Part 17

Samana vuonna vielä, kun toukokuun tuuli pehmyillä poskillaan hiveli ja hyväili kangasta, kurkistivat ensimmäiset wendiläiskasvot pyökistön varjosta, vinot silmät laatalla naamalla korkein poskipäin. Rumat, lyhyet ja väärät olivat sääret, ulospäin taipuneet paljon ratsastamisen tähden.

Kun hän keksi kankaan tyhjäksi, ja ett'ei missään suitsunut maja, eikä missään näkynyt germaanisen miehen jälkiä, niin silloin juoksi hän, Probislav Ketteräjalka, ensimmäinen heimoansa, joka näki tuon valtaavan meren tuolla puolen kankaan, tuon ikävöidyn Pohjanmeren, jonka rannoille jo kauan oli pyrkinyt, juoksi ylös ketteränä kuin kissa Wodanin kukkulalle, kääntyi ympäri siellä ja kirkaisi niin kimeän rumasti, että germaanilainen kangas vavahti joka ruohonkorressaan, ja että pikku maannmenniäiset, jotka olivat nukahtaneet Wodaninkukkulan hautakivien varjossa, kauhuissaan kaikkosivat pystyyn. Niin kamalasti kirkui wendi.

Sillä vanhat henget olivat jääneet maahan, kuten kissa ihmisien jättämään taloon..Mutta siitä hetkestä eivät ne levähtäneet. He muuttuivat ilkeiksi, ja tekivät yhtämittaa kiusojaan tunkeliaille tulokkaille. Kolkoin huuhkajan huudoin karkoittivat he parit, jotka rakastelivat pimeässä metsänreunassa. He suuntasivat nuolen livahtamaan saaliin sivutse ja pujoittautuivat jykevinä tammijuurikkoina takaa-ajavan metsästäjän väärien säärien Väliin. He kiskoivat pimeinä myrskyöinä majojen paalut irralleen ja viuhahtaen lensi majan katto kankaalle, ja kurjina saivat asujamet virua myrskyssä ja lumessa paljaalla maalla. Vanhoja ahdistivat he hammassäryllä ja painajaisella ja särkivät öisin pyöreäkupuiset saviastiat, jotka seisoivat majan sivulla, wendiläisäitien ylpeyden esineet. Sillä he vihasivat wendiläiskansaa, eivätkä osanneet sietää heimoa, joka enemmän muistutti vaivaiskasvuisla lehtopyökkiä, kuin ihmistä, ja jotka kuutamoöinä lauloivat hirveitä särenteleväsävelisiä rakkaus- ja juomalaulujaan.

He toivoivat uutta germaanista aikaa, joka pian tulikin.

Sillä kuten juolas nummikolla, niin levenivät saksit Elben tälle puolen ja kansoittivat taaskin maan. Oikeita germaaneja, joissa kaikki oli leveätä, leveätä käynti, leveitä kirveet, leveätä puheenparsi, leveitä kallot. Silloin muuttuivat maanmenniäisetkin taas ystävällisiksi. Ne sovittivat vanhan mummon käsiin, joka vaivalloisesti mennä raahusti metsässä, sauvan käteen, että hän saisi tukea siitä, ne leikkivät ja tekivät tepposiaan lasten kanssa, jotka juoksentelivat metsän rannassa; ne ilmestyivät, yht'äkkiä näkyviin majan pimeässä nurkassa, niin että tytöt korkeasti kirkaisten heittäytyivät sen syliin, johonka heidän silmänsä jo kauan ennen olivat kiintyneet.

Nykyään, kerrotaan, elää ihmisiä, jotka ovat niin viisaita, että he tietävät- kaiken, mitä on taivaassa maassa ja maan alla, ja joiden siis ei enää tarvitse pitää silmiään auki. He loikoilevat haukotellen kankaalla ja metsän sammaleella, ahmivat ilmaa, ja sanovat, että on ikävää ja yksitoikkoista.

Mutta sillä välin mennä livistävät maanmenniäiset heidän nenänsä ylitse ja ilkkuvat heille.

