Part 16
"Minä olen liika vanha", sanoi Peter Nahwer ja ravisti päätään ja piippuaan.
"Minä lähden mukaan", sanoi Thiel eukko, vetäistynään hameensa helmat suoriksi: "Enpä ymmärrä, miks'en lähtisi mukaan, kaikki tyttönihän ovat siellä."
"Siellä tuolla puolen valtameren on ihmisillä maata jalkainsa alla ja siispä myöskin runsas jokapäiväinen leipä."
"Se on totta. Samaa sanoo pastorikin. Heillä ei ole ainoastaan perunoita vaan myöskin lihaa."
"Siispä ihan oikeauskoisen luteerilaista: ruoka, juoma, talo, tavarat, pelto, karja, raha..."
"Ei, rahaa ja uskollisia kylänmiehiä ei heillä useinkaan ole."
"Ja luulenpa, että hurskaan ja hyvän esivallan laita on myöskin hiukan niin ja näin."
Genthin, joka keväisin kävi korjailemassa olkikattoja koko paikkakunnalla, sai sysäyksen vaimoltaan. Hän oli hiljaisluontoinen mies ja on elinpäivinään saanut pieneltä vilkkaalta vaimoltaan monta sysäystä. Tämä oli tanskatar. Genthin oli oppinut tuntemaan hänet ollessaan kuljettamassa eläimiä Jutlandista, eikä vaimonsa vieläkään oikein osannut saksaa: "Kuuletko?" sanoi hän. Sitte kääntyi hän toisten puoleen: "Genthin sanoo usein, ett'ei hallitus ole oikein niinkuin pitäisi."
Toiset nauroivat. "Niin, olet saanut maksaa sakkoja, koska savupiipussasi oli suuri reikä."
"Näytä kirjeesi, Genthin, jonka Lena on kirjoittanut, se on sinulla toisessa liivintaskussasi."
Genthin, hidasluontoinen mies, avoi verkalleen lakkinsa ja veti esiin kirjeen ja istuen veistintukilla, joka seisoi lieden vierellä, rupesi hän lukemaan silmät sirrallaan:
"Rakas äiti! Rahaa en voi lähettää teille..." -- noo... sitähän ei minun tarvitse lukea. -- "Meillä on seitsemän lehmää lypsettävänä, kaksikymmentäkuusi sikaa, seitsemänkymmentä kanaa, ja kolmasti päivässä saamme syödä niinpaljon kuin vaan jaksamme. Rakas äiti! Mitä meillä on syötävänä? Mitä juotavana? Mitähän meillä on, jolla vaatettaa itsemme? Täällä on meillä mitä syödä ja mitä juoda. Vaatetukseen emme käytäkään paljoa, meillä ei olekkaan täällä mitään Thiel eukkoa..."
Thiel eukko oikaisihe suoremmaksi ja loi ankaran silmäyksen Genthiniin: "Mitä hän kirjoittaa?"
"Meillä ei olekkaan täällä mitään Thiel eukkoa", luki Genthin kovempaan, -- "joka illat seisoo ja kurkistelee joka ikkunan takana."
"Ah, vai niin! Vai siten kirjoittaa Lena! Hän on aina ollut nokkaviisas."
"Sinne on pitkä matka", sanoi Dwengerin vaimo, joka ajatteli pieniä lapsiaan.
"Äsh, mitä, vai pitkä matkako! Saamme maata ja leipää!"
"Miekkoista sinua! Kun senkin päivän vielä saisi ihminen elää!" sanoi Frans Josefin rykmentin mies.
"Palanen maata ja leilinä!"
"Niin, maata lehmää varten!"
"Sitä se on, jota meiltä täällä puuttuu!"
Ilta vaipui pimeänä ja suruisana maille, ja he erosivat raskaissa ajatuksissa toisistaan.
