Part 18

Lena Strandiger otti kirjansa lattialta ja pani sen kainaloonsa ja lähti ovea kohden: "Frans on toimittanut omat asiansa hyvin, mutia huonosti minun." Sitte pysähtyi hän, hengitti syvään ja kohotti kätensä, kuin joku, joka ravistaa velttouden jäsenistään: "Noh!... Lopussa siis. Loppunut: näytös Strandigerkartanossa. Tänä iltana matkustan Berliinin."

Vanha Hobooken asteli yksin huoneessa ylös ja alas, kädet miehekkäästi selän takana, jäykkänä ja ylpeänä kuin puusta. Ankara piirre suunsa ympärillä oli entistä ankarampi.

* * * * *

Maria oli noussut ylös portaita, sittekun Frans etehisessä oli jättänyt hänet.

Taaskin harhailivat ajatuksensa levottomasti sinne tänne ja etsivät jotakin. Hän astui seurusteluhuoneeseen. Siellä istui Ingeborg ikkunan ääressä ja katseli ulos lammelle lumen hurjaa ryöppyä. Poskiansa kuumotti, ja silmänsä loistivat, hän oli ajatuksissaan ollut ulkona kankaalla, ja nuoressa sydämessään hehkui ja löi. Andrees oli vapaa toisesta, Mariasta... kenelle oli hän vapaa? kenelle?

"Auttaisitko minua?" kysyi Maria, ja jäi seisomaan oveen ja koetti kylmettynein sormin avata päällystakkiaan.

Silloin hypähti Ingeborg ylös ja meni kepeänä huoneen poikitse, taivuttaen hienoa solakkaa vartaloaan, kuin koivut Wodaninkukkulalla. jotka taivuttavat runkojaan, kun humisee länsituuli. Kun hän näki sisarensa pelokkaisiin uupuneisiin kasvoihin, sanoi hän hiljaa: "En tiedä, minkätähden olet tämän tehnyt, mutta et näytä morsiamelta." Hän kumartui alas ja askarteli jakun alimpain nappien kanssa: jotain kuumaa kohosi silmiinsä: "Mutta... mitä teetkin... aina teet hyvin... aina!"

Silloin sulki Maria hänet lämpimästi syliinsä: "Olet minun oma rakas sisareni!" Ja hetken olivat he sylitysten, ihan likittäin.

Ingeborg rupesi haikeasti itkemään.

* * * * *

Tuli ilta, Maria istui ikkunan ääressä ja katseli uneksuen ulos hämärään. Viimeinenkin tuli oli sammunut suruisissa silmissään. Sydämensä oli uupunut ja pyysi nukkuu: mutta sen säikähti hereille aina tuo tyly sana: "He lähtevät sittenkin Amerikaan!" Kun hän ajatteli sitä sanaa, hehkui ja poltti hiiloksessa. Mutta se hehku ei ollut mitään elämäntultu. Se heitti vaan räikeän jylhän valaistuksen.

Ingeborg kyyristeli ulkona käytävän päässä portaitten varjossa. Vaalea päänsä eteenpäin kumarassa, ja kädet koukistettujen polviensa välillä, kuunteli hän välkähtelevin silmin. Koko kalpeat kasvonsa olivat paljasta elämää.

Tuolla alhaalla täytettiin matkalaukkuja ja kannettiin ulos. Laukku laukun perästä kannettiin takaovelle. Kuuli Lena Strandigerin itkevän, sitte kuului hänen veljensä levollinen varma ääni, hän naurahti kerran lyhyesti. Se nauru oli oikeata kopeata Strandigernaurua. Kerran mennä livahti Anna rappuja ylös. Hän oli siro sievä tyttö. Kirkahtaen vavahti hän takaisin, kun hän näki tuon kyyristyneen haamun pimeässä.

"Matkustaako hän pois?" kysyi Ingeborg.

Mutta Anna ei kuullut mitään.