* * * * *

Pellwormerin matalan olkikaton alla neuvotellaan nyt myöskin maasta lähdöstä, Mutta ihmisten silmissä siellä asuu vähän toivoa, eikä niissä välky, kuin välkkyi esi-isäin silmissä. Heidän _täytyy_ lähteä maasta, muuten jäävät sinne, missä ovat.

Heillä on edessään kolme mahdollisuutta. Voivat muuttaa kaupungin lähistölle, ja asua siellä vuokralla pienissä huoneissa nummen rajalla, ja käydä sitten töissä marskitaloissa, usein tunteja pitkäin matkojen takana. Sitä he eivät tahdo.

He voisivat myöskin muuttaa Hampuriin, ja ruveta siellä työmiehiksi kaupungissa tai satamassa, mutta muutamat ovat viime talvena, lakon aikana, olleet siellä töissä. He ovat kyllä tuoneet sieltä rahaa kokojoukon mukanaan, mutia ovat myöskin kokeneet, että kaupunki on liika ahdas ihmiselle, jonka silmä on tottunut kankaaseen, marskiin ja mereen.

Ja lopuksi voisivat he siirtyä Amerikaan ja siitä keskustelivat he nyt.

Thiel eukko on sovittanut nenälleen rillinsä, jotka hän on kiinnittänyt nauhalla valkeaan yömyssyynsä ja lukee kovalla äänellä -- sellaisia ääniä käyttää hän aina, kun hän lukee, muuten on äänensä kimakka, hiukan itkettynyt -- paria kolmea kirjeitä.

Kaikki kuuntelevat. Heidän kasvojenilmeensä eivät ilmaise mitään muuta, kuin hiljaista tyyntä tarkkaavaisuutta. Ei näy jälkeäkään erikoisesta kiihtymyksestä tai mieltymyksestä. He kamppailevat epäluulonsa kanssa, joka on synnynnäistä heissä.

Täten siis kirjoittaa Horn, joka jo kymmenettä vuotta on ollut Iowassa:

"Rakas äiti! Tartun kynään, kirjoittaakseni sinulle kirjeen ja toivon, että kirjeeni tapaa sinut hyvässä voinnissa. Rakas äiti! Syy miksi kirjoitan, on tämä. Lapset söivät tänään päivällisiksi niin paljon; silloin muistui mieleeni, että meitä siellä kotona oli kahdeksan kappaletta pöydän ympärillä ja että me täytimme koko pöydän, ja että meillä oli lusikat kädessä ja löimme niillä pöytään. Ja sitä et sinä olisi sallinut, sillä me olimme niin nälissämme. Henrik seisoi ikkunassa ja sanoi: Isä tulee. Ja sinä sanoit monta kertaa, että me saimme kukin ottaa ainoastaan kolme palasta, muuten ei isä jaksaisi työntää lapiota maahan; oli nimittäin kevättalvi, noin maaliskuussa, ja maa oli vielä hiukan kylmänroutainen. Rakas äiti! Me saamme täällä syödä sianlihaa joka päivä, suolatynnyri seisoo kyökissä, ja milloin vaan tahdon, menee Klaukseni ulos ja ampuu kanan: täällä nimittäin ammutaan kanat. Rakas äiti! Kun johdun ajattelemaan, mitä kaikkea olet saanut kestää isäni kanssa, joka oli heikko, ja meidän kanssamme, ja että ainoa poikasi on kuollut..."

"Kadonnut teille tietämättömille!" oikaisi Antje.

"Niin itken minä usein, sillä nyt on minulla itselläni lapsia, kaksi on noutamassa hevosia nyt ja yksi on rinnoillani, ja tiedän nyt hyvin, kuinka paljon olet pitänyt meistä. Siksi kirjoitankin sinulle nyt taas tässä kirjeessä, älä turhia pelkää merta. Eihän se kestä kuin kymmenen tai kaksitoista päivää. Tule tänne vaan, niin tulee kaikki hyvin..."