* * * * *
Strandigerkartanossa huoneessaan, jossa oli valkeat pitkät ikkunaverhot ja valkeasta, saarnipuusta tehty telttasänky, istui Maria pöydän ääressä ja luki sitä lukua Johanneksen evankeliumissa, jossa mestari sanoo jäähyväiset omilleen. Lampunvalo lankesi hänen tummalle eteenpäinkumartuneelle päälleen.
Hän ei ymmärtänyt enää, mitä hän luki.
'Antaa, rakastaa, valaista, nähdä'. Sanat eivät saaneet hänen sielussaan enää mitään muotoa, ne olivat ainoastaan muodottomia varjoja ja hämmensivät hänen mieltään. Lopuksi kiintyivät silmänsä ja ajatuksensa viimeisiin sanoihin: 'jotta rakkaus, jolla sinä minua rakastat, eläisi teissä ja minä teissä.'
Kun hän istui siten kyyristyneenä ja lampunvalo lankesi päälaelleen, näki että yksityiset hiukset, välkkyvinä ja mustina seisoivat vierekkäin tarkoissa riveissä, aivan kuin olisi joku ne järjestänyt ja laskenut siten.
Myöhään illalla astui Ingeborg sisään.
Kun hän näki kirjan, sanoi hän kiihdyksissään: "Sinun pitäisi jättää tuo lukeminen. Kaikki lukeminen ja miettiminen on ihan joutavaa. Mutta jos voisit auttaa?"
Hetken perästä, käytyään levottomasti edes- ja takaisin, sanoi hän: "Reimer Witt on sanottu ylös asunnostaan, ja nyt juuri on hän ajanut Antjen ulos. Antjen huuto kuuluu läpi koko talon."
Maria kohotti silmiään: "Missä on Andrees?" kysyi hän matalaan.
"Hänkö? Hän istuu neitinsä luona! Oh, on hänkin mies! Inhotus hän on ja hirviö!" Hän oli hirveästi kiihdyksissään. "Tänä iltana vielä kysyn häneltä... kaukaa... likeltä pidän itseni liika hyvänä häntä puhuttelemaan. Kysyn hänellä: Oletko ihminen vai apina, puukuva vai kristitty ihminen? Olen tarjoava hänelle esiliinan nauhaani: pidä kiinni, pikku Andrees! On niin pimeätä!"
Silloin vaipui Marian pää kirjalle, ja hän ratkesi kovaääniseen itkuun.
YHDEKSÄS LUKU.
Seuraavana iltana -- oli lauantai ennen laskiaissunnuntaita -- astui Ingeborg huoneeseen, jossa Maria istui rouva Strandigerin vuoteen ääressä. Hän viittoili käsin ja silmin. Silloin lähti Maria ulos, ihan kalvenneena. Hän tiesi, mitä nyt tapahtuisi.
"Koko Eschenwinkel on sanottu ylös. Ensi päiväksi huhtikuuta pitää kaikkien asuntojen olla tyhjinä. Kaikkien tuttavaimme, vanhain ja nuorten, pitää muuttaa pois. Pikku Wittit ja Schüttit... pois! Kaikki pois! Minne heidän pitää mennä, sen tietäköön Frans Strandiger ja Jumala."
Maria seisoi ovessa ja katsoi vaieten eteensä.
"Mutta sanohan loki, Maria, mitä nyt pitää tehdä."
"Tehdä?" Hän kohotti päätään. "Niin, jotain pitää tehdä."
"Hän kulkee talossa ja pihalla kasvoin niin julkein ja vapain, kuin ei välittäisi hän mitään Jumalasta ja ihmisistä, Eschenwinkeliläiset eivät ole mitään miehiä enää, muuten löytäisivät he hänet kyllä tänä iltana ja heittäisivät kanavaan, missä se on syvin."
"Kanavaan? Mitä sinä pulun? Olehan toki hiljaa!"
Ingeborg myrskysi ulos viileyttääkseen vihan ja rakkauden tulistamaa sydäntänsä raikkaassa kylmässä talvi-ilmassa. Hän oli kaksi kertaa astellut koululle asti, sitte laitti hän ylös hiekkatielle Nummitaloa kohden.