Silloin ei voinut Ingeborg enää kestää kauempaa, hän juoksi portaita alas. Hän pääsi huomaamatta pimeän käytävän ylitse. Kun hän kiireissään aikoi taka-oven kautta ulos, seisoi yht'äkkiä Frans Strandiger edessään. Hän likistäytyi syrjään tiukkaan seinää vastaan, ja antoi hänen siten, silmät terävästi luotuina häneen, mennä ohitsensa. Frans tervehti häntä ohimennen eikä puhutellut häntä. Oli jotakin vierasta ja puolustautuvaa Ingeborgin silmissä, ja vielä enemmän siinä jäykässä ryhdissä, joka hänellä yht'äkkiä oli.

Kuin olisi häntä ajettu takaa, juoksi Ingeborg ulos talliin; siellä seisoi Hinnerk Elsen, kädessä kello.

"Aiotteko valjastaa hevoset eteen?"

"En vielä." Hän kääntyi ympäri, nähdäkseen lyhdyn valossa, mitä kello oli.

"Ah, tuota tuhmaa kelloa! Minä tahdon tietää, ajatko kaupunkiin."

"Ajan... kello kahdeksan ja kaksikymmentä minuuttia yli."

"Ketä menet viemään?"

"Neiti Strandigeria."

Kuin tuuli oli hän poissa. Hinnerk näki enää vaan pitkän varjon, jonka hänen vartalonsa heitti muurille. Hän seisoi ja kummasteli, kuinka tuommoiset olennot voivut olla niin notkeita ja niin uteliaita ja ajatella noin kevytmielisesti ajan arvosta.

Kun hän seisoi siinä vielä, hiipi Anna ulos, hengitti kuultavan syvään ja aikoi sanoa hänelle jotain. Mutta Hinnerk ennätti häntä ennen: "Olet kylmännyt itsesi; laita itsesi nopeasti kyökkiin takaisin, äläkä tule ulos enää tänä iltana! Kuuletko?"

Hän ei sanonut sitä suoraan epäystävällisesti. Häntä säälitti hiukan tyttö, hänessä oli viime aikoina jotain niinkuin säikähtynyttä. Hän olisi mielellään joskus ottanut hänet syliinsä, mutta kaksituhatta markkaansa eivät olleet vielä täydet. Ja hän oli palveluksessa. Kaikki ajallaan.

Puolen tunnin kuluttua astui Ingeborg Marian huoneeseen, ja kun hän ei tavannut siellä ketään, aukaisi häh varovasti oven siihen huoneeseen, jossa rouva Strandiger nukkui. Maria seisoi vuoteen vieressä nojanneena vanhan rouvan ylle ja kääntyi katsomaan.

"Strandiger neiti on lähtenyt!" sanoi Ingeborg hiljaa.

Maria katsahti häneen; mutta uutinen ei näyttänyt enää tekevän häneen mitään vaikutusta. "He lähtevät sittenkin Amerikaan. Kaikki on turhaan." Hän laski sormen suulleen ja puhui luonnollisella äänellä: "Kuule... täti on kipeä. Hänellä on hiukan kuumetta, meidän pitää huomenna kutsua lääkäri."

Kun he kumpikin olivat tulleet seurusteluhuoneeseen, silitti Maria useampaan kertaan kädellään otsaansa ja sanoi: "Täti Strandiger ei vieläkään tiedä mitään siitä, että talo on vuokrattu. Ja nyt tämä kihlaus? Tiedätkö, Ingeborg, mitä Andrees aikoo: sinunhan pitäisi tietää se?"

"Minä en tiedä mitään."

"Tämä tulee olemaan kova isku tädille."

"Andrees on syypää kaikkeen tähän onnettomuuteen."

Maria kääntyi pois ikkunasta ja katseli pitkään ja tutkivasti sisartaan silmiin.

Silloin kohosi Ingeborgin kasvoille hitaasti tumma puna, ja hän antoi silmäinsä vaipua maahan.

"Ingeborg!" sanoi Maria hiljaa, "sinun pitää aina, aina seistä Andreeksen puolella, eikä teeskennellä, kuin et pitäisi hänestä. Siitä on jo syntynyt paljon onnettomuutta. Hän ottaa kaiken niin raskaasti, ja on mietiskelijä, eikä pääse selville itsestään. Seiso sinä uskollisesti hänen sivullaan, Ingeborg. Sano hänelle: minä olon sinun toverisi. Silloin on hän huomaava, mitä sinussa on. Älä sinä jätä häntä. Ingeborg!"