Eukko löi kämmenellään raskaasti pöytään ja sanoi puolin itkien puolin toraillen: "Saan eläkettä täällä ja ansaitsen vielä monta sievää groscheniä paikkaamalla säkkejä. Eihän sitä niin vaan lähteä livistetä."

Peter Schütt oli jo tyhjentänyt kolme lasia paloviinaa. Hän polveutuu niistä Schütteistä, jotka nyt jo kolmannessa polvessa ovat juomareita. Hänen isoisänsä, vanha Tuomas Schütt joi perheensä talolta, jonka se omisti lähellä kirkkoa. Mutta elämänsä viimeisenä vuonna hän ei enää juonut. Kerrotaan, että hän oli eräänä päivänä tavannut erään pojanpoikansa, juuri tämän saman Peter Schüttin, kymmenvuotiaana poikana navetassa paloviinapullo suulla, silloin oli hän kauhistunut ja siitä päivästä oli hän pysynyt raittiina elämänsä loppuun. Schütteillä ei ole kunniantuntoa. Se on hukkunut alkohooliin kuin kärpänen. He ovat ainoat koko Eschenwinkelissä, jotka talvisin laskevat lapsensa kerjuulle. Kaikki muut ovat vakavia kunniallisia miehiä; mutta Peter Schütt on rappeutunut ja raaka.

Pellwormer, joka tuntee vastenmielisyyttä kaikkia humalaisia vastaan, istuu häntä vastapäätä ja katselee häntä epäluuloisesti. Hän sanoisi hänelle, että hän jättäisi juomisen, mutta hän ei saa kankealta kieleltään sanotuksi ensimmäistä sanaa.

Schütt lyö nyrkillään pöytään ja rupeaa meluamaan: "Pitääks' mun, pitääks' mun mennä kaupunkiin..."

Silloin sysää Pellwormer pöytää vastaan; silmäkulmansa häviävät otsatukan alle ja hän laulaa: "Minne ja minne tuletkaan, käyt sinä aina juomahan!" ja pitää kättään viinapullolla, eikä änkytä kertaakaan.

"Tuossa olet kerrankin oikeassa!" sanoi Thiel eukko ja nyökäytti päätään vanhalle huonetoverilleen, otti monilla menoilla rillit pois nenällään ja työnsi vinoon menneen myssynsä oikeaan asemaansa: "Minun pitää sanoa, että olen ihan tyytyväinen täällä. Mutta se pitää minun myöskin sanoa: tyttöjeni lapset -- niitä on kaikkiaan neljätoista nyt senmukaan kuin minä tiedän -- haluaisin mielelläni saada nähdä."

"Mutta meillä", sanoi Dwenger, "meillä on tupa täynnä lapsia."

"Kaikki on totta, mitä kirjeissä seisoo", kirkui Schütt.

"Niin!" sanoi eukko. "Jos Therese olisi kirjoittanut tuon, niin olisi hän kyllä saattanut hiukan liioitella. Mutta se, mitä Dora kirjoittaa, on totta. He ovat tänä vuonna teurastaneet kolme sikaa."

Syntyi silmänräpäyksen hiljaisuus. He näkivät kaikki edessään kauniita, pyyleitä sikoja, jotka riippuivat telineillä ja kaikki istuivat he painavasti katettujen pöytien ääressä. Dwengerin vaimo sanoi hiljaa: "Kolmesataa naulaa."

Niin selvästi näki hän asiat.

"Ja maat siellä sitte! Sataneljakymmentä auranalaa."

"Paljonko se tekee?"

"Noin kaksi- tai kolmekymmentä tynnyrinalaa."

Taaskin syntyi hiljaisuus.

"Mutta työtä siellä pitää tehdä."

"Kuin hevosen vaan."

"Mutta sitä pitää meidän täälläkin."

"Mutta siellä he pääsevät eteenpäin."

"Siinä se on eroitus."

"Täällä ravitsee työ miehensä vaan puoliksi, siellä kokonaan."

"Noh... ravituksihan olet aina tullut... sinä kolmine lapsinesi."

"Niin, mutta se kenellä on paljo lapsia, se saa, kuristaa nälkävyötä koko talven."

