kamalana yönä monia vaunullista väkeä, hevoset valkeina vaahdosta, ikäänkuin olisivat ne jo ensimmäisiä valkovaahtoisin laineita. Monta tuli jalankin, kookkaita naisia, kalpein ankarin kasvonpiirtein, muutamilla ei muuta yllään kuin harmaa paita, käsivarrella ja rinnallaan lapsi. Kamalaa ja sanoin kuvaamatonta on, mitä he kertoivat.

"Kahtena päivänä, jotka olivat yhtä ainoata hurjaa hyökyä ja tulvaa, sortui silmäimme edessä marskeilla kolme kirkkoa, ja enemmän kuin kolmesataa taloa ja hukkui yli tuhat ihmistä. Ja tämä tapahtui yksin meidän luona. Mitä ovat saaneet kärsiä ja kestää tuolla puolen, Friesien saarilla ja marskeilla, se huutaa taivaaseen. Oi, että ihmiset eivät unohtaisi kostamasta kauhealle merelle! Että he kerran onnellisempina päivinä taaskin sonnustaivat itsensä ja valtaisivat takaisin, mitä tuolla nyt on haudattunaan meren pohjalla: kirkkoja ja hautoja, taloja ja ihmisiä ja laajat hedelmälliset maat! Oi, että tulisi kuninkaita, jotka hallitsevat voimakkaasti, ja jotka taistelisivat voimakkaasti Pohjanmerta vastaankin!

"Niin siis! Kun ennen katselin Nummitalon isosta ovesta, niin en nähnyt tuossa edessäni marskeilla muuta kuin aavaa viherjää maata, ja matalia valleja ja kolme tornia ja monasti ajattelin, että jos tulisin suorittaneeksi tutkintoni -- josta tässä vihkossa toki tohtinen sanoa, että: _damnatum sit_, hitto sen periköön -- niin voisipa vielä tapahtua, että joskus olisin tuolla pappina, sillä paikat ovat siellä hyvät. Mutta nyt ovat ne hävinneet ja riehuva meri kuohuu nyt säikille saakka, eikä kukaan tohdi tuonne ulos: sillä meikäläiset ovat tottumattomia mereen, joka nyt on tullut heidän naapurikseen, he pelkäävät sitä ja saavat uudelleen oppia liikkumaan matalikolla, pyydystämään kaloja ja rakentamaan rantavalleja.

"Ainoastaan yksi, joka on jäänyt asumaan tänne, ja joka pelastui tyttärensä Grethjen kanssa, on kyhännyt itselleen keveän venheen, ja on vanhan Harro Harrsenin kanssa, joka myös on yksi pelastuneita, mennyt ulos matalikolle, mutta ei ole voinut, löytää sijaa, jossa talonsa sijaitsi, ja on yksin ja kalmankalpeana palannut takaisin. Harro Harrsen oli hukkunut siellä ulkona.

"Peter Jens ja hänen tyttärensä taas jäivät meille asumaan, koska kaikki talot olivat ihmisiä täynnä, ja asuivat kammarissa, joka on lännen puolella kyökkiä. Mutta Grethje on kohta anastanut vallan kyökissämme, ajettuaan ensin eukon, joka on ollut emännöitsijämme, suurella toralla talosta. Hän on kookas ja solakka kuin mastopuu, ja hiuksensa ovat vaaleat. Ja jos isäni suostuu, tulee hän vielä aviovaimokseni, sillä kirkkaat ovat hänen siniset silmänsä, ja voimakas hänen käyntinsä, ja hän sopii hyvin minulle, kuten _magister Jansenius_ sanoo, samalla nauraen. Minäpä tiedän, mitä hän tarkoittaa: koska minä muka olen uneksija, tahtoo sanoa, koska minulla on kaikellaisia haaveita ja mielikuvia, koska istun ja leikkelen puuhun, kuten nytkin juuri mallia erästä kamiinia varten _serenissimus_ herttuaa varten, joka toisinaan asustaa Husumin linnassa. Mutta tyttö taas on luja, melkein hirvittävä luutineen ja kuokkineen.