Heim Heiderieter istui kirjoituspöytänsä ääressä päälaki kammattuna niin sileäksi, kuin ei ikinä ennen, ja kasvot niin vakavina, kuin ei ikinä ennen. Vasemmalla hänestä oli pöydällä useita holsteinilaisia historiakirjoja avoiminaan päällekkäin, oikealla oli arkki paperia, jolle oli kirjoitettu rinnakkain kaksi numerosarjaa, ylhäältä alas. Pitkät säärensä pöydän alla, lujasti tuettuina seinää vastaan, laskeskeli Heim omaisuuttaan, vasemmalla olivat vastattavansa, jotka velkakirjoihin merkittyine velkoineen olivat kylläkin tarkalleen laskettavissa, oikealla vastaavansa, joiden arvoa huoneissa, pelloissa, rahassa ja omaisuudessa ei ollut niinkään helppoa määritellä. Vihdoin viimein, monen päännyökkäyksen ja monen: Noh jaa! noh jaa'n jälkeen, vähensi hän velkansa omaisuudesta pois.
Jäi neljätoistatuhatta markkaa omaisuutta.
Nyt istui hän ja katseli epäröisiin mietteisiin vaipuneena loppusummaa. Sitte piirusti hän summan viereen paperille kasvot, jotka hiukan muistuttivat hänen omiaan. Kasvot siinä olivat ainoastaan hieman pitemmät ja saivat sentähden hiukan tuhmanilmistyneen ilmeen, eivätkä hiukset olleet kiharat, vaikka semmoiset ovat hyvin helpot piirtää, vaan nousivat ne suorina ylös päästä, joka tosin on vielä helpompi piirustaa.
Kun Ingeborg välittämättömällä tavallaan ilman kolkutusta tuli saliin, jäi Heim yhä istumaan kumaraan ja kuunteli hänen kertomustaan.
"Mitä arvelet tästä?"
"Minäkö? Minäkö? Katsos!" sanoi hän, ja katsoi häneen suurin hämmästynein silmin ja osoitti sitte tuota törröillähiuksin seisovaa kuvaa: "Kenen luulet tuon olevan? Se olen minä! Minä juuri! Tuommoiselta näytän sisältäni!"
"Herra varjelkoon!"
"Ja minun pitäisi vielä huolehtia toisista ihmisistä? Minä olen tärvellyt koko jutun, koko elämäni. Olen lukenut enemmän kuin kymmenentuhatta markkaa itseltäni!... Niin mukavasti kuin voisin elää täällä! Niin hupaisaa olisi täällä. Mutta velat! Velat!"
Tyttö katseli häntä harmailla kylmillä silmillään: "Olet yht'äkkiä menettänyt järkesi. Mitä nuo kirjat ovat... nuo tuossa?" Hän osoitti epäluuloisesti kirjaläjää kohden lampun vierellä.
"Holsteinin hisioriaa", sanoi hän älleissään. "Ainahan yritän kirjoittaa jotakin. Mutia en tiedä mitään, enkä osaa mitään. Joku on sanonut, luulen, että se on Gustav Freytag: Pitää tutkia historiaa, silloin on kirjailijalla pohjaa jalkainsa alla. Mutta jos miehellä on velkoja! Velkoja! Niin poissa on pohja! Polviansa myöten on mies liejussa! Siinä ei auta mikään historia."
"Ah sinua", sanoi tyttö nyt ihan äkeissään. "Tuommoinen tuhma vaikeroitseminen on ihan tyhjänpäiväistä. Voisithan olla ahkera ja säästävä. Mutta sitä et osaa, et osaa tehdä työtä!"
Heim katsahti pikaisesti ylös ja teki päällään ja kädellään liikkeen kyökkiä kohden: "Mutta älähän puhu niin kovaa. Sehän kuuluu läpi koko talon."