"Kuulesta, mies! Aatteles! kolmekymmentä tynnyrinalan maata!"

"Ja vaikka sitä olisi ainoastaan kaksi!"

"Kun on maata vaan!"

He katsahtivat toisiinsa.

"Niin, siinä juuri onnettomuus onkin, ett'ei meillä ole maan muruistakaan. Siksi ja sentähden ovat kaikki töiset muuttaneet, Ja siksi lähdemme mekin."

"Mistä tahansa, missä olemmekin, voidaan meitä karkoittaa. Menemmekö kankaalle, niin kuuluu se Heim Heiderieterille. Menemmekö metsään, niin kuuluu se talollisille. Asetummeko rantavallille, niin on se Strandigerien oma. Olemmeko omassa tuvassamme, niin on se säästöpankin."

"Niin, siten ovat asiat."

"Kirjoitan sedälleni, hänellä on farmi lähellä Klintonia. Klinton on kaupungin nimi, ja se on Iowassa."

"Niin... siis tuumasta toimeen! Dora ja Therese Thielelle kirjoitamme myöskin."

"Ja minä kirjoitan veljilleni, he lähettävät kohta rahaa."

"Ja sinun lapsesi. Rohde?"

Rohde, joka ylialaankin oli harvapuheinen mies, nykäytti ainoastaan vakavannäköisenä päätään. Hiuksensa olivat jo ihan harmaat, Metzin edustalla oli hän sairastanut vatsuria. Hän suoriutui vielä verraten parhaiten Eschenwinkelissä. Lapsensa olivat, paitsi nuorin, kaikki Amerikassa. Nuorin istui vieressään. Hän palveli renkinä kylässä, ja oli, kuten kaikki Rohdet, vakava ja kelpo mies.

"Dora saa joka tapauksessa lähettää kaksi vapaapilettiä", sanoi Thiel eukko, "jos kirjoitan vaan, niin hän kyllä lähettää."

"Jos... jos... _minä_ kirjoitan!" sanoi Pellwormer. Sillä hän kirjoitti kirjeet; Thiel eukko ei koskaan ollut oppinut kirjoittamaan.

Nuori Rohde kumartui isäänsä kohden, joka istui vaieten: "Minunkin mieleni tekisi lähteä mukaan, mutta sinä ja äiti..."

"Jos mielesi tekee", vastasi harmaapää... "niin lähde. Toisetkin ovat siellä. Lähde sinäkin!"

"Minä ajattelen, että koska olen viimeinen... Voittehan te lähteä mukaan..."

"Olen asunut täällä viisikymmentä vuotta ja olen ollut mukana retkellä Ranskaan. Lähteä nyt tuolla tapaa, aivan kuin olot täällä eivät liikuttaisi minua tuon taivaallista, sitä en voi... Äitikään ei voi erota niistä kahdesta, jotka lepäävät kirkkotarhalla."

Schütt kirkasi kesken hänen puheensa: "Miekkonen, pelkäät koti-ikävää! Kotiseutu?... Kissa periköön... Mitä hyvää minulla on kotiseudusta? Syököön minut piru!"

"Sen... sen on hän tekevä..." hyräili Pellwormer... "Sen saat nähdä. Muista silloin Pellwormeria!"

Kaikki istuivat ilmeettömin kasvoin.

Silloin aukeni ovi, ja kaikki katsahtivat sinnepäin.

Siellä seisoi Anna Witt kasvot kalpeina. Hän asettui seisomaan Thiel eukon tukevan selän taakse ja sanoi sieltä: "Maria Landt käski sanoa, että irtisanominen on peruutettu. Saamme kaikki jäädä asumaan tänne, ja työtä saamme myöskin taas."

"Tuhat tulimmaista!"

"Kuulkaas tuota!"

"Mistä tämä näin yht'äkkiä?"

Schütt karjui: "Kissa leikkii hiiren kanssa. Minä muutan sittenkin. Koko niinsanottu kotiseutu kohdatkoon minua vaikka kuussa."

"Kuka on sanonut sen sinulle?"