"Tämän sivuhyppäyksen jälkeen, ja tarkastettuani, että lukko on luja tammiarkussani, jott'ei hän nimittäin sattuisi saamaan käsiinsä tätä kirjaa ja näkisi kuinka kevytmielisesti tässä lavertelen, ja närkästyisi minulle -- palaan takaisin aineeseeni. Seuraavana iltana siis, kun vesi rupesi laskeumaan, ja myrsky asettui, ja kun tuolin kaukana pauhaavassa meressä viimeisetkin rakennukset vajosivat, silloin menee Peter Jensin tytär säikkää alas ja korjaa kaikenmoista haaksirikkoutunutta tavaraa, lautoja ja puita, heillä kun oli aikomuksena rakentaa itselleen asunto kankaalle, johon isäni oli antanut suostumuksensa. Minäkin, kun näin hänen menevän alas. menin mukana: sillä minua ilahutti katsella häntä, kun hän ylväänä ja kookkaana ylöskäärityssä kalastajapuvussaan astui veteen. Silloin näin yht'äkkiä kuinka hän varjosti kummallakin kädellään silmiään ja tähysteli ulos kuohuvalle haaksirikkoisilla esineillä täytetylle meren pinnalle. Haaksihylyt ajelehtivat ja sysivät toisiaan, mutta hän tähysteli aina vaan yhteen kohtaan, jossa ajelehti jotain pyöreätä, ikäänkuin olisi siinä suuri vati, semmoista kuin käytetään maitoastiana, tai joku matala amme. Mutia silloin vavahti koko tyttö, ikäänkuin jalorotuinen hevonen, joka tuntee piiskaniskun. Hän riuhtasi yhdellä nykäyksellä vyönsä auki, pukunsa putosi päältään, ja kai olisi minun nyt pitänyt kääntää silmäni poiskäsin -- mutta arvelin, että olin taiteilija ja että jo kauan olin ajatellut veistää kirkkoa varten Evaa silloin, kun hän koettaa vietellä Adamia syömään omenaa, mutta en ollut osannut sitä, kosk'en oikein tiennyt, kummoinen naisen vartalo oikein oli, sillä aivan liika paljon pitävät naiset villaa ja vaatetta lanteillaan ja näyttävät muodottomilla taiteilijan kirkkaalle loistavalle silmälle -- niinpä siis, koska johtui se mieleeni, jäin uhallakin seisomaan ja katselin häntä. Hän astui suoraa päätä veteen ja ui esineiden välitse vedessä tehden pitkiä vetoja, vuoroin nostivat aallot hänet mukanaan, vuoroin sukelsi hän niiden välitse, ja minä juoksin alas säikkää ja kirkasin ääneen, kun toisinaan olkapäänsä tuskin välttivät ajelehtivia pölkkyjä. Sitte tarttui hän molemmin käsin siihen pyöreään esineeseen, ja pysytellen itseään erään tukevan puunrungon varassa, antoi hän hiljalleen ajautua itsensä rantaa kohden. Mutta minä seisoin ja näin, kuinka hän lähestyi ja lähestyi, ja näin, mitä se oli, joka siellä oli ajelehtinut -- ja silmäni olivat paljasta ihmettelyä, ja unohdin rinnan, joka paalsi aaltojen väliltä, ja unohdin veren, joka juoksi hänen olkapäästään.

"Siinä lepäsi pieni lapsi, paita yllään, kuuden tai kahdeksan viikon vanha, selällään, kiedottu villahuiveihin ja liinakapaloon ja sidottu kiinni, ja oli kukaties jo tuntikausia ajelehtinut pauhaavalla merellä, sidottuna saarnatuolin katokseen ja ajautunut rantaan ja laskenut punaiset kätensä sen rautatangon ympärille, johon kyyhkynen on kiinnitetty, ja oli nyt kuolleena tai nukkui.