"Ahaa!" sanoi tyttö ja keinutti tuoliaan. "Vai pelkäätkö? Se tekee hyvää sinulle, Heimiseni!" Hän katsahti ympärilleen huoneessa. "Hän on siisti ja soma, ja huoneesi on myöskin siisti ja soma, ja näyttääpä kuin olisi hiusseppeleesi ruvennut kiiltämään entistä enemmän. Kuka tietää, Heim?"
"Sinä olet hupsu! Hupsu kuten aina!"
Silloin aukeni ovi ja emännöitsijä astui saliin. Työ oli saanut kasvonsa punottamaan ja silmänsä säteilivät nuoruutta ja terveyttä. Ryhtinsä ja vartalonsa oli kookas ja komea, mutta tummaa päätään piti hän kumarrettuna.
Ingeborg nousi ylös ja antoi hänelle kättä. He olivat jo tuttuja ja sopivat hyvin yhteen: niin, näyttipä, kuin olisivat he oikein mieltyneetkin toisiinsa.
"Kuulkaas Eva, sanokaa, miten kuluttaa tuo mies päivänsä?"
"O, taloustehtävistä pidämme minä ja renki huolen. Herra hommailee ahkerasti kirjojensa parissa."
Heim kumartui syvälle vastaaviensa ja vastattaviensa ylle. Hän punastui, kun emännöitsijä kutsui häntä Ingeborgin läsnäollessa herraksi. Ja tuo kunnioittava tapa sitten, jolla hän aina sen sanoi! Kunpa kerran osaisi yhtä syvästi itse kunnioittaa itseään!
Ingeborg heitti heihin kumpaankin vuoronperään tutkivan katseen. Tuo tuolla kirjoituspöydän ääressä oli läpinäkyvä kuin lasi. Kirjoituspöytänsä on järjestyksessä, hiuksensa sileät, kauluksensa puhdas, reiän kyynäspäässään oli hän itse neulonut kiinni. Miesparka kunnioittaa huonetoveriaan, ja katuu hänen tähtensä tuhlattuja vuosiaan ja tekemiään tuhmuuksia. Mitä Telsche Spieker ja minä emme saaneet toimeen, että hän nimittäin karaisisi itsensä, sen on hän tuossa saanut helposti aikaan. Mutta tuo voimakas tyttö tummine palmikoituine hiuksineen, ylpeine ryhtineen ja nöyrine päänasentoineen, hän on arvoitus. Onko hän vilpitön, vai näyttääkö hän jotakin osaa? Eikö hän huomaa, että mies tuossa on ihan sormien ympärille käärittävä? Eikö hän ole kuullut, että hän täydellisesti oli Telsche Spiekerin tohvelin alla. Eikö hän näe, että hän tanssii, kuinka sulo Ingeborg vaan suvaitsee viheltää? Miksi on hän niin nöyrä, niin kunnioittava ja niin hiljainen?... Mutta, tarkoituksellako vai ei... jos hän jää samallaiseksi, tekee hän Heim Heiderieteristä uuden miehen.
Hän katseli Eva Waltia ja kielellään pyöri jo yksi hänen pikaisia, miettimättömiä sanojaan, mutta hän kohtasi parin tummia vakavia silmiä, silloin purasi hän poikki sanansa valkeilla hampaillaan, kääntyi ympäri ja sanoi äidillisen lohduttavasti tuolle hiljaiselle, siistille, alakuloiselle miehelle kirjoituspöydän ääressä. "Älä turhia huolehdi, Heim. Luulen, että kaikki vielä kääntyy hyväksi, niinhyvin täällä kuin Strandigerkartanossakin. Tiedätkö, pitää käydä käsiksi asioihin alusta alkaen ja jättää muu Jumalan huomaan."
Ulkona, kuu emännöitsijä tuli saattamaan häntä ovelle asti, sanoi hän tarkasti punniten ja painolla: "Olen iloinen, että lapsuuteni ystävä on saanut teidät taloutensa etunenään. Olen vakuuteltu, että käsitätte oikein tehtävänne laadun, ja että myöskin osaatte toteuttaa sen. Niin. sen uskon."
Eva Walt nyökäytti vakavana päätään.