"Maria Landt."

"Niin, mitä on _hänellä_ sanottavana tässä?"

"Lyödääs vetoa, hän on kerjännyt puolestamme!"

"Ehkä on hän nyt yhtäväkeä Frans Strandigerin kanssa."

Anna Witt sykähti kokoon. "Ei!" huudahti hän.

"Mutia minä sanon, että se on liika myöhäistä."

"Ei kumminkaan voi tulla toimeen Strandigerin, tuon tylyn roiston kanssa."

"Ei! Ei! Ei ikinä! Hän ajaa meidät järjestään pois."

"Tässä säiliinne istua vivulla, niinkauan kuin elämme."

Nuori Rohde kumartui taaskin isäänsä kohden: "Mitä arvelet sinä, isä?"

"Se sinun pitää tietää. Älä välitä meistä! Me emme tahdo seisoa onnesi tiellä. Sinähän tiedät, miten niukkaa elämämme vuosien vieriessä on ollut."

"Siinä tapauksessa kirjoitan huomispäivänä Iowaan, isä."

"Luonnollisesti! Me kirjoitamme!" huudahtivat muutamat. "Eihän se ollut irtisanomisen vuoksi, vaan tuon miehen tähden. Hän on ja pysyy ihmisnylkyrinä."

"Me kirjoitamme. Tietysti kirjoitamme!"

Ja he kävivät erilleen, kirjoittaakseen himmeiden lamppujen valossa, raskaiksi sivutuilla pöydillään kankeasti kyhättyjä kirjeitään. Sana. joka useimmin esiintyi näissä kirjeissä, oli: maata!

Pellwormer oli päätään ravistellen jäänyt tupaansa, oli sulkenut oven, noutanut virsikirjan, ja veisaili hiljaa itsekseen. Kun ei hän osannut puhua juoksevasti, lauloi hän mielellään.

Thiel eukon tupaan oli enää vaan jäänyt Anna. Hän istui vastapäätä tuota vanhaa tukevaa vaimoa, ja katseli häneen, ikäänkuin pyytäisi: Sano sinä totuus minulle! Eukko oli taaskin ripustanut rillit nenälleen ja tuijotti hänen kalpoihin kasvoihinsa. "Sinä olet sairas", sanoi hän.

"En ole!" sanoi Anna ja katsoi pöytään.

"Sinä näytät aivan samallaiselta, kuin Therese silloin kun hän lähti Amerikaan."

Anna Witt tunsi jutun. Hän tunsi vuotta sitten jo kaikki nuo jutut. "Niin!" sanoi hän.

"Milloin vietätte häänne?"

Häntä puistatti ja hän loi katseensa ylös, ja katseessaan ilmeni koko hätänsä.

Silloin aukeni ovi ja Hinnerk Elsen astui kumarassa sisään. "Olon etsinyt sinua isäsi luona", sanoi hän, "tule mukaan, kello on kohta yhdeksän." Hänellä oli kello kädessään.

"Teidän pitäisi viettää häänne pian!" sanoi eukko.

Hinnerk Elsen katsahti häneen itsetietoisen halveksivasti. Hän ei voinut sietää Thiel eukkoa, tämä oli hänestä suultaan liika epäsiisti. "Meidän pitää ensin säästää", virkkoi hän sitte. "Alla kahdentuhannen markan en mene häitä viettämään. Anna on sitä paitsi liika nuori vielä."

Eukko asettui takakenoon tuolillaan ja katseli häneen vallan äimistyneenä: "Mitäh?" Hän oli kohottanut rillit kädessään ilmaan.

Mutta molemmat toiset olivat jo kynnyksellä.

"Aiotteko tekin Amerikaan?" huudahti hän.

"Emmehän!" sanoi Hinnerk Kisen ja kohautti niskaansa jäykemmäksi. "Ken pitää tolkun tavaroistaan, ja vartoo naimisen kanssa, siitä voi täälläkin tulla jotain."

Silloin löi eukko vallan kummissaan kätensä pöytään: "No, eihän siis, eihän siis!"