Ingeborg kääntyi poispäin ja lähti huoneesta.

* * * * *

Seuraavana aamupäivänä, maanantaina tuli lääkäri. Hän ei pitänyt vanhan rouvan tilaa mitenkään vaarallisena, arveli, että ikkuna, jonka vierellä hän oli istunut, ei ehkä ollut tarpeeksi tiivis, ja että hän sentähden oli hiukan vilustanut itsensä. Hän puhua laverteli pitkät jonot, antoi joitakin määräyksiä lääkkeistä ja lähti. Vanha sokea rouva oli istuallaan vuoteessaan, oli kovin hyvillään uskollisesta huolellisesta hoidosta, ja vilkastuneena Jääkärin käynnistä, johon hän suuresti luotti, jatkoi hän juttelua vielä hänen lähtönsä jälkeenkin.

"Kuulehan, lapseni, koska lähtee Frans Strandiger omaisineen oikein pois. Siitähän on muodostunut oikein pitkä vierailu."

Maria vaikeni.

"En saa siedetyksi Hobookenia. On omituista, että Peter Strandigerin molemmat lapset ovat luonteeltaan Hobookenia. Hobookenit ovat kovasydämisiä. Olen aina pelännyt Ingeborgin puolesta, että hän rupeisi pitämään Fransista, heillä oli aiemmin, kun he vielä olivat lapsia, paljo yhtäläisyyksiä, ja on vieläkin. He olivat aina niin vallattomia ja ilkkuivat sinua ja Andreesta, muistatko vielä? Kysyin tässä tuonnoin häneltä: 'Ingeborg, kuinkahan on välinne Fransin ja sinun kanssa? Leikitteköhän vielä piilosta toistenne kanssa, kuin ennen muinoin jalavain alla?' Mutta hän vastasi: 'Täti! Enhän siedä katsoakaan häneen! Hänessä on jotain semmoista niin rajua. Siihen en koske!' Siten sanoi hän. Ikävä kyllä, en voinut nähdä, punastuiko hän. Sanohan, lapseni, ettekö te molemmat, sinä ja Andrees, jo pian mieti häitä?"

Silloin nousi Maria ylös ja tarttui värähtelevin käsin Uuteen Testamenttiin: "En ole vielä lukenut sinulle." Ja hän alkoi lukea evankeliumia. Ja lukiessaan valtasi taaskin hänet lohduton synkeä hämmennys, ja kasvonsa menivät kalpeiksi. Pakahduttavan tuskallisen sydämenkolkutuksen ahdistamana oli hän joka hetki hypähtää ylös. Yht'äkkiä kirkahti hän ikäänkuin ihminen, joka on palavassa rakennuksessa, eikä löydä ulos, ja nyykähti vuoteelle.

YHDESTOISTA LUKU.

Tiistai-iltana muuttui ilma. Ylhäältä, jossa se kaiken päivää oli ajellut edellään harmaita pilviä, laskeutui maanpinnalle leuto voimakas länsituuli ja muutti kahdessatoissa tunnissa koko maan näön. Se tuli kuin Anna Witt, kun hän viime vuonna, kun hän vielä oli reipas tyttö, tuli huoneeseen huisku, luuta ja tomunpyyhin kädessään. Muutamassa tunnissa oli kaikki lakaistu j% puhdistettu. Keskiviikko-aamuna oli ainoastaan siellä täällä ojissa lumisiekaleita. Kanava oli ihan sula, ja loiskui pienissä iloisissa laineissa. Koko maisema oli yhtenä yönä pesty ja puhdistettu, ja katseli siistein raikkain kasvoin aamua.