Siten erosivat nuo kaksi Evan tytärtä toisistaan.
* * * * *
Samalla hetkellä aukeni hiljaa työhuoneen ovi Strandigerkartanossa. Frans Strandiger oli hämärässä seisonut ikkunassa ja hautonut maanviljelyssuunnitelmiaan, jotka kohosivat mielikuvitukseensa kuin sumuhaamuina, ja rukoilivat häneltä elämän lahjaa. Hän tuumi ostaa uuden höyrykoneen, tuumi kuivauttaa nevaniityt tuolla puolen metsän, hän tuumi hävittää Eschenwinkelin ja rakentaa sijaan talousrakennusten taakse asuntokasarmin. Mutta siihen kaikkeen tarvittiin rahaa.
Allapäin ja synkkänä katseli hän ulos autioon hämärään edessään. Olla kelpo maanviljelijä, innostunut ammattiinsa, ja väsymättömän toimelias, olla isäntänä suurella huonosti hoidetulla maatilalla, josta voisi muodostaa jotain oivallista ja kannattavaista, ja... sitte ei ollakaan rahaa käsissä, olla ihan mahditon,... saada seista tässä ikkunassa vaan ja vaivata päätään, ja ulkona värjöttävät lumessa kaikki nuo kauniit suunnitelmat.
Häntä puistatti kiivastus ja viha: "Voisin vaikka varastaa, mitä tarvitsen."
Hän kääntyi ympäri, ja näki Maria Landtin, joka hiljaa sulki ovea takanaan.
"Olette sanonut irti koko Eschenwinkelin. Mitä siitä on syntyvä?"
"Enhän voi viskata rahojani ulos tyhjään ilmaan. Voin saada helpommalla työvoimaa."
"Mutta täällähän on heidän kotinsa ja kotiseutunsa. Täällä kirkkotarhalla lepäävät heidän lapsensa."
"Ja tässä seison minä, mies, joka tahdon eteenpäin. Ja nuo ihmiset ja heidän asuntonsa estävät minua."
Hän oli antanut kiihtymyksensä tempaista itsensä mukaan; nyt läheni hän häntä ja sanoi rauhallisempana: "Istukaa tähän. Koetan tehdä teille selväksi, että olen ihminen kuin muutkin... Nähkääs, nyt olen minä herrana täällä! Olen edesvastuussa siitä, että laitumet kasvavat väkevää ruohoa, pellot voimakasta viljaa, että alempiarvoinen karja häviää navetoista ja että tulee sijaan uutta voimakasta rotua. Rouva Strandiger piti huolta siitä -- ja hän saatti tehdä sen että ihmiset pääsivät oikeuksiinsa hänen maillaan, minä tahdon pitää huolta taas siitä, että maa pääsee oikeuksiinsa, ja silloin pitää, hoikan rahakukkaroni vuoksi, ihmisten etujen joutua syrjempään. Että joku ihminen on onneton, sitä voin katsoa tyynellä mielellä, mutta nähdä huonosti hoidettua maata on minulle kauhistukseksi. Selvintä taloutta olen pitävä, suurimmat sadot tahdon minä saada, etunenässä tahdon kulkea. En ole ikinä tyytynyt toiseen sijaan. Työtä tahdon tehdä, kuin koskaan mikään Strandiger! Mutta tahdon myöskin olla herrana ja käskijänä!... Kuvitelkaa itsellenne asemaani! Tuossa juoksentelee talon omistaja ylt'ympäri kuin hampaaton koira. Tuossa on sisareni, joka aamusin puhuu Berliinistä, iltasia kuolemasta. Tuossa ovat Eschenwinkeliläiset, muutamat röyhkeitä, toiset mielipuolia. Tuossa olette te. Maria Landt, ja katselette minua silmin, niin että minun tulee tuska ja pelko, sisarestanne puhumattakaan, joka pui nyrkkiään kun hän vaan näkeekin minut. Ja tuo kaikki sentähden, että taloon on tullut mies, joka tietää, mitä hän tahtoo."