"Minä juoksin veteen semmoisena kuin olin, mutta silloin oli hän jo päässyt varmalle pohjalle, ja me kannoimme yhdessä tuon raskaan kannen lapsineen rannalle. Sitte heitti hän puvun ylleen, polvistui lapsen viereen, eikä kiinnittänyt huomiotaankaan minuun, siinä kun avoin liinasiteitä, vaan hyväili ja suuteli yhtämittaa lasta ja koetti saada häntä lämpenemään, kiskoi kanervaa irralleen ja hieroi sillä hänen jäseniään, kunnes lapsen kalpeille kasvoille rupesi nousemaan punaa ja kuoleman kylmyys väistyi hänestä ja hän rupesi itkemään.

"Silloin katsahti hän ensi kertaa minuun, _arriter et male_, tuimasti ja karvaasti ja osoitti rantaa kohden ja sanoi, ikäänkuin olisin minä palvelija ja hän armollisin herttuatar: 'Nuo puun rungot tuossa tahdon majaamme varten'. Sitte lähti hän lapsi käsivarrella ylös säikkää.

"Sinä yönä leikkelin minä lehmuspuuhun kauas aamuun asti, päätäni kuumotti ja jäseneni värähtelivät; olin nimittäin kylmänä vielä kylvystä; mutta onnistuin sentään hyvin kuvassani, ja kun armollisin herttua, kun hän matkusti kylän läpi, näki Evan kirkossa, kävi hän luonani ja kysyi _modelli'ani_, tahtoo sanoa sitä ihmistä, jonka mukaan olin muodostunut _figura'n_. Olinpa melkein sanoa sen: mutta Grethje seisoi lieden ääressä, jonka ääressä herttua istui, ja hänellä oli hiilihanko kädessä, ja vilautti pahasti silmillään. Silloin pysyin minä viisaasti vaiti. Sillä vaikka hän muuten on hyvä ja leppeä ihminen, niin on hänessä kuitenkin semmoista, jota latinalaiset nimittävät sanalla _impetus_ ja jota me nuorissa hevosissa kutsumme äksyydeksi.

"Kohta senjälkeen tilattiin minulta kamiini armollisimman linnaan Husumissa.

"Seuraavana päivänä ei Grethje Jens lausunut sanaakaan miilulle, kun kysyin: 'Neitsyt, kuinka on lapsen laita, jonka eilen löysimme vedestä?' Hän viskeli niskojaan vaan ja meni menojaan kammariin ja minä sain kuunnella ainoastaan sen kirkunaa, ja tyttö pysyi ylpeänä ja sanatonna ja ynseänä minulle. Minä olin luullut, että hänen pitäisi olla ystävällinen minulle, koska kuitenkin olin auttanut häntä, enkä ollut puhunut kenellekään haaksirikkoisesta, mutta hän pysyi ynseänä minulle vaan, kunnes isäni kuoli. Se tapahtui kuukausi jälkeen myrskyn.

"Silloin odotin eräänä päivänä, kunnes hän tuli ulos salista, ja sanoin: 'Neitsyt, tiedättekös, että poika pitää kastaa?'

"Ja ensikertaa vastasi hän ja sanoi: 'Vien hänet tänään _magister'in_ luokse. Lähdetäänkö mukaan?'

"Silloin lähdimme yhdessä.

"_Magister Jansenius_ sanoi: 'Moses pitää hänen nimensä olla: sillä vedestä on hän otettu, mutta mitä lisäksi? Jenskö?'

"Silloin suurensi tyttö ylpeästi itseään ja sanoi: 'Se on kai minun määrättävissäni se? Hänen pitää saada nimen isäni mukaan: Peter! Ja koska hän on ajautunut haaksirikkoisena maihin, niin olkoon nimensä Strandiger! Peter Strandiger olkoon nimensä, sillä emme tunne hänen vanhempiaan, jotka nyt ovat Jumalan luona.'