KYMMENES LUKU.

Seuraavana aamuna oli ankara lumipyry. Vinha itätuuli puhalsi kankaan ja marskien ylitse merelle. Mutta jos pienet, tuulen lennättämät lumihiutaleet vaan tapasivat pienenkin suojan, olkoon että se oli vaan joku kanervatuppokin tai myyränkuoppa tai kuivunut ruohonkorsi, niin viskautuivat ne kohta alas, kyyristyivät varjoon ja pelastuivat tuimasta lennostaan. Mutta useimmat pysyivät tuulen käsissä ja tulivat viskellyiksi ja turjutetuiksi ja täyttivät tuiskulla ilman niin sakeasti, että ihmisten oli vaikeata löytää tietä kirkolle. Suurempain kohoumain, talojen ja aitausten taakse ja kankaan alarinteelle muodostui pitkiä teräväharjaisia sulkuja ja kirkkotielle läjittyi poikittain valkeita aaltoja, jotka tuottivat suurta huvia iloisille lapsille, mutta jotka haittasivat pahasti vanhempia.

Sittenkin meni tänään paljo ihmisiä kirkkoon.

Palvelustyttö Strandigerkartanosta oli jo aamusti aikaiseen, kuin mikäkin vaeltava lumineito, kulkenut kylässä talosta taloon ja käskenyt miehiä puhdistamaan kirkkokäytävää ja lisännyt pikaisesti: "Nuori pari tulee kirkkoon!" ja oli sitä sanoessaan näyttänyt niin toimeliaan salaperäiseltä ja hävinnyt kuin suuri lumihiutale tuiskuun.

Eschenwinkelistä tuli ihmisiä paljon hiekkatietä ylös. Ohimennessä sujahti viisi kirjettä postilaatikkoon koulutalon nurkassa, viisi kirjettä, joilla kaikilla oli kankealla käsialalla kirjoitettu päällekirjoitus, ja jotka sisälsivät melkein samaa. Tultuaan kirkkoon, pysähtyivät ihmiset ristikäytävälle, juttelivat kirjeistä ja siitä, että irtisanominen oli peruutettu ja vilkaisivat aina tuontuostakin tuota niin kutsuttua lasikaappia kohden, Strandigerien perhepenkkiä.

Heim Heiderieter tuli, kädet syvällä takin taskuissa ja ihan lumessa. Lumituisku pyrähti hänen takanaan sisään ovesta. Emännöitsijänsä oli tänä aamuna sanonut: "Herra kai menee tietysti kirkkoon tänään?" Silloin oli hän ripeästi vastannut menevänsä. Oikeastaan oli hän tänä sunnuntai-aamuna aikonut ryhtyä kirjoittamaan suunnittelemaansa teosta; mutta kun hän sanoi tuolla sävyllä: "Herra kai menee tietysti kirkkoon tänään?"

Hän oli sentään hyvällä päällä, Hän oli nykyjään useimmakseen hyvällä päällä. Hänellä oli tunne, kuin olisi hän edistymässä.

Talossa työskenneltiin ahkerasti, huoneissa oli hupaista ja navetassa parani karja. Ja, mikä oli tärkeintä, myöskin sydämessä oli heräämässä uutta, ensin oli se nöyrtymistä, sitte salaista, mutta voimakkaasti vaikuttavaa siveellistä ryhdistymistä vakavaksi ja ahkeraksi, sitte työintoa seuraavaa itsetietoisuutta.

Ja nyt ei enää voi kukaan sanoa, mitä kaikkea siitä vielä voi syntyä.

Hän kopisti lumen jaloistaan ja astui rattoisaan tapaansa Eschenwinkeliläisten joukkoon: "Noh, mitä kuuluu?"

He kertoivat hänelle, mitä tiesivät ja mitä otaksuivat.

"Luulemme, että Maria Landt on mennyt kihloihin Frans Strandigerin kanssa."

Silloin muuttui Heim hiljaiseksi.