Tiistai-iltana sattui vuokraajan kirjoitushuoneessa kiivas kohtaus. Andrees tuli sinne, ja ilmaisi jyrkillä sanoilla ylenkatseensa ja vihansa. Kuuli uloskäytäville ja ulko-ovelle asti, kuinka hän sanoi: "Olet valehtelija ja kunnoton mies!" Mitä hänelle vastattiin, sitä ei kuulunut. Frans ei puhunut paljoa. "En ole mikään uneksija kuin sinä ja Heiderieter. Te ryömitte, minä astun. Minä tahdoin päästä herraksi ja isännäksi, siksi vuokrasin tämän tilan. Tahdoin pysyä herrana, siksi tein Marian morsiamekseni. Sinä olet vapaasta tahdostasi vuokrannut talon minulle, hän on vapaasta tahdostaan myöntynyt pyyntööni."

Koko se aallokko, joka puhkesi esiin kirjoitushuoneessa, myrskysi ja kuohui neidon sydäntä vastaan, joka oli liika heikko kestämään semmoista hyökkäystä.

Ensinnä tuli Anna Witt. Hän seisoi avoimessa ovessa, ja tuijotti Mariaan, eikä tietänyt, kuinka hänen piti puhua.

"Minä olin hänelle hyvä", hyrskähti hän itkemään, "hänelle, Frans Strandigerille!"

"Anna!... Sinä?... Hiljaa. Anna!... Ei saa ajatella sitä... älä sinäkään... se sekoittaa päätä vaan pahemmin... ja sitten sulkeutuu kuin meri pään yläpuolella... ja tahtoisi auttaa ja... se on... liika Vaikeata. Mene nyt ja pane nukkumaan, äläkä uneksi taaskin niin kamalista asioista."

Silloin juoksi Anna ulos huoneesta.

Ja Maria jäi yöksi sairasvuoteen ääreen, samoin koko seuraavaksi päiväksi, piinakeskiviikoksi. Hän ei sallinut, että kukaan tuli hänen luokseen, vaan sanoi Ingeborgille, että sairas tarvitsi täydellistä lepoa.

Kun Ingeborg jälkeenpäin muisteli näitä suruisia päiviä, niin ei hän voinut muistaa huomanneensa hänessä mitään mielenhäiriön oireita ennenkuin tänä iltana, jolloin se ilmeni selvästi. Kuitenkaan ei Ingeborg, sen mukaan kuin tiedetään, ole puhunut siitä kenellekään muulle, kuin Frisiukselle ja Evalle. Mutta vanha rouva Strandiger on vielä monta vuotta myöhemminkin, hiljaisella heikolla äänellä, avoimet sokeat silmänsä suunnattuina suoraan eteensä, kädet ristissä, istuen vuoteellaan, kertonut että Maria nämä päivät oli ollut sulaa osanottoa ja auttavaa lempeyttä. Hän ei ollut puhunut melkein mitään, aamu- ja iltarukoukset oli hän sentään aina lukenut, mutta alakuloisella väliäpitämättömällä äänellä. "Ikäänkuin hän ei enää olisi ymmärtänyt Jumalan sanaa", sanoi sokea.

Tänä iltana, hämärissä, tuli Andrees sairashuoneeseen. Häntä ei voitu pidättää. Hän veti Marian sairaan vuoteen äärestä, joka oli nukahtanut, seurusteluhuoneeseen. Kumpikaan heistä ei huomannut, että Ingeborg istui kyyristyneenä ikkunan varjossa.

Tämä tuli kamalalla tavalla kiskaistuksi autuaista unistaan.

"Minä en salli", sanoi Andrees hillityllä hurjalla äänellä, "en salli, että sinä tulet hänen vaimokseen. Minä en salli sitä. Hänen pitää antaa sanasi takaisin sinulle."

"Hellitä minusta!.. Olen antanut sen hänelle, ja hän on maksanut sen selvässä rahassa."

"Todellinen helvetti on siitä syntyvä. Sinä hänen kanssaan! Mikä on saanutkaan sinut tuommoiseen mielettömyyteen?"