"_Magister Jansenius_ katsahti häneen. Hän oli pieni mies ja oli monta kertaa kehunut edessäni, ett'ei hän pelkää mitään, mutta hän ei virkannut sanaakaan tähän, ja kasti lapsen, johon tyttö osoitti oijennetulla etusormellaan... Mutta minua, _magister Johannes Jansenius_, minua huvitti ylen suuresti kasvojesi ilme; _quod erat perplexum_.

"Vaieten palasimme kotiin. Vanha Peter Jens seisoi ovessa ja odotti meitä. Ja kun tulimme, sanoi hän: 'Näytätte kuin mies ja vaimo, jotka palaatte kastamasta esikoistanne.' Tuommoinen puhe kummastuin minua, koska hän muuten oli vaitelias mies ja mietiskelijä.

"Niinpä rohkaisinkin mieltäni, ja menin Grethjen jälissä kyökkiin, ja sanoin tarpeellisella vaatimattomuudella ja edeltäkäsin kumartaen: 'Jos neitsyt Jens tahtoo tulla aviopuolisokseni, niin olen aina oleva kunnioittava raitis aviomies hänelle.'

"Hän kääntyi ympäri, katsahti ensi kertaa minuun siitä asti, kuin hän pelasti lapsen vedestä, ja sanoi tuimasti ja lyhyesti ja käyttäen sanoja, kuin kuivia katajakalikkoja: 'Täytyyhän minun!' Mutta ei ollut ystävällinen minulle, kuten oikean kihlatun morsiamen tulisi.

"Muutaman kuukauden, perästä sairastui vanha Peter Jens pahasti ja sairaudessaan puhui -- hän oli silloin jo puolin tiedotoin -- viime matkastaan matalikolla, jolla Harro Harrsen kuoli. Seuraavana yönä kuoli hän.

"Niistä ajoista on nyt jo kulunut kaksikymmentä vuotta, olin nuori silloin, ja nyt olen melkein vanha jo. Olen ollut vieraissa maissa, ja olen taas palannut kotiseudulle takaisin. Maa, joka silloin myrskyllä ja hirmulla sortui, rupeaa taas ylenemään veden alta. Pohjoisempana seutuamme puhuvat ihmiset taaskin rantatokeitten teettämisestä. Ainoastaan meidän rannoillamme, jossa myrsky riehui rajuimpanaan ja jossa maahan repeytyi tuo kanavasyvänne, ei tahdo maa vaan edetä entisille sijoilleen. Mutta Peter Strandiger, meidän ottopoikamme, työskentelee siellä alhaalla, kaivaa ojia ja rakentaa tokeita ja tarkastelee terävillä silmillään veden liikuntaa ja sanoo: 'Tuolla ulkona matalikolla lepäävät vanhempani. Minäpä aloitan taistella maata takaisin. Kun olen täyttänyt seitsemänkymmenen, tahdon asua rantatokeen takana talossa, jonka itse olen rakentanut haaksirikkouneesta, meren ajamasta puusta, ja talon nimi on oleva Strandigerkartano'. Kun hän iltasin palaa lammaslaumoineen, juoksee häntä vastaan poikamme, jonka Grethje on minulle lahjoittanut, ainoa lapsemme.

"Semmoista ja paljon muuta, jossa olisi kylläkin kummasteltavaa. -- mutta jota en sentään nyt viitsi kertoa, varsiakin kun rouva Grethje joka kerta kun ryhdyn kirjoittamaan, katsoo varsin vakavin silmin hommiani -- olen elänyt ja kokenut vaelluspäivinäni maanpäällä, kuten Lutherus sanoo, minä Henni Heiderieter, joka olen _candidatus_ ja puuhun- ja kiveenpiirtäjä."

Hiljainen ja tyyni oli yö. Sinisessä manttelissaan, johon oli siroteltu lukemattomia tähtiä, yleni se maiden ja merien yllä. Kaukana Neuwerkin yllä raoitti se väliin hiukan sen liepeitä, ikäänkuin aikoisi se kohottaa sitä, ja silloin vilahti sieltä pikainen, kirkas valaistus kuin ilman välähdys. Ihmiset säikällä, maailman rajalla, nousivat ylös, katsahtivat ulos yöhön, puhelivat matalaan keskenään ja lähtivät majaan.