Maria Landt nojaasi ovea vastaan: "Sanokaa minulle, mitä tahdotte."
Silloin otti hän viivoittmen pöydältä ja viuhuutti sillä ilmaa, niin että syntyi hieno kimeä ääni: "Kun voisitte päättävästi astua minun puolelleni, silloin olisi kerrallaan kaikki autettu; Andrees joutuu tekemään ratkaisevan päätöksen. Eschenwinkeliläiset jäävät asuntoihinsa, kunnes minä tai Andrees rakennamme heille uusia. Te ja sisarenne jäätte tänne ja osoitatte niin paljon hyväntekeväisyyttä Eschenwinkeliläisille ja heidän lapsilleen, kuin vaan mielitte. Siis!"
Taaskin viuhaus ilmaan. Mutta sitä ei kuulunut tällä erällä. Maria itki hiljaa.
Frans Strandiger istui kirjoituspöydän reunalla; hän oli taivuttanut lyhyeksi leikattua päätään Mariaa kohden ja katseli häntä. Päänsä oli älykäs hienopiirteinen pää. Oli pää kuin jalorotuisen metsästyskoiran, joka kuulee kahinaa pensaikosta.
"Minä en osan selittää sitä itselleni", puhui Maria, "en tiedä, onko se oikein vai väärin."
Strandiger huojutti päätään edes- ja takaisin, katsellen yhä häneen: "Te voitte yhdellä ainoalla tuulenhenkäyksellä karkoittaa kaikki pilvet, jotka nyt lepäävät Strandigerkartanon yllä. Kaikki saavat siitä avun. Tunnustan suoraan ja vilpittömästi: te autatte minuakin sillä. Minun pitää saada käsiteltäväkseni hyvän joukon rahaa, muuten en voi käydä käsiksi taloon sillä tapaa kuin tahtoisin. Teillä on enemmän kuin mitä tarvitsen. Loput saatte käyttää, kuinka itse tahdotte. Ja edelleen: jos te, Maria Landt, olette vuokraajan rouva ja te ilmoitatte haluavanne jäädä koko ijäksenne tänne, ja jos pidätte huolta siitä, että juopa minun ja Andreeksen välillä pienenee, niin silloin ei sanota vuokrasopimusta irti kahdentoista vuoden perästä; niin, uskallanpa väittää: silloin olemme me kerran vielä olevat upeimman maakartanon omistajat, mitä on ympäristöllä kahden penikulman laajuudelta."
Maria oli likistänyt nenäliinansa suutaan vastaan ja loi silmänsä kummastuneina häneen.
"Vastatkaa myöntävästi, Maria Landt! Nähkääs! Lapsesta asti olen tietänyt kaksi asiaa. Ne ovat olosuhteitten pakosta kaivertuneet sieluuni. Ensinnäkin: hallita tahdon, olla käskijä ja kuningas. Toisekseen: siihen tarvitaan rahaa, paljon rahaa. Niinpä ovat kaikki ajatukseni kiintyneet rahaan ja rahaan... Nyt en ole salannut teiltä mitään."
"Tyynnyttää minua", sanoi Maria itkien, mutta säilyttäen sentään hyvää ryhtiä, "että se on yksinomaan raha, joka saa meidät yhteen."
Strandiger kohotti pikaisesti päätään ja katsahti häneen. "Ei ihan sitenkään. Minulla on selkeät silmät ja tahdon hallita kaikkea. Minun pitää sanoa sekin teille."
Maria kohotti, heikosti torjuen, molemmat kätensä. "Se on hyvä", sanoi hän ilmeettömästi ja silmissään ja olennossaan luottavaa liikuttavaa lapsellisuutta kysyi hän: "Ja nyt luulette, että kaikki tulee hyväksi?"
Silloin lensi väre hellempää tunnetta hänen teräväin ylpeitten kasvojensa ylitse: "Huomenna julkaisemme salaisuutemme, Maria, silloin on kaikki järjestyksessä."