"Mikä saanut minut siilien? Sanon hänelle, että hän rakentaa uudet asunnot Eschenwinkeliläisille. Kuvastelisi aurinko ikkunoihin silloin ja ikkunat kanavan kalvoon, sekös olisi loistavaa. Olen lukeva hänelle kertomuksia laupiaasta samarialaisesta."

"Se on muka auttavako! Tulehan nyt järkiisi, Maria! Muistatko vielä, kuinka seisoit tuolla ylhäällä minun kanssani ikkunassa, kun vielä olimme lapsia? Ja katselimme ulos Eschenwinkeliä kohden ja Flackelholmille? Ja minä osoitin kaikkea sinulle, ja pidin kättäsi kädessäsi!"

"Se oli ihana aika!"

"Tule kanssani! Mennään jonnekin. Minne sinä vaan tahdot!"

"Mutta minähän en voi. Minun pitää odottaa, kunnes uudet rakennukset ovat valmiit. Minun pitää astua polulle kanavan rannalla ja iloita."

Hän vetäisi kädellään hiustensa yli, ikäänkuin koettaisi hän koota ajatuksiaan. "Voithan lähteä Flackelholmille. Sehän on niin yksin ja hyljättynä... yksin ja hyljättynä keskellä aavaa merta. Yksin ja hyljättynä! Sitä se on kuin tarvitsisi olla. Ken voi olla sitä, hän voittaa kruunun. Flackelholmille pitää sinun ja kylpeä! Antje sanoo, että siellä puhaltaa niin raitis tuuli."

"Tule siis. Maria! Rakas Maria!"

Hän kohotti kätensä ja laski ne Andreeksen hiuksille ja sanoi säälitellen: "Rakas Andrees, ei minun kanssani! Ingeborgin pitää lähteä kanssasi. Minunhan pitää Eschenwinkeliin... ne aikovat muuttaa pois kauniista kodeistaan. Mutta sitä he eivät saa. Minun pitää sinne, hellitä minusta, minä menen puhumaan heidän kanssaan."

Äänensä heikkeni heikkenemistään. Hän puhui aivan kuin olisivat he olleet kaksi pelkäävää lasta pimeässä: "Minä pidän huolta omastasi, kunnes sinä tulet takaisin. Silloin ovat hiuksesi valkeat ja pidät Eschenwinkelistä, ja silloin nauramme me."

Hän silitti molemmilla käsillään Andreeksen kasvoja. "Tiedätkö, kuinkahan olikaan taas sen laulun nimi, jota tytöt laulelevat, kun he käyvät kanavan rannalla?"

He ikivalan vannoivat. Kun nuor' oli kumpikin: Ei salli he lemmen sammuvan, Saa tahto ei täyttyä perhanan, Ei perhanan.

Meni vuosia neljäkymmentä, Taas kohtaa he toisensa, He näki katseen sammuvan Ja virkkoi: "Tahto ol' Jumalan, Niin, Jumalan."

Hän herkähti itkemään ääneen: "Tuo ei sovi minulle! Isä meidän, joka olet..."

Silloin selkeni Andreekselle koko kamaluus: "Mitä sinä puhut? Minä en ymmärrä sinua."

"Ole hiljaa!" sanoi Maria. "Äitisi nukkuu; hänelle ei saa sanoa mitään tästä. Hänellähän ei ole silmiä, että hän saisi itkeä. Mutta minä osaan itkeä. Osaan itkeä niin hiljaa, ett'ei kukaan kuule sitä."

Andrees piti hänestä kummallakin kädellään: "Tulen tänä iltana. Älä sano kenellekään mitään. Tulen kello seitsemältä. Kohta seitsemän jälkeen tulen. Kuuletko?"

Hän riensi pois ja juoksi talliin ja tilasi vaunut ja juoksi sitten levottomuudessaan talon ympäri, juoksi kappaleen matkaa ulos kankaalle, palasi takaisin taas ja tapasi itsensä kello kädessä työpihalla, ja kätensä vavahteli sinne ja tänne ja tuontuostakin puistatti häntä kylmä.