Seuraavana aamuna, kun Heim ja Eva aikoivat lähteä, muisti Heim kirjeen, joku hänellä oli pappilasta. Hän meni se kädessään ja ravistellen päätään huolimattomuudelleen, Andreeksen luo: "Kuule, unohdin kokonaan, tässä on sinulle kirje pastorilla!"

Andrees aukaisi sen pikaisesti. Siinä ei seisonut mitään muuta, kuin: "Jos vielä tahdot nähdä ja puhutella vanhaa ystävääsi, niin tule pian: loppu lähenee."

Silloin lähti Andrees Strandiger Heimin mukana mantereelle. Reimer Witt jäi naisten kanssa saarelle.

Pastori Frisius oli kuolemaisillaan. Vuoteen ääressä seisoivat Haller ja Pellwormer. Pellwormer liikutti itseään toiselta jalalta toiselle, aikoi sanoa jotain, mutta ei saanut esiin. Haller pyyhki sairaalta hikihelmiä otsalla ja sanoa hoki yhtäpäätä: "Rakas ystäväni."

Pellwormer teki tuon tuostakin liikkeen vuodetta kohden, mutia se mitä hänen piti sanoa, alkoi vaikealla lauseella: "Minä seuraan sinua pian."

Emännöitsijä istui nojatuolissa ikkunan ääressä, hän nojasi valkeata päätään sen nojaa vastaan, ja oli nukahtanut, väsynyt kun oli yövalvonnasta.

Silloin tulivat Heim ja Andrees. Heimin sydän pehmeni, kun hän näki vanhan opettajansa muuttuneet kasvot ja hän laski lämpimän kätensä hänen kylmille, laihoille sormilleen. Pastori katsahti häneen: se oli yhä sama katse, jolla hän muinen oli sanonut Nummitalon pojalle: "Mene puutarhaan, Heim, ja pistä taskusi täyteen omenoita. Mene sitte takaportista ulos, ett'ei Liese näe sinua." Liese oli silloinen emännöitsijä.

Kun hän näki Andreeksen, yritti hän kohottautua hiukan. Mutta kun se ei onnistunut, antoi hän vaipua itsensä taas pitkälleen ja puhui hiljaa ja valitellen, sill'aikaa kun kaikki kuuntelivat: "Kun Maria kuoli, tulin minä sairaaksi. Ja kun he aikoivat siirtyä maasta... kirkonovessa oli vetoa... ja että Schütt lähti pois niin katkeroituneena... ja toiset eivät olleet sentään mitään rikkoneet.... kaikkien heidän lapionsa olivat kirkkaat, ja kätensä känsäiset... ja sentään täytyi heidän pois... kun ei heillä enää ollut sijaa... Andrees, kaikki me olemme syyllisiä siihen... minäkin... se on tehnyt viime kuukauteni niin raskaiksi...

"Kaikki sanoivat minulle: 'Saarnaa! Saarnaa! Puhu Jumalan valtakunnasta! Tuo muu ei kuulu sinulle. Mutta Pietarihan on saarnannut sunnuntaisin ja kastanut, ja maanantaina jakanut leipää, samoin tiistaina... koko viikon... sentähden voikin hän sunnuntaina saarnata Pyhän Hengen voimalla...

"Se särki sydäntäni, ja masensi minulta rohkeuden katsoa Jumalan aurinkoon. Maria yritti auttaa, me toiset katselimme. Se tehtävä oli lapsiraukalle liika raskas, kukaan ei auttanut häntä... siispä vaipui hän syvyyteen. Sitte lähtivät he pois ja me seisoimme tien varrella ja sallimme heidän lähteä, emmekä aukaisseet suuta emmekä kättä heitä estääksemme. Se oli tiedon puutetta ja tahdon puutetta... Minä en ollut kyllin voimakas virkaan, jonka hän on minulle uskonut. Sanoivat: Saarnaa... Sanoivat: Rauhaa! Rauhaa... Eikä ole mitään rauhaa... on hätää...