"Huomenna on sunnuntai", sanoi hän. "Meidän pitää mennä yhdessä kirkkoon, siten on tapa."
Frans aikoi mennä hänen luokseen, koska häntä säälitti nähdä häntä taas niin murrettuna ja tyhjin silmin siinä. Mutta Maria nyökäytti useampaan kertaan ajatuksissaan päätään hänelle ja meni pikaisesti hänen ohitsensa.
"Älkää puhuko tänään vielä kenellekään tästä", sanoi Strandiger, "joku saattaisi vielä turmella asian."
Sitte lähti Maria.
Oli niin hiljaista ja rauhallista hänessä nyt. Niin hiljaista ja kuollutta oli hänessä nyt aina oleva. Ei milloinkaan enää pitäisi hän päätään ylhäällä. Kellä on raskas puku hartioillaan, hän katselee maahan eteensä.
Kun hän meni ylös portaita, hitaasti, joka rappuselle vetäen syvään henkeänsä, tunsi hän itsensä niin raukeaksi. Viimeisellä portaalla huimasi päätään. Mutta hän maltti itsensä, ja meni huoneesensa ja asettui vuoteelleen ja nukahti kohta ja nukkui rauhallisesti ja unia näkemättä, kuin ei pitkiin aikoihin.
Hetken perästä -- oli ihan pimeätä jo huoneessa -- herätti Anna hänet, joka seisoi kynttilä kädessä lähellä komoodia, ja kysyi jotain taloudenpitoa koskevaa.
Hän kohottautui ylös eikä vastannut ja rupesi vasten tapaansa kiihkeästi käymään edestakaisin huonetta..Sitte sanoi hän: "Voisit tänä iltana käydä Eschenwinkelissä."
Anna, joka askarteli jotain uunin luona, kohottautui pystyyn. Silloin pisti Marian silmiin, että hän näytti niin kalpealta. Ja kun Maria Landt aina ensiksi ajatteli toisten kärsimyksiä, eikä omiaan, kysyi hän: "Oletko kylmännyt itsesi?"
"Olen..."
"Sitte et saisi mennä ulos. Mutta et saa sisällä huoneessa pitää tuota suurta huivia, silloin vasta oikein vilustut."
Anna Witt kietoi huivin vielä lujemmin ympärilleen: "Minua palelee", sanoi hän ja silmiinsä liitivät pelokkaina sinne ja tänne.
"Jos menet Eschenwinkeliin, niin sano isällesi, että irtisanominen on peruutettu. Kaikki Eschenwinkeliläiset jäävät asuntoihinsa. Työtä saavat he myöskin. Ja jätä minut yksin..."
Kuu hän oli yksin, rupesi hän taas astelemaan edes ja takaisin. Hän oli luullut, että nyt tulisi hiljaista ja rauhallista hänessä, niin, hän oli toivonut, että hän nyt saisi tuntea jonkinmoista onnea ja tyydytystä. Mutta nyt ympäröivät häntä uudet suhteet, ja lähenivät vaateliaina ja tekivät kysymyksiään ja vaativat vastausta ja saivat hänet niin levottomaksi, että koko ruumiinsa vapisi.
* * * * *
Kolmas asuntorakennus oikealla oli pienin koko Eschenwinkelissä. Kun astui sisään sen ainoasta ovesta, tapasi itsensä kyökissä, ihan takan edessä. Oikealla oli huone, vasemmalla samoin. Huoneessa vasemmalla asui Pellwormer, yövartija, oikealla asui leski Thiel.
Mitään portaita ei oltu voitu sijoittaa rakennuksen sisäpuolelle..Sen sijaan oli ulkopuolelle, oven yläpuolelle pystytetty tikapuut, joita myöden pääsi pienen kattoluukun kautta vinnille, jossa oli varastossa vaaleata keveätä turvetta, jota kaikkialla käytettiin polttoaineena.