Ingeborg pujahti huoneesta ja heittäysi pehmeälle vuoteelleen ja valitti hiljaa nyyhkien. Sitte, kun kello rupesi lähenemään seitsemää, istui hän, hiljaa itsekseen hautoen, ikkunalaudalle, kädet ristissä polvensa takana ja tuijotteli ulos yöhön, joka suurin säikähtynein kostein silmin uumotteli puutarhassa jalavain varjossa. Pisarteli hiljaa puista. Kanavan yllä oli heikko valaistus, siellä näkyi joku tähti, ne katselivat Strandigerkartanoa ja Ingeborgia kohden.

Mutta Ingeborg katseli viistoon eteensä puutarhaan ja kuunteli noita putoilevia kyyneleitä. Ne putoilivat ja putoilivat. Mitä lohdutonta itkua!

Kun kello porraskäytävässä rupesi lyömään seitsemää, astui Maria huoneeseen. Hän tuli omituisen säännöttömin hätäisin askelin Ingeborgia kohden ja sanoi -- huomasi, kuinka suurella vaivalla hän koetti ponnistaa ajatuksiaan kokoon; hän puhui, kuin laskisi hän vaikeinta laskutehtävää -: "Minä menen nukkumaan. Minä olen väsynyt, mene sinä tädin luokse!"

Ingeborg oli antanut liukua itsensä alas ikkunalaudalta; koko ruumiinsa vapisi.

"Sano Andreekselle, että olen kipeä ja makaan... Hän pyysi minulta jotain; mitähän se nyt olikaan?.. Hän tahtoi jotakin minulta... En tiedä mitä. Se oli jotakin, joka ei ole mahdollista; hänhän ei voi kärsiä Eschenwinkeliä. Sano kaikille, Anna Wittillekin ja sille vaimolle, jolle tein ne ruskeat vanttuut, että minä nyt vihdoinkin menen nukkumaan. Minä olen väsynyt."

"Mutta jos Andrees... tulee tänne?"

"Lukitse sinä ovi, Ingeborg. Lukitse ovi... Puhuuko hän Flackelholmista? Siellä puhaltaa raitis tuuli, ja sinun pitää mennä hänen kanssaan... Lukitse ovi, Ingeborg!"

Ingeborg meni seurusteluhuoneen puolelle ja jäi seisomaan pyöreän sohvapöydän eteen huulet rutistettuina lujasti yhteen ja silmät suurina ja tuijottavina. Joku tyly raaka käsi piirsi syviä rumia ryppyjä hänen otsalleen. Huone oli ihan pimeä. Mutta hän tahtoi nojata kädellään pöytää vastaan, koska polvensa tutisivat. Silloin kun hän laski kätensä pöydälle, satutti se erääseen tulitikkuun, joka oli pöydällä. Kuin hyväillen kosketti se hänen sormeensa. Hän työnteli sitä ensin huolettomasti sinne ja tänne, kunnes nousi häntä vastaan heikko tulikiven tuoksu. Silloin laski hän tikun leikkien etu- ja keskisormelleen, ja mursi sen peukalollaan keskeltä poikki. Hän tunnusteli kumpaakin puoliskoa ja kun hän huomasi, että ne olivat eri pitkät, heitti hän ne kuin tarkoituksetta pöydälle, mietti silmänräpäyksen, sulki silmänsä ja etsi kädellään ja löysi toisen palasen, juoksi ikkunan ääreen ja näki, että se oli pitempi.

Silloin vääntyivät kasvonpiirteensä ja silmiinsä ilmestyi jotain kamalaa: niin säikähtivät ne.

Hän lähti huoneesta, ja kun hän tuli käytävää pitkin, lukitsi hän ohimennessään makuuhuoneen oven. Avain liukui taskuunsa. Mutta Maria Landt ei ollut siellä enää, hän istui jo portailla, jotka johtivat kanavan ylitse.

Kun Ingeborg meni kauemmas käytävää ja saapui portaille, näki hän että pastori Frisius seisoi alhaalla sisäänkäytävässä. Kumaraharteisena tuli hän portaita ylös. Hän tuli sairaanluonakäynnille rouva Strandigerin luokse. Ingeborg väistyi pimeään käytävään ja jäi seisomaan sinne tykyttävin sydämin, kunnes Frisius oli kadonnut sairashuoneeseen. Sitte palasi hän takaisin portaille.