"En ole mikään Judas... rakastan häntä yli kaiken... mutta minä olen semmoinen, josta sanotaan: Hän jätti vaatteensa heidän käsiinsä ja pakeni alastomana pois... Minä olen Pietari: minä vakuutan teille, minä en tunne häntä tarpeeksi...

"Andrees... Minun Andreekseni... Heim... rakastakaa häntä tekin!

"Ja vaikk'ei hänen kultaisista lupauksistaan yksikään sana olisi toteutunut sieluuni nähden huomen aamuna, kun päivä sarastaa: niin iloitsen kuitenkin, että olen turvautunut häneen, sillä hän on antanut elämälleni sisällön ja ryhtiä, hän on antanut kädenpudistuksiini lämpöä ja silmiini loistetta. Te olette nuoria vielä: auttakaa heitä, että he saavat maata... Näin varpusparven, jonka itämyrsky oli ajanut ulos merelle, ne huusivat. Sellainen on kansa, kun sillä ei ole maata.

"Evankeliumissa sanotaan: Tapahtui kohaus... siinä juuri piilee kurjuus... ei tapahdu mitään. Sanovat: Saarnaa!"

Sitte, heidän kumartuessa vuoteen ylle, rupesi hän rukoilemaan seurakuntansa puolesta. "Anna siunauksesi kankaalle ja marskille, vehnälle ja perunoille. Anna kankaan väistyä ja marskin edetä. Anna kyntömaitten laajeta ja laidunten vähetä. Anna siunauksesi auralle ja lapiolle, ne ovat saksalaisen miekka... Anna siunauksesi lapsille, jotka ovat kotona ja jotka jouluiksi tulevat kotiin, ja niille jotka eivät tule kotiin. Anna siunauksesi lapsille, jotka palvelevat, ja jotka kantavat kruunun pukua, ja niille jotka ovat Iowassa... Schütt... anna hänelle anteeksi, että hän kirosi synnyinseutuaan, hän ei tietänyt, mitä hän teki. Vahvista hänen lapsensa syntiä vastaan, sinä tiedät, se on neljäs polvi... Auta kaikesta hädästä, auta minuakin..."

Äänensä ja hengityksensä tukehtui. Pellwormer luki Isä meidän. Hän oli joka sunnuntai käynyt kirkossa; niinpä rukoilikin hän ihan kuolevan äänellä ja tavalla. Tämä näytti kuuntelevan... "Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti! Amen!"

Opettaja Haller astui hetken perästä lähemmäksi, kumartui ja katsoi sammuviin silmiin.

"Olen niin utelias..." sanoi kuoleva.

Niin, uteliaana, suurin kysyvin silmin oli Johannes Frisius katsonut elämään, luontoon ja kirjoihin. Ja uteliaana, loi hän silmänsä tuohon outoon odotuksen maahankin. --

Seuraavana aamupäivänä seisoi Andrees äitinsä vuoteen ääressä. Tämä ei vielä ollut voinut jättää vuodettaan, mutta oli nyt sentään istuallaan sillä, ja oli taas pukeunut valkeaan aamumyssyynsä, tuollaiseen suureen, joka peittää hiukset kokonaan, ja näyttää niin kotoisan omaiselta, niin isoäidilliseltä. Anna Haller, joka jo pitkät ajat oli ollut vanhan rouvan ystävätär, hallitsi ja valliisi nyt pukeuneena suureen valkeaan kyökkiesiliinaan kaikella nuoren äidin toimekkuudella noissa kahdessa ystävällisessä huoneessa, joihin aamuaurinko iloisesti loisti.