Molemmat huoneet ovat ihmisiä täpötäynnä, ja molemmilla pöydillä seisoo kirkas paloviinapullo. Kalpea, rintatautinen helmikuun aurinko tuijottaa ilmeettömin silmin ikkunasta sisään, eikä jaksa laimealla valollaan puhkaista sameaa ilmaa tuvassa. Se vilauttelee ainoastaan hiukan silmää pullolle pöydällä, niin että syntyy ilettävä kellervä värikuvastus.
Aamusta asti ovat ihmiset olleet levottomia kuin muurahaiset, joiden rauhaa on häiritty. Ja nyt ovat kaikki kokoontuneet yhteen.
He keskustelevat muutosta pois maasta...
Monta sataa vuotta sitten, harmaassa muinaisuudessa, silloin olivat joskus myöskin maan asujamet kokoontuneet, kun suli maaliskuun lumi ja neuvotelleet maasta muutosta.
Aavan tumman kankaan poikitse, pohjoisesta käsin oli tullut mies kysymään, lähtisivätkö he mukana ratsastamaan etelää kohden. Kankaalla, Wodaninkukkulalla olivat he neuvotelleet, jäisivätkö maahan, vai lähtisivätkö pois, pysyisivätkö paikoillaan vai lähtisivätkö vaelluksille, valitsisivatko asuinsijakseen majan vai matkavankkurit.
Silloin lainehti ja kuohui kansassa, kuin karjalaumassa, jota keväällä ajetaan ulos navetasta. Liika ahdas oli tanner nuorille varsoille, liika lukuisat olivat lapset, liikaa voimaa uhkui jäsenissä, liikaa rohkeutta mielissä, ja silmäin välke oli liika kirkas.
Lisäksi olivat ulkona rannalla vanginneet miehen, jonka venheen länsituuli oli viskannut rantahiekalle, niin että rysähti. Kalpeana ja märkänä kapusi haaksirikkoinen ylös hietasäikän kuvetta, pelokkaalla huolekkuudella tähysteli hän kolkkoa, kylmän syksyisen sumeen peittämää maata, sydän sykähdellen astui hän sisään majaan.
Mutta hän tuli oikeaan aikaan.
Simakattila riippui tulella, ja sen ympärillä loikoili matalassa majassa noettuneiden silavakimpaleiden alla noettuneita miehiä. Ystävällinen oli vastaanotto, lämmintä oli jäädä, kuumat olivat kuvauksensa vieraasta maasta: kuin kuohuva käyvä sima, niin sykähtelivät reiniläisen kaupustelijan kädet. Sanansa unohtivat innoissaan totuuden.
Hän on syypää Teutoonien vaellukseen! Hänen omallatunnollaan on. ett'ei kieltäynyt simasta, kun vielä oli aika! Mutta kestiystävyys ja itselleen onnellinen hetki oli saanut hänet haltioihinsa.
"Suloinen sima riippuu raskaissa rypäleissä puiden uksilla!" kertoi hän. "Täällä on maaemo karhu!" huudahti hän, "se lepää valkeassa turkissaan talviuntaan; tuolla etelässä on se nuori ihana neito, jonka silmissä koko vuodon umpeensa ilo säteilee."
Siten puheli hän ja saattoi hämmennystä mieliin.
Mutta sen hän saavutti, että häntä kohdeltiin hyvin, ja että hän sai olla lämpimissä koko talven. Mitään muuta pahaa ei hänelle tapahtunut, kuin että kerran, kun perheenisä oli ulkona metsästyksellä, perheenemännän suurin keitinkauha vähän epäystävällisesti kosketti poskeensa.
Niinpä neuvottelivat he alussa maaliskuuta Wodaninkukkulalla. Ja seitsemän päivää myöhemmin iskettiin viime kertaa haava hevosen kaulaan ja puikahti esiin verisuihku, ja savusi viimeistä kertaa uhrisavu, ja heitettiin viimeinen katse merelle ja kankaalle. Sitte sukelsivat he alas metsätielle. Vielä kuului vankkurien ratinaa. Ilomielin lähtivät he etelää kohden. Ranskassa Rhone'n rannoilla valkenevat nyt luunsa.