Sitte menivät kaikki istumaan, naiset keskipenkeille, miehet etelän puolisille: pohjan ääriset penkit jäävät useimmiten tyhjiksi. Kelloja ruvettiin soittamaan. Kun ne vaikenivat, kuului sakastin ovi aukenevan. Urut alkoivat soida. Pastori Frisius tuli kumaraisena ja raihnaana kuorin poikki ja meni penkilleen, aukaisi virsikirjansa ja rupesi veisaten astelemaan edes takaisin eikä luonut katsettakaan ylös.

Kaikki kuin tavallisesti,

Silloin aukeni taaskin sakastin ovi. Se on eteläinen kuorin ovi.

Andrees Strandiger tuli verkalleen kuorin läpi. Silmänsä olivat luodut maahan ja hän kulki kuin syviin ajatuksiin vaipuneena. Alakuloiset kärsivät kasvonsa näyttivät himmeän talviaamun kalpeassa valossa sairailta.

Frisius oli pysähtynyt astelussaan ja katsahtanut ylös ja keveästi ravistanut valkeata päätään. Ihmiset penkeissä katsahtivat toisiinsa ja katsahtivat ympärilleen. Muutamat naiset muuttivat istumaan likemmä toisiaan, ikäänkuin olisi heitä pelottanut istua yksin.

Heim Heiderieterin hellä sydän värähti säälistä, päätään kuumotti ja hän ajatteli: "Käyn huomenna tervehtimässä häntä. Olen neljätoista päivää kyyristellyt kotona enkä välittänyt hänestä mitään. Kuinka kärsivältä hän näyttää."

Taaskin aukenee kuorin ovi.

Maria Landt!... Tuossa... Frans Strandiger!.. He astelevat verkalleen rinnakkain käytävää pitkin. Keskellä kuoria ottaa Frans Strandiger Marian käsivarren omalleen. Siten lähenevät he Strandigerien penkkiä.

Heim Heiderieter kumartui kauas eteenpäin ja tuijottelee säikähtäneenä Andreekseen. Urut soivat, mutta kukaan ei veisaa. Kaikki katsovat Andreekseen.

Tämä on noussut ylös ja seisoo jo avoimessa ovessa. Kuten se, joku vielä nuorena näkee kuoleman lähenevän itseään, siten katseli Andrees Strandiger paria. Sitte, ikäänkuin viiltäisi häntä tuska, kääntyy hän ympäri ja menee äänettömäin kivettyneiden ihmisten keskitse epätasaisin kiiruhtavin askelin ulos kirkosta. Hänen takanaan alkavat äänekkäät kirkkaat lasten äänet taas laulaa:

On huokeata Jumalalle Tomusta köyhä korottaa Ja rikas panna vaivan alle.

Muun vei mukanaan tuuli.

Kirkossa ovat kaikkien mielet hiljaista mietiskelyä, kummastelua ja suunnittelemista, kenenkään mielessä ei ole hartautta. Ainoastaan Maria Landt koettua seurata saarnan juoksua. Puhutaan tuttuun, koruttomaan. kulmikkaaseen ja toteen tapaan Herrasta Mestaristamme, kuinka hän on kuollut meidän puolestamme. Onhan nyt laskiaissunnuntai, viimeinen sunnuntai ennen paastoa.

Uloskäytävällä seisovat kaikki yhdessä tungoksessa. Pitkämatkaiset napittavat päällystakkejaan, nostavat kauluksensa ylös ja rutistavat lakit syvälle päähän. Ulkona seisovat Eschenwinkeliläiset yhdessä ryhmässä. Kun Maria Landt tuli ulos ovesta, ei hän voinut ensin nähdä mitään, oli niin sakea tuisku. Sitte näki hän yht'äkkiä kaikki nuo vakavat kasvot.

Silloin säikähti hän niin, että sydämensä pysähti lyömästä, ja ajatuksensa hämmentyivät. Mutta hän astui Thiel eukon luokse, jonka vieressä Schütt seisoi. "Ettekö ole tyytyväisiä?"

Silloin sanoi Thiel eukko: "He aikovat kuitenkin Amerikaan."