Ja täällä kyyristyi hän taas istumaan käsipuita vastaan aivan samaan asentoon kuin eilen. Sairaan huoneesta kuului tuolloin tällöin keskustelua, alhaalla kuului kaukaisia askeleita. Muuten oli kaikki ihan hiljaista. Silmät tarkkoina ja hengitystä pidätellen tähysteli hän käsipuitten alatse. Alhaalla aukaistiin joku ovi. Taaskin hiljaista.

"Koko talo on kuin ruumisarkku. Pastori Frisius puhuu tuolla ulkona ruumisarkun ääressä. Mielettömiä ajatuksia.

"Kuinka kauan viipynee hän?

"Ei hauvan. Tänäänhän on piinakeskiviikko. Kello puoli kahdeksalta on ensi iltajumalanpalvelus. Hän on lähtevä kohta pois, ja sitte on tuleva tuo toinen... Andrees!"

Silloin aukenee taaskin ovi. Ne ovat hänen askeliaan. Hän tulee. Ripeästi astuu hän portaita ylös. Silloin nousee Ingeborg pimeässä ylös, niin äkkiä ja niin korkeana, että Andrees säikähtäen tarttuu käsipuuhun. Hampaansa kalahtavat kylmän ja sisäisen liikutuksen vaikutuksesta yhteen.

"Mitä tahdot _sinä_?" kysyi Andrees silmät epävarmoina.

Ingeborg naurahtaa keveästi: "Maria on kipeä, käskettiin minun sanoa. Hän on lukinnut itsensä sisään, makaa vuoteella ja, nukkuu."

"Mene hänen luokseen ja sano, että minä olen täällä."

Ingeborg pudisti päätään ja katseli kiinteästi häntä silmiin: "Hän ei aukaise minulle, hän ei laske minua sisään." Andrees kääntyi puolittain poispäin, hänet valtasi kalpea alakuloisuus.

Samassa aukeni makuuhuoneen ovi ja kuuli pastori Frisiuksen lähenevän pimeää käytävää. Andrees astui portaitten varjoon, mutta Ingeborg jäi seisomaan valoon, joka epävarmana ja heikkona lankesi ovelta. Frisius ei huomannut ollenkaan Andreesta, mutta hän näki Ingeborgin kasvoihin. Ja niillä kuvastui huono omatunto.

"Missä on sisaresi, Ingeborg?"

"Huoneessaan. Hän nukkuu."

"Voiko hän hyvin."

"Hän on heikko, ja tahtoi mielellään nukkua."

"Vie hänelle terveiseni. Nukkukoon hän itsensä terveeksi... Minne sinä aiot?" -- "Kirkkoon", vastasi Ingeborg ja katsahti häneen.

Frisius katsahti eteensä ja sanoi hitaasti: "Aika on vakava nyt. Kävin äsken juuri Theissenin luona kylässä. Pikku Elsa on kuollut keuhkotulehdukseen. Hän oli kahdeksan vuoden vanha ja loppunsa oli kevyt. Liese Nagel rupeaa myöskin uupumaan, on nyt jo vuoteenomana lähes kaksi vuotta. Hän arvelee, että hän jo on kärsinyt tarpeeksi, ja kaipaa lepoon, vaikka hän vasta on kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha. Kristoffer Dwenger makaa juovuksissa Nummitalon nurkalla ja lapsensa seisovat ympärillään. Täällä alhaalla on aina ja kaikkialla, minne vaan silmämme luommekin, piinakeskiviikkoota. On kuin onkin meillä syytä mennä Herran huoneeseen."

Ingeborg katsahti häneen. "Niin on!" virkkoi hän ääneen. Silloin lähti Frisius.