Andrees kertoi äidilleen, että hän toistaiseksi aikoi palata Flackelholmille. Äitinsä ei näyttänyt säikähtyvän. "Lähde vaan!" sanoi hän. "Minullahan on riittävästi aikaa pitää käsiäni ristissä puolestasi. Aina pelkäsin, ett'eivät rahat, jotka isäsi on käyttänyt Flackelholmiin, antaisi sinulle rauhaa, ja että isäsi loppu saattaisi sinut uhallakin koettamaan pakoittaa Flackelholmia alaiseksesi. Strandigerit ovat kovaa ja lujaa väkeä, minä olen liika heikko heille."

Mariasta hän ei puhunut mitään, Fransista kertoi hän, että hän kävi hänen luonaan, ja kertoi hänelle, kuinka hän hoiti taloa: "Hän on kelpo ja toimekas maanviljelijä. Osasit oikeaan, kun annoit talouden hänen hoitoonsa siksi aikaa kun itse olet poissa. Koeta nyt vaan jouduttaa töitäsi FJackelholmilla, että voisit palata syksyksi takaisin. Sitte voit ensi keväänä, kun suruvuosi on loppu, viettää häitä Ingeborgin kanssa. Vie terveiset Ingeborgille!"

Sitte lähti Andrees suljettuaan ensin tuon valkean pään syliinsä.

Nummitalosta lähti Andrees matkalle Flackelholmia kohden. Kun Heim kysyi häneltä: "Miten ajattelet nyt tulevaisuuden suhteen?" vastasi hän: "Siitä saat pian kuulla."

KUUDES LUKU.

Kuolema, jota Andrees oli ollut näkemässä, vahvisti ja rohkaisi häntä. Se, jonka pyrkimykset ovat vakavat, saa mielensä lujemmaksi, selvemmäksi ja varmemmaksi, kun hän näkee kuolemaa. Kuolema on kuningas, jolla on ylevää luonnollista majesteettiutta. Ken on saanut nähdä sitä kasvoista kasvoihin, hän ei sitä näkyä unohda, ellei hän tahallaan paaduta itseään kevytmieliseksi.

Oli Andreeksesta, kun hän oli nähnyt tämän kuoleman, kuin olisivat silmänsä kirkastuneet. Ja nyt kun hän, yksinäisenä vaeltajana, jalan, kompassi kädessään ja huomionsa kiintyneenä viittoihin ja eilisiin vaununjälkiin, joita nousuvesi ei ollut ihan kokonaan huuhtonut näkymättömiksi, kulki aavaa hiljaista matalikkoa, askartelivat hänen ajatuksensa suunnitelmissa, jotka olivat heränneet hänessä hiljaisina päivinä Flackelholmilla, jotka olivat varmentuneet hänen vanhan ystävänsä kuolinvuoteen ääressä ja joille äitinsä oli antanut siunauksensa.

Nyt kun sielunsa taas oli päässyt tasapainoon ja ikäänkuin kohonnut polviltaan, rupesi se avaamaan silmiään ja katselemaan ympärilleen. Eilisiltainen kertomus isäin ajoista, joka oli selittänyt hänelle hänen sukunsa ja nimensä alkuperän, oli paljastanut hänelle menneisyyden vakavat kasvot, ja kuolevan sanat tulevaisuuden vielä vakavammat. Niiden, menneisyyden ja tulevaisuuden välillä seisoi hän, mies, jolla kohta oli puoli elämäänsä takanaan, ja joka jonkun ajan perästä hänkin oli kuoleva. Siinä seisoi hän ristiviitalla, tien korkeimmalla kohdalla, ja sen keskipalkalla, ja katseli taakseen vanhaa maata kohden ja katseli eteensä uuteen, ja näki sen kyllä, mutta ei mitään polkua eikä tietä, joka olisi johtanut sinne. Ja ilmestyi hänelle, ikäänkuin olisi elämä samallainen, piti mennä lähimpää viittaa kohden vaan, kuin lähimpään tehtäväänsä, ja siten edetä tehtävästä tehtävään, silloin saapui ehkä lopulta perille uuteen maahan, ja että siis yksityiset tehtävät elämässä olivat oikeimpia tienohjia elämässä kuolemaan asti.