"Viisi kirjettä on matkalla jo", sanoi Schütt ja katsoa luimisteli Frans Strandigeriin, joka kylmästi ja puolin poispäin kääntyneenä katseli lumen peittämälle kirkkotarhalle.

"Miksi niin? Sanokaahan: miksi?"

Tuuli vongahteli taas ja viskeli tiheää lumiryöppyä ihmisiä päin silmiä. Maria Landt koetti katsoa ihmisiä kasvoihin, mutta kaikki katsoivat ryöppyävään lumeen jaloissaan lumipeittoiselle kirkkotarhalle, ja ohitsekulkijoihin. Dwengerin vaimo kumartui alas lastaan kohden, ja puki hänen käsiinsä lämpimät vanttuut. Eikä kukaan katsonut noihin silmiin, joista tuijotti esiin yhä pimeämpänä ja synkeämpänä ja toivottoman hiljaisempana hätä.

Silloin kosketti hän sulhasensa käsivarteen ja lähti hiljaa pois. Ja kun Thiel eukko katseli hänen jälkeensä, sanoi hän: "Katsokaas! Hän on oikein mennyt pienemmäksi." Ja hän veti ylleen villavanttuut, jotka Maria viikko sitten oli lahjoittanut hänelle.

Hän oli kova nainen. Työläässä elämässään oli hän unohtanut tuntea sääliä. Kun hän näki kärsimystä, tuntui hänessä hyvältä. Hän ajatteli: "Tuota olen minäkin saanut kokea." Tylysti ja kylmästi oli hän eilen iltana puhunut Anna Wittin kanssa, siten puhui hän tänään Maria Landtillekin. Hän kävi usein kirkossa: mutta pastori Frisius sai hyvässä rauhassa puhua ystävällisyydestä ja armeliaisuudesta! Se vaikutti kuin vesi kiveen. "Pastori Frisius ei ymmärrä tuota. Mitä on pastori Frisius saanut kokea elämässä?"

Rauhallisesti puhellen lähti väki Eschenwinkeliä kohden. Kun he kylässä erosivat toisistaan, huusi Schütt, ollen jo ovellaan, Dwengerille: "Tuletkos myöhemmin päivällä meille? Minulla on pullo viinaa kotona. Ruvetaan tänä iltana jo viettämään laskiaista. Nythän on kaikki yhdentekevää."

* * * * *

Sillävälin oli Andrees Strandiger syöksähtänyt seurusteluhuoneeseen: "Oletko liennyt", huudahti hän vanhalle Hobookenille, "että Maria Landt aikoo ruveta kunnon poikasi puolisoksi? Vastaa!"

Lena lensi säikähtyneenä pystyyn nojatuolistaan, kirja putosi kädestään ja liukui lehdet irrallaan lattialle.

Vanha rouva jäi jäykäksi ja jyrkäksi: "Niin, mitä sinulla on sitä vastaan sitte!"

"Sen olet näkevä! Maria Fransin vaimoksi? Sehän on mielettömyyttä."

Kun hän lausui sen, aukeni ovi, ja Anna Witt katseli yhdestä toiseen, säikähti takaisin, ja löi oven takanaan kiinni. Ulkona käytävässä likisti hän nyrkkiin puristetut kätensä ohimotaan vastaan ja sanoi heikosti: "Hän tulee hänen rouvakseen... hän!"

Sisällä seurusteluhuoneessa oli Andrees hiukan tyyntynyt. Hän nojausi seinää vastaan, ja puhui kuin itsekseen: "Hän on tehnyt sen Eschenwinkelin vuoksi, se on selvää! Sillä ovat he pakoittaneet tuon pehmeäsydämisen lapsiparan. Te... te olette vuosikautisella seurustelulla kanssani sokaisseet silmäni; mutta nyt näen heikon valon tuikkeen... minä sanon itseni irti sinusta.... Lena Strandiger... Minä olen vapaa sinusta!... Ja tahdonpa nähdä..." hän kohotti molemmat kätensä -- "enkö voi vapauttaa häntä ja meitä teistä vielä."

Sitte lähti hän.