Alhaalla sulkeutui ulko-ovi raskaasti hänen jälkeensä. Keveä tuulenhenki hulmahteli taloa vastaan, muuten oli kaikki hiljaista. Ingeborg kääntyi kiihkeästi ympäri: "Andrees, tule mukana!" sanoi hän. Äänensä kiirehti kuin lapsi, joka henki kurkussa pakenee pelottavaa paikkaa. Mutta samassa järkytti häntä yht'äkkiä peloittavasti, niin että hän melkein luuhistui kokoon. Hän tarttui Andreesta käsivarteen ja sanoi, ja äänessään oli kiirettä ja hätää: "Minä... en voi sitä! Minä en voi sitä... vaan! Marian pitää... sittenkin sinun kanssasi! Odota. Andrees! Odota... silmänräpäys! Jää tähän! Minä herätän hänet... minä... minä..." Hän riuhtasi avaimen taskustaan ja lensi käytävää takaisin, aukaisi oven ja huudahti ääneen riemuiten: "Maria, lapseni! Nouse ylös!"

Mutta huone ja vuode olivat tyhjät. Silloin palasi hän takaisin, hiukan ahdistuneena, mutta koko kasvonsa loistivat kuin sisäisiä puhdasta valoa, ja ikinä ei ole Maria Landtin sisar näyttänyt kauniimmalta kuin tänä silmänräpäyksenä. "Hän on mennyt kirkkoon, Andrees. Tule, mennään hänen jälissään. Me molemmat! Ja sitte puhumme hänet suostumaan ja te matkustatte viimeisellä junalla."

"Sinä olet hyvä, Ingeborg."

"Tietysti olen hyvä! Oikein hyvä! Mutta en vaan aina. Se on onnetonta Ingeborg Landtissa."

Hän juoksi portaita alas ja nauroi: "Tule nopeasti, Andrees! muuten tulemme liika myöhään."

Vasemmalla ovesta ottivat he kiirehtien päällysvaatteensa ja hattunsa koukuista ja riensivät ulos.

Ulkona laski Ingeborg iloissaan kätensä hänen käsivarrelleen, ja laverteli, astellen hänen rinnallaan: "Kuinka iloinen olen! Kuinka iloinen olen! Tiedätkös, minä olin suuttunut sinulle! Yhdestä ja toisesta syystä! Mutta nyt on kaikki hyvin. Kuinka Maria tulee onnelliseksi! Minun Mariani!

"Tuo on oikein, Andrees! Meidän pitää suorastaan väkivallalla kiskaista hänet tästä ympäristöstä. Kun vaan olette kaupungissa kerran, silloin on hän sinun. Lähetän tavaranne jälestä teille. Jäätte pariksi päiväksi Hampuriin, sitte matkustatte ehkä aina Berliiniin saakka ja kauemmas vielä, ja kirjoitatte pitkiä kauniita kirjeitä. Sillä välin pidän minä huolta äidistä ja hoidan taloutta. Sekös on oleva elämää! Tule, astutaan pikemmin, kellot soivat jo."

* * * * *

Kanavan yllä heijaili kirkas valaistus. Kokonainen maailma tähtiä säteili siellä rinnakkain ja katseli maata kohden. Tuuli puhalsi voimakkaammin. Mahtavia pimeitä pilvijonoja vaelteli itää kohden iltaisen taivaan ylitse. Niistä riippui pitkiä leveitä sumusiekaleita alas, ikäänkuin astelisivat ne raskain jaloin taivaan avaruutta. Hartioillaan kantoivat ne jotakin pitkää ja mustaa, kuin ruumisarkkua. Kummallakin puolella seisoi tähtiä kuin soihtuina. Tuuli soitteli hiljaa ja suruisana.

Maria Landt istui sillalla, kyyristyneenä kokoon. Pienet laineet, säikähdyksissään noista eriskummallisista ilmiöistä taivaan kannella loiskuivat pelokkaina ja levottomina, itkien ja nyyhkyen häntä kohden ja anoivat apua häneltä.

"Minä en voi auttaa teitä!" puheli hän: "Minä en voi itseänikään auttaa."

Silloin vihastuivat, laineet ja puhuivat toisessa sävellajissa ja laverlelivat ja valehtelivat ja hämmensivät hänen mieltään. Sydämensä kohosi ihan kurkkuun.